Tilannekatsaus

Ah, hetkellinen hyvä ja kevyt olo. Tai siis sisäisesti on ollut hyvä olo oikeastaan koko ajan, mutta on tämä ruumiin vinkkelistä aikamoista vaihetta! Olin verenvuodon takia sairaalassa pari vuorokautta tarkkailussa, mitään poikkeuksellista ei kuitenkaan ilmennyt. Nyt sinnittelen taas kotona. Supistelee jatkuvasti, maha painaa hirmuisesti. Käveleminen on aika hankalaa, puhumattakaan siitä että voisin vaikka siivota tai järjestellä tavaroita paria minuuttia pidempään. Äsken uskaltauduin venyttelemään ja se helpotti tukaluutta.

Kun huomasin verenvuodon, pelko väläytti hampaitaan, mutta sitten jostain tuli varmuus: nyt kättärille, panikointi ei auta. Sitten mentiin, enkä enää autossa miettinyt mitään. Olen raskauden aikana nähnyt noin neljäkymmentäkymmentäyhdeksän kertaa, ja varmaan kirjoittanutkin muutaman kerran, että kun huoli nostaa päätään, pitää toimia eikä ajatella.

Toisenlaista on tämä, kun on pitkän aikaa vähän hankalaa, mutta ei mitään tehtävissä. Mieli tahtoisi, ja ehtisi, ruveta vertailemaan, valittelemaan ja toivoskelemaan. Mutta tuo mun mies on kyllä ihana, se on jaksanut tsempata ja olla hauska ja rakastava ja iloinen. Mullakin on pysynyt tasapainoinen ja iloinen olo. Niin, haastavin ajatus on ollut: Mitä jos tää ei synnykään vielä vaan menee jopa yliajalle – joudun olemaan lähes vuodepotilaana vaikka neljä viikkoa? (Tämähän olisi nyt syntyessään vielä vähän aikaisessa, vaikka olo on kuin äärimmäisen viimeisillään...) Olen hylännyt ajatuksen monta kertaa. Syntyy juuri silloin sen on aika syntyä, minä en voi ajattelemalla nopeuttaa asiaa, enkä koskaan elää tai iloita tai kärsiä kuin hetken kerrallaan.

Jotain ihmeellistä näistä koetteluista avautuu. Niiden myötä tuo maha-asukki on ruvennut tuntumaan yhä todellisemmalta ja jotenkin... omanlaiseltaan. Kyllä minä olen koko ajan tiennyt, että tietenkin rakastan sitä ja tulen rakastamaan, mutta nyt vasta, kipujen ja ruumiin myllerrysten keskellä olen hetkittäin ruvennut tuntemaan sitä kohtaan aivan erityistä hellyyttä ja rakkautta ja jotain vaikeammin määriteltävää... kunnioitusta(?). Elämä siis katsoo tarpeelliseksi valmistaa mua juuri tällä tavalla uuden tulokkaan kohtaamiseen. Olisi hullua valittaa.

Avaavaa

Ilta hämärtyy. Olen tänään käynyt pilateksessa ja mummon luona kahvilla. Pari päivää sitten jätin pilateksen väliin ensimmäistä kertaa naismuistiin, kun ruumis tuntui kehittelevän jotain ihan toisenlaista menoa illaksi. Tänään on taas ollut rauhallista, supistukset ja vuoto ovat ehtyneet. Toistaiseksi.

On jotenkin humoristista, että minulla on hirveän innoittunut olo, tahtoisin luoda jotain valtavan kaunista! Innoituksesta huolimatta en ole edes kokeillut kirjoittaa sitä runoa, jonka tunnen olevan tulossa. Kun luen, lumoudun oikein valituista sanoista ja sointuvista lauseista siinä määrin, että tuntuu kuin ne jäisivät värähtelemään ruumiissani ja avaamaan jotain. Hyvin kirkkaassa ilmaisussa on yhä voimaa, sellaista välitöntä, toimeenpanevaa voimaa jota kielessä varmaankin oli muinoin kun se oli nuorta.

Olen Ursula LeGuinin, Annie Proulxin, Michael Cunninghamin ja eräiden muiden ihailuni herättävien kaunokirjailijoiden ohella lukenut opusta nimeltään Ravinto ja terveys. Sen lopussa olevat ruokaohjeet ovat viehättäviä mutta voi, kirjoittaja ei osaa laittaa pilkkuja oikeisiin paikkoihin. Auts. Mies muodostaa lauseita muutenkin tavalla, joka jättää viestin oudon hämäräksi. Eikä se mitään, herra A. Heikkilä, ei kaikkien tarvitse osata, mutta kyllä sentään kannattaisi pestata hyvä oikolukija, jos kerran näkee niin valtavan vaivan että pusertaa ideasta kirjan ja saattaa vielä kohtalaisen kokoisena painoksena kovien kansien väliin. Niin, kyllä kielellinen epätäsmällisyys toisinaan kirvelee - ja syö sanoman vaikuttavuutta.

Tuo viimeisin ei taida kuitenkaan olla ihan se asia, josta istuin kirjoittamaan (tiedän sen jo jännittyneistä poskien ja hartioiden lihaksista, ne paljastavat tilanteen paljon nopeammin kuin ajatukset). Oikeasti asia on tietysti se, että mikäpä muukaan mun ruumiissa olisi käynnissä kuin aika hurja luomisprosessi. Mun tehtävä on kai lähinnä pysyä läsnä ja olla laittamatta kapuloita rattaisiin.

Tuli ihmeellinen olo. Että tässä mitä olen tullut nyt kirjoittaneeksi, on mulle jotain, jotain... mieli tahtoisi kutsua sitä ensi alkuun moniselitteiseksi, mutta se johtuu vain siitä että mieli tahtoisi selittää, mysteeritkin!

Jääköön värähtelemään. Hyvää, kaunista yötä.

Haastettu

Jännää! Viime yönä supisteli pitkään kipeästi mutta vielä epämääräisesti, aamulla tuli hieman ruskeaa vuotoa. Jotain tapahtuu! Viikkoja on sen verran, ettei haittaa vaikka tämä rupeaisi jo syntymään. Mies lähti töihin aamulla, kun näytti että tilanne oli rauhoittumaan päin. Hän taisi vihdoin tajuta, että hänen täytyy todellakin nyt opastaa muut tekemään työnsä loppuun jos hän joutuu äkkiä jäämään isyyslomalle. Mä olen sitä koettanut sanoa jo jonkin aikaa, mutta ehkä se ei miehelle tunnu niin konkreettiselta kun se ei kanna mahaa eikä ota potkuja vastaan. Mies on vaan kuitannut, että pidä sitä nyt vielä sisällä vähän aikaa - hehhehee! Ikään kuin se(kään) olisi minun hallinnassani.

Mua ei pelota, synnyttäminen siis, ainakaan nyt. Oikeastaan on viime yön jälkeen semmoinen olo kuin joku olisi käynyt läpsäyttämässä hanskalla poskelle: sinut on haastettu! Hauskaa jännitystä ilmassa.

Mun piti tänään lähteä ystävän kanssa sienimetsään, mutta se jää väliin tällä kertaa. Luen Harry Potteria ja ihmettelen, että huushollia pitäisi saada vähän raivatuksi mutta ei oikein ole voimia eikä huvitusta, on mennyt muutama yö aika katkonaisilla unilla. Voi vaikka olla, että en saa kaikkea valmiiksi, että tämä tulokas joutuu syntymään keskeneräiseen maailmaan!

Sisätiloissa

Märkää, märkää. Oli pari pikkutyttöä hoidossa yön yli ja vanhempi heistä pissasi yöllä alleen. Se ei ollut mikään ihan pieni loraus; sekä lakanat, välipatja, vuodesohvan sohvanpäällinen että varsinainen patja kastuivat läpimäriksi. Ulkona sataa vuoroin kaatamalla ja vuoroin virutellen. Sisällä ikkunat ovat huurussa, takka loimottaa, tuuletin hyrisee ja kuivattaa hyvin, hyvin hitaasti oviin nojautuvia ja niiden päällä roikkuvia kankaiden ja patjojen seinämiä.

Huusholli on yhtäkkiä täpötäynnä tavaraa; kirpputorille matkalla olevien tavaroiden kasoja, työkaluja, tekstiilejä, tyhjiä ja täysiä pahvilaatikoita. Rattaiden kantokoppa tukkii keittiön, kaverin juuri tuoma hoitotaso kenottaa sen päällä, moni asia ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vietimme lähes koko eilisen päivän ostoksilla. Ostokset olivat enimmäkseen sellaisia, jotka joko mahdollistavat jostakin rumasta tai epäkäytönnöllisestä tavarasta luopumisen tai jonkin kapineen kätevämmän säilyttämisen. Tavaraa, joka tuo tilaa.

Ja kauneutta. Punottu tummanruskea kori halkolaatikon virkaa tehneen pahvilaatikon sijaan. Silkkinen kukallinen verhokangas mustan pimennysverhona toimineen lakanan tilalle. Kuparin ja vanhan roosan sävyissä valoa taittava koristeellinen päiväpeitto, korvaamaan sitä miehen poikamiesboksista periytynyttä virttynyttä täkkiä joka ei riittänyt peittämään kuin osan sängystä.

