I have 12 followers. Kaksitoista opetuslasta!
Ja sitten minä olen opetuslapsena muutamissa blogeissa. Vuoroin vieraissa. Siellä täällä ilmenee Hän. Aamulla se ilmeni siinä naakassa, joka välittömästi ilmaantui hyppelemään vastakäännetylle kasvimaalle, ihan maankääntäjän kannoille, tietäen että möyritty maa kuhisee herkkupaloja, ehkä tietäen kuinka hyvältä sen hopeanharmaa höyhenpeite näyttää mustaa multaa vasten, kuinka hurjalta terävä silmä ja taempana vahvan vihreä nurmi. Naakka oli niin oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikealla tavalla, että saatoin vain istua opetuslapsena. Enkä silti ollut oppimassa mitään vaan ainoastaan täynnä ihmetystä.
Pojalla valuu räkä, istumme pihalla hiekkalaatikolla. Poika itkee, heittää lapion vähän väliä, kipeä riepu. Pyyhin nenän viisitoista kertaa. On lämmin, tuulee, ei kiire minnekään, ei ketään jolla olisi kiire. Katselemme iäkästä ruutupaitaista miestä ja möhkäleistä konetta jolla maa möyritään, poika hiljaa sormet suussa, se meinaa nukahtaa moottorin tasaiseen ärinään. Heitä tänne viisi kourallista apulantaa, niin maa tuottaa paljon paremmin, mies neuvoo. Apulantaa? Mitähän se on, onko se jotain ihan tiettyä vai yleisnimike jollekin, en saa kysyttyä moottorin äänen yli. Luulin että se on bändi...
Kirjosiepot ja talitiaispariskunta eivät ole edelleenkään saaneet sovittua, kumpi pesii takapihan pöntössä. Niinpä ne kaikki kantavat sinne korsiaan. Tintit olivat kyllä ensin, jo lopputalvesta ne pyörivät pöntön tienoilla. Mutta lopulta, kun pesä on valmis, kirjosieppo varmaan häätää tintit pois, on se sen verran sitkas kiusankappale. Siis tinteille - minä tykkään kirjosieposta. Sieppaa sateenkaaren! Tarttuu tilaisuuteen!
Olematonkin kirjoittaa nyt jatkuvasti tästä, eihän niitä aiheita lopulta niin monia ole, ettei ole mitään erityistä tehtävissä, ei etsittävissä, löydettävissä. On vaan tämä, jossa voi levätä. Jos voi. Voi jännittääkin. Se ei muuta asiaa. Onko se tämä kevään lämpö ja valo jotka näyttävät meille kädestä pitäen, että voin vaan istua tässä, hiekkalaatikolla, kuokkia tässä kasvimaalla, vajota nojatuolissa hiljaisuuteen, kiukustua lapseen joka kaataa maitolasin tai istuskella keittiönpöydän ääressä lasta hoitamassa olleen isoäidin kanssa, oma äitikin on vaan mitä on, ei senkään tarvitse muuttua, en enää muista mitä vikaa hänessä joskus ammoin oli, minun ei tarvitse muuttua. En voi muuttua. On vaan nyt.
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti