Paluu alkeisiin

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

Siitä ilosta

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.

Lainkaan harkittua

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.

Harjoitus

Kaffe

Ruusu

Niin. Joo.
Harvinaisen vähän asiaa. Käpertyvä olo.
Käytiin miehen kanssa kahdestaan retkellä Nuuksiossa päin, mun äiti hoiti poikaa sillä aikaa. Teki niin hyvää meille.
Hm. Näin se on tarkemmin aatellen ollut useina kesinä, mulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Katsellaan.

Varovainen moi

Takaisin Suomessa. Jet lag toiseen suuntaan. Hämärä olo, sielu vielä matkalla. Palataan asioihin heti kun. Luuv!

Reissun päältä

Ollaan toipumassa jet lagista pienessä jenkkiläisessä rantakaupungissa. Jos joku lukija tahtoo lukea & katsella mun ja miehen pitämää matkapäiväkirjaa, voipi mieluusti lähettää meiliä anu.typo atmerkki luukku.com (taikka gmail-osoitteeseen jos tiedät sen).

Äsken olin jostain (väsymys...) niin vihainen että olisin voinut polttaa tämän kylän ja mies olisi kernaasti saanut mennä siinä mukana. No, juoksentelin vähän katuja pitkin ja raivo haihtui. Ah! Emotions!

Sunnuntai-iltapäivällä

Veroilmoitusta. Hiukan myöhässä. Katsotaan meneekö läpi. Tuntuu että mun pitää tehdä se vaikkei menisikään, muuten jää vaivaamaan. Esitäytetty veroilmoitus mulla kyllä on joten ongelmia ei tule, mutta tulonhankkimiskuluja koetan vielä laittaa. Ennen matkalle lähtöä. Täytyy saada tietyt asiat tehdyksi. Istutuksia. Kylvöjä. Hankintoja matkaa varten. Onneksi Ameriikasta saa kaikkea. Talonvahti on tulossa illalla kylään, näytetään hälle paikat ja kasteltavat ja esitetään kainot toiveet. On se täällä ennenkin ollut asumassa, mutta kuviot on sen jälkeen muuttuneet. Kuvioilla on tapana.

Tänään oli ystäviä pitkällisellä aamiaisella tuolla vaahteroiden katveessa. Lyötiin ainekset yhteen. Keitettyjä kananmunia, grillattuja pekoniin käärittyjä homejuusto-herkkusieniä, kahvia, yrttiteetä, jäätelöä ja suklaatäytteisiä grillibanaaneita. Pikkupojat hortoilivat pihamaalla, pysähtyivät kuvauksellisiin asentoihin ja sädekehä-valaistuksiin, kahmivat hiekkaa pois hiekkalaatikosta ja toimittivat keskenään orastavia leikkejä. Tottelivat eitä tai jättivät tottelematta. Varoivat grilliä tai läheltä piti. Siinä olisi voinut viettää vaikka koko päivän. Nyt olen kuitenkin jotenkin kummallisesti joutunut veroilmoituksen pariin. Tietokoneen äärelle. Sisällä on lämmintä ja hämärää.

Menu hikinen

Tili tili tom.

Poika on yltynyt ihan käsittämättömän suloiseksi. Aamu alkoi kun avasin silmät ja iso aurinkonaama paistoi sentin päässä, painoi sitten posken vasten poskea ja söi siinä sormiaan tovin. Poika kirmailee ja kikattelee ja kirkuu riemusta ja pussailee ja ihmettelee ja osoittaa ja syöksyy syliin ja sokeltaa ihmeellistä saksaansa livertävällä äänellä. Kaija! Koiju tun! Tun! Oi-oi-oi. Kukka! Talven pimeinä flunssaviikkoina ei kukaan meistä ollut niin kamalan ihana... tai ehkä juuri kamalan ihana. Tietysti oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt poika jaksaa olla itse herttaisuus vaikka koko päivän. Aamulla annostelin vettä pikku kottikärryihin ja sitä sitten lapioitiin ja lätsytettiin ja kasteltiin hiekkaa ja työnnettiin naama veteen ja hihat märiksi ja poimittiin pinnalta ihmeellisiä pikkuruisia roskia, tun! Tun! Minäkin aloin huomata miten ihmeellisiä roskat olivat, suorastaan naurettavia. Yksi vaahteran kukan vihreä terälehti, toinen hyönteisen kuorenpalanen, kolmas mustunutta ruohoa, neljäs koivun kaarnan hiutuva.

Laitoin eilen vieraille ruokaa. Tapani mukaan kaikki oli kesken ja sotkut siivoamatta kun kello oli jo vaikka mitä. Hermostuin kun mies tuli niin viime tipassa kotiin, ei kä ollut auttamassa. Ehti se sentään kattaa pöydän ulos. Ihmettelin, miksi aina kehittelen niin kunnianhimoisen menun, vaikka aikaa olisi kuinka rajallisesti. Mutta se mikä on, on. Näin mä nyt toimin. Höppänä. Mä rakastan laittaa tosi hyvät safkat vieraille. Montaa lajia. Jos mahdollista, vielä itse kerätyistä aineksista. Lopulta vieraat saapuivat vähän myöhässä ja sotkusta ja keskeneräisyydestä oli jäljellä enää mun tärinäni ja hassahtanut huolestuneisuuteni, jotka sitten vähitellen laantuivat kun istahdimme nauttimaan nokkoskeittoa, spelttileipää, uusia perunoita, lohta ja keltaisia rosmariinivihanneksia, valkoviiniä, salaattia, manchegojuustoa, ananasta minttusokerimurskalla ja turkkilaisella jukurtilla, viinirypäleitä tummaa suklaata yrttiteetä hunajaa punaviiniä.

Plastu

Työtä työtä työtä - mutta hyvää. Joskus vaan on paljon työtä, toisinaan vähemmän. Joskus ollaan Ellun kanat. Mua on viime aikoina naurattanut se että olen, tosin vähenevässä määrin, taipuvainen olemaan valmiiksi jännittynyt haastavia hetkiä varten myös silloin kun ei ole mitään tehtävää eikä stressattavaa. Absurdia! Tu-dum, ta-dam. Onneksi on orvokki, vahaliina, nokkonen & moni muu!

Matkalle lähtö lähestyy. Ajelemme kesäkuun aikana pitkin Amerikkaa. Bloggaamme sieltäkin, ei tosin tässä osoitteessa. Eräs ystävä tulee siksi aikaa asumaan meille, talonmieheksi, kastelemaan kukkia ja kasvimaita ja kenties vapauttamaan ruokakasveja ei-ruokakasvien (joita joskus rikkaruohoiksikin kutsutaan) pahimmilta invaasioilta. Pitämään mökin seiniä vinossa, kattoa kallellaan ja lattiaa likaisena!

KAGEIDUM!
Jotta voisin paremmin syödä sinut!

Me tehtiin se

Eilen kävi outo juttu. Olin junassa matkalla keskustaan, kun vaunuun tuli lauma teinipoikia jotka rähisivät kamalaan ääneen ja pari tappeli keskenään aika rajun näköisesti. Lyhyesti sanottuna, hirveä hässäkä. Mulla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään, mutta yhtäkkiä kuulin karjaisevani aivan täysin palkein sen metelin yli: LOPETTAKAA! Pojat vähän hätkähtivät, rähinä vaimeni, he siirtyivät toisiaan tönien pois eteisvaunusta. En tiedä oliko se mun huuto vai mikä, mutta tilanne siis rauhoittui. Minä istuin siinä todella ällistyneenä siitä äänestä, kuvittelin kuinka se vieläkin kimpoili junan seinissä. Tunsin halua vajota penkkini sisään, posket kuumottivat ja adrenaliini vielä kihisi ruumiissa. Kuvittelin että kaikki tuijottavat mua, tai jos eivät niin yrittävät olla tuijottamatta. Samalla mua huvitti kauheasti ja tiesin että ajatelkoot mitä ajattelevat, joskus on vaan tehtävä jotain, ei edes siksi että tilanne vaatii vaan siksi ettei ehdi estää itseään tekemästä...!

Tänä keväänä mun ruumis on käyttäytynyt usein eri lailla kuin aiemmin. Se on joskus pelottavan tuntuistakin, mutta kuitenkin tosi hyvää. Ennen kuin ehdin ajatella mitään, toimin, eikä se aina ole hillittyä ja sievää. Mä olen ikäänkuin täysin jonkin vallassa, ei, ei se niin ole, pikemminkin mä en silloin ole minkään vallassa, en mieleni vallassa enkä tunteideni, mä vaan olen, ja jostain nousee toiminta. Hiljentymisen aikana olen se useimmin kokenut, että mun ruumis yhtäkkiä nousee ja juoksee jonnekin, vaikkapa syliin, taikka rupeaa suorittamaan jotain liikettä joka ehkä avaa ja vapauttaa jotain ruumiissa. Tai sitten nousee ääni tai puhe, ja ne ovat hurjan kuuloisia ääniä, ja ne kaikuvat juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, en tiedä mistä sen tiedän mutta niin se on. Semmoiset äänet eivät voi olla väärässä, vaikka niitä jälkikäteen vähän häpeäisi. :)

Meidän talon takana on iät ajat, jo ennen meidän tänne muuttoamme, ollut iso kasa homehtuvaa jätelautaa, autonrenkaita ja muuta rojua. Tänä keväänä olemme vähitellen siivoilleet talon päätyä milloin milläkin porukalla. Naapurin, vuokranemäntämme, poika on sairaseläkkeellä mielenterveysjuttujen takia, ja asuu tuossa vieressä siis äitinsä kanssa. Hän on hyvä mies, vähän sulkeutunut mutta mukava. (Joskus, harvemmin tosin, pullo kutsuu ja sitten hän hakeutuu katkaisuun, mutta pitkiä jaksoja hän on siis raittiina. Eikä humalassakaan ole mitenkään hankala, meille ainakaan.) Tänään aamupäivällä hän tuli pakettiauton kanssa ja tarjouduin auttamaan jätepuiden lastaamisessa. Siinä vierähti tunti pari kun kanniskelimme naulaisia homeisia erimuotoisia kalikoita konttiin (niistä parhaat palat oli sahattu jo aiemmin ja viety kellariin saunapuiksi). Meidän poika, nyt 1v 8kk, auttoi kantamaan, hän kiiruhti kasan ja pakun väliä aivan tohkeissaan ja väsymättä koko aamupäivän. Minäkin nautin suuresti työn mutkattomuudesta ja siitä kuinka se vääjäämättä eteni ja kasa hupeni. Naapurin mies kantoi vähän isompia sylillisiä kerrallaan, puheli harvakseltaan niitä näitä, kalvas aurinko helotti pilvien lomasta. Lopulta vihoviimeinenkin kalikka oli autossa ja talon pääty lopulta, vuosien jälkeen, aivan viimeistä myöten tyhjä ja siisti, kasan tilalla vain kostea, nurmeton läikkä. Naapurin mies käveli verkkaisesti kohti pakettiauton etuosaa, ja lopuksi kääntyi vielä meihin päin ja hänen naamansa levisi yhtäkkiä säteilevään hymyyn kun hän sanoi: "Me tehtiin se."

Boing

Kun perustaa ensimmäistä kertaa kodin, voi ostaa pussillisen kumilenkkejä. Ikään kuin vaihtokassaksi. Sen jälkeen ei kumilenkkejä tarvitse ostaa, niitä tulee joka paikasta, se viisitoista vuotta vanha pussi on täysi, vaikka siitä ottaa kuminauhan tai pari joka päivä. Lopulta pussi hapertuu. Kumilenkit voi siirtää toiseen pussiin. Nyt on vihreitä, punaisia ja keltaisia kumilenkkejä, alunperin oli vain punaisia.

Kun tulee lapsi, kumilenkkien tarve kasvaa. Täytyy kääriä monenlaista huomisen varalle. Lapsi venyttelee kumilenkkejä niin että ne räpsähtävät kipeästi hänen sormilleen tai huulilleen. Hän oppii syyn ja seurauksen lain, alle kaksivuotiaana hän osaa välttää niiden laukeamisen iholleen. Hän laittaa niitä suuhun ja mutustelee ja muljaa kielellään. Hän keksii, ehkä isän hienoisella avustuksella, että ne soivat. Hän pingottaa kuminauhan ja rämpyttää sitä sormellaan, silmät nauliutuneina isään, enkö ole ihmeellinen, isä? Kumilenkkejä ei vieläkään tarvitse ostaa, sillä lapsen tultua pitää ostaa enemmän ruokaa, ja tulee sitä paitsi kokattua kotona säännöllisemmin, jopa tuoretta parsaa, kumilenkkejä kertyy aina vain enemmän. Vessan lattialle kulkeutuneet kumilenkit, ja ne kumilenkit jotka uivat siinä tiskipöydän kohdassa johon aina tuppaa kerääntymään epäilyttävä lammikko, niitä ei tarvitse pestä ja tallettaa, ne voi huoletta heittää roskiin.

Hei te siellä

Ei mitään erityistä. Tavallista. Karhea kurkku, väsynyt lapsi, pilvinen taivas - ja sisällä, tai missä lie, kaikkialla tieto siitä että - että - kaikki on - mä en pysty sanomaan mitä, se ei ole mikään adjektiivi, vain hipihiljaista tunnetta siitä että asiat ja ei-asiatkin ovat paikoillaan. Oikeastaan se on vaan tunne kauneudesta. Tai kauneutta itseään.

Kaivan suunnitellusta kukkamaasta suuria kiviä ja rakennan niistä alemmas pihalle penkerettä. Sinne ne loksahtelevat lomittain. Ajoin nurmikon ensimmäistä kertaa tänä keväänä, väistelin pieniä orvokkiryppäitä ja lemmikkejä, jäi hassuja tuppaita, kauniita.