Emme ole toistaiseksi ostaneet mitään vauvantarvikkeita, jos ei oteta lukuun vanerin- ja laudanpaloja, joista mies aamulla väsäsi hienon tason äitiyspakkauksen kopalle sängyn viereen. Kaikki muu on saatu sukulaisilta ja ystäviltä. Se on ihanaa ja ylellistä. Olen tosi kiitollinen, meiltä säästyy paitsi rahaa, myös ihan tavattomasti vaivaa. En mä edes oikein itsekseni hahmottaisi, mitä pitää hankkia. Varmaan tässä tulee otettua vastaan semmoistakin, mitä ei tarvitsisi, mutta luotan että niistä luopuminen ei ole niin kovin vaikeaa, kun on luopumisen alkuun päästy. Olen taas vienyt laatikkokaupalla kirjoja divariin, ja tekstiilejä, pikku vimpaimia, koriste-esineitä ja lapsuuden muistoja kirppareille ja roskiin. Luovuin jopa vanhasta, rakkaasta kiinanruusustani (ja lukuisista muista kukista), kun totesin että en tämän vehreyden keskellä oikeastaan sisäkasveja kaipaa. Armon jatkaa eloa saivat vain vanha, jykevä rahapuu ja juuri lahjaksi saatu virkeä kodinonni.

Tämä kaikki on vähän kuin olisimme muuttamassa. Raivataan henkistä ja fyysistä tilaa uudelle. Tunnustellaan ja testaillaan, millainen järjestys tuntuu oikealta ja kätevältä ja kauniilta. Tämä prosessi vaatii multa rohkeutta ja suoruutta, olen ollut hamstraaja, arkistoija, ja muka käytännöllisyydessäni tehnyt rumia ja epämiellyttäviä väliaikaisratkaisuja. Ikäänkuin olisi hieman moraalitonta tehdä ympäristöstään kaunis tai hankkia jotain kallista ja laadukasta. Mutta... en ole sellainen nyt, joten voin unohtaa koko moitteen. Eikä se oikeastaan ollutkaan moite, kaikella on aikansa. Nyt on aika saada tämä talo hengittämään vapaammin ja kauniimpana.

Tyhjä hetki

Tuntuu uskomattomalta. Mä olen lomalla, äitiyslomalla, lopultakin! Saa onnitella.

Vielä viime viikolla tuntui melkein mahdottomalta, että saisin kaikki työt loppuun näin vähän myöhässä omasta aikataulustani. Äsken kuitenkin lähetin viimeiset jutut painoon. Viime viikko oli uuvuttava. Mulla oli kyllä hirveä draivi saada työt tehtyä mutta maailmankaikkeus tuntui kasaavan esteitä tielle. Meinasin raivostua toiselle työnantajalle, joka suostutellessaan mua vielä siihen ja tuohonkin, laukoi, että ”väsyneitä me ollaan kaikki”. Mahassa kun rupes jo tuntumaan siltä että asukki ei enää pysy sisällä jos mä vielä jatkan semmoisia työpäiviä, tai ainakin mut määrätään pakkomakuuseen. Mutta viime metreillä sitten karsiutui pois joitakin pulmallisia työvaiheita kun älysin ottaa selvää, ovatko ne ihan oikeasti tarpeen. Paikoitellen en ole pöllömpi.

Laskut täytyy vielä lähettää, mutta sehän on vain mukavaa.

Kas, nousi vielä adrenaliini pintaan kun kerroin viime viikosta. No, annetaas laskeutua. Maanantai-ilta. Ukkonen mörähtelee kuin leppoisan ankara isoisä. Mikään tekeminen ei kutsu mua. Ei lukeminen, ei kävely, ei syöminen. Ei kenenkään tapaaminen. No, uiminen houkuttelisi, mutta kaiken tän jälkeen on mahaolo vähän outo. Mun kannattaa varmaan vaan olla ja levätä tänään.

Hmmm. Hiljaisuus kyllä kutsuu. Tosiaan. Sen kutsu on niin… hiljainen, että olisi helppo teeskennellä, ettei kuullut mitään.

Luiden tunnelmassa

Huh huh. Ohhoh-hoooo. Aaah. Pitää hengittää syvään. Potentiaalinen ylettömän ja tehottoman säätämisen päivä, mutta en anna sille periksi. Ei ole mitään hätää. Poikanen tanssii kuin vakuudeksi, koko maha muljahtelee puolelta toiselle. Työ, viimeinen rupeama ennen äitiyslomaa, on tulossa valmiiksi, monia lankoja pitää solmia yhteen, mutta ihan rauhassa, muuten tulee sutermullukka.

Mitä ajattelin tänään? Voi, niin fiksuja! Jos ajatuksiin olisi luottamista, elämäni olisi jotakuinkin ohi. Sellainen miete nimittäin hiipi tänään mieleen, kun ennakoin poikasen syntymän jälkeistä aikaa. Laiton lounaan jälkeen itselleni pienen mustan kahvin ja leikkasin siivun kuningatarjäätelöä – ja ajattelin, että ei tätäkään voi sitten enää koskaan tehdä. Istahtaa rauhassa vähän herkuttelemaan. Ei koskaan. Älkää kysykö – se oli ajatus!

Mistä tämmöinen mieli nyt yhtäkkiä? Väliäkö sillä. Kyllä minä voin ajatella kaikki mahdolliset ajatukset jos vain annan niille vallan. Maailma on niitä tulvillaan, eivätkä ne ole kovin omaperäisiä.

Eipä silti. Jokin totuuden siemenkin tässä on. Tunnen luissani, että kaikki mullistuu. Tuleva syntymä on myös pieni kuolema. On viisainta pysytellä täällä luiden tunnelmassa, vaikka se onkin hetkittäin aika vaikeasti siedettävää. Eikä antaa ajatusten tehdä siitäkään kuolemasta mitään ongelmaa.

Se toimi taas

Olin hermostunut yhdestä työstä, kun minusta rupesi tuntumaan että työn tilaajalla oli visio jota minä en voinut toteuttaa, kun en oikein tiennyt mikä se oli enkä kysymälläkään saanut selville. Ja sitä paitsi, alan olla jo sen verran helposti väsyvä ja äitiysloman tarpeessa, että työasiat tuntuvat vähän tylsiltä.

Eilen illalla sitten pyörin sängyssä (ihan niinkuin minä nyt voisin tämän mahani kanssa enää kauheasti pyörähdellä, mutta sanottakoon se nyt vaikka kuvaannollisesti) ja mietin työkuviota. Tiesin vallan hyvin, etten voisi asialle mitään kello puoli yksi yöllä. Minua turhautti myös, etten saanut ajatuksia hiljennetyksi, vaan ne pitivät minua vallassaan. Kunnes - jokin muistutti itsestään.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka hankalan asian tai tunteen kanssa tulee parhaiten toimeen, kun ei väistä sitä (vaikkapa ajattelemalla sitä), vaan katsoo sitä suoraan silmiin. (Miksi ”katsoa suoraan silmiin”? Sanonta vain kuvaa sitä tapahtumaa hirmu osuvasti, ehkä silmät viittaavat tietoisuuteen, ja siksi se tuntuu sopivalta?) Kun muistin tämän, tuntui kuin vanha ystävä olisi tullut kylään! Kesti hetken, ennen kuin sain kiinni tunteesta ja sitten toisen hetken, ennenkuin sain sen naulittua ajovalojen kiilaan – ja se olikin pieni ja pelokas jänis. Kolmantena hetkenä kirpaisi, kun tunsin hermostuksen voimakkaana kaikkialla tietoisuudessani, ja sitten se muuntui nopeasti joksikin, joka ei enää valvottanut minua. Toisin sanoen, sen jälkeen ei ole muistikuvia.

Kuten varmaan huomaatte, minua ilahduttaa ja ihmetyttää tuo ilmiö kerta toisensa jälkeen! Se toimii niin erilaisissa asioissa. Toki on tilanteita, jotka ovat liian haastavia, muodottomia pelkoja jotka ovat nähneet liian vähän päivänvaloa, jotta niitä voisi vielä katsoa ihan suoraan. Mutta totuuden hetki saattaa koettaa niillekin.

Tänään ilmeni, että aavistukseni työn suhteen olivat oikeat – tilaaja oli tyytymätön lopputulokseen eikä halunnut käyttää sitä. Tai olisi käyttänyt, mutta ehdoilla joihin en voinut suostua. No, minusta lopputulos oli hyvä, mutta meitä on moneksi.

Olen ollut melkein koko viikon yksin kotona ja viettänyt aikaa merkillisissä jumituksissa, kykenemättä irrottautumaan lukemisesta tai työnteosta tai milloin mistäkin. Yksinäisyydessä on jokin haaste, jota en vielä oikein hahmota. Luojan kiitos näen, että nyt on nyt eikä mennyttä viikkoa ole olemassakaan. Ei ole mitään syytä moittia itseään mistään (kumma kyllä, kehua voi!). Koko päivän on ollut lähinnä humoristinen olo siitä, että mihin kaikkiin rakoihin sitä itsensä pistääkin rullalle. Mutta ei nyt. Nyt ollaan tässä.

