Ei niin mitään

Hei!

Teki vain mieleni tervehtiä. Kuka oletkin.

Juuri nyt minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Ei mitään tarvetta kertoa mistään. Ei mitään tietoa, mistä tulen kirjoittamaan, jos ylipäänsä jatkan kirjoittamista enkä nouse ja mene latomaan puita saunan kiukaan tulipesään. Tai jotain muuta.

Jossain vatsan seudulla on lämmin olo. Se leviää sieltä reisiin. Hartioissa on jännitystä, jota jatkuvasti valuu alaspäin, sulaa.

Minulle valkenee yhä selkeämmin se seikka, että no news is good news. En tarkoita sitä, että olisi huono (tai hyvä), kun elämän ulkoisissa puitteissa tapahtuu muutoksia. Tarkoitan, että se hetki, kun minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, tekemistä, ajateltavaa, minulle ei kuulu mitään sen kummempaa, se tyhjä, se ei-mitään, onkin tämän elämän ydintä itseään. Tulen kotiin, lasken laukun nojatuolin viereen, seisahdan vielä pipo päässä keskellä huonetta. Tajuan, että mitään erityistä ei ole tehtävissä. En halua mitään. Mitään ei ole nousemassa pintaan, minulla ei ole mitään asiaa kenellekään. Joskus vieläkin se säikäyttää minut, saa minut soittamaan jollekulle, tarttumaan lehteen, käynnistämään tietokoneen, ajattelemaan jotain ongelmaa, mitä tahansa mikä täyttää tyhjyyden.

Mutta parasta on pysähtyä, kun elämä kerran on niin hienotunteisesti pysäyttänyt minut (voisi se tehdä sen paljon rajummallakin tavalla). Jos olen aivan rehellinen, useimmat illat ovat sellaisia. Että työ on tehty. Usein kuitenkin pidän itseni tavalla tai toisella kiireisenä nukkumaan menoon saakka. Ehkä minä lopetan semmoisen. Ehkäpä se on minun uudenvuoden toimenpiteeni (lupauksia en viitsi tehdä). Olla tekemättä ja ajattelematta mitään silloin kun siinä hetkessä mitään ei ole tehtävissä tai ajateltavissa. Juu, taidan lakata huiputtamasta itseäni tänä vuonna, tai pikemminkin nyt.

Toisinaan saatan vain olla. Eilen ei-mikään ilmeni kuitenkin toisin, paljon äänekkäämmin, silti se ei tuntunut hiljaisuuden täyttämiseltä. Istuin djemben ääreen sisäisen hiljaisuuden tilassa. Sitten tuntui, että jokin alkaa rummuttaa minua. Käteni kävivät hommiin ja minä vain ihmettelin, olen hyvin kokematon soittaja mutta yhtä kaikki tämä rumpu soi ihanasti ja rytmit virtasivat jostain. (Meillä on nurkat täynnä uusia, aivan mahtavia djembejä, kaverit Ghanasta ovat taas toimittaneet uuden lastin. Etukäteen minua ihmetytti, minne rummut saisi mahtumaan, mutta nyt kun ne ovat täällä, olen hirmu iloinen että ne ovat. Ne ovat valiorumpuja, kauneimpia mitä tähän mennessä olemme tilanneet ja ne soivat upeasti joka ikinen. Minä en tiedä kuka on kaivertanut ja virittänyt minkäkin osan niistä, mutta näen ja kuulen, että niissä soi tekijä ja hänen rakkautensa.)

Luin vastikään jotain, joka jäi soimaan minussa hiljaa mutta lujasti - että olen syntynyt ilmaisemaan omaa luontoani jollain juuri minulle ainutlaatuisella tavalla, ja tämä tapa, lahja, on siis synnynnäinen, eikä minun tarvitse harjoitella sitä. Luin sen englanniksi, en osaa suomentaa sitä kovin tyylikkäästi. Enkä muutenkaan ymmärtänyt asiaa - mieleni jäi täysin ymmälleen, haukkomaan rajoittunutta henkeään. Miten voisin osata jotain synnynnäisesti? Minähän olen joutunut ja joudun koko ajan harjoittelemaan, opettelemaan kaikkea niin perkeleesti. Blaa blaa. Luojan kiitos, jokin sisälläni on vahvistumassa niin, että tunnen sen usein voimakkaampana kuin mielen hälyn. Havaitsin, miten tämä idea yhtä aikaa avasi ja sai jotain luhistumaan minussa. Siitä lähtien sama avautumisen ja luhistumisen tunne on jatkunut vatsani seudulla. En ajattele sitä, tunnen sen. Tavallaan teen jo sitä mitä rakastan, rakastan kuvien tekemistä. Lorujen kirjoittamista. Ihmisten kohtaamista opetustyössä. Minun täytyy edelleen harjoittaa näitä, tai mitä hyvänsä minun tulee milloinkin tehdä, mutta ei harjoitella. Ei yrittää. Harjoittaa, jotta voin yhä enemmän olla siinä paikassa, jossa minun ei tarvitse harjoitella, eikä yrittää.

Kun kirjoitan tästä, sama koskee tätä kirjoittamista, hartiani laskeutuvat himpun verran.

Otsani siliää, elämä silittää minua.