Luin Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Ihania, hilpeitä novelleja jotka leikittelevät perimmäisillä kysymyksillä. Mies yrittää hallita äärimmäisiä kosmisia (feminiinisiä) voimia vaikkapa kirjanpidollisin keinoin. Nainen koettaa pitää siistinä nuorta maa-planeettaa joka kerää hirveästi avaruuspölyä ja -rojua. Etääntyvä ja lähentyvä kuu joka vetää konkreettisesti puoleensa kaikkia meitä hulluja. Isoäitejä jotka ovat niin vanhoja että haikailevat vanhoja hyviä ei-olemisen ja ykseyden aikoja. Lämmin suositus!

Joku uusi ulottuvuus ruumiillisuudesta on avautumassa. Musta on lähes hellyyttävää huomata, miten pihalla olen monissa suhteissa ruumiista ollutkaan. Olen jo pidempään katsellut ja huomioinut sitä, etten seiso kunnolla. En seiso koko jalkapohjalla vaan usein jollain syrjällä, lattiahan voi olla likainen, märkä, kylmä, tai se mitä olen tekemässä, vaikka tiskaamassa, on jollain tapaa epämieluisaa, ja epämiellyttävyyttä voi (tietenkin) väistää jos ei asetu kunnolla jalkapohjilleen, koettaa ikään kuin kiemurrella pois ruumiista ja tilanteesta. Joka on kumminkin pakko hoitaa. Mutta nyt jalkapohjiin on tullut jokin uusi älyn pilkahdus, olen niistä yhtäkkiä hyvin tietoinen, ne kääntyvät itsestään kohti kamaraa, lepäävät siinä ja maadottavat mun koko ruumiin siihen missä olen ja mitä teen. Ahhhhhh. Samalla - tunnustelen, miltä tuntuu olla tämä ruumis, omistaa tämä ruumis, olla tämän ruumiin käytetävissä, riippuen näkökulmasta. Se on hyvää ja yksinkertaista, mutta ei lainkaan niin kiinteää, jatkuvaa ja jämähtänyttä kuin olen kenties luullut. Tuntemuksia lämmöstä, kylmyydestä, näköhavaintoja edessäni liikkuvista ulokkeista, ulottumista yllättävän pitkälle, sykkimistä, värähtelyjä. Puutumista, kipua, painoa. Hetkeksi mieli kasaa tästä kaikesta kiinteän yksikön, joka sitten taas hajoaa.

Jossain on mielihyvää siitä, että joku kenties kuulee, lukee mitä sanon. Minä vilkutan teille, uskotteko?

Toimintaa ja toiminnan mahdollisuuksia

Perheen miehet ovat sairaita. Istuvat sohvalla sylikkäin ja niiskuttavat. Minuun ei sitten tainnut tarttua, siitä on jo viikko kun tauti alkoi miehellä (paranikin jo välillä, mutta liian aikainen töihinpaluu toi takapakin).

Olo onkin kaikin puolin terve. Tuntuu että ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Viime viikkoina on ollut poissa jopa se jatkuva aamuinen huonovointisuus jota migreenitaipumukseen liittyi. Kuukautisetkin menivät täysin säryttä. Ihmeellistä! Joskus illalla on ollut hitusen huono olo, mutta se on poistunut nukkumalla - ennen nukkuminen vain pahensi asiaa. Uusi suora nukkuma-asento määrää!

Tänään selkiytyi kaksi asiaa. Saimme pojalle perhepäivähoitopaikan elokuun alusta alkaen. En tiedä mitään siitä perhepäivähoitajasta, jota meille ehdotetaan, joten meidän täytyy tavata ja tutustua. Olisipa hienoa jos synkkaisi. Hän asuu mun työhuoneen lähellä - hieno juttu. Ja tadaaa- juuri eilen mua kyseltiin pitämään syksyllä paria väri-aiheista kurssia samaan opinahjoon jossa olen ennen pojan syntymää opettanut. Siellä on tällä välin käynyt hirmuinen organisaatiomullistus, mutta mut muistettiin yhä! Saatoin tänään vastata kyllä. Eli nyt on vähän töitä ja hoitopaikka syksyksi. Ihmeellistä!

Taitto- tai kuvitustöitä ei vielä ole tiedossa (syksyksi siis, parhaillaan kyllä liiankin kanssa :)). Melkein toivon salaa, ettei niitä tulisi kovin paljon - voisin lopulta saattaa päätökseen mun lastenkirjahankkeen. Se on jo niin pitkällä että olisi sääli jättää tarjoamatta sitä minnekään.

Olin mielenosoituksessa. En rakasta väkijoukkoja, mutta saatoin elävästi nähdä itseni kiroilemassa kelvotonta työsopimusta (siinä on muutakin kelvotonta kuin tuossa uutisessa mainitut asiat). Koko asia teki minut vihaiseksi. Tein viime kesänä Sanomille kuvituksia (HS:n Olympia-liitteeseen), se on kai mahdollista jatkossakin. Oli pakko tehdä jotain. Tehdä sen minkä voi. Kun tulin kotiin, en ollut enää vihainen. Eräs ystäväni puhui mielenosoituksessa. Hän kuvaa Hesarille, mutta hän ei yhtään pelkää oman asemansa ja työnsä puolesta, hän puhui suoraan, sydämestä, avoimesti ja kannustavasti. Olin tosi ylpeä hänestä: siinä on ihminen jossa on niin suurta luonnollista rohkeutta, ettei sitä edes meinaa rohkeudeksi huomata.

Oomme kaikki, oomme kaikki

I have 12 followers. Kaksitoista opetuslasta!

Ja sitten minä olen opetuslapsena muutamissa blogeissa. Vuoroin vieraissa. Siellä täällä ilmenee Hän. Aamulla se ilmeni siinä naakassa, joka välittömästi ilmaantui hyppelemään vastakäännetylle kasvimaalle, ihan maankääntäjän kannoille, tietäen että möyritty maa kuhisee herkkupaloja, ehkä tietäen kuinka hyvältä sen hopeanharmaa höyhenpeite näyttää mustaa multaa vasten, kuinka hurjalta terävä silmä ja taempana vahvan vihreä nurmi. Naakka oli niin oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikealla tavalla, että saatoin vain istua opetuslapsena. Enkä silti ollut oppimassa mitään vaan ainoastaan täynnä ihmetystä.

Pojalla valuu räkä, istumme pihalla hiekkalaatikolla. Poika itkee, heittää lapion vähän väliä, kipeä riepu. Pyyhin nenän viisitoista kertaa. On lämmin, tuulee, ei kiire minnekään, ei ketään jolla olisi kiire. Katselemme iäkästä ruutupaitaista miestä ja möhkäleistä konetta jolla maa möyritään, poika hiljaa sormet suussa, se meinaa nukahtaa moottorin tasaiseen ärinään. Heitä tänne viisi kourallista apulantaa, niin maa tuottaa paljon paremmin, mies neuvoo. Apulantaa? Mitähän se on, onko se jotain ihan tiettyä vai yleisnimike jollekin, en saa kysyttyä moottorin äänen yli. Luulin että se on bändi...

Kirjosiepot ja talitiaispariskunta eivät ole edelleenkään saaneet sovittua, kumpi pesii takapihan pöntössä. Niinpä ne kaikki kantavat sinne korsiaan. Tintit olivat kyllä ensin, jo lopputalvesta ne pyörivät pöntön tienoilla. Mutta lopulta, kun pesä on valmis, kirjosieppo varmaan häätää tintit pois, on se sen verran sitkas kiusankappale. Siis tinteille - minä tykkään kirjosieposta. Sieppaa sateenkaaren! Tarttuu tilaisuuteen!

Olematonkin kirjoittaa nyt jatkuvasti tästä, eihän niitä aiheita lopulta niin monia ole, ettei ole mitään erityistä tehtävissä, ei etsittävissä, löydettävissä. On vaan tämä, jossa voi levätä. Jos voi. Voi jännittääkin. Se ei muuta asiaa. Onko se tämä kevään lämpö ja valo jotka näyttävät meille kädestä pitäen, että voin vaan istua tässä, hiekkalaatikolla, kuokkia tässä kasvimaalla, vajota nojatuolissa hiljaisuuteen, kiukustua lapseen joka kaataa maitolasin tai istuskella keittiönpöydän ääressä lasta hoitamassa olleen isoäidin kanssa, oma äitikin on vaan mitä on, ei senkään tarvitse muuttua, en enää muista mitä vikaa hänessä joskus ammoin oli, minun ei tarvitse muuttua. En voi muuttua. On vaan nyt.

Nikkarin talossa

Olen parina päivänä ollut aivan kuolemanväsynyt oltuani pojan kanssa päivän (ja päiväuniajat teen tosiaan töitä, joten se ei ole auttanut asiaa). Olen itkua tuhertanut kun mies on tullut kotiin. Koti kaaoksessa, poika juoksee ympäriinsä ja aiheuttaa lisää, iälleen uskollisena. Eilen lähdin pilatekseen horjuvin jaloin ja pää sumussa. Kun tulin illalla kotiin, mies sen lisäksi että oli leikkinyt pojan kanssa ulkona ja tehnyt omia opiskelujaan, oli pessyt kaksi koneellista astioita ja kaksi koneellista pyykkiä ja asentanut portin keittiön ja olohuoneen väliin - nyt voi välillä levätä sohvalla niin ettei poika pääse samalla keittiöön hajottamaan astioita, kiipeämään pöydälle ja repimään myslipaketteja ja idätysastioita lattialle! Melkein puhkesin itkuun silkasta kiitollisuudesta.

Tänään mulla on kokonainen työpäivä ja mies ja poika lähtivät hankkimaan lisää hyllyjä keittiöön (saa tavaroita korkeammalle, niin ettei poika ylety kaikkeen). Aiemmin tällä viikolla tapahtui semmoinen uudistus että pojan itse nikkaroitu sänky, joka oli sijoitettu aika korkealle, pantiin osittain uusiksi ja laskettiin lattiatasoon. Tähän asti jompi kumpi meistä on aina nukuttanut pojan iltaisin, koska häntä ei ole voinut jättää yksin sänkyyn koska hän olisi voinut pudota korkealta. No, nyt parina iltana poika on jäänyt nukahtamaan itsekseen (eikä ole pannut sitä yhtään pahakseen, kikatellut siellä vaan) ja minulla ja miehellä on yhtäkkiä kahdenkeskistä aikaa!

Siunattu olento tuo mies. Kun minä väsähdän, hän kuuntelee empaattisesti ja ottaa sitten pragmaattisen asenteen: mitä voisimme tehdä helpottaaksemme asioita? Ja jos sitten keksimme jotain, hän tekee sen (tai mahdollistaa osaltaan) saman tien. Olen kerta toisensa jälkeen yhtä äimistyntyt. Kukaan aiempi poikaystävä (eikä oma isä) ei ole ollut tuommoinen mcgyver.

Puhumattakaan, että miehessä on runsaasti muitakin erinomaisia puolia.

Ropinoita

Ainakin kahdessa seuraamassani blogissa ihmetellään kevätsadetta. Ja tässä tapauksessa kaksi on monta, koska minä en seuraa niin kovin monia.

Mutta ei sitä voi olla ihmettelemättä. Kaikki on vähän toisenlaista ja outoa! Tänä aamuna pihanurmi oli ihan varmasti monta astetta vihreämpää ja pari senttiä korkeampaa kuin eilisiltana. Nukkumaan mennessäni kuulostelin, kuinka joku koputti ja koputti ovellemme kuolettavan kärsivällisesti - kunnes tajusin, että jossain talon seinustalla raskas pisara toisensa jälkeen tömähti jollekin ontolle pinnalle. Ja mitä ihmettä! Aamulla kasvimaalla hyppeli pähkinähakki! Ei, se olikin varis, höyhenpeite täynnä vesihelmiä! Sitten se ravisti, ja muuttui liian monta kertaa pestyn pehmolelun näköiseksi.

Vein illansuussa pari pikkumattoa ulos narulle kuivumaan. Siellä ne saavat nyt nähtävästi olla aika pitkään, kun en tajunnut hakea ajoissa pois. Mutta ei se mitään! Ehkä ne ovatkin siellä karanteenissa, toisessa niistä saattaa elää norovirus vielä kuutisen päivää. Omakotitalojen pyykkinaruilla tuulettuvat matot ovatkin kuin entisajan purjelaivojen lippuja: Rutto! Pysykää kaukana!

Tuli otettua selvää tuommoisestakin asiasta kuin noroviruksen itämisajasta ja säilyvyydestä, kun kaksoset saanut ystäväni sairastui heti sektion jälkeen norovirukseen (ja meidän porukka sairasti ehkä saman taudin, kävinhän mä heitä silloin sairaalassa katsomassa). Aika dramaattisia hetkiä, kun ihmeteltiin sairastuvatko vastasyntyneet. Mutta nyt taitaa olla kaikki hyvin ja perhe on jo kotiutunut. Voin vain kuvitella, miltä tuon kaiken on täytynyt tuntua, kun synnytyksen jälkeen on muutenkin niin hurja hormonimyräkkä päällä. Siinä kyllä vaihtuu raskauden aikainen viilipyttyys äkkiä täysin toisenlaiseen moodiin. Niin, tyttö ja poika sieltä tuli, isot semmoiset, aavenyrkkeilijät, ryppyiset!

Meidän poika harjoittelee retkeilyä nukkumalla rattaissa sateen ropinaan.

Ja migreeniin auttoi...

Vappu vietetty, käyty mun vanhempien luona jossa mekasti myös mun veljen porukka, mahatauti sairastettu (sekä meidän perhe että kaikki edellä mainitut). Kaikkensa antanut olo.

Edellisen merkinnän kommenttiosastolla uhkasin kirjoittaa merkinnän siitä mitkä konstit ovat tepsineet migreeniin. Tässä se tulee, voipi pitkästyttää sinut ellei ole henk koht kosketusta aiheeseen. Skippaa hyvällä omallatunnolla :)

No, minähän menetin jo kauan sitten uskon siihen että mun migreeniin voisi vaikuttaa millään yksittäisellä konstilla tai hoidolla. Joten alkuvuodestä päätin lähestyä sitä vähän joka kantilta.