Ai niin, niistä puistahan mun pitikin kirjoittaa. Hehhehee.

Kellarissa

Pesukone sijaitsee kellarissa, jonne mennään ulkokautta. Siellä on maalattia, rojua, hometta, pari mottia halkoja, puutarhavälineitä, päävesihana, tyhjiä omena- ja perunalaareja. Menin illalla laittamaan pyykkejä koneeseen. Alaovelta tuulahti kasvoille voimakas, kylmä, ummehtunut kellarin tuoksu. Vaistomainen reaktioni oli hengittää suun kautta, kunnes tajusin, että tuoksu oli miellyttävä. Vedin tunnustellen ilmaa sisääni - mikä taivaallinen aromi! Ladoin pyykkejä koneeseen ja tunsin, kuinka minua humallutti. En tiennyt mitään täydellisempää kuin olla siinä viileässä, pimeässä ja hengittää kellaria ahnain siemauksin.

Nyt on korkea aika hakea pyykit.

Tunnustelu

En tiedä kannattaisiko minun istua koneella, täytyy tunnustella. Pää on yrittänyt kipeytyä helteen ja lukemisen takia – mies lähti matkalle ja minä katsoin tilaisuuden koettaneen: luin Taru sormusten herrasta melkein yhdeltä istumalta, siis ne kaikki osat. No, se ei tietenkään ollut viisasta. Sen kuunteleminen, mikä olisi hyväksi minulle, on toisinaan vaikeaa. Oikeastaan mä yleensä tiedän sen, mutta annan jollekin mielihalulle vallan.

No, kappaleen mittainen tunnustelu tuottaa vastauksen: pois koneen ääreltä. Katselkaa puita kaikkialla. Ehkä kirjoitan niistä ensi kerralla.

Ajatusten takana

Armollisuus on taas pop. Se ilmenee, kun ilmenee, vaikkapa siinä että hiljentyessäni en pyyhkäise nousevia ajatuksia kiivaasti syrjään tai harmittele, että taas ajattelin. Se on hyvin, hyvin hienovarainen tunne tai asenne tai sisäinen asento... pehmeä olo kehossa, valmius vastaanottaa ja luopua koko ajan.

Turhaudun toisinaan siitä kun ajatuksia aina vaan tulee, vaikka kuinka harjoittaisin hiljenemistä Säännöllisesti & Tositarkoituksella. Mutta varmaan tajuattekin, että turhautuminen on ansa; eiväthän ajatukset vaarallisia ole, kun niihin ei vaan jää asumaan. Viime kertoina hiljentyessäni olen tajunnut: jos tosiaan päästän ajatuksen irti heti, kun huomaan sen ilmenevän, se... unohtuu. Täydellisesti. Paitsi että unohdan kokonaan, mitä ajattelin, unohdan, että olen koskaan ylipäänsä ajatellutkaan mitään. Kunnes taas ajattelen. Ja unohdan. Turhautuminen, huomaan, on pitämistä kiinni menneestä, menneiden ajatusten muistelua. Hah! Mitä väliä, mitä äskeisellä sekunnilla tapahtui? Se on ikuisesti mennyt.

Edellisestä retriitistä jäi mulle elämään jonkun toisen osanottajan huomio, että ei ajatuksilla tosiaan ole niin merkitystä, kun kuuntelee ruumista. Jos ruumis nauttii, asettuu hiljaisuuteen, lepoon, rentoutumiseen, kivuliaitakin ajatuksia voi tulla ja mennä ja ruumis silti kertoo, mikä on todellista ja hyvää: hiljaisuus. Mä huomaan toisinaan, että juuri jonkin vahvan ajatusketjun jyllätessä minä olenkin jossain ajatuksen takana pudonnut suureen hiljaisuuteen ja myös ruumiini lepää syvässä nautinnon tilassa. Se on hyvin merkillinen kokemus, kun tämän maailman oppi, joka istuu mussakin syvässä, on kuitenkin se, että minä olen minun persoonani, ajatukseni. Silloin voin todella omakohtaisesti kokea, että minä olen jotain ihan muuta. Itse asiassa pinnalla jylläävä ajattelu saattaa hetkellisesti jopa toimia minun hyväkseni: se suuntaa itsetietoisuuteni jonnekin muualle kuin siihen, että nyt pitäisi onnistua hiljentymään. Aattelun tuolla puolen olenkin äkkiä vapaa!

Pian on lounasaika. Tapaan lähikupilassa vanhan ystävän, jonka kanssa joskus lukioaikana soutelimme öisellä järvenselällä ja puhuimme kiihkeästi elämästä. Näin ensi kertaa tekokuiden kulkevan taivaan halki. Siinä yössä oli taikaa. Siitä on kuusitoista vuotta ja me olemme uusia ja toisenlaisia, mutta yhtäkaikki on jännää, että hän nyt asuukin tässä lähellä.

Ja lounas, lounashan on aina erinomainen asia.

Kysymys

Lapsi rakas keksi rummuttamisen ja harjoitteli yhdessä vaiheessa aamuyötä yhtäjaksoisesti varmaan puoli tuntia jollain sopivilla kalvoilla tuolla sisällä. Mutta en minä muutenkaan juuri nukkunut, ramppasin vessassa seitsemän kertaa. Aamuhiljentyminen sujui monien hyvien ajatusten, ideoiden ja suunnitelmien parissa... ja silti olo on nyt ihmeen levollinen ja virkeä.

Löysin viime viikolla paikan edullisesta kimppatyöhuoneesta ja mun piti tänään muuttaa tavarani kalliista varastosta siihen työtilaan. Eilen illalla tuli viesti, ettei tilaan saakaan ottaa lisää vuokralaisia. Déjà-vu.

Mulla on ollut kuvitelma, että olisi hyvä olla työhuone valmiina sitten kun joskus palaan töiden pariin, olisi hieman pienempi kynnys ryhtyä hommiin. Äitiysloman ajan työhuone toimisi tavaroideni varastona, ja ties vaikka siellä voisi joskus käydä moikkaamassa kavereita ja maalaamassa pienen akvarellin. Mutta alan jo uskoa, että mun ei ole nyt tarkoitus löytää työhuonetta. Tää samanlainen kuvio on toistunut kai viisi kertaa - on löytynyt hyvä, edullinen tila, jonka vuokraaminen on ollut enää allekirjoitusta vaille, ja viime hetkellä on ilmennyt ettei homma syystä tai toisesta onnistukaan. Että painu Anu nyt vaan äitiyslomalle ja unohda työasiat! Entä jos elämä sallisit mulle vähän edullisemman varastotilan? Semmoista en itse asiassa ole vielä koettanutkaan etsiä...

Oikeastaan kaikki mitä olen kokenut ja lukenut, on viime aikoina toistamistaan toistanut samaa viestiä eri nyanssein. Hmm. Yhtäkkiä mun on vaikea ilmaista sitä omin sanoin, olen kuullut sen niin monina viisaina muotoiluina. Että... se mitä tapahtuu, on minulle oikein. Ei se mitä suunnittelen tai haluan.

Mitä siitä seuraa? (hiljaisuus)

Voi kukat

Tänä kesänä olen tajunnut kukissa uusia ulottuvuuksia, tai ehkä itsessäni. Tai sitten olen huomannut ennenkin, mutta oivallukset eivät koskaan tunnu vanhoilta, ne ovat eläviä.

Oikeastaan elän aikuisikäni ensimmäistä kesää kukkien keskellä. Piha puskee siankärsämöä, pietaryrttiä, ohdaketta, sitä kultakukintoista jonka nimeä en nyt muista, kissankelloa, akileijaa, kehäkukkaa, hiirenvirnaa, jasmiinipensaan valkoisia kukkia... ja kesän varrella lukemattomia muita lajeja, vahvaa lupiinia, hirviömäistä unikkoa, ruusuja, voikukkia, päivänliljoja, kurjenpolvea, itsevalaisevia narsisseja, sinivuokkoa, scilloja, lumikelloa... puhumattakaan kaikkista niistä lajeista, joiden nimestä minulla ei ole aavistustakaan.

(Oi! Tuolla ulkona taisi muuten hetken tulla jotain lumen tapaista! Hurja tuulenpuuska ravisteli juuri mökkiä. Sataa jyrkästi!)

Tuossa Vantaanjoen varrella on kaupungin niitty, jonka reunalle on pystytetty kyltti: Saa poimia. Olen pariin kertaan käynyt poimimassa siellä kasvavaa vaalean violettia kukkaa, tai sellainen pitkänomainen kukintohan siinä on, hieman pistelevä, piikikäs varreltaan... en ole tullut selvittäneeksi sen nimeä. Sekaan on osunut keltaisen kirjavaa leijonankitaa (onkohan se sen oikea nimi? Sen opin lapsena) ja jotain mikä muistuttaa vehkaa mutta on pienempi. Ja monia vihreitä olentoja, joilla on kauniit, koristeelliset lehdet. Nytkin keittiön pöydällä on kimppu. Toisinaan, kun katson noita kukkia, tunnen merkillisen sykäyksen. Tuntuu, kuin katsoisin jonnekin hyvin syvälle.

