Tuntuu myös äärettömän vapauttavalta nöyrtyä. Nähdä ja myöntää keskeneräisyyteni, vilpillisyyteni, huolimattomuuteni – ja samalla pysyä siinä paikassa, joka ei ole mitään näistä, jolle ei ole mitään määreitä.
Nuorempana koin, että minulla on heikko tai hauras itsetunto. Niin. Niin se on, itse on hauras ja heikko, onneksi, mutta olen taas kerran tuntenut, että minä en ole se. Näen, että persoonani on pieni osa minua, minun pintaani, mutta minä en lopulta ole se. Itseni ei tunne edes itseään, ja vielä vähemmän se tuntee sitä mikä on itseä suurempaa. Miten helpottavaa, suunnatonta kiitollisuutta herättävää, ettei minun arvoni, olemiseni, tämä elämä, ole riippuvainen mistään ulkoisesta arvioijasta (joihin itseni luen). On taas vähän helpompaa tehdä parhaansa kaikissa tämän maailman olosuhteissa, kun voin tehdä sen hieman tyynempänä. Miten merkillistä on havaita, kuinka poliisi pamputtaa, syyttäjä huutaa, tuomari heiluttaa nuijaansa, ne koettavat ensin viedä yöunet ja sitten käyttää väsymystä nujertaakseen minut - ja nähdä samalla että ne ovat hyttysiä härän selässä.
Ah.
Ruoka. Söin juuri bouillabaisse-keittoa joka sai minut melkein kyyneliin (ruoka ja siitä seuraava kiitollisuus saattavat tehdä sen). Lauantainen hiihtäminen vetisellä järvenselällä ja makkaran paisto kalliolla, jolta näkee kilometrien päähän. Tämänaamuinen sumu, joka kadotti koko naapuruston. Joku bloggaaja kirjoitti kuinka olisi haaskuuta jättää suorat, rehelliset mielipiteensä maailman asioista ilmaisematta ja ruveta kirjoittamaan siitä, miten kivoja ovat kukat, lumi ja sen semmoiset asiat. (Lainaus on tietenkin epätarkka ja irti asiayhteydestään). Voi pojat, tytöt. Kukat ja puut ja lumen sulaminen eivät ole vähääkään pliisuja. Ihmiset rupeavat toisinaan nössöiksi, mutta elämän kauneus on huikaisevaa ja hurjaa.
Jos on kerran puhuttava tai kirjoittettava, ihailu ja ihmettely ovat aika hyviä vaihtoehtoja. Sanoi eräs viisas ystävä kerran, enkä unohda sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti