maanantaina, helmikuuta 02, 2009

Hankala ämmä

Tavattoman hyvä istua tässä. Näpytellä näitä koskettimia ja katsoa kun ruudulle ilmaantuu jotain. Kiristystä hartioissa, lievää levottomuutta jossain... sydämen tienoilla. Se kaikki on ihan ok. Sallin sen laskeutua alaspäin.

Vastikään näin, miten vaativa olen. Parisuhteessa. Vaativuus varmaan jopa synnyttää parisuhteen; kun olen vain läsnä sille mitä on, ei ole mitään suhdetta, on vain minä, ja hän, jos sattuu olemaan lähistöllä. Katselen.

Kun muutama viikko sitten näin vaativuuteni koko laajuuden ja typeryyden, tunsin syvää häpeää. Jostain syystä nimesin sen häpeäksi, minusta tuntui että tämä on nyt aitoa sitä itseään. Häpeä asettui jonnekin tuonne keskivartalon tienoille ja poltti ja poltti. Polttaa yhä, ajoittain. Minusta tuntui että minun pitäisi mennä piiloon, ei niinkään muiden katseilta vaan olemaan paikallani kuin joku... haavoittunut eläin joka makaa ja käyttää kaiken energiansa parantumiseen. En voinut puhua asiasta pariin päivään, olin vaan hissukseen ja aina kun olin aisteissani, tunsin poltteen. Joskus sanotaan ettei pidä hävetä, mutta tuntui välttämättömältä antaa sen jonkin palaa. En tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää mitä tarkalleen tapahtui.

Vaadin rakkautta ja vaadin läsnäoloa toiselta. Tajusin, että kun minussa herää vaatimus vaikkapa toisen läsnäolosta, en ole ensinnäkään ollut itse läsnä nykyhetkelle koska moinen on päässyt syntymään, enkä ole edelleenkään läsnä, koska vaatimus elää. Tätä on maistaa omaa lääkettään.

Tietenkään vaativuuteni ei tullut mulle yllätyksenä, sen kanssa olen painiskellut vähintäänkin koko sen ajan kun meillä on ollut lapsi. Aiemmin mulla ei vain ole ollut keinoja eikä tarpeeksi tahtoa lopettaa sitä, eikä ehkä tajua siitä miten haitallista se on. Mutta nyt musta tuntuu että häpeä, tai se jokin, tuhosi jotain vanhaa ja raivasi tilaa. Nyt olen jo muutaman kerran, tuntiessani vaatimusten nousevan, mennyt vaan hiljaiseksi ja pudotellut emootioita alas, alas, kohti palleaa, kohti varpaita, kunnes enää ei ole mitään vaatimusta, jokin on vaan mennyt mun läpi. Tai tuhoutunut, muuntunut jossain matkalla. Mitä hyvänsä. Toistaiseksi se on ollut aika kivuliasta ja työlästä, mutta sentään mahdollista!

Joskus mies ei ole huomannut mitään, eli olen onnistunut olemaan ilmaisematta vaatimuksia, toisinaan olen tuntenut itseni kuin joksikin pakkopaitaan puetuksi mielipuoleksi joka vielä suukapulan sivusta sylkee ja örisee kirouksiaan. Kun vaan avaan suuni, jotain kummallista pääsee ilmoille... mutta se on jo niin hullua että mua on lopulta alkanut naurattamaan. Mies katsoo mua kummissaan ja mä punastelen ja hihittelen. En voi pyytää edes anteeksi koska en tiedä syydänkö taas jonkun uuden vaatimuksen seuraavassa hetkessä, mitä sellaisella anteeksipyynnöllä tekisi!

No, nyt on draamahuippu ohitettu ja on työtä. Ei enää häpeää, vaan... kerta toisensa jälkeen palaamista nykyhetkeen ja pysymistä, taiturointia, toikkarointia siellä, narun levyisellä tiellä, parhaani mukaan, aina kun huomaan vaatimusten nostavan päätään. Toistaiseksi se on ollut hikistä työtä, ehkä se helpottuu ajan kanssa kun vain muistan pysyä tässä. Ei helvetti mulla ole takaisin kääntymistä. On niin äärettömän arvokasta saada lopulta nähdä joku vanha kuvio selkeästi.

(ihmettelytauko)

Ettei mitään kuviota ole.

Kiitos.

4 kommenttia:

lauri kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anu kirjoitti...

Tadaa! Näin kommentin vaikka se oli poistettu, ja kiitän. :)

Supu!

Virpi kirjoitti...

Taa on niin tata. Tuntui hyvalta lukea. Kiitos!

Anu kirjoitti...

Moi Virpi hei!