Kysyin kerran opiskelijoiltani: Miltä kauneus tuntuu? Olin aistivinani, että kysymys herätti hämmennystä. Mieleeni on jäänyt vastaus, jota en kuitenkaan muista enää sanatarkasti – että kauneus tuntuu helpottavalta, että se on helpotuksen tunne. Kyllä, siinä on jotain... kaikki kaunis peilaa jotain todellista mun sisälläni, ja on äärettömän helpottavaa tulla sen yhteyteen. Jollain tapaa tämä eläminen on sellaista tanssia, että siitä erkanee, sitten sen yhteyteen palaa, erkanee, palaa. Palatessaan tulee aina kotiin. Saa levätä. Lähteäkseen taas. Mutta siellä se on, sateessa, siskonmakkarassa, leijonankidan tyhjyydessä, ei-missään, aina lähempänä kuin voisi ikinä kuvitella. Ja musta ainakin tuntuu, että sinne voi ankkuroitua yhä lujemmin, harhailla aina vähän vähemmän.

Keiton ihanuus

Kuuma! Keitin kattilallisen mahtavaa siskonmakkarakeittoa ja söin ahnaasti suuren, höyryävän kulhollisen. Jälkiruokakahvit olikin pakko juoda ilman paitaa. Hämmästellä kun alien puskee navan ylle kohoumaa jollain terävällä ruumiinosallaan. Se näyttää todella omituiselta. Minulla on usein tunne, että jokin vieras äly käyttää ruumistani testilaboratoriona. Viimeistään kahden ja puolen kuukauden kuluttua sitten tavataan, kummajainen.

Koska ruokahetki oli niin nautinnollinen, niin palaan siihen vielä, ymmärrättehän? Olin poiminut kasvimaalta korianteria ja ruohosipulia keiton mausteeksi. Aluksi keitto oli tulikuumaa, sen hieman jäähtyessä aloin erottaa yhä enemmän makuja ja tuoksuja. Siskonmakkarassa on hyvä tunnelma. Löysän makkaramassan pulautteleminen siansuolen sisältä kiehuvaan veteen on syvästi tyydyttävää. Kypsyneen makkaran koostumus suussa on miellyttävän sitkas mutta pehmeä, ihanan suolainen. Miten voisin vielä enemmän korostaa sitä, miten hyvää oli syödä ja miten hyvä olo on nyt? Syöminen! Rakastan syömistä! Olen aina tykännyt syödä kaikkea, mutta vasta viime vuosina syömisen ihmeellisyys on todella alkanut avautumaan. Jossain muotoiltiin, että ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan. Tuo lause kyllä tiivistää mun tuntemukset, selittää tämän kiitollisuuden. Ja itse kasvatetut ruoka-ainekset tekevät ruuasta erityisen arvokasta (vaikka enhän minä niitä tietenkään kasvata, ravitsen vain vähän ja raivaan lisää kasvutilaa). Minusta tavallinen lehtisalaatti on aina maistunut kohtalaisen tyhjänpäiväiseltä, nyt natustan meidän penkissä kasvaneita lehtiä joka leivän päällä ja ja saatan havahtua erityiseen salaatinlehti-mielitekoon.

Olen pukenut paidan päälleni. Alien on uinahtanut. Mustaa kahvia on vielä kupin pohjalla; taidan ottaa vielä yhden suklaakeksin sen kanssa. En enää keksi sanoja hyvälle!

Täällä määrään minä

Mies on tehnyt hyvää. Hän alkoi hiljentymään joka aamu ennen töihin lähtöä. Minä seurasin perässä. Mulla ei mene aikaa työmatkoihin, siksi olen saattanut välillä istua hieman pidempäänkin hänen lähdettyään. Yli puoli tuntia tuntuu toistaiseksi aika hankalalta, mutta tiedän että kestävyys kasvaa jos sitä jaksaa tehdä säännöllisesti. Kuten viime retriitissä puhuttiin, tärkeintä on että istuu ja pitää vakaana aikomuksenaan hiljentyä, vaikka sitten toisinaan viettäisikin puolet ajasta ajatellen tai tuskastuen. Minua tyydyttää se tieto, että juuri silloin kun mieli on jostain kohtaa taipumassa hiljaisuudelle, se usein pyrkii järjestämään vielä loppuilotulituksen. Ja sekin on lohdullista hyväksyä, että välillä hiljentyminen saattaa pitkät ajat olla pelkästään ikävystyttävää. Se kaikki pitää vain kestää, se kuuluu asiaan.

Istuminen on hyvää ja aamuinen istunto säteilee rauhaa koko päivään. Mua meinaa toisinaan lannistaa se, että en useinkaan laskeudu kovin... syvälle. Mä vaan istun ajatuksettomassa ja rauhallisessa tilassa. Joinakin harvoina kertoina laskeudun syvään, ihanaan rentoutuneisuuteen ja täydelliseen ongelmattomuuteen ja tunnen lepääväni suunnattomalla kaarevalla pinnalla ja olevani osa sitä. Mutta sitä tapahtuu harvoin, useimmiten olen vain rauhassa. Se ei tahdo riittää mielelle, pitäisi kokea enemmän. Mutta mieli ei täällä määrää, täällä määrään minä.

Tehokasta hidastelua

Nautin nyt täysin siemauksin & kahmaloin kotona työskentelemisestä. Vieressä asuvaan vuokraemäntäämme saattaa törmätä pihalla, hän on todella suloinen 89-vuotias nainen. Muuten päivät kuluvat omissa oloissa. Tällä hetkellä se ei haittaa yhtään. Puutarha notkuu heinäkuisessa kukkeudessaan, on ihanaa laittaa kuppi kahvia ja syödä toissailtaisten vieraiden tuomaa mustikka-valkusuklaakkua. Ripustaa pyykit aurinkoon. Olen päässyt työn makuun, hyväksynyt sen että minun on tuotettava nämä kuivakkaat kaavakuvat erilaisista jumppa-asennoista ja ruvennut taas nauttimaan piirtämisen liikkeestä. Aikanaan yksi hauskimpia työtehtäviä oli tehdä 300 kuvaa biologian kirjaan aika nopealla aikataululla; enimmäkseen ei tarvinnut ajatella, vain piirtää, piirtää piirtää. Välillä piti ottaa selvää, miten sinisorsan siipipeili tarkalleen sijoittuu, mutta ei sekään ajattelua vaadi, vain selvittämistä.

Vähin erin opin, muistan, miten muitakaan töitä ei tarvitse ajatella, ne voi vain tehdä. Näen, että luovuus piilee jossain muualla kuin ajattelussa. Minulla on onneksi jo kokemuksia, jotka osoittavat sen minulle todeksi; vaikkapa se, kun viimeksi tein äidilleni syntymäpäivämaalausta. Päätin jo etukäteen etten ajattele, ideoi, en yritä yhtään mitään. Luotan vain jääräpäisesti, että jokin idea nousee, toimintana, kun sinnikkäästi olen hiljaa paperin edessä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, vaikka meinasin jo hermostua. Varmaan kirjoitin siitä täälläkin. Pidän maalauksesta edelleen, siinä on jotain sellaista, mitä en olisi itse keksinyt. Hiljaista outoutta.

Nyrjäytin lomalla nilkkani. Sillä voi jo mainiosti kävellä, ainakin tasaisella, mutta nyt täytyy jumpata sitä ja pitää huoli, ettei se nitkahda uudelleen. Nilkka toimii erinomaisena muistuttajana, että kannattaa olla läsnä kaikessa mitä tekee; kipaisee vaatekaapilla, astuu pyöränselästä kiveykselle. Pihanurmella kastelukannua kantaessa vasta tuleekin pysytellä valppaana. Löysä nilkka voi hämäränä hetkenä joutua huonoon asentoon. Olen nautiskellut hidastuksesta, johon haaveri on minut pakottanut. Huomaan koko ajan lisää asioita, joita voi elää elämänään, ei suorittaa jonain pakollisena sivutoimena. Välillä se tuntuu melkein kivuliaalta; ikään kuin en jaksaisi ottaa vastaan niin paljon merkityksellisiä hetkiä.

Siivotessani löysin vanhan rannekelloni, ja huomasin että se on hyvin sievä. Minun ei tarvitsekaan ostaa uutta! Paristo vain on loppu. Päätin laittaa sen ranteeseeni odottamaan sitä hetkeä, kun kävelen kellosepän ohi. Nyt olen tosin alkanut viihtyä sen seikan kanssa, että kello on aina minuuttia yli kolme.

