Apua

Mies lähti työmatkalle ja sain heti mahataudin. Olin huolissani että jos se yltyy yhtä hurjaksi kuin viimeksi, joululomalla (mulle mahataudit on vähän uusi ilmiö, en ole aiemmin juuri niistä kärsinyt), ja miten sitten pärjään yksin pojan kanssa. Makasin yöllä mahakouristuksissa ja mietin kauhuissani, että KUKAAN EI KUITENKAAN TULE AUTTAMAAN. Kohta tajusin, että tämä on hulluutta, kaikki järjestyy, on aina järjestynyt, rentouduin. Sitten taas KUKAAN EI TULE... ja taas paluu todellisuuteen. JA TAAS, ja taas, ja TAAS. Uusintakierroksissa oli se hyvä puoli että joka kerralla uskoin itseäni vähän vähemmän. Lopulta mahakipu ilmeisesti hellitti koska olin vaipunut uneen.

Seuraavana päivänä maha oli löysällä mutta pärjäilin aivan hyvin enkä edes tarvinnut apua. Että se siitä. Paitsi että - sitä seuraavana aamuna, eli eilen, laukesi voimakas migreeni, olin aivan veltto ja kyvytön. Lievä kauhu alkoi nousta kun poika aamun alkajaisiksi putosi korkealta sängyltä pää edellä ja heti kohta kaatui pienen tuolin kanssa. Sekin alkoi olla aika poloisena. Tajusin että todellakaan en ole tehtävieni tasalla. Mua pelotti, ahdisti ruveta soittelemaan ihmisille ja pyytää apua. Sitten kun lopulta apua alkoi tulla ovista ja luureista, ihana naapurin perhe lupasi ottaa pojan illaksi luokseen ja eräs äitiyslomalainen enkeli tuli aamupäiväksi syöttämään, ulkoiluttamaan ja laittamaan pojan päiväunille, olin aivan äimistynyt. Melkein itkin silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sain maata koko päivän liikkumatta pimeässä ja oksentaa juomisyritykseni ihan rauhassa ja tiesin että poika on parhaissa käsissä.

Olen suurimman osan elämääni ollut huolissani lähinnä siitä että saanko minä tarpeeksi rakkautta, tarpeeksi apua, tarpeeksi mitä hyvänsä. On oikeastaan helvetin hyvä joutua kohtaamaan tuollainen pelko ja nähdä että se on ihan puppua. Minä olen saanut, ja saan, yltäkylläisesti, aina tarpeeksi ja enemmänkin. Olen viime aikoina pikemminkin tajunnut että kannattaa antaa, auttaa, niin paljon kun vaan, eikä yhtään huolehtia että onko se nyt itseltä pois. Ei se ole. Päinvastoin.

Miehen ihana mummi, yhdeksänkymppinen ja täydessä vedossa, syvässä iloisessa kristinuskossa, keroi kerran että kun heillä nuorena perheenä oli iso asuntovelka, tasaisin väliajoin tuli tilanteita että ei kerta kaikkiaan tiennyt mistä sen lainanlyhennyksen tällä kertaa taikoisi. Mummi sanoi että silloin hän aina lähti tarjoamaan apua tutuille perheille, kuka nyt mitäkin tarvitsi. Ja kohta se tarvittava rahasumma ilmaantui heille jostain ihmeen kaupalla. Tämä kertomus nauratti mua. Se on niin tosi.

Tajuan että se mitä mä tarvitsen... on antamista. Se tekee niin hyvää mulle, se aukaisee mut. Ei se aina helppoa ole, mutta viime aikoina olen vähän harjoitellut, heh, jollain pikku jutuilla. Vienyt jollekulle pussillisen pähkinöitä, tarjonnut lounaan, semmoista pientä. Tunnen että mussa on kitkaa, kitsautta jonka on kuluttava pois. Olen pienestä pitäen ollut peloissani että suoriudunko läksyistä, töistä, luvatuista tehtävistä, ja takertunut niihin, mun on hoidettava nää ensin, nyt mä en ehdi muuta..! Autan jos se sopii mulle täydellisesti. No, se saa mennä. Sen aika on ohi.

Niin että jos on jotain niin - autan mielelläni. Autan itseäni samalla. Varsinkin kun ei täällä lopulta ole muita kuin minä. :)