Hei te siellä

Ei mitään erityistä. Tavallista. Karhea kurkku, väsynyt lapsi, pilvinen taivas - ja sisällä, tai missä lie, kaikkialla tieto siitä että - että - kaikki on - mä en pysty sanomaan mitä, se ei ole mikään adjektiivi, vain hipihiljaista tunnetta siitä että asiat ja ei-asiatkin ovat paikoillaan. Oikeastaan se on vaan tunne kauneudesta. Tai kauneutta itseään.

Kaivan suunnitellusta kukkamaasta suuria kiviä ja rakennan niistä alemmas pihalle penkerettä. Sinne ne loksahtelevat lomittain. Ajoin nurmikon ensimmäistä kertaa tänä keväänä, väistelin pieniä orvokkiryppäitä ja lemmikkejä, jäi hassuja tuppaita, kauniita.

Luin Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Ihania, hilpeitä novelleja jotka leikittelevät perimmäisillä kysymyksillä. Mies yrittää hallita äärimmäisiä kosmisia (feminiinisiä) voimia vaikkapa kirjanpidollisin keinoin. Nainen koettaa pitää siistinä nuorta maa-planeettaa joka kerää hirveästi avaruuspölyä ja -rojua. Etääntyvä ja lähentyvä kuu joka vetää konkreettisesti puoleensa kaikkia meitä hulluja. Isoäitejä jotka ovat niin vanhoja että haikailevat vanhoja hyviä ei-olemisen ja ykseyden aikoja. Lämmin suositus!

Joku uusi ulottuvuus ruumiillisuudesta on avautumassa. Musta on lähes hellyyttävää huomata, miten pihalla olen monissa suhteissa ruumiista ollutkaan. Olen jo pidempään katsellut ja huomioinut sitä, etten seiso kunnolla. En seiso koko jalkapohjalla vaan usein jollain syrjällä, lattiahan voi olla likainen, märkä, kylmä, tai se mitä olen tekemässä, vaikka tiskaamassa, on jollain tapaa epämieluisaa, ja epämiellyttävyyttä voi (tietenkin) väistää jos ei asetu kunnolla jalkapohjilleen, koettaa ikään kuin kiemurrella pois ruumiista ja tilanteesta. Joka on kumminkin pakko hoitaa. Mutta nyt jalkapohjiin on tullut jokin uusi älyn pilkahdus, olen niistä yhtäkkiä hyvin tietoinen, ne kääntyvät itsestään kohti kamaraa, lepäävät siinä ja maadottavat mun koko ruumiin siihen missä olen ja mitä teen. Ahhhhhh. Samalla - tunnustelen, miltä tuntuu olla tämä ruumis, omistaa tämä ruumis, olla tämän ruumiin käytetävissä, riippuen näkökulmasta. Se on hyvää ja yksinkertaista, mutta ei lainkaan niin kiinteää, jatkuvaa ja jämähtänyttä kuin olen kenties luullut. Tuntemuksia lämmöstä, kylmyydestä, näköhavaintoja edessäni liikkuvista ulokkeista, ulottumista yllättävän pitkälle, sykkimistä, värähtelyjä. Puutumista, kipua, painoa. Hetkeksi mieli kasaa tästä kaikesta kiinteän yksikön, joka sitten taas hajoaa.

Jossain on mielihyvää siitä, että joku kenties kuulee, lukee mitä sanon. Minä vilkutan teille, uskotteko?