Kotiin, aisteihin palautumista

Palasimme eilen muutaman päivän retriitistä. Tämän päivän olen vain levännyt... vaikka oikeastaan kävin aamulla mummon luona ja iltapäivällä torikahvilla ystävän kanssa. Mutta olin jo unohtanut. Nykyään usein ilahdun, kun huomaan unohtaneeni. En ole jäänyt kertaamaan mennyttä kohtaamista, keskustelua, tapahtumaa.

Uskomatonta, miten paljon voimia hiljentyminen voi viedä. Meillä oli päivittäin yhteisiä sessioita joiden aikana hiljennyttiin, leikittiin ja puhuttiin, ja sitten monta ateriaa päivässä, ja niiden jälkeen taukoja, joista useimmat käytin nukkumiseen tai euforiseen puolikoomassa makaamiseen. Nautin suunnattomasti yksinkertaisesta ruuasta, saunasta, kylmästä järvestä. Aistien valpastumisesta.

Hiljentyminen on mielettömän hyvää, mutta välillä kovaa työtä. Mieli ei tahtoisi vaieta, se vastustaa, lietsoo jännityksiä tai kipuja ja uuvuttaa ruumiin. Mutta mikäpä väsyessä, kun voi levätä – eihän ole mitään ihanampaa kuin pudota kesken päivän syvälle sängyn uumeniin.

Näen nyt: se, että aika ajoin väsytän itseni työllä, on pitkälti silkkaa mukavuudenhalua. En viitsi nostaa takamustani tuolista, sulkea konetta tai laskea kynää kädestä ja nähdä sitä pientä vaivaa, minkä työasioiden tyhjentäminen mielestä vaatii. Mutta mun todellinen kutsumukseni ei ole vältellä pientä vaivannäköä tai hetkellistä epämukavuutta, vaan nautiskella elämästä!

(Poikanen möyryää ja punkee raajojaan mahan läpi, tunsin sen äsken hetken kaikkialla kämmenteni välissä, melkein kuin olisin voinut nostaa sen siitä ulos...)

Retriitin loputtua avasin kännykkäni ja sain pian Leenalta viestin, jossa hän kertoi että oli saanut maku- ja hajuaistinsa takaisin. Voi että ilahduin! Onneksi olkoon! Mahtava lahja. Se vain vahvisti sitä tuntemusta, että minutkin on luotu nauttimaan kaikilla aisteillani kaikesta siitä, mitä tää elämä suvaitsee jatkuvasti ja niin ylenpalttisesti tarjoilla.

Talo tyhjenee askelista

...paitsi että meille tulee talonvahti kastelemaan kasvimaita ja asumaan siksi aikaa kun olemme poissa.

Vielä pitää istuttaa salaatintaimet ennen lähtöä! Luulen että jänikset syövät ne heti alkuunsa. Mutta sellaista se on, kun emme ole saaneet jänisaitaa pystytettyä. Ehkä talonvahti ehtii vetää pari kerää välistä.

Suunnitelma on, että ensin harhailemme reilun viikon ympäri Suomea, päästä päähän, ja sitten toisen viikon vietämme hiljaisuuden retriitissä. Mua jostain syystä ilahduttaa ihan valtavasti ettei mun luultavasti tarvitse laittaa ruokaa puoleen kuuhun. Vaikkei se mulle yleensä mitenkään vastenmielistä ole, päinvastoin. Netin äärelle tuskin eksyn tänä aikana. Sekin ilahduttaa.

Hyvää päivää, iltaa, ruokaa, heinäkuuta, perunaa ja sadetta siihen asti.

Taideteoksen hiljaisuudesta

Mikähän uusi runokirja se oli, varmaan Elävien Runoilijoiden Klubin uusin julkaisu, Henriikka Tavin Esim. Esa (hauska nimi), jota luin, kun huomasin taas sen, miten suhteeni runoihin on muuttunut. Musta on edelleen hauska seurata toisella korvalla ja silmällä, mitä runoudessa tapahtuu, mutta mulle ei enää riitä kielellinen nokkeluus, ei edes nerokkuus (tai pöh, riittäähän, enhän mä ole mihinkään näivettymässä). Edellä mainitussa teoksessa on kyllä iloa ja leikkiä, ja se on jo paljon.

Mutta kaipaan (hm, sydämeni ei kylläkään riudu puutteessa enkä aivoni ajattele asiasta kaihoisia ajatuksia...) sitä että runo tai muu taideteos puhuisi sisäisestä oivalluksesta hiljaisuudesta käsin, ei vain sanolla ja älyllä leikittelystä, muistista, muistoista käsin. Että siinä olisi nöyryyttä, joka ei ole mitään matelua, vaan sen näkemistä että mieli on hirvittävän rajallinen kapistus ja meissä on paljon suurempaa ja nopeampaa älykkyyttä ja luovuutta, joka voi toimia vain silloin kun mieli nöyrtyy ja vaikenee. Taideteoksia en tietenkään voi luokitella sen mukaan, onko niissä hiljaisuutta vai ei, vaan on puhuttava vain siitä, mitä ne onnistuvat minussa herättämään. Resonoiko teos minussa olevan hiljaisuuden, älykkyyden, ilon ja rakkauden kanssa?

Viime ajoilta tulee mieleeni parikin taideteosta, jotka resonoivat. Mari Rantasen uusimmat maalaukset Helsingin Taidehallissa. Vanhemmissa teoksissa näin ja koin yrittämistä, kokeilua, mahdollisimman ärhäköiden kontrastien hakemista, kapinaa, sellaista häiritsevää, mitä olisin aiemmin pitänyt hauskana ja mielenkiintoisena. Nyt ne eivät puhutelleet. Uusissa töissä, jotka sijaitsivat ensimmäisessä salissa, oli haudattu kaikki yrittäminen ja ikäänkuin antauduttu sisäiselle pakolle. Suurten maalausten värit soivat yhdessä ihmeellisellä tavalla. Ne olivat kauniita, hurjia ja pyhiä. Ne mykistivät ainakin minut. Eikä Heidikään pahaa tykännyt :).

Toinen kokemus oli romaani D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover, josta taisin täällä kirjoittaakin. Jälkikäteen ajatellen siinä oli sellaistakin, mitä en voisi oman kokemukseni pohjalta allekirjoittaa, mutta kokonaisuutena ja kokemuksena se kuitenkin soi, tuntui palauttavan hitusen aitoa rakkautta tämän maan päälle.

Runoilijoista en varmasti ole vielä löytänytkään kaikkia parhaita. Tomas Tranströmerin runot ovat liikautelleet jotain syvällä mussa. Hän kertoo, että kirjoittaa ”rajalla”, ja sen kyllä tuntee lukijakin luissaan. Rumin runous on vaikuttanut ja vaientanut. Onhan noita monia muitakin. Etenkin yksittäisiä runoja. Mutta moni lahjakas runoilija rakastaa niin paljon omaa onnettomuuttaan tai omaa mieltään, ettei saa kaikkia lahjojaan käyttöön.

Jos sulla, hyvä lukija, nousee näistä sanoista nyt mieleen jokin teos tai tekijä, kerro ihmeessä mulle ja muille.

Välähdyksiä & potkuja

Helteet mahan kanssa menivät tosi ihanasti kun sai vaan lepsuilla. Juoda appelsiini-omenamehua ja ottaa vastaan juhannuspiipahtajia. Välillä kävin kuokkimassa kasvimaata – sain sen vihdoin perattua rikkaruohoista ja ruokittua niitä taimiparkoja turvepehkulla ja ihme-luomulannoitteella joka aina pelastaa sisäkukkanikin (sitä voi siis käyttää myös syötäviin kasveihin). Kyykkiminen sujui ihan mainiosti kun vaan välillä lepäsi puiden varjossa. Ei tullut supistuksia. Riittävä lepo on nähtävästi vastaus moneen kysymykseen mun elämässä. Lyhytkin hengähdys sopivassa välissä elvyttää ja palauttaa voimani.

Kirjoitin äsken pitkän kappaleen lasten kasvattamisesta, sillä olen saanut seurata lähipiirissä viime kuukausina monien lapsien ja heidän vanhempiensa tapoja kommunikoida. Pyyhin sen pois. Minulla on näkemyksiä lasten kasvatuksesta, mutta eipä vain tuntunut oikealta ruveta niistä avautumaan. Kun ei minulla oikeasti ole vielä juuri mitään kokemusta vanhemmuudesta. Voin vain tehdä huomioita, mitkä asiat minusta näyttävät tai tuntuvat hyviltä tai sitten vähemmän toimivilta kun katselen toisia tai olen itse tilanteessa aikuisena lapselle. Ja sitten voin olla vatvomatta huomioitani, kehittelemättä niistä periaatteita. Sillä ei lopulta ole merkitystä, mitä mielipiteitä minulla on milloin mistäkin asiasta.

