Puheen vuoro

Olimme viime viikon retriitissä. Se toi minua alemmas. Tunnen ruumiini raskaammaksi, ja samalla sen, joka kannattelee, äärettömän voimakkaaksi. Tunnen juuri nyt jonkinlaisia juuria jotka ulottuvat minusta maahan, lattiaan, ympäröivään tilaan. Tunnen hetkittäin. Sitten taas mennään eikä tunnustella. Sellaista se on.

Rakkaus. Hurja. Miten voi rakastaa ihmisiä niin paljon tuntematta heitä lainkaan? Miksi en kärsi, kun olen muista retriittiläisistä erossa, miksi en kärsi lainkaan, vaikka en ehkä koskaan enää tapaa heitä? Tiedän, olen kuullut, että sellainen rakkaus on, se ei kärsi. Se vain rakastaa. Toisinaan, luojan kiitos, tulee hetkiä, joina rakkaus ilmenee selkeänä ja puhtaana.

Olen kirjoittanut pitkään, pyyhkinyt suurimman osan pois. Hyppelen aiheesta toiseen, kaikki sanat kaartelevat kuitenkin saman asian ympärillä. Miksipä ei? Oliko muuta? Onko muuta?

Eilen tapasin isäni merkillisissä olosuhteissa. Vietimme iltaa kaksin mieheni kanssa omassa kodissamme. Sovimme usein etukäteen hetkiä, aikoja, joina pyrimme siihen, että mikään ei tule väliimme. Eilenkin piti yksi vetkutteleva ystävä ohjata ulko-ovelle. Pyysin ensimmäiseksi, että voisimme vähän hiljentyä ennen kuin ryhdymme juttelemaan, rakastelemaan, tai mitä ikinä tulisikaan tapahtuvaksi. Retriitin tuoma selkeys auttoi huomaamaan, että olen täynnä ties mitä odotuksia, enkä halunnut pilata niillä hetkeämme. Istuimme sitten pitkään vastatusten, katsoimme toisiamme silmiin, kumpainenkin kai ajatuksettomassa tilassa. Mieheni kasvot rupesivat hämärtymään, kuten usein käy, kun katsoo kauan samaan pisteeseen. Mutta nyt tulivat tilalle uudet kasvot: isäni silmät, kulmat, poskipäät, suu. Isän kasvot läikehtivät mieheni kasvojen takana, edessä. Välillä näin muita kasvoja, mutta isä palasi aina. Se oli kiusallista, outoa, liikuttavaa. Minä olin alasti, ja isäni katseli minua mieheni läpi. Minä en osannut sitä odottaa, mutta en yllättynytkään, sillä isä on viime aikoina ollut läsnä kokemuksissani monella tapaa. Lopulta karistin hahmon silmistäni ja sanoin miehelleni, että tiedän ettei hän ole isäni, mutta voisiko hän tietoisesti tuurata tätä hetken. Hän lupasi, ja isän kasvot häilyivät siinä taas. Sanoin isälle: ”Tässä minä olen. Tässä minä olen. Ei minulla ole muuta asiaa kuin että tässä minä olen.” En ihan ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta ne tuntuivat oikeilta sanoilta. Tunnustelin. Vielä oli jotain sanottavaa. ”Tällainen minä olen, tällainen nainen minä nyt olen.” Ehkä mieheni kasvot kääntyivät vähän hymyyn, sillä näin isäni hymyilevän levollisesti. Sitten isä katosi.

Siinä ei ollut mitään häpeää. Ehkä rakkautta. Ehkäpä!