Ensin aloitin vahvan B-vitamiinin syömisen (syön B2-vitamiinia 100mg päivässä, ja on siinä Solgarin valmisteessa myös muita B-vitamiineja, esim tärkeää B12:a), samoin aloitin magnesiumsitraatin. Juhana Harju kirjoitti, että B-vitamiini on tehokas migreeniin, ja että mitkään kaupan multivitamiinien määrät eivät siinä riitä. Eräs tuttu nainen oli jo vuosia suositellut mulle B-vitamiinia mutta pidin sitä ihan höpöjuttuna, eihän joku vitamiini voi tepsiä näin vaikeaan vaivaan (olen käynyt läpi aika liudan kaikenlaisia hoitoja ja estolääkkeitä eikä mikään ole aiemmin auttanut). No, uskoin kun Juhanakin sanoi, ja totta, kohtausten määrä väheni heti.

Juhanan kommenttiosastolla Taika kertoi kamomillateen, sitruunamelissateen ja vyöhyketerapian auttaneen hänellä (Taika neuvoi mua vielä tarkemmin sähköpostitse). Hankin kirjastosta Maj-Lis Hagenmalmin kirjan Vyöhyketerapia (loppuunmyyty kaikkialla) ja opettelin sen avulla hieromaan jalkojani ja siellä erityisesti ruuansulatuselimistön, pään, silmien, selän, haiman ja pernan pisteitä. Olen hieronut peräti 3-7 päivänä viikossa, poikaa nukuttaessa, vaikka vähempikin varmaan riittäisi. Lopetin myös migreenilääkkeiden käytön, koska lääkkeet voivat Hagenmalmin mukaan estää parantumisprosessia. No, se onkin ollut aika rajua, koska olen sittemmin saanut kärsiä kaikki kohtaukset ihan täysimääräisinä. Mutta niitä on siis ollut koko ajan vähemmän, ja sen takia olen jaksanut uskoa että kannattaa. Kamomillaa ja sitruunamelissaa (joista erityisesti kamomilla tuntuu tehokkaalta) olen juonut kolmisen kuppia päivässä, ja niillä on ollut sellainen tärkeä vaikutus että lievä huono olo (jota mun migreeniin on myös liittynyt paljon) usein kohenee nopeasti, olen siis jaksanut jotenkin paremmin, vaikka en tiedä onko niillä pidempiaikaista parantavaa vaikutusta. Oma osuutensa on varmasti sillä että näin tulen juoneeksi tarpeeksi nestettä, nestehukka on aika hyvä konsti saada kohtaus aikaan (esim mahataudissa saan yleensä, kuten myös eilen, migreenin jos menetän paljon nestettä).

No, yksi tärkeä juttu on ollut pilates. Olen harrastanut sitä yhteensä puolisentoista vuotta, mutta vasta tänä keväänä olen oivaltanut opettajani Minna Määtän kärsivällisen jankutuksen avulla eräitä juttuja. Hartioiden, pään ja niskan asento ovat olleet aika tavalla pielessä, ja vieläkin jos tulee taukoa treeniin, ne tahtovat palata vanhaan. Pään tulee olla todella pystyssä (mutta rentona) ja leuka melko takana, ei siis eteen kurkottuneena. Minna huomautti kerran, että eteenpäin kurkottava, tyypillinen tietokone/istumatyöläisen asento, ärsyttää eräitä päästä lähteviä, niskassa ja selässä kulkevia hermoratoja ja aiheuttaa migreeniä. Se on muuten aivan totta, kun asiaa rupeaa tunnustelemaan! Usein vieläkin herään öisin alkavaan kipuun (kohtaukset alkavat usein aamuyöllä) ja silloin korjaan nukkuma-asentoani niin että selkä ja niska ovat hyvin suorat ja leuka lähellä kaulaa (nukun kyljelläni), ja herään aamulla hyvinvoivana. Samoin päivisin voi olo heikentyä, ja korjaantua saman tien kun korjaan asentoa. Hartioiden asettuminen alemmas ja taemmas on varmaan myös auttanut. Tämä kaikki vaatii ensinnäkin omakohtaista oivallusta, sitten lihaskuntoa ja eri lihasryhmien välistä oikeaa tasapainoa - ainakaan mulla nämä eivät ihan hetkessä muuttuneet, ja prosessi on yhä kesken. Se kysyy jatkuvaa ylläpitoa. Pilates pakottaa oivaltamaan, tiettyjä juttuja hinkataan niin kauan että tyhminkin valaistuu.

Nämä edelliset ovat konsteja, joilla koen olleen selkein vaikutus. Ruokavalion vaikutus on myös kiinnostanut mua ja olen kokeillut vähän jotain juttuja, mutta niiden vaikutuksesta migreeniin en osaa paljon sanoa. Kokeilin hetken aikaa vähähiilihydraattista dieettiä, Antti Heikkilän mukaan, ja olo ehkä kirkastui hetkellisesti, mutta sitten dieetti vei multa yöunet. Unien kanssa en viitsi pelleillä yhtään, joten lopetin kokeilun jo viikon kuluttua. Koetan kuitenkin edelleen syödä mahdollisimman ravinteikkaita hiilareita, siis kasviksia monipuolisesti, ja luomua, jos se vaikka olisi täydempää tavaraa... Jos syön tärkkelyspitoista niin lapin puikulaa, tummaa riisiä, täysjyväpastaa. Syön paljon erilaisia siemeniä ja pähkinöitä ja kalaa. Makeaa syön yhä varmaan liikaa, ainakin ajoittain. Se heiluttelee verensokeria, mikä on huono juttu, varmaan kaikille mutta erityisesti migreenistä kärsivälle (ja sokerinhimo vielä iskee usein juuri ennen migreenikohtausta). Kahvia juon tällä hetkellä kaksi kuppia päivässä, luulen että yksi kuppi voisi riittää, kun mulla on muutenkin taipumusta mennä yli- (ja ali)kierroksille.

Olen myös käynyt muutaman kerran sen yhden tyypin luona, Sergey hän on nimeltään (hänellä ei ole nettisivuja joihin viitata), joka on vahvasti läsnäoleva ihminen ja tekee jonkinlaista energiatyötä siinä samalla kun istumme... istunnoissa olen tuntenut vahvaa jotain, energian liikkeelle lähtöä, ehkä. Pari kolme kertaa se oli tosi hyvää. Mutta, no, viimeksi kun kävin siellä, päädyimme käymään läpi erästä vanhaa untani, ja siitä minulle jäi huono olo, en jaksa enää terapiaa, en halua mennä menneisiin, minussa(kin) on pohjaton kaivo vanhaa, eikä se tonkimalla lopu, päinvastoin. Nykyhetki on ainut vastaus. Koin tämän taas eräässä toisessa hiljentymistilanteessa, Lauri Siiralan istunnossa - että menneisyys, lukittuneisuus, seisahtuneisuus voi purkautua nykyhetkessä, kehon kautta, ilman että mielen millään osalla tarvitsee mennä menneisiin tai mielikuvitukseen tai oikeastaan minnekään. Se oli huikean tuntuista, niin... puhdasta. Aamen!

Tilanne on nyt se että viime kuussa mulla oli yksi migreenikohtaus ja yksi lievästi huonovointinen päivä kuukautisten aikaan, ja muutamia aamuja jolloin en oikein tiennyt mihin suuntaan tämä kääntyy, mutta ei tullut migreeniä. Nähtävästi flunssat ja mahataudit voivat edelleen laukaista migreeniä, vaikka muuten olisi parantunut, siitä taipumuksesta ei ehkä täysin pääse eroon ennenkuin kuolemassa - tai vaihdevuosissa. Mutta täytyy sanoa, että jo nyt olen terveempi kuin olisin ikinä voinut uskoa. Mullahan oli aiemmin 5-10 migreeniä kuussa plus ne kaikki aamuiset ja lievemmät huonot olot... Olen tosiaan pitänyt tarkkaa kirjaa kohtauksista ja luulen, ettei tämä tervehtyminen ole vielä loppumassa, kun trendi on tähänkin asti ollut niin selkeästi paraneva. Huonot olot aamuisin ovat melkein yhtä rasittavia kuin yksittäinen migreenikohtaus. Jos nekin vaikka vähitellen helpottuisivat... ja jos eivät helpotu näillä kostein niin keksitään taas jotain!

Lämmin, kirkas kiitos ja halaus kaikille asianosaisille! :)

Ja iso kiitos mun miehelle joka on uskollisesti jäänyt kotiin hoitamaan lasta ja hoivaamaan mua tänä aikana kun en ole syönyt lääkkeitä.

Minäkö neitsyt-merkkinen?

Eikö ole kaunis? Eikö? Mieleni on tehnyt jo pitkään piirtää tuo, mutta nyt vasta kun huhtikuu on lopuillaan eikä dataa enää tältä kuulta kerry, saatoin tehdä sen. Ah.

En ehdi kirjoittaa pitkään. Enkä ole ehtinyt. Tulevasta en tiedä. Kuvitustöitä, pihatöitä, vähän jo matkavalmistelujakin. Olemme lähdössä kesäkuussa kolmeksi viikoksi Amerikkaan. Siitä lisää ehkä myöhemmin - mikäli matka edes toteutuu (seuraillaan sikainfluenssatilannetta...). Mutta ah - on ihmeellisen ihanaa kun voi olla paljon ulkona. Olen tasaisempi, energisempi, tyytyväisempi, nukun syvemmin. Haravoin, suunnittelen, kuokin, möyhin, kanniskelen, istutan, perkaan, työnnän, seisoskelen ja istuskelen ja ihmettelen. Poika hommailee täysillä mukana. Ja välillä istutaan hiekkalaatikolla, meillä on nyt semmoinenkin pihassa. Mäkin tykkään tehdä hiekkakakkuja, oikeastaan mulla voisi olla ihan oma hiekkalaatikko jossa voisin rakennella kokonaista kaupunkia.

Rakas ystäväni lähti aamulla synnyttämään kaksosia, sieltä tuli hyvin lyhyt tekstiviesti-ilmoitus. Mua jännittää, aivan kihelmöi. Heidän porukkansa ei sitten päässyt meille vappukesteihin..! :)

Niin tuo taulukko. Siitä voi tietysti katsoa että montako migreeniä mulla on ollut kuukaudessa. Saa onnitella!

Hoitokuvioita

Hain pojalle päivähoitopaikkaa syksyksi. Perhepäivähoitoon.

Tapasin eilen ihanan perhepäivähoitajan puistossa. Vähän vanhempi naisihminen, lähestyi ehkä jo eläkeikää. Hänestä näki että hän todella rakastaa lapsia. Kun juttelimme, hän huokui kaiken aikaa hyvää tuulta, leppoisuutta ja huumoria. Musta tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo kauan, ja kun kyselin onko hänellä paikkoja auki, hän sanoi että syksystä varmaankin on. Sitten hän sanoi ääneen sen mitä mäkin ajattelin - että meillä tuntui synkkaavan. Muitta mutkitta sovimme että hakisin heti päivähoitopaikkaa ja esittäisin toivomuksen hänen paikastaan.

Tänään vein hakemuksen, toivomuksineen, alueemme vastaavalle hänen toimistoonsa ja juttelin hänen kanssaan hyvän tovin. Niin, ruuhkaahan näihin paikkoihin on... Mies rupesi tunnustellen puhumaan eräästä toisesta, kuulemma tosi hyvästä, nuoresta, koulutetusta, ihan meidän lähellä asuvasta perhepäivähoitajasta jolta voisimme todennäköisimmin saada paikan, jos vielä voisimme aloittaa hoitokuviot vasta lokakuussa. Niin. Aloituksen lykkäys ei olisi ongelma, mutta olin ehtinyt kiintyä ajatukseen että se olisi tämä puistossa tapaamani ihminen! Keskustelimme rauhassa ja sain pohtia asian eri puolia. Jäi semmoinen olo että perheiden erilaisia tarpeita kuunnellaan, vaikka päätöksiä tehdäänkin tiukoissa raameissa. Ihanaa. Asia jäi tietenkin auki, myös mun mielessä, odottamaan jonkin toukokuisen kokouksen päätöstä. Tulin kirkkaaseen päivänvaloon hämmentyneenä. Vähitellen mulle selkeni, että kävi miten kävi, se menee ihan oikein. Ja jos emme me, niin joku toinen perhe saa sen ihanan vanhemman rouvan joka katselee maailmaa niin valoisin silmin.

1) Kaipaan töihin. 2) Aion nauttia näistä jäljellä olevista kuukausista kotona pojan kanssa. Ja repaleisista työtunneista keskellä päivää, itkuhälyttimen ilmoitellessa hetkellä millä hyvänsä, että töiden on aika seisahtua. 3) Mulle jotenkin sopii tämmöinen, ettei tiedä.

Mitä tilaan

Vedenkeitin kohisee, peittää muut äänet. Poika meni unille, mies on matkalla toisesta kaupungista kotiin ja minulla on ihan ohjelmoimaton hetki. Hiljaisuuden voi tuntea.

Keitetäänpä hyvät kaffet.

Taas kerran mun on myönnettävä, että yes sir, huolimatta kaikista vaivoistani, elämänparannusprojekteistani, luonteenvioistani, asioista jotka ovat rempallaan, ihmisistä jotka eivät toimi kuten toivoisin, kaikki on valmista ja kaikki on hyvin. Kirveltää myöntää, kirveltää luopua näistä aikaa vaativista kuvioista. Ääni päässä kimittää: et saa levätä, et ennen kuin, ennenkuin olet - onnellinen!

Hahhah.