Mutta joitakin välähdyksiä on mullekin jo avautunut vanhemmuudesta. Olen huomannut, että silloin kun itse voin kertoa lapselleni (maha-asukille tietysti jutellaan) kirkkaasti ja totuudenmukaisesti omasta kokemuksestani, siis kokemuksestani vaikkapa siitä, mikä paikka tämä maailma oikein on ja miksi tänne tullaan, rakkauskin avautuu minussa jotenkin rohkeammalla tavalla. Kirkkauteen ja totuudenmukaisuuteen kuuluu se, etten voi tarjota omaa kokemustani toisen uskottavaksi sellaisenaan, vaan eräänlaisena mahdollisuutena, yhteisen kuuntelun kohteena... kuten tämä uusi, pieni olentokin tarjoaa oman vinkkelinsä minulle. Sitä onkin ihmeellistä kuunnella, se on vielä niin hiljaista ja sanatonta.

Ja kovin potkivaista juuri nyt.

Mikä liikuttaa

Ah, näyttelyhomma on kunnialla hoidettu ja avajaiset vietetty. Hieman hurjalta tuntui, kun seuraavana aamuna varhain piti vaan nousta tietokoneen ääreen ja ruveta tekemään ihan uutta hommaa täysillä. Jotenkin siihen alkaa tottua. Että on välillä pari viikkoa haahuilua, kaikki on sillä lailla epäselvää ettei voi edetä kunnolla missään (sitä lukee sarjakuvia ja seisoo löntsäreissä kasvimaan laidalla että mikä täällä on rikkaruohoa ja mikä pinaattia) ja sitten yhtäkkiä on muutamassa päivässä hoidettava tehokkaasti peräjälkeen suuri määrä aivan eri luonteisia tehtäviä, ja työpäivät venyvät pitkälle iltaan. Siihenkin tottuu, että koskaan ei tiedä, mitä tekee kuukauden tai puolen vuoden kuluttua. Siitä alkaa nauttia.

Mun täydellisyydentavoittelu on hellittämässä. Olen usein olen hirmu tyytyväinen vain siihen että saan jonkin asian hoidettua. Jos tulos ei silti ole kymppi eikä ysi, ei sillä niin väliä. Tärkeämmäksi nousee se, että saa vietyä työn päätökseen. Keskeneräiset asiat rasittavat, keskinkertaiset eivät.

Mutta se, mikä mua ihan oikeasti tänään liikuttaa, liittyy sekin osittain mun työhön. Kävelin pilatestunnin ja erinomaisen lounaan (ja ah niin mustan espresson!) jälkeen kaupungilla, katselin tovereita ihmisiä ja yhtäkkiä näin selkeästi, mikä on se asia mikä mua ajaa ja kannattelee ja pitää elossa. Se on kauneus.

Se on jollain tavalla ohjannut mun elämää aina, olen lapsesta pitäen tuntenut että mulla on kauneuden kyky, erityisesti kauneuden havaitsemisen kyky, lumoutumisen kyky ja joissakin tapauksissa myös kauneuden luomisen kyky. Vaikka olen elänyt suurimman osan tähänastista maanpäällistä elämääni jossain muussa kuin läsnäolon tilassa, kauneus on vähän väliä repäissyt mut ajatuksistani, käväisemään täällä, ikuisessa nykyhetkessä. Ihmeellinen voima! Kun rupesin saamaan tietoisia kokemuksia sisäisestä hiljaisuudesta, tajusin että kauneuden kokemukset ovat aina kutsuneet mua tänne.

Se, mikä voi jonkin erityisalan, tai ylipäänsä kriittisen ihmismielen, kriteereillä olla keskinkertaista, stereotyyppistä, pompöösiä tai mitä hyvänsä, voikin hetkessä avautua yksinkertaisesti kauniina. Aurinkovoidetta myyvä ulkomainos, juoruilevien naisten naurunräkätys, rakennusmies joka seisoo keskellä katua ja katsoo ylös, kituliaaksi jäänyt lehmuksentaimi moottoritien liittymässä. Toisinaan elämä kutsuu sivuun maailmasta, katsomaan sisäänpäin. Ja sitten toisinaan se heittää silmille riettaan ja riemukkaan kavalkadinsa: tätä kaikkea minä kokeilen! Eikö ole hauskaa! Lumoudu!

Irti mun imusta

Minusta riippuvuutta on oikeastaan mikä tahansa, joka toistuvasti saa ihmisen (näennäisen) vapaaehtoisesti toimimaan vastoin sitä, mikä olisi hänelle pidemmän päälle hyväksi. Minun riippuvuuteni ovat yleensä olleet jotain, mikä estää minua lepäämästä, rauhoittumasta tai katsomasta silmästä silmään jotakin tuntemusta. Loppujen lopuksi kaikki nuokin ovat yhtä ja samaa: levätessään ja rauhoittuessaan sitä tuppaa näkemään asiat kiusallisen selkeästi. Läsnäololla on taipumus nostaa esiin kaikki keskeneräinen ja hankala. Riippuvuudet ovat (minulla) läsnäolon välttelyä.

Televisio. Siitä luovuin kai kymmenen vuotta sitten. En muista että olisin juuri nauttinut mistään, mitä sieltä tuli, mutta erityisesti puolenyön jälkeen jumiuduin sitä töllöttämään ja inhosin itseäni sen vuoksi. Nukkumaan meneminen oli kaiketi aika pelottavaa. En keksinyt muuta kuin olla ottamatta rakkinetta mukaani kun muutin uuteen asuntoon. Se auttoi, sain nukuttua hieman enemmän.

Pian tulikin internet. Ja liikaa töitä ja harrastuksia ja luottamustehtäviä ja puheluita ja kahvia ja mitä tahansa nenänkaivuuta mikä vaan piti varattuna. Ei niistä sen tarkemmin, pointtina ei ole menneiden muistelu. Vaan se havainto, että kaikki nuo riippuvuudet ovat edelleen jossain mielessä olemassa. Ne heräävät eloon kun niille antaa tilaisuuden. Tunnen niiden imun. En minä ole päässyt niistä täysin eroon, en jaksa seisoa keskellä virtaa jalat lujasti pohjassa.

Tapasin juuri Heidin, juttelimme tästä puutarhassa istuessamme. Totesimme molemmat, että riippuvuudet kuluttavat niin paljon voimia, ettei tässä elämässä ole aikaa luopua niistä sitä kautta, että käsittelisi niiden syyt ensin perinpohjin. Minussa on elänyt käsitys että kaikki pitää käsitellä – ja loputon käsitteleminen onkin ovela keino pysyä kiireisenä. Kesti aika kauan, että tajusin, että riippuvuudet pyrkivät varaamaan minusta juuri sen energian, joka tarvittaisiin selkeänä ja läsnäolevana pysymiseen (ja siinä ohessa niistä, siis riippuvuuksista, luopumiseen). Siksi ne eivät ole harmittomia, vaikka jotkin niistä naamioituvatkin sellaisiksi.

On siis erinomaista, jos voin irrottautua jostain riippuvuudesta. Silloin usein vapautuu voimia, jotka auttavat mua elämään selkeänä ja siten pysymään lujana kun jokin imu taas kutsuu. On monia riippuvuuksia, joista en toistaiseksi kykene syystä tai toisesta luopumaan. Niitä ei auta muuta kuin havainnoida. Pysyä mahdollisimman läsnä joka kerta, kun tekee sen taas. Tuntea luissaan, miltä se tuntuu ja mitä siitä seuraa.

Hahaa! Tajusin juuri, että mun nettilakkokin alkoi juuri näin. Vähän aikaa sitten taisin jopa kirjoittaa Hiljaisessa tienoossa, että huomaan roikkuvani netissä liikaa, enkä pysty millään päätöksellä lopettamaan sitä, mutta voin katsella ja tunnustella, miltä se tuntuu. Niin sitten tein, ja aikani katseltuani näin että se on todellakin niin perseestä (kaikki kunnia perseelle), että en voi sietää sitä elämässäni. Yhtäkkiä löysin keinon sanoutua ainakin nyt irti siitä imusta: kirjallinen sopimus. Mikä tahansa, mikä toimii!

Ja vielä vähän aiemmin kirjoitin myöhästelystäni. En osannut lopettaa sitäkään, mutta rupesin katsomaan toimintaani ja sen seurauksia jollain uudella viileydellä. Totesin kerta toisensa jälkeen, miten typerää myöhästyminen on ja miten paljon se vie voimia. Siinä tapauksessa muutos tapahtui itsestään, yhtäkkiä vain huomasin olevani ajoissa paikalla. Mutta myöhästymisen imu ja netissä roikkumisen imu eivät todellakaan ole lakanneet olemasta. Tulee vain seistä irti imusta.

Näyttää siltä, että mitä vähemmän noudatan vanhoja riippuvuuksiani, sitä enemmän havaitsen itsessäni voimavaroja johonkin aina uuteen.

Hetkessä pysyttelyä

Nettilakko vaikuttaa älyttömän hyvältä. Minulla on todella paljon enemmän aikaa saada palkalliset työt hoidettua, maalata omaa lorunkuvitusta ja levätä. En ollut ehkä ihan tajunnukaan miten paljon kulutan aikaa netissä.

