Kivun kanssa

Juuri tällä hetkellä ei ole kipua, tämä ilta ja huominen ja koko elämä näyttää valoisalta. Vai olisiko ehkä kuitenkin jossain takaraivossa keräilemässä voimia se kuvottava tunne... voi ei! Kohta taas kärsin, kohta masentaa, kiukuttaa, turhauttaa.

Migreenisäryn kanssa... oho. Mitäs nyt tapahtui. Yhtäkkiä minun ei huvita kirjoittaa siitä. Kipu vain on tai ei ole, ei siitä tarvitse sen enempää huolehtia. Ehkäpä tuo oli tyhjentävästi sanottu tästä aiheesta. Otetaan hitusen laajempi katsanto.

Olin viikon itsekseni mökillä. Istuin ja katselin, kuuntelin, haistelin, saunoin, tein vähän risusavottaa, lueskelin Barry Longin kirjaa Vain pelko kuolee. Sen avulla mulle alkoi nyt selkiytyä entistä kirkkaammin se, kuinka perinpohjaisesti olen vastuussa itsestäni ja omista mielialoistani. Mulla ei edes ole oikeutta olla pahantuulinen, onneton, ärsyyntynyt! Tämä jotenkin ilahduttaa mua. Jos olen onneton, se merkitsee, että haluan olla onneton. Voin lopettaa haluamisen ja onnettomana olemisen, aina nyt. Ja kyllähän mä sen tiedän, olen onnistuneesti kokeillut sitä niin monta kertaa. Mutta sitten tulee hetkiä, asioita, joiden kanssa niin kovasti haluaisin olla onneton, joiden kanssa olisi niin suloista rypeä kärsimyksessä, syyttää muita, tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Tavallaan se on kiinnostavaa kohdata näitä kohtia itsessä.

Toisinaan hirvittää ja huvittaa, miten paljon terapiassa tuli käytettyä energiaa menneiden kaiveluun. Miten se tuntui palkitsevan karmeista kertomuksista. Miten paljon ymmärrystä ja hoivaa riitti itsesäälille ja masennukselle. No, se oli silloin. Mutta minä en ole minun muistoni. Ei kenenkään tarvitse rakastaa minun oikkujani, en minäkään rakasta toisten ailahtelevia tuulia, en kenenkään menneisyyttä enkä muistoja. Kyllä minä rakkaissani rakastan sitä mikä on nyt ja oikeasti rakastettavaa.

Koti on sekaisin, reppujen, kenkäkassien, telttapussien ryteikkö. Ilma on ihonlämmin, aurinko hiljalleen painumassa mailleen. Minun sisälläni on nyt rauhallista, vaikka olen päivän aikana sanonut ja tehnyt paljon sellaista, minkä olisi voinut jättää väliin. En voi sille enää mitään, se kaikki on menneisyyteen hajonnutta.

Ystävä kutsuu pelaamaan frisbeetä rannalle.