Naapuri haravoi meidän pihaa. Hän kyllästyi siihen, että meiltä tuulee lehtiä heidän pihalleen. Syksyllä jäivät haravoinnit kesken, meillähän on paljon vanhoja puita ja lehteä tulee aivan tolkuttomasti. Nyt lumien sulettua olen aina sieltä täältä, töiltäni, varastanut hetken haravoinnille. Mutta en vaan kertakaikkiaan ehdi enkä jaksa enempää. Naapurin piha sen sijaan on moitteettoman siisti. Mutta eipä tässäkään ole ongelmaa. Hänen tarvitsee nyt haravoida. Minä juon nyt kahvia.

Haaveilen silti paremmin hoidetusta pihasta. Tai oikeastaan pihan hoitamisesta, se on ihanaa. Ehkä tänä keväänä ja kesänä se käy jo helpommin, nyt jo olen saanut tehtyä jotain hommia yhdessä pojan kanssa. Viime kesänä poika ei vielä viihtynyt montaakaan sekuntia ilman viihdytystä ja jatkuvaa vartiointia, että pysyy poissa vaikkapa kusiaispesästä tai ruusupensaasta tai ahmimasta kiviä ja orjantappuroita. Nyt hän jo mielellään tekee perässä sitä mitä me teemme, ja tuntuu sisäistäneen reviirin rajat vaikkei aitaa olekaan.

Punarinnat, suloiset pikkunokkaiset, osaavat asettua kaadetun vesakon tuntumaan niin että katoavat täydellisesti harmaiden runkojen ja ruosteenpunaisten leikkauskohtien säleikköön! Ja takapihan metsikössä oli aamulla suuri kivi, jota en ollut ennen huomannut. Katsoin kiikarilla, se oli rusakko, joka oli hakeutunut hyvin kulmikkaaseen, jähmettyneeseen olotilaan.

Tilaa, tilaa! Missä nuo fasaanitkin ovat onnistuneet pesimään? Oletteko nähneet fasaanin pesää? Niin no, toisaalta koko tuo kuivien lehtien ja heinien täplittämä rinne on yhtä fasaanin kylkeä. Fasaanit ovat suuria, tyhmiä, tyylikkäitä, niitä on kaikkialla! Maa on synnyttänyt ja ruokkinut nekin. Pystyttänyt nuo koppuraiset jalat! Ja nuo kyrmyniskaiset varikset, joiden pelkkä pää on suuri kuin taskunauris. Ihmeellistä. Mistä tämä aine tulee? Mistä, helvetti, tulee tuhat kiloa vaahteranlehtiä joka vuosi?

Asetan kaksi pitkulaista rakennuspalikkaa kulmittain. Poika katsoo niitä ja kiljaisee riemusta, työntää päänsä kulmaukseen, asettuu kyljelleen ja pistää sormet suuhun, puristaen karva-ankkaa sylissään. Sillä on siinä turvaisa paikka. Ensin on ei mitään, ja sitten tulee jotain mikä hieman rajaa sitä ei mitään, ja kas, ei mitään tulee käyttöön. Voilà!

Puhetta

Tänään olen taas menossa tapaamaan sitä yhtä tyyppiä, josta en edelleenkään osaa sanoa että mitä se tekee, ja ensi viikonloppuna käyn Tampereella hiljentymispäivässä. Tekee hyvää. Elo on ollut melko kiivastahtista. Töiden päättelyä, uuden suunnittelua, kevätsiivousta, pihatöitä, hankintoja, hiekkalaatikon pystytystä, migreeniä jota huhtikuun julmat säteet yllyttävät, paperiasioita, ensi kesän matkan suunnittelua. Ikkunat ovat yhä pesemättä.

Pihassa kukkivat hohtavan valkeat lumikellot, ja scillat ja sinivuokot työntävät maasta tiukkoja sinisiä nuppujaan. Punarinta lennähtää takapihan koivuun ja västäräkki norkoilee kääntämättömällä kasvimaalla. Poika sanoo puhelimeen "Tä! Mum-mo!", ja ihan oikealle henkilölle. Mummon ääni vähän särkyy. Erinäisten talven vaiheiden jälkeen lapsi on yhtäkkiä yhtä aurinkoa ja hellyyttä ja kujetta, ja hätkähdyttävää uutta oivallusta ja oppimista.

Hiljentymisasiat eivät ole olleet pinnalla, mutta pinnan alla kyllä. Usein huomaan olevani jotenkin... hajanainen, tai olevani vain jotain, tai sitten en paljon mitään, en kovin pysyvä, ajatuksia siellä täällä, tuntemuksia, aistimuksia, mutta en tiedä kenen ja missä. Se ei tunnu erityiseltä, siedän hyvin sen ettei se ole erityistä.

Terveisiä

Hum hum. Tadaa. Jooo... joppiajoo.

Niin.

Tässä sitä. Katsokaa. Kir-jai-mia.
Minä.

Minäminäminä.

Olimme Pietarissa.

Suklaata. Pa... puja.

Ai hei, moi! Sinä siellä! Moi! Hauskaa että
olet.

Oli kylmä, mua väsytti, kadut liian pitkiä,
leveitä, sillat, oli kivaa, japonskaja kuhnja.
Ystäviä. "Olette idiootteja! Vittu mitä idiootteja!"
Za druzbu!

Kaunis huivi. 600 ruplaa.
Rakkaus.
Häilyn.

Lokit matkustavat jäälautoilla.

Jokin häilyy.

Rakas Jumala.

Tuli leiskuu takassa ja tiskikone tekee työtä puolestamme. Poika imuroi ja ajaa pikkuautoilla ja tunkee henkarin metalliosaa imurin suuhun. Juttelimme miehen kanssa kunnolla pitkästä aikaa, lähinnä siitä että emme ole jutelleet tai jos olemme, se on luisunut väittelyksi. Vuoron perään on selitetty kumpainenkin omia innostuksiamme ja toinen on ollut vähän vaitonainen. Yksi syykin tähän ilmeni: mies sanoi että hänelle on kertynyt 90 tuntia ylityövapaita. Kas, onkin tuntunut siltä ettei vietetä paljon aikaa yhdessä. Tähän päälle se että minullakin oli tiiviimpi työjakso, joka tosin nyt on ohi. Rauha maassa. On helppoa etääntyä, en ole edes kärsinyt siitä, olen vain vetäytynyt lukemaan kirjoja. Nyt on kuitenkin helpottunut ja puhdistunut olo.

Luin Harry Potterit loppuun. Voin vilpittömästi sanoa, että ne olivat ihania. Odotan vain, että tapaisin jonkun, joka myös on lukenut ne kaikki, että voisin puhella niistä vapaasti jakelematta spoilereita. Erityisesti toiseksi viimeisen kirjan loppu oli mulle jotenkin - suuri. Siinä Harry jää, tavallaan, kasvokkain kuoleman kanssa, ilman että välissä on enää mitään tai ketään. Mä elin siinä tunteessa useita päiviä, siinä oli hitunen surua ja sitten vaan paljon jotain nimetöntä hurjaa. Aluksi kuvittelin että elin edelleen vahvasti kirjan henkilöhahmojen kanssa, mutta sitten huomasin että kyseessä olikin minun elämäni, tai juuri tämä elämä, joka ei ole kenenkään. Ja tämähän on hurjaa. Elämä/kuolema.

Lapsena aina aloitin rukouksen: "Rakas Jumala." Viime aikoina olen taas lausunut noita sanoja, tai olenhan lausunut niitä läpi elämäni, mutta on ollut pitkiä aikoja jolloin en ole oikein tajunnut mihin ne viittaavat, miksi lausun ne. Ne ovat tuntuneet kaikuvan tyhjyydessä. Kun hiljentymisen idea (ja kokemus) tuli mun elämään, nuo sanat tuntuivat entistä ulkokohtaisemmilta - mutta tietyillä hetkillä kuitenkin sanoin ne ja jäin odottamaan hämmentyneenä. Nyt jokin ympyrä on sulkeutunut, kun olen tajunnut että puhuttelen ja kutsun niillä sitä syvintä ja rakkainta minussa itsessäni. Nyt "Rakas Jumala" taas resonoi ja palauttaa mut oikeaan paikkaan. Ja kaikuu tyhjyydessä, siinä tyhjyydessä missä kaikki saa ilmetä.

Pehmoeläjä

Kahden viikon opetusjakso on ohi. Oli hauskaa ja raikasta. Oli ihanaa uppoutua uusien ihmisten kanssa aihepiiriin jota rakastan, ihanaa käydä lounaalla vanhojen opiskelukavereiden kanssa jotka nyt ovat töissä entisessä opinahjossa. Olen kiitollinen ja ihmeissäni siitä millaisia opiskelijoita kohtasin. Lempeitä, lahjakkaita, viisaita, huumorintajusia, avoimia, eläviä ihmisiä.

Hieman raskasta ja jännittävää oli myös. En nukkunut kunnolla kahteen viikkoon, jokin pinnanalainen jännitys sai heräilemään. En ottanut asiasta ongelmaa. Nyt kun rupeama on ohi, väsymys alkaa painaa. Lievä huonovointisuus ei ainakaan toistaiseksi ole kääntynyt migreeniksi. Ruumis yrittää toimia vanhan kaavan mukaan, rupeaa painumaan sykkyrään, jännittyy, käpertyy, ikäänkuin suojautuisi, vaikka onkin siten tuottanut vain vahinkoa itselleen. AUKI, sanon itselleni. Rentoudun ja avaudun. Olen ihan pehmeä. Koko olemassaolo tulee iholle. Se ei uhkaakaan minua vaan hivelee ja syleilee. Vaikka kevätaurinko tuntuu aluksi raa'alta. Huono olo väistyy vähitellen, ruumis oikenee. Aistit herkistyvät, tasapainottuvat.

Katsoin netistä ohjelmaa jossa Richard Dawkins koetti kaikin keinoin todistaa kaikille kirkonmiehistä ja poliitikoista opettajiin ja katsojiin, että evoluutio on totuus elämästä ja vain tieteellinen lähestymistapa voi tuottaa oikeata tietoa maailmasta jossa elämme. Olen iloinen ettei minun tarvitse todistaa mitään kellekään. Kaikki vain on niinkuin on. Eikö ns. darwinismikin ole lopulta vain sitä, että kaikki vain on niinkuin on ja tapahtuu niinkuin tapahtuu, ja olemme tässä ja nyt ja se on eräällä tavalla vääjäämätön seuraus siitä että olimme tuolla silloin, ei siksi että maailma toimisi syy- ja seuraus-idealla vaan siksi että... kaikki vaan on niin kuin on, ja se mitä oli, oli? Ehkä silmän mekanismi on aikojen saatossa kehittynyt alkeellisista valoherkistä soluista, mutta se on mennyttä, nyt on nyt, eikä muuta ole. Huu!

Jännää. Miten tieteilijät voivat uskoa käsitteisiin? Kuten syy? Tai seuraus? Eiväthän he pääsääntöisesti kai usko henkimaailman asioihin. Missä ne käsitteet heidän mielestään ovat?

Hmm. Tieteilijät. Siinä yksi käsite, minun päässäni. Kuinka helppoa olisikaan jäädä kyselemään kuvitteelliselta tieteilijältä vielä hieman lisää. Tunnen väittelyn kutsun lievänä jännityksenä hartioissa. Menen pehmeäksi. Hyvää yötä.

Toukka

En malta olla kirjoittamatta pientä muistiinpanoa. Paitsi että... nyt kun ryhdyin kirjoittamaan, tajuan että tarpeeni olisikin ehkä kertoa jollekulle kasvotusten. Mutta olettehan te siellä, jotenkin. No... olin jälleen tapaamassa sitä yhtä tyyppiä, istuin hänen kanssaan läsnäolevan puolitoistatuntisen. Sinä aikana näin selkeästi tarpeeni tulla, pelkistyä, pelkäksi siksi mikä olen, ilman näitä lisukkeita, naamioita ja kuoria, jotka ilmenevät vaikkapa jännityksenä... tai sosiaalisena hymynä, jännitystä sekin... tai vastustamisena tai vaatimuksena, kaikki ne ovat sitä samaa.

Ja sitten toisaalta, en voi nopeuttaa enkä pakottaa mitään. Kaikki on niinkuin pitääkin ja kaikki tapahtuu kuten tapahtuu. Kohtaamisessa nousi kuva toukasta joka on kotelonsa sisällä, se kasvaa ja voimistuu siellä, se tarvitsee kuorensa, niin kauan kuin tarvitsee. Tullakseen siksi mikä se on.

Ilmoitusasia

Jään nyt tauolle bloggaamisesta ja sen sellaisesta. Pari viikkoa olen päivät pitkät opettamassa, ja sen jälkeen otan varmaan vielä pari viikkoa lepoa virtuaalisesta ihan muuten vaan. Viesteihin vastaan kyllä.

Olkaa sitä mitä olette. Halaus.

Kohti vaaraa, Isovaaraa

Syön lounaaksi jääkaappia tyhjäksi. Hmm, mitäs täältä löytyy. Maksamakkaraa. Viininlehtikääryleitä. Oliiveja. Öö... toisenlaista maksamakkaraa. Vähän jukurttia. Pojalta jäänyt mössö. Hapankaalia. Parsakaali nahistunut, hyvä, ei tarvitse kypsentää kauan. Joo, kyllä tästä kylläiseksi tulee.

Olen nukkunut viime yönä kohtalaisesti. Sain työt eilen ihan hyvään vaiheeseen, vaikkakaan en valmiiksi, mutta se oli asiakkaalle ok. Olen pakannut jo pari päivää ja se täytyy viimeistellä tänään. Voisiko, olisiko mitenkään mahdollista, että en kehittäisi mitään tämän kummempaa lähtöhärdelliä? Mitenkähän se olisi mahdollista? Olisiko esimerkiksi niin että en jatkaisi tätä (toki äärettömän tähdellistä) raporttia tämän pidempään vaan tekisin sen minkä tiedän tehtäväksi?

