Menu hikinen

Tili tili tom.

Poika on yltynyt ihan käsittämättömän suloiseksi. Aamu alkoi kun avasin silmät ja iso aurinkonaama paistoi sentin päässä, painoi sitten posken vasten poskea ja söi siinä sormiaan tovin. Poika kirmailee ja kikattelee ja kirkuu riemusta ja pussailee ja ihmettelee ja osoittaa ja syöksyy syliin ja sokeltaa ihmeellistä saksaansa livertävällä äänellä. Kaija! Koiju tun! Tun! Oi-oi-oi. Kukka! Talven pimeinä flunssaviikkoina ei kukaan meistä ollut niin kamalan ihana... tai ehkä juuri kamalan ihana. Tietysti oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt poika jaksaa olla itse herttaisuus vaikka koko päivän. Aamulla annostelin vettä pikku kottikärryihin ja sitä sitten lapioitiin ja lätsytettiin ja kasteltiin hiekkaa ja työnnettiin naama veteen ja hihat märiksi ja poimittiin pinnalta ihmeellisiä pikkuruisia roskia, tun! Tun! Minäkin aloin huomata miten ihmeellisiä roskat olivat, suorastaan naurettavia. Yksi vaahteran kukan vihreä terälehti, toinen hyönteisen kuorenpalanen, kolmas mustunutta ruohoa, neljäs koivun kaarnan hiutuva.

Laitoin eilen vieraille ruokaa. Tapani mukaan kaikki oli kesken ja sotkut siivoamatta kun kello oli jo vaikka mitä. Hermostuin kun mies tuli niin viime tipassa kotiin, ei kä ollut auttamassa. Ehti se sentään kattaa pöydän ulos. Ihmettelin, miksi aina kehittelen niin kunnianhimoisen menun, vaikka aikaa olisi kuinka rajallisesti. Mutta se mikä on, on. Näin mä nyt toimin. Höppänä. Mä rakastan laittaa tosi hyvät safkat vieraille. Montaa lajia. Jos mahdollista, vielä itse kerätyistä aineksista. Lopulta vieraat saapuivat vähän myöhässä ja sotkusta ja keskeneräisyydestä oli jäljellä enää mun tärinäni ja hassahtanut huolestuneisuuteni, jotka sitten vähitellen laantuivat kun istahdimme nauttimaan nokkoskeittoa, spelttileipää, uusia perunoita, lohta ja keltaisia rosmariinivihanneksia, valkoviiniä, salaattia, manchegojuustoa, ananasta minttusokerimurskalla ja turkkilaisella jukurtilla, viinirypäleitä tummaa suklaata yrttiteetä hunajaa punaviiniä.