Päätin monesti, että nyt vähennän. Päänsisäiset päätökset eivät pitäneet. Mutta sopimus pitää, jostain syystä. Kirjoitin paperin, johon kirjasin, kuka sopii kenen kanssa (minä itseni kanssa), mistä (en käytä nettiä muuhun kuin sähköpostin lukemiseen ja tärkeään tiedonhakuun) ja millä aikavälillä (kaksi viikkoa sopimushetkestä eteenpäin). Nyt mulle tulee usein mieleen, että menenpä sille tai tälle sivustolle, mutta sitten muistan, että minulla on kirjallinen sopimus. Enkä mene. Ei tee edes mieli kuin sen sekunnin murto-osan ajan. Mistähän tämä johtuu?

Tänään on ollut mukava päivä, koko viikko on ollut mukava, kun asiat ovat tapahtuneet mutkattomasti ja ajallaan, vaikka niitä on nyt tosi paljon kun erään näyttelyn avajaispäivä lähestyy. Olen osannut rajata omat tehtäväni selkeästi yhteen vastuualueeseen, joka sopii mulle (näyttelytekstien kirjoittaminen) eikä mun ole tarvinnut huolehtia muista. Olin kyllä tänäänkin kehystystalkoissa, mutta niiden kokonaisuus ei ole mun vastuulla, joten se oli vaan mukavaa yhdessä puuhaamista.

Toissa iltana sain jonkin mahakipukohtauksen, jonka syitä piti sitten myöhään illalla käydä tutkimassa kätilöopistolla. Kun ei vielä ollut tutkittu, tiedostin että tää saattaa olla ihan mitä vaan mahataudista raskausmyrkytykseen. Mulla oli rauhallinen olo, mies tuntui turvalliselta vieressä, sanoin hänelle että ”kävi miten kävi”. Enkä lähtenyt spekuloimaan yhtään enkä panikoimaan. Tuntui ihan aidosti siltä että elämä kannattelee, että juuri nyt jos koskaan on tärkeää pysyä tässä hetkessä. Sitten kun asiat rupesivat selkenemään, poikasen sydän pompotti ja se nyrkkeili terhakasti kammionsa seiniä, kohdunsuu ei ollut auennut ja veriarvot olivat hyvät, tuli tietysti ilahtunut olo. Kaikki nauratti. Kipu hellitti. Tavallista ärhäkämpi happovaiva, arvasi lääkäri ja määräsi närästyslääkettä. Olin hirveän iloinen, että kykenin pysymään läsnä niin hankalassa tilanteessa. Kiitos siitä.

On muuten jännä ilmiö, että vaikka ei yhtään menisi ajatusten ja pelkojen kierteeseen ja pysyisi vaikka kuinka tyynenä, haastavan tilanteen lauettua saa silti sen ilon ja helpotuksen!

Yksinkertaista, mutta totta

Kuvien tekeminen on kummallista. Välillä on hyvin vaikea tarttua pensselin varteen, tekee mitä tahansa tyhjänpäiväistä jottei tarvitsisi. Sitten taas tulee hetkiä, jolloin tahtoisi edetä kuin juna, mutta on pakko keksiä jotain muuta välillä, jotta ei etene liian nopeasti. Nyt on jälkimmäinen tilanne: aukeama on luonnosteltu, mutta yritän pitää sulattelutaukoa ennen kuin ryhdyn maalaamaan. Värit, yhdistelmät, mahdolliset erityistekniikat hautuvat jossain, ja jos ei ryntää tekosiin ennen aikojaan, ne tulevat oikein ihan itsestään.

Teen lorun kuvia vasta ensimmäistä kierrosta. Monet niistä täytyy tehdä uudestaan varmaan vielä useaankin kertaan, mutta olen jo aika tyytyväinen kuvien henkeen ja tunnelmaan. Ja päähenkilöiden hahmoihin, ne näyttävät itäneiltä perunoilta, minua naurattaa olla niiden seurassa. Tekniikassa ja sommittelussa on vielä tekemistä.

Tänään on hyvänmakuinen ja selkeä päivä. Eilisen merkintä tuntuu turhanpäiväiseltä selittämiseltä. Ihan kuin olisin yrittänyt todistaa itselleni jotain. Mitä? Ei ole mitään selitettävää eikä todistettavaa. Helpotus. Heräsin tänään aamuviideltä enkä saanut enää unta. Nousin ja kävin kastelemassa kasvimaan ja kukkapenkit (ennen auringon porotustahan ne pitäisikin kastella, jottei haaskaa vettä). Huomasin, että viileässä saatoin mukavasti kitkeä rikkaruohoja - päiväsaikaan kasvimaalla kyykkiminen on aiheuttanut muutamia epämiellyttäviä supistuksia. Tämän jälkeen kävin vielä uudestaan nukkumaan pariksi tunniksi, mutta aamun kuulaus jäi sisälleni koko päivän ajaksi.

Kirjoitin

Tein itseni kanssa määräaikaisen sopimuksen, että en käytä nettiä muuhun kuin tiedonhakuun ja sähköpostiin. Katsotaan, miltä parin viikon päästä tuntuu. Refleksi mennä lukemaan blogeja ja uutisia on toistaiseksi voimakas. Pitää pysyä valppaana. Tarkoituksena on vapauttaa enemmän aikaa työntekoon ja hiljentymiseen. Erityisesti työnteossa olen ruvennut tosi laiskaksi ja ajelehtivaksi viime aikoina, kun pari työprojektia on ollut epämääräisessä vaiheessa. On ihan hauskaa käyttää hellepäivän kuumia tunteja puutarhan kasteluun, kavereiden kanssa lounastamiseen ja mansikkajäätelön syömiseen, mutta netissä lorvailu ei tuota vastaavaa iloa.

Ilahduin kamalasti, kun rakas ystävä muutama päivä sitten kertoi olevansa myös raskaana. On hauskaa jakaa tätä kaikkea, mikä tapahtuu nyt. Raskaana oleminen ja raajojaan kolistelevan poikasen olemassaolo tuntuu koko ajan, toisin kuin aluksi. Kohtapuoliin tällä tyypillä on mahdollisuus selvitä hengissä, vaikka se lähtisi syntymään. Lapsista, siis niistä syntyneistä, puhuminenkin tuntuu välillä jo mielekkäältä. (Vaikka tänään taisin lopuksi vähän väsähtää kun kävin yhden vauvaperheen luona jotka eivät puhu oikeastaan mistään muusta kuin lapseen liittyvästä, se heille suotakoon, mutta musta esimerkiksi vauvan vaatteet on kuitenkin ihan loppujen lopuksi vaan muotoon ommeltuja kankaita ja muutkin varusteet vaan, hyvänen aika, esineitä. Kyllä mä jotenkin ymmärrän että se kaikki yhtäkkiä täyttää kokemusmaailman mutta... en mä osaa selittää. Enkä mä tiedä miten pitäisi olla, huomaan vaan itse kokevani asiat toistaiseksi toisin). Lapsista puhumiseen liittyy paljon konkreettista, hyödyllistä tietoa ja toimintaa. Ja iloa. Huumoria. Huomaan, että kannattaa tehdä vähitellen joitakin hankintoja ja ottaa selvää tietyistä asioista, ettei kaikki konkreettinen valmistautuminen jää siihen viime tippaan, jolloin olo ei ehkä enää ole näin ketterä ja virkeä. Alkukuukausina kaikki tulevaan vauvaan suuntautuva puhe, toiminnasta puhumattakaan, tuntui musta niin hypoteettiselta, etten oikeastaan jaksanut vaivautua.

Mutta mieluiten mä nytkin hengailen tän olennon kanssa, jonka mä tunnen sisälläni juuri nyt, enkä jonkin ajatuksissa koostetun hahmon, joka syntyy vaikkapa keisarinleikkauksella, joka opettelee sanomaan äiti, on allerginen appelsiinille tai tahtoo korvakorut, tai mitä hyvänsä.

Tunnustelen. Tää kirjoitus tuntuu epämääräiseltä, siinä on jotain mikä ei ole kirkasta. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään, mikä tuntuisi ihan selkeältä. Nyt tajuan, että mua kaduttaa, etten kirjoittamisen sijasta mennyt nukkumaan tai lepäämään.

En mennyt, kirjoitin.

Silmästä silmään, ei silmää silmästä

Eräs ystävä sanoi äsken, että raskausaikana monet naiset näkevät väkivaltaisia unia. Minä en muista nähneeni erityisen väkivaltaisia unia - kuolema on kyllä läsnä mutta se ei tunnu unissa kauhealta, vaan haikealta. Tai sitten vain juhlavalta tai väistämättömältä.

Mutta päivätajunnassani kummittelee toisinaan väkivalta, seksuaalinen väkivalta. Olen jollain merkillisellä tavalla nyt herkistynyt sille. Minulle ei koskaan ole tapahtunut mitään raakaa, ellei ota huomioon sitä ”normaalia” raakuutta mitä seksi usein pitää sisällään naista kohtaan. Olen tietenkin kohdannut itsekkäitä miehiä (oikeastaan poikia) jotka tietämättöminä etsivät nopeaa tyydytystä. Siitä ei voi (eikä kannata) oikein syyttää ketään, kun on itsekin ollut ihan yhtä tietämätön ja itsekäs, luullut että tämä hätäisyys kuuluu asiaan ja minä vain olen jotenkin vaillinainen kun en oikein pääse mukaan.