Aikomuksenamme on hiihtää, eräät ystävät siellä ovat uhanneet antaa mulle reikihoitoa nelikätisesti, ja lopuksi on miehen 94-vuotiaana kuolleen mummin hautajaiset. Kaikkea hyvää, siis.

Sommittelen

Väsymys hyökyy, mies tulee huomenna, vielä pitää jaksaa valvoa kuumeisen ja kivuliaan pojan kanssa ehkä ensikin yö ja pakata omat ja pojan tavarat ja matkustaa autojunalla Lappiin. Pitää jaksaa... se etten osaa nukkua junassa... nyt pitää kestää vaan tämä hetki, tai ei pidä, mutta se on fiksua, tai ainakin totta. Muu ei ole.

Koetan tehdä töitä, poika nukkuu, olen käynyt tuudittamassa hänet uudestaan uneen ainakin kuusi kertaa. Jännitys pakkaantuu hartioihin. Samalla tiedän että kaikki on hyvin.

En tiedä miksi mutta nyt toimii sellainen lause, että kun huomaan liiteleväni jossain, sanon itselleni "en ole läsnä". Sitten olen. Heti. Ei kovin positiivista ajattelua :D

Apua

Mies lähti työmatkalle ja sain heti mahataudin. Olin huolissani että jos se yltyy yhtä hurjaksi kuin viimeksi, joululomalla (mulle mahataudit on vähän uusi ilmiö, en ole aiemmin juuri niistä kärsinyt), ja miten sitten pärjään yksin pojan kanssa. Makasin yöllä mahakouristuksissa ja mietin kauhuissani, että KUKAAN EI KUITENKAAN TULE AUTTAMAAN. Kohta tajusin, että tämä on hulluutta, kaikki järjestyy, on aina järjestynyt, rentouduin. Sitten taas KUKAAN EI TULE... ja taas paluu todellisuuteen. JA TAAS, ja taas, ja TAAS. Uusintakierroksissa oli se hyvä puoli että joka kerralla uskoin itseäni vähän vähemmän. Lopulta mahakipu ilmeisesti hellitti koska olin vaipunut uneen.

Seuraavana päivänä maha oli löysällä mutta pärjäilin aivan hyvin enkä edes tarvinnut apua. Että se siitä. Paitsi että - sitä seuraavana aamuna, eli eilen, laukesi voimakas migreeni, olin aivan veltto ja kyvytön. Lievä kauhu alkoi nousta kun poika aamun alkajaisiksi putosi korkealta sängyltä pää edellä ja heti kohta kaatui pienen tuolin kanssa. Sekin alkoi olla aika poloisena. Tajusin että todellakaan en ole tehtävieni tasalla. Mua pelotti, ahdisti ruveta soittelemaan ihmisille ja pyytää apua. Sitten kun lopulta apua alkoi tulla ovista ja luureista, ihana naapurin perhe lupasi ottaa pojan illaksi luokseen ja eräs äitiyslomalainen enkeli tuli aamupäiväksi syöttämään, ulkoiluttamaan ja laittamaan pojan päiväunille, olin aivan äimistynyt. Melkein itkin silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sain maata koko päivän liikkumatta pimeässä ja oksentaa juomisyritykseni ihan rauhassa ja tiesin että poika on parhaissa käsissä.

Olen suurimman osan elämääni ollut huolissani lähinnä siitä että saanko minä tarpeeksi rakkautta, tarpeeksi apua, tarpeeksi mitä hyvänsä. On oikeastaan helvetin hyvä joutua kohtaamaan tuollainen pelko ja nähdä että se on ihan puppua. Minä olen saanut, ja saan, yltäkylläisesti, aina tarpeeksi ja enemmänkin. Olen viime aikoina pikemminkin tajunnut että kannattaa antaa, auttaa, niin paljon kun vaan, eikä yhtään huolehtia että onko se nyt itseltä pois. Ei se ole. Päinvastoin.

Miehen ihana mummi, yhdeksänkymppinen ja täydessä vedossa, syvässä iloisessa kristinuskossa, keroi kerran että kun heillä nuorena perheenä oli iso asuntovelka, tasaisin väliajoin tuli tilanteita että ei kerta kaikkiaan tiennyt mistä sen lainanlyhennyksen tällä kertaa taikoisi. Mummi sanoi että silloin hän aina lähti tarjoamaan apua tutuille perheille, kuka nyt mitäkin tarvitsi. Ja kohta se tarvittava rahasumma ilmaantui heille jostain ihmeen kaupalla. Tämä kertomus nauratti mua. Se on niin tosi.

Tajuan että se mitä mä tarvitsen... on antamista. Se tekee niin hyvää mulle, se aukaisee mut. Ei se aina helppoa ole, mutta viime aikoina olen vähän harjoitellut, heh, jollain pikku jutuilla. Vienyt jollekulle pussillisen pähkinöitä, tarjonnut lounaan, semmoista pientä. Tunnen että mussa on kitkaa, kitsautta jonka on kuluttava pois. Olen pienestä pitäen ollut peloissani että suoriudunko läksyistä, töistä, luvatuista tehtävistä, ja takertunut niihin, mun on hoidettava nää ensin, nyt mä en ehdi muuta..! Autan jos se sopii mulle täydellisesti. No, se saa mennä. Sen aika on ohi.

Niin että jos on jotain niin - autan mielelläni. Autan itseäni samalla. Varsinkin kun ei täällä lopulta ole muita kuin minä. :)

Ihana

Murjottava tilhi

Laiskottelun aakkoset

Mies on lähdössä taas työmatkalle varhain huomen aamulla. Me jäädään pojan kanssa viikoksi kahden. Tuntuu haikealta. Ja tietysti on hieman rankka viikko edessä.

Olen katsellut sitä kun mä teen jotain mitä "ei pitäisi" tehdä sen sijaan että tekisin sen mikä "pitäisi": luen Harry Potteria vaikka pitäis tehdä töitä, rupean kokkaamaan sotkuisesti ja pitkän kaavan mukaan silloin kun olisi aihetta pikaisesti siivota, valvon myöhään vaikka kannattaisi mennä nukkumaan, lorvin, laiskottelen, makoilen, roikun netissä... olen löytänyt tähän kaikkeen uuden vaihteen. Olen ruvennut nautiskelemaan. Joo, tiedetään, ensi viikolla tulee varmaan olemaan aika tiukkaa töiden suhteen koska olen tehnyt kaikkea muuta. Mutta mua ei kaduta, ihanaa, mua ei kaduta, koska olen tehnyt mitä olen tehnyt ja vielä iloinnut joka hetkestä. Nyt vaan maksan viulut. Tai en nyt, nyt mä kirjoitan tätä ja nautin kamomillateetä ja kohta alan hieroa jalkojani. Ahh.

Pian nähdään taas, mitä siis tapahtuu, kun jättää työt kasautumaan. Tästä on vaan nyt ainakin yksi kärsimyskierros pois. Olen mä ennenkin lorvaillut, mutta en näin puhtain sydämin.

Haavistelua

Mä en ole koskaan ollut kova haaveilija mutta nyt tuntuu että haaveita on... ilmassa. Haave on sana jota en tunne ihan omakseni, ne ovat aavistuksia tai jonkinlaisia mahdollisuuksia uudesta, jonka aika ei ole ihan vielä, mutta kuitenkin minä hetkenä hyvänsä. Ja haaveilu on sitä, että antaa uudelle tilaa syntyä ja kypsyä, ihan itsekseen, kauheasti puuttumatta siihen. Ehkä hiljaa katsellen jostain nousevia kuvia ja ideoita. On paras olla aika skarppina ettei lähde kauheasti ajattelemaan niitä. Eilen hiljentyessäni rupesi mielen pintaan pullahtelemaan erääseen aihepiiriin liittyviä ideoita, ja jossain vaiheessa mieli sai niistä otteen ja rupesi vatvomaan ja paisuttelemaan ja huolehtimaan että mitenkäs sitten tämä yksityiskohta hoidetaan, enkä ollut kyllin nopea tajutakseni mitä tapahtui. Nyt huomaan että vatvomisen seurauksena innostus nuopahti alkuunsa.

Ei se mitään. Innostuksiakin tulee ja menee.

Kiinnostavaa kyllä havainnoida seurauksia.

Olen lapsesta lähtien kokenut että kuvan-, tai laajemmin taiteen tekeminen tai jokin siihen liittyvä on minun alaani, eikä mua ole ammatillisessa mielessä oikein muu kiinnostanut, mutta viime aikoina on ruvennut aavistelemaan että pysyäkseen mun rakkautena senkin täytyy tulla vielä jotenkin... lähemmäs... en osaa vielä muotoilla tätä...

Jotain sellaista, että jos taide tulee jatkossakin olemaan mun alaani, tahdon sillä – ilmentää – rakkautta – läsnäoloa – tätä rauhaa josta käsin katselen ja todistan olemassaolon melskettä. Tällä hetkellähän minä teen tilaustöinä vaikkapa erilaisia kuvituksia ja taitan kirjoja ja esitteitä, se on tosi hyvää ja nautin siitä että saan sommitella ja valikoida oikeanhenkiset fontit ja hienovaraisilla keinoilla nostaa esiin olennaisen, nautin siitä että saan aikaan järjestyksen joka on samalla kertaa levollinen ja dynaaminen. Ja iloinen tai dramaattinen tai mitä hyvänsä mikäkin tehtävä vaatii. Kuvituksen teossa se taas on jotain semmoista että jokin sellainen näkökulma tai tunnelma, jota ei tekstin keinoin voida (tai edes yritetä) ilmaista, välittyy vähän kuin... varkain. Tai mistä minä tiedän välittyykö, minähän vain teen kuvan, nautin siitä että minulle välittyy jotain sanatonta, ja nautin siitä kun väri leviää yllättävällä tavalla ja viiva joka meni pieleen laittaa kaiken uuteen valoon.

Aavistelen, että kun hiljentyminen keskellä ja keskelle elämää on tullut mulle niin olennaiseksi, niin ehkä jonain päivänä tahtoisin olla mukana opettamassa sitä, tavalla tai toisella. Kun mä nytkin jo opetan värejä ja kuvittamista toisinaan, ei tunnu edes kovin kaukaiselta ottaa mukaan syvempiäkin ulottuvuuksia... sopivassa yhteydessä (vaikka ainahan ne mukana ovat, tahdoimme tai emme). Mutta hiljentyminen ja sen myötä elämän itsensä luovuudelle avautuminen tuovat kuvantekoonkin jotain ihan muuta kuin – työtä.

Katselen.

Kuolema talossa

Kappas. Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa mutta tämä ikkuna oli auki, ja tässä sitä ollaan. Tuntuu hyvältä kirjoittaa omalla nimellä. Ja naamalla. Selkiyttää elämää. Ei ole mitään erillisiä saarekkeita. Jos vaikka, sanotaan, joku opiskelijani tai työnantajani tai opiskelukaverini eksyisi tänne, niin - tervetuloa vaan.

Hiirenloukut ovat napsaisseet jo kuusi pientä kaulaa poikki.

Joskus joulukuussa lintulautaa laittaessa ihmettelin, minne on kadonnut se suuri säkillinen maapähkinöitä ulkoeteisestä. Perheemme maalaispoika kertoi vieneensä sen joku aika sitten kellariin. Mitä hel-??? Kellariin! Mä juoksin, vaikka se oli tietysti pelkkää filmausta siinä tilanteessa. Maakellarin lattialta löytyi säpäleinen säkki ja muutama maapähkinän kuori. Harmailla pikku ystävillä oli ollut melkoiset orgiat. Niillä eväillä (räjähdysmäisesti) vahvistunut kanta on sittemmin rapsutellut ja kipsutellut ja kuopsutellut ympäri taloa.

Mulla on tässä kuussa ollut vain neljä migreeniä. Se on neljä vähemmän kuin viime kuussa, ja ennätys sitten viime kesäkuun. Nämä neljä ovat kyllä olleet aika rajuja, koska en ole käyttänyt kohtauslääkkeitä vaan potenut kivut alusta loppuun. Joka tapauksessa näyttää siltä, että jokin tai jotkin uusista konsteista ovat alkaneet tepsiä. B2-vitamiini, kamomillatee, jokailtainen itse tehty vyöhyketerapia. Kenties myös se jokin energeettinen asia mikä tapahtui sen yhden tyypin tapaamisessa. Olen jostain syystä myös laihtunut, en ole tullut syöneeksi yhtä paljon kuin tavallisesti - ehkä ruoka imeytyy paremmin enkä siksi ole niin nälkäinen, kuka tietää? En kyllä tahtoisi juuri laihtua, mutta toisaalta luotan että se muoto jonka ruumis omaksuu, kun voin hyvin, tuntuu hyvältä, oli se sitten millainen hyvänsä.

Mmm. Vielä kun tapaisin uudestaan sen jättiläishämähäkin vessassa , niin - hauska tappaa vanha tuttu.

Moi! Minä tässä!

Minä olen guru. Viime yön uni muistutti siitä, minkä jo tiesinkin. Ei ole muita guruja, loppujen lopuksi.

Mutta se mies jonka tapasin pari päivää sitten, oli läsnäoleva mies, oli hyvä istua hänen kanssaan, ja jotain uutta avautui.

Minähän en mistään energiavirroista mitään tiedä - tarkoitan etten ole koskaan perehtynyt vaikkapa shakrajärjestelmään tai muihin vastaaviin. Aistit minulla kuitenkin on, tunsin että se mitä siinä tilassa tapahtui oli jotain energeettistä. Myöhemmin minussa heräsi tarve ottaa pikkuisen selvää tietyistä jutuista. Huomasin pian, että mieleni olisi hirmu mielellään ruvennut kehittelemään jotain näiden ideoiden ja käsitteiden varaan. Vaikkapa tukoksia siinä ja tässä energiakeskuksessa! Viime yön uni muistutti, että olennaista on pysyä aisteissaan eikä lokeroida sitä mitä tapahtuu, ainakaan ennalta tiedettyjen käsitteiden mukaan. Muuten olen vain luomassa mielikuvituksellisia esteitä, joiden ylittämisessä sitten taatusti pysyn touhukkaana.

