Kädestä päivää

Rauhallista. Hiljaista. Pojat nukkuvat. Kävin hatha-joogassa. Luulen ettei mun tarvitse kovin montaa kertaa käydä niin osaan tehdä sitä jo kotona itseksenikin. Kun sisäistän idean: hengityksen mukaan mennään. Liike, vastaliike. Rentoutus joka välissä. Ei se niin tarkkaa ole että mitä ne liikkeet ovat, olen tehnyt niin monia lajeja että mukaan on tarttunut paljon hyviä asentoja ja myös ymmärrystä siitä, mitä liikkeitä milloinkin kannattaa tehdä ja mitkä liikkeet eivät ole mulle terveellisiä. Usein venyttelen iltaisin niin että sitä voisi varmaan kutsua joogaksi. Kun mieli vähän hiljenee, ruumis osaa siirtyä ihan omia aikojaan hyvää tekevään asentoon ja siitä sitten seuraavaan. Välillä liikkeet ovat kummallisia; eilen vietin pitkiä aikoja istuen ja kohotellen käsiä hitaasti suorina sivuille, tunnustellen hermojen kihelmöintiä. Ranteiden aavistuksenomainen taivuttelu tuntui kuin olisi virittänyt viulunkieliä. On hauskaa jäädä liikkeen loputtua kuuntelemaan ja tuntea sitten, miten niska alkaa itsestään taipua tai käsi nousta.

Tahdoin käydä hatha-joogatunneilla koska kaipaan lajia jota voin tehdä myöhään illalla kun lapsi nukkuu. Astanga on mulle liian voimakasta iltaharjoitukseen ja pilates - no, sekin on liian, liian jotain. Iltaisin kaipaan ruumiin avaamista (en sentään ruumiinavausta, toistaiseksi) niistä kohdin joissa tapaan päivän aikana vetää itseni suppuun, ja toisaalta rentoutumista ja laskeutumista kohti lepoa.

Olen ollut kyllästynyt. Kyllästynyt itseeni. Siihen tyyppiin joka esiintyy minuna. Kyllästymisen rinnalla on huvittuneisuus. Mikä säätäjä. Jännittäjä. Sinnittäjä. Eckhart Tolle kirjoittaa jotain sellaista, että kun olet levoton, et ole yhteydessä minääsi (hyvin vapaa lainaus). Niinpä niin - mutta se iski. Niinkuin joskus joku lause vain tekee. Tuntuu selkeyttävältä: siitä sen siis tietää, aina kun olen rauhaton, tiedän että olen yhteydessä säätäjään, en sisimpään. Voisin vaikka lopulta uskoa sen.

On aikoja, jolloin on helppo laskeutua. Viime kuukausina olen huomannut viitisenkymmentä kertaa päivässä että nyt olen ajatuksissani tai ylimääräisillä kierroksilla, mutta tiedosta huolimatta pystyn laskeutumaan vain muutaman portaan alaspäin. On vaikea tavoittaa vaikkapa aistimusta jaloissa, jokin minussa on tukossa. Ei virtaa. Toisinaan kyllä virtaakin, mutta tukoksia on kuitenkin niin paljon, että voin usein fyysisesti jotenkin huonosti.

Tarkoituksena ei ole valitella. En ole alakuloinen tai ahdistunut, itse asiassa oloni on psyykkisesti, ja juuri nyt fyysisestikin, ihan hyvä ja melkein keveä, etenkin siihen nähden että on tammikuu, joka on monesti ollut mulle kaikkein raskainta aikaa vuodesta. Totean vain että jotain on tukossa. Ja... tulossa.

Ihan parin viime päivän aikana on jokin alkanut, no, ei vielä havahtumaan, mutta liikahtelemaan ja kääntelemään kylkeä jossain syvällä kolossaan. Ihan kuin olisi vähän helpompaa päästää irti.

Tänään kättelin erästä ihmistä, jota en ennestään tuntenut, ja kun kätemme koskettivat, huomasin että se olen minä joka kättelee, katsoo silmiin selkä suorana. Se on helvetin hyvä tyyppi! Siihen en kyllästy.