Siitä ilosta

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.