Unessa pikkupojat hankkivat ilotulitteista jonkinlaisia huumaavia palovammoja joiden avulla pääsivät uusille tajunnan tasoille. Herättyäni, vielä unen maailmassa, ihmettelin, lievästi huonovointisena, mitä sitten kun ilotulitteita ei ole saatavilla? Sitä paitsi pojat olivat saaneet aikamoiset paloarvet, ja arpikudos tietysti heikensi uusien ilotulitteiden tehoa. Heh.

Kaikki on niin mielettömän yksinkertaista. Teen mitä teen, perehdyn taitto-ohjelman manuaaliin tai tapoihin mallintaa energian liikettä ihmiskehossa, teen sen tietoisena. Ei väliä, mitä teen, vaan miten teen. "Ratkaisu" kaikkiin "ongelmiin" on vaan läsnäolo. Minä joka havainnoin sitä mikä tapahtuu. Voisin lopettaa blogin pitämisen tähän, koska sanoin juuri kaiken olennaisen.

Kiitos henkiset opettajat, kiitos manuaalit, kiitos rohdot, kiitos lapsenvahdit, kaikki se mistä on jotain apua tai hyötyä käytännön asioissa. Käytännön asioita piisaa. Kiitos tälle viimeisimmälle miehelle, jonka sain tavata. Olen erityisen kiitollinen, että sain olla läsnä kokonaisena, voimakkaana, naisena, havaitsijana. En mennyt ongelmiin enkä humpsahtanut menneisyyteen. Sain sanoa ääneen yhden kamalan jutun eikä siitä tullut pienintäkään ongelmaa. Sain kertoa totuuteni ja kokemukseni ja toinen kuuli ja katsoi ja ymmärsi. Se on iloa se.

Tässä olen! Katsokaa! Jännitystä ruumiissa, minä katselen sitä, annan sille tilaa. Lievää kivun tapaista siellä jossain, sykettä, pistelyä, paljon levollisuutta, rauhaa, kuplivaa iloa, hiljaisuutta. Tilaa!

Nyt tiedätte kuka minä olen, ettekä kuitenkaan.

Tilaa.

Sykettä.

Annan tilaa.

Teen tilaa.

En tee.

En tilaa mitään, kiitos.

Ei, mutta kiitos.

Teetä.

Varpaita.

Varpaiden välejä.

Tilaa.

Ilme. Häivähtää.

Ilmenee.

Tyhjää

olla

auki

Siedettävä keveys

Tämä vuosi on ollut uudenlainen. Olen nähnyt selkeämmin omia piintyneitä kuvioitani ja katsellut niitä tunnustellen, jotenkin rauhallisempana ja kevyempänä. Ilman odotuksia, siis aina kun olen voinut. Ja kas kummaa, kuviot ovat lähteneet liikkeelle, elämään, muuttumaan. Vähän kuin katselisi lehtien putoilua vaahteroista ja sitä miten ne asettuvat uusiksi sommitelmiksi maahan.

Näen useammin, että tämä kaikki on leikkiä, jota minä katselen, kaikki nämä tapahtumat, muutokset, kivut, ongelmat, henkilöt, tunteet... ja minä vaan katselen ja ihmettelen. Välillä, aika useinkin, mua vaan naurattaa. Kaikenlaisia kohtaamisia, tulijoita, menijöitä, ajatuksia, hirviöitä! Merkillinen maailma.

Olen tänään menossa tapaamaan miestä, jota, no, en osaa paremminkaan sanoa kuin että olen kuullut kutsuttavan guruksi. Soitin hänelle mielijohteesta kerran kun olin migreenin kourissa ja hän lupasi ottaa vastaan. Aihe on siis migreeni, jollain tapaa, ainakin olevinaan, mutta mua rupesi melkein heti soitettuani huvittamaan kamalasti. Mitähän tämäkin merkitsee? Miksi menen sinne kun mulla... ei ole mitään ongelmaa?

No, ehkä minä voin kohdata uuden ihmisen ilman mitään ongelmaa.

Joella on jään päällä vain ohut lumihuntu. Haastavaa mutta hauskaa hiihtää.

Olin eilen Tampereella hiljentymispäivässä. Toisten kohtaaminen läsnäolossa ja ilossa vahvisti jotakin sellaista tietoa, että en ole etsimässä mitään elämältä enkä haluamassa mitään keneltäkään. Ihan ensimmäiseksi en ole vaatimassa mitään itseltäni. Voin nähdä, että mulla on että pidän siellä täällä kiinni jostain vanhasta tai että tunnen ajoittain kärsimystä, ja samaan aikaan olla vaan mikä olen, syyttömänä, häpeämättömänä ja vailla huolia!

Poika juo hyvin intohimoisesti vettä. Se on kiintynyt kirjavaan pieneen huopasydämeen (jonka tuntematon pieni tyttö taannoin lahjoitti miehelle Forumin kulmalla, kysyttyään onko tällä ystäviä), ja kantaa sitä mukanaan poskeaan vasten ja pyyhkii siihen räkänsä.

Konstit on monet

Älkää ihmetelkö jos on tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. En voi lukea kovin tarkkaan mitä kirjoitan... migreenipäivä, kuukautisten alkupäivä, sinnittelen.

Mulla on käytössä suunnilleen kaikki tuntemani keinot. Vahva B-vitamiini ja magnesiumsitraatti, kolme kuppia kamomillateetä päivässä, opettelen painelemaan oikeita vyöhyketerapiapisteitä, ystävä lähetti jopa reikiä... kaikki keinot paitsi migreenilääkkeet! Jos tekee vyöhyketerapiaa niin ei kannata ottaa särkylääkkeitä, ne kuulemma huonontavat sen tehoa. Siispä en ole ottanut, mutta pystyssä ollaan! Mitä nyt välillä lepäilen. Kipua ei juurikaan enää ole (aamulla meinasi alkaa ihan kunnon kohtaus mutta se meni ohi). Ihmeellistä ja ihanaa, sillä usein tämä päivä kuukaudesta on semmoinen etten juurikaan liiku ja makaan pimeässä verhojen takana. Kipu meinaa vähän väliä lähteä päälle mutta sitten istun teelle tai painelemaan jalkojani, ja se helpottaa. Huikeaa.

Nyt pitää lopettaa, ruudun läheisyys ei tee hyvää silmille.

Olé!

Tolli, suus kii!

Sana kiitollisuus on aika hieno, sitä lausuessa suu käy monia erilaisia asentoja ja vaiheita. Sana soi kauniisti. Kii-tol-li-suus. Olen joskus laulanut sen nimisen laulun. Yhdessä ylämäessä. Kovaa. En muista enää mistä asioista se kertoi, mutta muistan tunteen, tai pikemminkin samantapainen tunne herää nyt.

Ei ole mitään, mistä en olisi kiitollinen. Niin se on, vaikka... kuulostaa vähän uskomattomalta. Sitä ei voi järkeillen selittää. Niin moni asia on pielessä tässä maailmassa, mutta... me emme tiedä mitä teemme. Silloin kun emme tiedä. Siispä ei ole mitään syytöstä eikä ketään syyllistä. Siispä - kaikki on kunnossa. Sovellapa tämä lähimpiin ihmisiisi! Eilen oli taas vähän haastavaa kun mies tuli hiukan myöhässä ja meinasin myöhästyä joogasta.

Tein eilen illalla pienen meditaation, jossa annetaan kiitollisuutta herättävien asioiden nousta mieleen sisäänhengityksellä, ja annetaan kiitollisuuden levitä, tai miten sen nyt sanoisi... annetaan se eteenpäin, ulospäin, uloshengityksellä. No, en osaa selittää, mutta tajuat varmaan. Mies ja poika nousivat ensimmäisten joukossa mielen pintaan; tällä hetkellä kiitollisuus miestä kohtaan liittyy erityisesti tähän, että saan hänen kanssaan harjoitella ja harjoittaa selkeyttä ja läsnäoloa hyvin haastavissa tilanteissa. (Eivät ne ulkoisesti varmaan haastavan näköisiä ole, tämä mies on varsin kohtuullinen olento, mutta sisäisesti, mulle.) Ja oikeastaan pojan kanssa sama juttu; hänen kanssaan olen joutunut ja joudun usein kohtaamaan kärsimättömyyteni, vaatimukseni siitä miten asioiden "pitäisi" sujua, pitkästymisen tunteet, hartiajännityksen... Mutta nyt tuntuu että mikään ei ole paikallaan, kaikki on liikkeessä ja muutoksessa näiden asioiden suhteen. Tai joidenkin asioiden!

Ja sitten tietysti se miten paljon iloa nämä tyypit tuovat ja välittävät ja peilaavat mun elämään!

Kynttilä, jonka olen juuri puhaltanut sammuksiin, savu kiemurtelee tuikeana viivana, steariini värisee ja hohkaa kuumuutta. Puiset lastat, kauhat, voiveitset, joihin tarttuessa kädessä tuntuu yhtä aikaa lämmmin ja viileä, kova ja pehmeä aistimus. Orava joka ilmaantuu keittiön ikkunan taa ja esittää pitkän hyppelehtivän koreografian heinikkoisessa rinteessä juuri kun pojalla meinasi mennä hermot kesken ruokailun, ja painon, melkein imun, ja kihelmöinnin tunne jalkapohjissa, joihin saan aina palata mentaalisilta seikkailuiltani. Olen kiitollinen aistihavainnoille, jotka onnistuvat palauttamaan mut nykyhetkeen. Meinaan kirjoittaa "hyvin" kiitollinen, "äärimmäisen" kiitollinen, tai muuta sellaista, mutta sillä ei ole määrää.

Jos sinulla on hetki, kerro joku asia josta olet kiitollinen.

Passé

Se työ josta aiemmin kirjoitin, vaativuus suhteessa puolisoon, ja emootioiden sulattaminen ennen kuin ne nousevat vaatimuksiksi toista kohtaan, näen että se on ihan vaan sitä samaa hommaa kuin kaikki muukin. Että tää on näin yksinkertaista. Kaikki levottomuus on sitä että olen irrallaan nykyhetkestä, kaikki levottomuus on oikeastaan vaatimusta, että asioiden pitäisi olla jotenkin toisin, se on suuntautumista menneisyyteen tai tulevaisuuteen, se on nykyhetken kieltämistä.

Läsnäolo tässä, tässä vaan, joka solussa, ilman ajatuksia (tai niitä tyynesti kuunnellen), on nykyhetken hyväksymistä. Poika kääntää päänsä, ei suostu avaamaan suutaan, tai juoksee karkuun kun tulen ulkohaalarin kanssa, miten helppo mun onkaan mennä päähäni ja hartioihini, olen nousemassa lentoon (koskaan kuitenkaan pääsemättä!), miten helppoa on olla harmissaan että nyt päiväunet myöhästyvät kymmenen minuuttia. Tai mitä hyvänsä, tilaisuuksia olla hyväksymättä tätä hetkeä on päivän mittaan tuhansia! Pesin juuri kattilaa ja huomasin että haluaisin että se olisi jo pesty. Siis palasin alas kehooni, varpaisiin ja mahaan ja koko olemukseeni ja nautin harjan pyörittämisestä terästä vasten. Ihan puhdas tuli. Läsnäoloa ei voi mitata hetkissä, ei ole tuhansia tilaisuuksia olla läsnä, on vain nyt.

Tää on kovaa työtä, ei se olekaan niin että mun on solahdettava rauhan tilaan aina kun vaan muistan läsnäolon, vaan aikomus, aikomus on se juttu. Sata, tuhat kertaa päivässä korjata kurssia. Ei se ole koko ajan kivaa eikä siitä aina seuraa rauhallista oloa. Välillä se on ihan ahterista. Silti siitä seuraa se, että ongelmia kertyy vähemmän, kun päästän itseni vähän harvemmin luomaan niitä. Vähän useammin saan itseni kiinni itseni itse teosta. Ja päästän irti. Kuten Lauri kirjoittaa, läsnäololta en voi, tai ei kannata, vaatia mitään. Ei edes rauhaa, ei edes iloa, ei etenkään valaistumista. On vain oloa poissa ajatuksista, kehossa (tai aistien tuolla puolen jos niikseen tulee), nyt. Pitää vaan lopettaa ongelmien luominen, kaikki muu on jo kunnossa.

Näin yksinkertaista. On vain läsnäoloa, ja sitten sitä muuta. Tähänkö kaikki elämäni ongelmat kilpistyvät? Tähän! Hehee, olin taas taannoin sellainen huumoripläjäys että pakko kertoa! Mietin yksi päivä lapsen kasvatusta, että miten sitä sitten joskus siinä ja siinäkin tilanteessa. No, minä totesin siihen että ei sillä väliä mitä teen, kunhan olen läsnä nykyhetkessä, poissa itsen vaatimuksista. Ja kappas, silloin tämä itse, ihan erillisenä tyyppinä, äkkiä loukkaantui! Syäntä kirvellytti! Enkö kelpaa edes kasvattamaan! Miksi minua aina sorsitaan! Koulussakin jo kiusattiin, ystävät jätti, enkä oppinut lentämäänkään vaikka aina uneksin siitä että kohoan koulun pihasta siivilleni, ja nyt tämä! Olet kampeamassa minua pois lapseni luota! No, voit arvata että repesin. Itkuun ja nauruun. Voi kulta pieni. Taidat olla vähän passé.

Talossa

Huomaan käyneeni tuolille risti-istuntaan. Aika rentoon sellaiseen. Työt odottavat mutta kevyt flunssanpoikanen saa mut nautiskelunhaluiseksi. Söin pienen jäätelöannoksen ja join mustaa kahvia. Ahh.

