Me tehtiin se

Eilen kävi outo juttu. Olin junassa matkalla keskustaan, kun vaunuun tuli lauma teinipoikia jotka rähisivät kamalaan ääneen ja pari tappeli keskenään aika rajun näköisesti. Lyhyesti sanottuna, hirveä hässäkä. Mulla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään, mutta yhtäkkiä kuulin karjaisevani aivan täysin palkein sen metelin yli: LOPETTAKAA! Pojat vähän hätkähtivät, rähinä vaimeni, he siirtyivät toisiaan tönien pois eteisvaunusta. En tiedä oliko se mun huuto vai mikä, mutta tilanne siis rauhoittui. Minä istuin siinä todella ällistyneenä siitä äänestä, kuvittelin kuinka se vieläkin kimpoili junan seinissä. Tunsin halua vajota penkkini sisään, posket kuumottivat ja adrenaliini vielä kihisi ruumiissa. Kuvittelin että kaikki tuijottavat mua, tai jos eivät niin yrittävät olla tuijottamatta. Samalla mua huvitti kauheasti ja tiesin että ajatelkoot mitä ajattelevat, joskus on vaan tehtävä jotain, ei edes siksi että tilanne vaatii vaan siksi ettei ehdi estää itseään tekemästä...!

Tänä keväänä mun ruumis on käyttäytynyt usein eri lailla kuin aiemmin. Se on joskus pelottavan tuntuistakin, mutta kuitenkin tosi hyvää. Ennen kuin ehdin ajatella mitään, toimin, eikä se aina ole hillittyä ja sievää. Mä olen ikäänkuin täysin jonkin vallassa, ei, ei se niin ole, pikemminkin mä en silloin ole minkään vallassa, en mieleni vallassa enkä tunteideni, mä vaan olen, ja jostain nousee toiminta. Hiljentymisen aikana olen se useimmin kokenut, että mun ruumis yhtäkkiä nousee ja juoksee jonnekin, vaikkapa syliin, taikka rupeaa suorittamaan jotain liikettä joka ehkä avaa ja vapauttaa jotain ruumiissa. Tai sitten nousee ääni tai puhe, ja ne ovat hurjan kuuloisia ääniä, ja ne kaikuvat juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, en tiedä mistä sen tiedän mutta niin se on. Semmoiset äänet eivät voi olla väärässä, vaikka niitä jälkikäteen vähän häpeäisi. :)

Meidän talon takana on iät ajat, jo ennen meidän tänne muuttoamme, ollut iso kasa homehtuvaa jätelautaa, autonrenkaita ja muuta rojua. Tänä keväänä olemme vähitellen siivoilleet talon päätyä milloin milläkin porukalla. Naapurin, vuokranemäntämme, poika on sairaseläkkeellä mielenterveysjuttujen takia, ja asuu tuossa vieressä siis äitinsä kanssa. Hän on hyvä mies, vähän sulkeutunut mutta mukava. (Joskus, harvemmin tosin, pullo kutsuu ja sitten hän hakeutuu katkaisuun, mutta pitkiä jaksoja hän on siis raittiina. Eikä humalassakaan ole mitenkään hankala, meille ainakaan.) Tänään aamupäivällä hän tuli pakettiauton kanssa ja tarjouduin auttamaan jätepuiden lastaamisessa. Siinä vierähti tunti pari kun kanniskelimme naulaisia homeisia erimuotoisia kalikoita konttiin (niistä parhaat palat oli sahattu jo aiemmin ja viety kellariin saunapuiksi). Meidän poika, nyt 1v 8kk, auttoi kantamaan, hän kiiruhti kasan ja pakun väliä aivan tohkeissaan ja väsymättä koko aamupäivän. Minäkin nautin suuresti työn mutkattomuudesta ja siitä kuinka se vääjäämättä eteni ja kasa hupeni. Naapurin mies kantoi vähän isompia sylillisiä kerrallaan, puheli harvakseltaan niitä näitä, kalvas aurinko helotti pilvien lomasta. Lopulta vihoviimeinenkin kalikka oli autossa ja talon pääty lopulta, vuosien jälkeen, aivan viimeistä myöten tyhjä ja siisti, kasan tilalla vain kostea, nurmeton läikkä. Naapurin mies käveli verkkaisesti kohti pakettiauton etuosaa, ja lopuksi kääntyi vielä meihin päin ja hänen naamansa levisi yhtäkkiä säteilevään hymyyn kun hän sanoi: "Me tehtiin se."