Ympyränmuotoinen iltapäivä

Vetelehdimme ystävän kanssa Töölönlahden rantaa. Raskaana notkuvien, sadetta odottavien lehmusten, vaahteroiden, hevoskastanjoiden katveessa on viileämpää, lähes rauhallista, lukuunottamatta Friskis o svettiksen helteen halkaisevaa jytkettä. Kun jatkamme lahden pohjukkaan, jumputus sulautuu kaupungin sorinaan, uivien koirien, lokkien ilmoitusasioihin. Peittelen hartioitani. Ystävä ihmettelee ettei minulla ole suojarasvaa, sitähän pitäisi nykyään käyttää vaikka ei edes aikoisi polttaa itseään.

Tuttu mies istuu rannassa piirtämässä. Sen naisenniminen koira tulee vastaan kuin väkkärä, iskee ensi töikseen kirsunsa polveeni, mutta ei ole moksiskaan. Kaikki lintulajit ovat hetken varpusia. Terassilla puhutaan puhelimiin. Naisenniminen koira menee hameeni alle.

Olen ollut lauantaista lähtien enimmäkseen sisällä, aurinko on tuntunut raa’alta, kuumuus on uuvuttanut minut laskettujen kaihdinten taa. Tänään ruumis on saavuttanut jonkinlaisen tasapainon. Liikumme kevätasunsa menettäneiden heinäsorsien ohi kohti Linnunlaulua. Ystävän seura tuntuu hyvältä. Minäkin saan suunvuoron, välillä olemme vaivatta hiljaa. En muista, mikä joskus oli ongelmana välillämme. Halutessani kykenen kyllä luomaan ongelmia. Ei nyt, eikä nyt.

Puhe polveilee, koskettelee kevyesti liljoja, jättiläisruohosipulin näköisiä lilanvärisiä kukintoja, syreenien humalluttavaa tuoksua. Sukulaisia, kesähäitä, kuolleita rakkaita. Ruumiini kävelee, varpaat taipuvat, jalkaterän kaari venyy, koko jalkapohja tuntee asfaltin roson. Nilkat, pohkeet, polvet taipuvat. Veri pakkautuu heilurina liikkuviin kämmeniin ja sormeni sykkivät. Tongin kolikoita. Kahvia ja karpalomehua jäämansikoilla. Istuudumme Sinisen huvilan näköalapaikalle. Kaupunki on näyttämö, meillä paikat parvelta. Keveä utu levittäytyy Mannerheimintien ylle, oopperan, Finlandia-talon eteen. Näytelmässä vallitsee sopusointu. Varpusia ei saa ruokkia, ei niitä tarvitse ruokkia, ne osaavat itse korjata pudonneet vohvelinmurut ja sämpyläntäytteet.