Eilen oli sovittu nuohooja. Huomasin tutuksi käyneen punaisen pakettiauton kaartaneen pihaan, avasin oven ja tuijotin mustaa naamaa. Sehän onkin tyttö! Tai nainen, mutta ihanan tyttömäinen. Menin hämilleni. Minulla on pieni heikkous sieviin, poikamaisiin tyttöihin jotka virnistävät reippaasti. Tyttö tuli yksin, kun aina ennen on käynyt kaksi isoa miestä jotka jättävät ovet auki pakkaseen ja huutelevat toisilleen hormin kautta. Ei tällä tytöllä kauan mennyt kun homma oli hoidettu. Pahoitteli mustia jalanjälkiä takan edessä. Tunsin ylenpalttista kiitollisuutta.

Ja lisää hyvää: mies Sysmästä toi äsken halkokuorman. Hän peruutti hirviömäisesti puhisevan rekkansa millilleen siihen mihin ehdotin ja kippasi jättikuorman maahan juuri niin että kellarin ovelle jäi kapea kulkureitti, parkkipaikka jäi vapaaksi ja halot olisi helppo heitellä kellarin ikkunasta sisään kulkematta yhtään edestakaisin. Täydellistä! Mä maksoin sileillä seteleillä.

Piti kirjoittaa ihan muusta, mutta tässä sitä ollaan eikä muuta voida.

Korppien älykkyydestä

...Picalogin päiväkirjassa

:)

Hankala ämmä

Tavattoman hyvä istua tässä. Näpytellä näitä koskettimia ja katsoa kun ruudulle ilmaantuu jotain. Kiristystä hartioissa, lievää levottomuutta jossain... sydämen tienoilla. Se kaikki on ihan ok. Sallin sen laskeutua alaspäin.

Vastikään näin, miten vaativa olen. Parisuhteessa. Vaativuus varmaan jopa synnyttää parisuhteen; kun olen vain läsnä sille mitä on, ei ole mitään suhdetta, on vain minä, ja hän, jos sattuu olemaan lähistöllä. Katselen.

Kun muutama viikko sitten näin vaativuuteni koko laajuuden ja typeryyden, tunsin syvää häpeää. Jostain syystä nimesin sen häpeäksi, minusta tuntui että tämä on nyt aitoa sitä itseään. Häpeä asettui jonnekin tuonne keskivartalon tienoille ja poltti ja poltti. Polttaa yhä, ajoittain. Minusta tuntui että minun pitäisi mennä piiloon, ei niinkään muiden katseilta vaan olemaan paikallani kuin joku... haavoittunut eläin joka makaa ja käyttää kaiken energiansa parantumiseen. En voinut puhua asiasta pariin päivään, olin vaan hissukseen ja aina kun olin aisteissani, tunsin poltteen. Joskus sanotaan ettei pidä hävetä, mutta tuntui välttämättömältä antaa sen jonkin palaa. En tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää mitä tarkalleen tapahtui.

Vaadin rakkautta ja vaadin läsnäoloa toiselta. Tajusin, että kun minussa herää vaatimus vaikkapa toisen läsnäolosta, en ole ensinnäkään ollut itse läsnä nykyhetkelle koska moinen on päässyt syntymään, enkä ole edelleenkään läsnä, koska vaatimus elää. Tätä on maistaa omaa lääkettään.

Tietenkään vaativuuteni ei tullut mulle yllätyksenä, sen kanssa olen painiskellut vähintäänkin koko sen ajan kun meillä on ollut lapsi. Aiemmin mulla ei vain ole ollut keinoja eikä tarpeeksi tahtoa lopettaa sitä, eikä ehkä tajua siitä miten haitallista se on. Mutta nyt musta tuntuu että häpeä, tai se jokin, tuhosi jotain vanhaa ja raivasi tilaa. Nyt olen jo muutaman kerran, tuntiessani vaatimusten nousevan, mennyt vaan hiljaiseksi ja pudotellut emootioita alas, alas, kohti palleaa, kohti varpaita, kunnes enää ei ole mitään vaatimusta, jokin on vaan mennyt mun läpi. Tai tuhoutunut, muuntunut jossain matkalla. Mitä hyvänsä. Toistaiseksi se on ollut aika kivuliasta ja työlästä, mutta sentään mahdollista!

Joskus mies ei ole huomannut mitään, eli olen onnistunut olemaan ilmaisematta vaatimuksia, toisinaan olen tuntenut itseni kuin joksikin pakkopaitaan puetuksi mielipuoleksi joka vielä suukapulan sivusta sylkee ja örisee kirouksiaan. Kun vaan avaan suuni, jotain kummallista pääsee ilmoille... mutta se on jo niin hullua että mua on lopulta alkanut naurattamaan. Mies katsoo mua kummissaan ja mä punastelen ja hihittelen. En voi pyytää edes anteeksi koska en tiedä syydänkö taas jonkun uuden vaatimuksen seuraavassa hetkessä, mitä sellaisella anteeksipyynnöllä tekisi!

No, nyt on draamahuippu ohitettu ja on työtä. Ei enää häpeää, vaan... kerta toisensa jälkeen palaamista nykyhetkeen ja pysymistä, taiturointia, toikkarointia siellä, narun levyisellä tiellä, parhaani mukaan, aina kun huomaan vaatimusten nostavan päätään. Toistaiseksi se on ollut hikistä työtä, ehkä se helpottuu ajan kanssa kun vain muistan pysyä tässä. Ei helvetti mulla ole takaisin kääntymistä. On niin äärettömän arvokasta saada lopulta nähdä joku vanha kuvio selkeästi.

(ihmettelytauko)

Ettei mitään kuviota ole.

Kiitos.

Omituinen hiihtäjä

Olen aikuisiälläni ollut aika sujut ulkonäköni kanssa. Joskus olen toivonut että saisin paksumman ja pitkän tukan. Hiukset ovat olleet ohuenlaiset eivätkä ole suostuneet kasvamaan juuri yli hartiapituuden. Mun unissa hiukset ovat symboloineet tavalla tai toisella naiseutta, ja tukan vahvuus ja pituus on liittynyt siihen miten sujut olen naisena olemisen kanssa.

Raskausaikana mun hiukset kasvoivat ja paksuuntuivat hurjasti, eivätkä ne ole sen koommin lähteneet. Nyt tukka yltää melkein vyötärölle ja on ihan runsaan näköinen. Joskus toiveet toteutuvat, vaikka ehkä toivomisesta riippumatta, en tiedä.

Olen taas lueskellut Tollen Läsnäolon voimaa (Villen innoittamana). Tämä on nyt kolmas tai neljäs kerta kun mulla on se kirja, olen ainakin kaksi kertaa tullut antaneeksi sen pois. Ihan kuin lukisin ensimmäistä kertaa, näen nyt ilmeisesti eri asiat kuin aiemmilla lukukerroilla. Olen jo pitkään aavistellut, että mulla on vielä jotain tekemistä kristinuskon kanssa. Vasta nyt huomaan, että Tolle kirjoittaa paljon kristinuskosta ja Jeesuksesta. Mua alkaa todenteolla kiehtoa; kenties tartun vielä joku päivä raamattuun ja luen sitä uusin silmin. Olen kyllä ajatellut että Jeesus varmaan oli mies joka toteutti läsnäolon ja Jumalan täydesti elämässään, mutta hän eli 2000 vuotta sitten ja hänen sanansa esiintyvät raamatussa ehkä niin vääristyneinä ja väärinymmärrettyinä, että parempi lukea jotain kirkkaampaa. Kirkossa käynnitkään eivät ole herättäneet mussa mitään muuta kuin halun erota kirkosta... ehkä jonain päivänä sen teen (taas), tai sitten en. Nyt kuitenkin ounastelen, että olisi jännittävää lukea ja koettaa aistia todellisuus niissä kauan sitten kirjatuissa sanoissa ja niiden takana.

Läsnäolo aaltoilee. Täällä. Täällä. Saan tehdä töitä muistaakseni sen ja palatakseni siihen, mutta aina kun se on, saan levätä.

Hiihtäminen! Sivakoiminen! Murtsikka! Tykkylumi. Eväät. Eikö! Ihanaa!

Lyhyesti

Sisältä on löytymässä enemmän tilaa.

Kädestä päivää

Rauhallista. Hiljaista. Pojat nukkuvat. Kävin hatha-joogassa. Luulen ettei mun tarvitse kovin montaa kertaa käydä niin osaan tehdä sitä jo kotona itseksenikin. Kun sisäistän idean: hengityksen mukaan mennään. Liike, vastaliike. Rentoutus joka välissä. Ei se niin tarkkaa ole että mitä ne liikkeet ovat, olen tehnyt niin monia lajeja että mukaan on tarttunut paljon hyviä asentoja ja myös ymmärrystä siitä, mitä liikkeitä milloinkin kannattaa tehdä ja mitkä liikkeet eivät ole mulle terveellisiä. Usein venyttelen iltaisin niin että sitä voisi varmaan kutsua joogaksi. Kun mieli vähän hiljenee, ruumis osaa siirtyä ihan omia aikojaan hyvää tekevään asentoon ja siitä sitten seuraavaan. Välillä liikkeet ovat kummallisia; eilen vietin pitkiä aikoja istuen ja kohotellen käsiä hitaasti suorina sivuille, tunnustellen hermojen kihelmöintiä. Ranteiden aavistuksenomainen taivuttelu tuntui kuin olisi virittänyt viulunkieliä. On hauskaa jäädä liikkeen loputtua kuuntelemaan ja tuntea sitten, miten niska alkaa itsestään taipua tai käsi nousta.

Tahdoin käydä hatha-joogatunneilla koska kaipaan lajia jota voin tehdä myöhään illalla kun lapsi nukkuu. Astanga on mulle liian voimakasta iltaharjoitukseen ja pilates - no, sekin on liian, liian jotain. Iltaisin kaipaan ruumiin avaamista (en sentään ruumiinavausta, toistaiseksi) niistä kohdin joissa tapaan päivän aikana vetää itseni suppuun, ja toisaalta rentoutumista ja laskeutumista kohti lepoa.

Olen ollut kyllästynyt. Kyllästynyt itseeni. Siihen tyyppiin joka esiintyy minuna. Kyllästymisen rinnalla on huvittuneisuus. Mikä säätäjä. Jännittäjä. Sinnittäjä. Eckhart Tolle kirjoittaa jotain sellaista, että kun olet levoton, et ole yhteydessä minääsi (hyvin vapaa lainaus). Niinpä niin - mutta se iski. Niinkuin joskus joku lause vain tekee. Tuntuu selkeyttävältä: siitä sen siis tietää, aina kun olen rauhaton, tiedän että olen yhteydessä säätäjään, en sisimpään. Voisin vaikka lopulta uskoa sen.

On aikoja, jolloin on helppo laskeutua. Viime kuukausina olen huomannut viitisenkymmentä kertaa päivässä että nyt olen ajatuksissani tai ylimääräisillä kierroksilla, mutta tiedosta huolimatta pystyn laskeutumaan vain muutaman portaan alaspäin. On vaikea tavoittaa vaikkapa aistimusta jaloissa, jokin minussa on tukossa. Ei virtaa. Toisinaan kyllä virtaakin, mutta tukoksia on kuitenkin niin paljon, että voin usein fyysisesti jotenkin huonosti.

Tarkoituksena ei ole valitella. En ole alakuloinen tai ahdistunut, itse asiassa oloni on psyykkisesti, ja juuri nyt fyysisestikin, ihan hyvä ja melkein keveä, etenkin siihen nähden että on tammikuu, joka on monesti ollut mulle kaikkein raskainta aikaa vuodesta. Totean vain että jotain on tukossa. Ja... tulossa.

Ihan parin viime päivän aikana on jokin alkanut, no, ei vielä havahtumaan, mutta liikahtelemaan ja kääntelemään kylkeä jossain syvällä kolossaan. Ihan kuin olisi vähän helpompaa päästää irti.

Tänään kättelin erästä ihmistä, jota en ennestään tuntenut, ja kun kätemme koskettivat, huomasin että se olen minä joka kättelee, katsoo silmiin selkä suorana. Se on helvetin hyvä tyyppi! Siihen en kyllästy.

Lapsen kanssa.

Huh huh. Poika alkaa tulla siihen ikään (vuosi ja 4kk) että hän osaa vähän jo vedellä naruista, vaikka se onkin vielä aika viatonta. On siis huomannut että tietyt teot tuottaa hassuja reaktioita. En muista koskaan suuttuneeni pojalle hänen vauva-aikanaan, mutta tiesin kyllä että haasteita on tulossa kun uhma käy tietoisemmaksi. Nyt kahtena iltana peräkkäin poika on pistänyt iltapalan ranttaliksi ja musta on tuntunut että näkökenttä hämärtyy raivosta. En mä koskaan niin pahasti raivostu silloin kun olemme pojan kanssa kahdestaan, koska silloin ei vain voi, mutta jos mies on läsnä, annan tunteelle niin paljon tilaa että on jo vaikea hengittää, mahaan sattuu ja tekisi mieli heitellä lusikoita seinään. Sitten mies saakin jatkaa syöttämistä. Poika on ollut vähän kipeä ja väsynyt, siitä se on enimmäkseen johtunut mutta silti mua raivostuttaa. Se että ruokaa heitellään tuntuu jossain kohdassa mua melkein kivuliaalta. Pyhäinhäväistykseltä. Siinäpä katselemista. Tietysti poika aistii ja näkee kaiken, ja heittelee. Äiti kiljahtaa (tukahdutetusti), kuinka mielenkiintoista! Kokeillaan uudestaan!

Laskeudutaanpa. Ollaan siis kaikki nukuttu pojan kipeyden vuoksi huonosti monta yötä ja väsymys kärjistää negatiivisia tunteita [edit: negatiivisia!? Heh. Hankalia, kyllä]. Sitten on toisia tilanteita joissa mies hermostuu, ja silloin mä astun puikkoihin... on toisaalta hyvin helpottavaa, että osia voi joskus vaihtaa. Kuten tietävät varmaan kaikki joilla on ilo kasvattaa lapsia yhdessä kumppanin kanssa. Mutta näen myös, että toi syömishomma on haaste juuri mulle ja mun kannattaa katsoa sitä, ja se taas ei onnistu jos rupean lyömään hanskat tiskiin aina kun raivo nousee. Ehkä raivossa on jotain - käyttökelpoista, kunhan sen energian onnnistuu suuntaamaan paremmin?

Oikeastaan olen ollut vähän ihmeissäni pojan kanssa. Hän on muuten iloinen ja ihastuttava olento ja kaikki nuo väsymykset ja uhmat kuuluvat asiaan, ja niissä kumminkin tiedän, miten toimia, vaikka en aina toimikaan. Tiedän: pysy rentona ja rauhallisena, älä tee isoa numeroa mistään, ota huumorilla. Näihin yleensä palaan tilanteiden keskellä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Mutta sitten on asia, josta en tiedä, miten sen kanssa olla, pitäisikö sille... tehdä jotain muutakin, ja mitä. Poika yhä vain itkee kamalasti isänsä perään. Kolmen viikon loman loppuvaiheilla poika alkoi jo rauhoittua kun huomasi ettei isä häivy minnekään. Hän tuli yhtä lailla meidän molempien luokse asioinensa, halailua ja hellyyttä oli paljon. Nyt kun mies meni taas töihin, poika on taas kerran pettynyt ja säikähtynyt. Tänä aamuna hän havahtui kun mies oli lähdössä ja meni aivan hysteerikseksi. Hän rimpuili pois minun sylistäni, koska siinä tilanteessa minä merkitsen kai eroa isästä... myöhemmin hän kyllä rauhottui ja kun olemme kahden, ei ole mitään ongelmaa. (Eikä ongelmaa tietysti muutenkaan ole, onpahan vain tämmöinen asia, jota katselemme.) Tosin poika ei enää niin usein tule syliini.

Kun mies on kotona, poika juoksee itkien miehen perään jos tämä vain käy vessassa tai vaihtaa huonetta. Poika siis pelkää koko ajan että isä menee pois. Se että mies hakee pyykit kellarista (ulkokautta) saa pojan jo ihan tolaltaan, ja tuntuu kurjalta kun en voi auttaa (tai tietenkin autan, monin tavoin, mutta kun poika haluaa isän niin äiti ei juuri sillä hetkellä kelpaa). Tätä on siis jatkunut siitä asti kun mies piti isyyskuukautensa kesä-heinäkuussa ja minä tein sillä aikaa töitä. Eli aika kauan. Välillä olen surrut sitä etten minä äiti olekaan se ensisijainen, ja silti olen yhä kaiket päivät lapsen kanssa, olisin mielelläni... no joo, juuri tällä hetkellä kuitenkin ihmettelen asiaa pikemminkin pojan kannalta. Mikä olisi hänelle hyvä?

Välillä jopa mietin, että pitäisikö sen pojan nyt vain saada haluamansa, voisiko mies vaihtaa hoitovapaalle. Luulen (en tiedä) että mies ei kyllä suostu, eikä se työpaikankaan puolesta ihan äkkiä järjesty, ja olemme sitä paitsi puhuneet että hän olisi hoitovapaalla vähän aikaa joskus kesällä, ennen pojan päiväkotiin tms menoa. Mutta siihen on pitkä aika. Meanwhile in the jungle...

Jotain olemme tehneetkin. Kun olemme kolmisin, koetamme olla parhaamme mukaan läsnä toisillemme ja näyttää pojalle monin tavoin että äiti ja isä ovat rakastavaisia ja me molemmat olemme nyt hänen kotinsa ja rakastamme häntä. Ja joskus taas unohdumme lukemaan lehtiämme ja kiireilemään asioita, ja sen kyllä huomaa sitten pojassa.

Mä aion nyt päättää tän merkinnän, mutta en oikein tiedä miten. Joku kysymys on vielä...

Mitä rakkaus tekisi?

Pitkä viisu

Laran ihanat kiitokset kommenttilaatikossa pari postausta taaksepäin herättivät eloon erään oivalluksen, joka on oikeastaan pikemminkin jatkuva... seikkailu. Seikkailu oman äänen, oman ilmaisun etsimisessä, löytämisessä, luomisessa. Enkä tarkoita nyt (ainakaan pelkästään) taiteellista ilmaisua tai sitä mitä kutsutaan vaikkapa kirjailijan oman äänen löytymiseksi. Tarkoitan jotain perustavanlaatuisempaa, ei-niin-henkilökohtaista mutta kuitenkin oman ainutlaatuisen ilmaisun elämistä, oman tien kulkemista, tulemista siksi kuka olen. Osana sitä, näköjään, on se miten tässä kirjoitan, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan.

Tämä seikkailu liittyy minulla naisena olemiseen, etenkin sitä taustaa vasten että osan elämästäni koetin kilpailla miesten kanssa. Minut oli ehkä kasvatettu niin, tai ainakin olin nielaissut sellaisen arvoasteikon, että miesten tekemät asiat ja miesten tapa tehdä asioita ovat arvokkaampia. Voisin kuvailla tätä arvomaailmaa lukemattomin esimerkein, mutta en jaksa. Työn saralla jätin uusmediamaailman koska tajusin että en jaksa istua kaikkia päiviä tietokoneen äärellä ja kahvitaolla käyttää energiaani sen tosiasian salailuun (miespuolisilta) työkavereilta, etten tajua hölkäsen pöläystäkään Javasta tai siitä miten tietokannat käsittelevät jotain lomaketietoja enkä jotenkin ehdi seurata mitä uusia ohjelmia ja laitteita markkinoille saapuu. Ja voi kun mua ei syvimmiltään kiinnostanut yhtään, mutta meni aika monta vuotta myöntää se. En tietenkään ollut porukan koodaajana vaan käsikirjoittaja-graafikkona, mutta vertailu jota jatkuvasti suoritin mielessäni oli liian rankkaa. Se syö naista!

Mutta. Kaikki kunnia ja ihailu miehelle (miehelle yleensä, ja mun elämässä olevalle miehelle) joka asentaa mulle uuden windowsin. Puhumattakaan muista fyysisistä ja henkisistä urotöistä. Mies on onnellinen kun minä kunnioitan, en kilpaile. Yhä saatan yllättyä silloin kun miehen kiitollisuus tulvahtaa yli äyräiden, kun kiperässä paikassa minä otan hänet syliin ja lohdutan, tai ylläpidän jotain mikä saa arjen sujumaan tai... maustan ruuan niin että tavallisista aineksista syntyy jotakin uutta. Ja silloin kun en vaadi mitään, vaan huokuttelen miehen läsnäoloon ja rakkauteen kanssani. Ilahdun ja yllätyn, että kumppanikin tajuaa että feminiininen tapa olla on täydellisen arvokas ja palvelee häntä miehenä, eikä mies kaipaa rinnalleen pätevää jätkää.

Kirjoittamisesta vielä. Joskus syksyllä tajusin että olin ruvennut kilpailemaan. Tässä päiväkirjassa siis. Jostain olin saanut jo syntyessään virttyneen pistoksen: mun pitää olla viisaampi, mun täytyy antaa parhaat neuvot ja sanoa viimeiset sanat, mun pitää aina tietää mistä puhutaan kun puhutaan henkisen tien jutskista ja kompastuskivistä, been there done that, ja mistä saa parhaat ja edullisimmat nykyhetken päivitykset ja miten formatoidaan pään fragmentoitunut kovalevy niin että voidaan olla ihan zen. Ei aavistustakaan, välittyikö tämä vinksaus muille eikä sillä enää ole väliä. Joka tapauksessa, asian tajuaminen oli suunnaton helpotus. Ei mun edelleenkään tarvitse kilpailla kenenkään kanssa, ei olla ketään parempi tälläkään saralla eikä pyrkiä kenenkään guruksi. Riittää että säteilen sen minkä säteilen. Ehkä se sopii maskuliiniselle psyykelle paremmin antaa ja saada haastavaa palautetta ja kritiikkiä ja analysoida asioita? Mulle taas voi sellaisesta jäädä vähän ontto olo, vaikka toki nainenkin voi puhua (ja kuunnella) tiukkaa järkipuhetta, ja totisesti siitäkin on toisinaan ollut iloa. Nämä ovat tällaisia... malleja, yleistyksiä, karikatyyreja. Mutta silloin kun vain annan, valikoimatta kohdetta, sen minkä syvimmiltäni tiedän juuri nyt, silloin en ole mitään vailla, eivätkä muutkaan ole valittaneet, koska kukaan ei ota sitä henkilökohtaisesti :). Se mitä tiedän juuri nyt, vaikka se olisi puettu millaisiin yksityiskohtiin, on kai lopulta kokemusta kaiken yhteydestä ja ykseydestä, ja sitä runous minusta pohjimmiltaan ilmaisee, jopa silloinkin kun se ei ole runoilijan tarkoituksena. Vertaukset, symbolit, rinnastukset, assosiaatiot voi lukea melkein... kirjaimellisina todistuksina asioiden yhteenkuuluvuudesta.

9. Rakkaani on gasellin kaltainen tai nuoren peuran. Katso, tuolla hän seisoo seinämme takana, katsellen ikkunasta sisään, kurkistellen ristikoista.
10. Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
11. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
12. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.
13. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
14. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi."
15. Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa.
16. Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.
17. Kunnes päivä viilenee ja varjot pakenevat, kiertele, rakkaani, kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla.
(Korkea veisu 2)

Todellisuuskatsaus

Ystäväni on raskaana ja hänestä huokuu sisäinen ja ulkoinen tyyneys. Siitä huolimatta, että esikoinen on vielä pieni ja vatsassa muhivat kaksoset... mitäpä sitä hötkyilemään, kun etukäteen ei voi tehdä juuri mitään. On mahtavaa miten luonto hoitaa tulevan kädet-ja-tissit-ja-kaikki muutkin kohdat-täynnä-seuraavat-ties-kuinka-monta-vuotta -kandidaattinsa hievahtamattomaan mielen ja ruumiin rauhaan. Hänen tyyneytensä saa minut tuntemaan itseni hetkittäin hermoheikoksi. (Sekin on jännää miten luonto kääntää vanhojen ihmissuhteiden asetelmat äkkiä ihan uuteen uskoon. Silloin molemmista paljastuu uutta.)

Vaikka ei minun hermoiluni uutta ole. Loma-aikana ehdin katsella itseäni, jännittämistä ja hötkyilyä ja suuttumusta joka kääntyy itseäni kohtaan mutta roiskuu myös sivullisten silmille. Vaikka olisin kuinka rentoutunut, omassa mittakaavassani, hartiat ovat silti jäykät, niska hieman kipeä, pää kipeä useita kertoja kuukaudessa, viime aikoina kymmenenkään päivää kuussa ei ole ollut harvinaisuus. Muistutan itseäni, että oikeasti siitä että sain lapsen, mikä oli tähänastisen elämäni suurin järistys, on alle puolitoista vuotta, ja yhä eletään haastavia pikkulapsiaikoja. Ei hetken rauhaa, koska sillä aikaa se menee ja kiipeää pöydän päälle ja syö kynttilän, tai puolikkaan suklaakakun, kuten tänään kun herpaannuimme toviksi. Lisäksi olen tehnyt töitä lapsen päiväuniaikoina... niin. Vastuu on minun, kuten aina, mutta elän kuitenkin aika hurjaa elämänvaihetta. Syyllisyys ja ylpeys nostavat vahingoniloisia päitään: miksi minä aina vaan poden tätä ikivanhaa vaivaa, ja koko ajan pahempana, vaikka olen niin kauan jo harjoittanut hiljentymistä ja tajuan näitä juttuja jo aika paljon ja olen kokeillut myös kaikki mahdolliset venyttelyt ja pilatekset ja akupunktiot ja hypnoosit ja lääkitykset! T. vihainen kuluttaja.

Nyt olen kokeilemassa vähähiilihydraattisempaa ruokavaliota. Lyhyellä kokemuksella on sanottava, että olo on kyllä yleisesti parempi, vaikken vaikutusta migreeniin vielä tiedäkään. No, se oli kenties sivupolku. Tiedän vallan hyvin, että en voi muuta kuin tehdä minkä teen ja lakata syyttämästä itseäni ja jos se ei ole mahdollista, vaikka vain katsella syyllisyyttä silmiin. Sama ylpeyden ja tahtoo-ratkaisut-heti -tuntemusten suhteen. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Haloo! Kuuluuko?! Kaikki on juuri niin kuin on enkä minä voi tässä hetkessä muuttaa atominkaan paikkaa!

Kiitos muuten Olematon viimeaikaisista muistutuksista todellisuuden hyväksymisen suhteen. En nyt jaksa linkittää, kyllä te kaikki kumminkin tiedätte kenestä puhun. :)

Kiitos: hunajalla ja valkosipulilla ja piparminttutahnalla maustettu kahden kilon lohi. Kiitos kipu, kiitos rakas mies, kiitos sydäntä nyrjäyttävän ihana pikkupoika.

Itkumuurilla

Muuri kohoaa selkää pitkin korkeuksiin ja eristää minut. Jännitystä ja kipua. Niska vääntyy, perkele hengittää. Hirveä pystysuora... voima.

Mykkyyttä. Soimauksia: Jäykkä! Veltto!

Katsotaan. Muurin sisään. Heikko näkyvyys... kiven atomit. Tilaa. Ei mitään. Ei! Olen täällä vankina. Tjaa. Kauniit murikat, tarvitseeko tätä purkaa? Ojentaa vain kätensä läpi. Rystyset verillä! Sydän nurinpäin. Ovi auki.

Sujautan muurin koloon lappusen, postikortin sinulle. Itken ja nauran joen,
perillä ollaan, ja matkalla.


Hyvää uutta vuotta.