Oikeastaan luulen, ettei kyse ole pelkästään henkilökohtaisista traumoista, vaan nää pelot ja hämärät mielikuvat saavat voimaa jostain syvemmältä. Joskus, kun mun mies kumartuu suutelemaan tai hyväilemään mua, tunnen äkkiä kuinka koko mieskunnan synkät teot häivähtävät epämääräisenä uhkana ylläni. Se on mun miehelle joskus raskasta, joutua kantamaan tuommoista taakkaa. Ja minä olen tietenkin hirveän pahoillani, olisin niin mielelläni tuntematta sellaista. Mutta viime aikoina olen jotenkin kiinnostunut asiasta uudella tavalla. Melkein odotan, että näitä tilanteita tulee, jotta saan katsoa, tuijottaa tuota pelkoa silmästä silmään. En tiedä, onko se raskaus vai jokin muu, joka uutta rohkeutta herättelee.

Pussailimme kerran mieheni kanssa eräällä hakkuuaukealla ja minä sanoin, minut täytti pakottava halu sanoa, että minä annan hänelle anteeksi KAIKEN, mitä miehet ovat koskaan tehneet! Se tuntui tavattomaan vapauttavalta, meitä molempia itketti ja nauratti. Ja niin minä annankin, kyllä, kyllä! Mutta anteeksiantamisen pitää jatkua.

Minä en aikaisemmin ole oikein tajunnut, mitä ”pelon kohtaaminen” oikein on. Mutta nykyään... minulla on aavistuksia, pieniä kokemuksia siitä. (Taisin kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta minä nyt aina puhun samoista asioista muutenkin.) Se on sitä, että kun tunne nousee, minä en peräydy, en väistä, en työnnä pelkoa taka-alalle. En vähättele enkä suurentele. Minä en oikeastaan reagoi, vaan olen siinä tunteessa, ihan hiljaa, ilman ajatuksia. Tunnen miltä se tuntuu ruumiissa, millaisia ajatuksia se koettaa nostattaa, millaisiksi tunteiksi ja tuntemuksiksi se muuntuu. Se voi tuntua sietämättömältä, mutta silti ei saa väistää. Minua on sietämättömyyden keskellä auttanut lause, jonka luin jostain: ”Hyvä on – minusta tulkoon ensimmäinen meditoija, joka on kuollut tähän tunteeseen.” (Enkä tarkoita, että olisin ollut tuolloin meditoimassa - reagoimaton ja perääntymätön asenne vain on on meditatiivinen.)

Eksyin äsken lukemaan nettipäiväkirjaa, jossa raiskattu nainen kertoo elämästään ja tuntemuksistaan. En osannut olla lukematta, vaikka kaduin sitä jo etukäteen. Sydäntä särkevintä tekstissä oli se huutava epäoikeudenmukaisuuden tunto, se että ”kaikkein pyhimpään on kajottu”. MITEN JOKU VOI -? Se jättää, pohjimmiltaan, sanattomaksi. Sen jälkeen rupesin kirjoittamaan tätä merkintää. Vaikka en ole raiskausta henkilökohtaisesti kokenut, voin silti suuttua ja samaistua uhrin asemaan ällistyttävän helposti. Se uhka on olemassa jossain kaikkien naisten yllä, kollektiivisessa psyykessä. Kaikkein pyhimpään on todellakin kajottu, ja minun (jokaisen minun) tehtäväni on palauttaa pyhyys, rakkaus ja rauha. Minun kokemukseni mukaan sen voi tehdä vain kohtaamalla hetkessä se kaikki törky, mikä psyykestä nousee. Naisasialiike, oikeusprosessit, yhteiskunnalliset muutokset ovat sen rinnalla pientä, vaikka varmaan ihan tärkeääkin joskus. Mutta mikään ulkoinen toiminta, joka nousee reaktiona pelkoon, ei nähdäkseni voi todella eheyttää.

Edit: Jotta ei jäisi epäselväksi, en todellakaan pidä merkityksettömänä sitä, että seksuaalisen väkivallan teot tuomitaan oikeusistuimessa ankarasti. Se on sitä oikeudenmukaisuutta, mitä tämä yhteiskunta kykenee (jos kykenee), jakamaan. Oikeudenkäynti on myös väkevän symbolinen tapahtuma.

(Vielä myöhempi edit: lisäsin Elävältä Tapetun päiväkirjan osoitteen.)

Ajan kysymys

Ostimme viikko sitten auton. Se on iso ostos, vaikka käytettynä hankittiinkin, ja vaikuttaa varmaan elämään monin tavoin. Mutta toisaalta... aika sama. Muutenkin hankinnat, eritoten jos kyseessä on jokin tekninen laite, jättävät mut usein aika kylmäksi. Harvemmin saan ostamisesta iloa, paitsi toisinaan tyydytystä siitä että työ (hankkimisen vaiva) on tehty. Eikä musta edes tunnu, että se laite sen ostamisen jälkeen oikeastaan olisi mun, se vain on mun käytettävissäni, kunnes lakkaa olemasta. Otan parhaani mukaan selvää, miten laite toimii, mutta mulle ei synny vempaimiin kovin kummoisia suhteita. Ennen saatoin kiintyä vaikkapa läppäriin, pitää sitä vähän kuin liittolaisena, työkaverina. Ja jos se ei toiminut, tunsin itseni petetyksi. Nykyään läppärikään ei herätä oikein mitään (no ei kai, kun sulla on PC, sanoisi parikin kaveria, ehee). Kun tämä läppäri kuoli (mikä sitten osoittautui väliaikaiseksi, laitteiden kohdalla voi käydä niin), se tuntui yhdentekevältä.

No, tätä kiintymättömyyttä voidaan testata, kun joku toinen vaikkapa varastaa tai rikkoo jotain mun ”omaa”. (Ja elämä takuulla testaakin.) Se kyllä hätkähdyttää. Pahin loukkaus, jonka muistan, oli se kun eräälle grafiikan pajalle murtauduttiin ja meidän seinällä kuivuvien töiden päälle oli spreijattu jotain hopeisella vannelakalla. Itse tehty kuva tuntuu omalta, vaikka se tosi asiassa on jo irronnut minusta, eriytynyt ulkoiseksi muodoksi. Idea on kyllä tiettynä hetkenä kummunnut sisältä, se on sillä ainutlaatuisella hetkellä ehkä ilmentänyt jotain omaa. Mutta eihän paperin tai maalin, tai minkään, voi odottaa kestävän aikaa, ja ajassa riehuvia teini-ikäisiä koiperhosia.

Tämä aika on jotenkin jännää, se pakottaa niin tietoiseksi siitä, että eläminen on haurasta ja hetkellistä. Vakuutusvirkailija halusi, että hankkisin heiltä vapaaehtoisen eläkevakuutuksen. ”Näin pienellä satsauksella (pakollinen yrittäjäeläke) olet pulassa tullessasi eläkeikään”, hän sanoi. Mä nauroin vahingossa ääneen ja mies katsoi mua paheksuvasti. En sitten ruvennut selittämään, että kukaan ei tiedä a) mitä mä silloin tarvitsen etten olisi pulassa, b) olenko silloin elossa, c) onko teidän vakuutusyhtiönne olemassa, d) onko edes tätä tuntemaamme maailmaa enää olemassa. No, ei tämä kaikki tietenkään estä eläkesäästämistä tai mitään muutakaan suunnittelua ja varautumista. Kyllä vakuutuksia voi ottaa, on mullakin niitä. Mutta eivät ne lopulta mitään turvaa eivätkä vakuuta, hyvänen aika.

Nykyhetki on merkillinen paikka, sekään ei toisaalta tarjoa turvaa miltään ulkoiselta, mutta nykyhetkessä vain on mahdotonta tuntea huolta tai turvattomuutta, koska ei ole olemassa mitään mihin huoli viittaisi.

Olen viime päivinä hiljentynyt useammin, määrätietoisemmin, siis istunut hiljaa yhtäjaksoisesti vähän pidempiä aikoja. Täytyy sanoa, että se on ollut haasteellista! Ajatuksia, suunnitelmia, kutinaa, kipua, uneliaisuutta. Lyhyitä tipahtamisia rauhan paikkaan. Se on tuntunut kiusalliselta, olen joutunut taas kerran nielemään useita sangollisia ylpeyttäni. Että olenkin näin... alussa. Mutta toisaalta tässä, tässä vain.

Hiljaisuuden ituja

Huomaan olevani yhtä aikaa väsynyt (tai pikemminkin helposti väsyvä) ja innostunut ja jaksava. Kiinnostava yhtälö. Teen paljon, mutta minun täytyy levätä välillä. Vähän väliä. Ja minä lepään. Nautin tästä raskaudesta senkin takia, että se ohjaa minua tottelemaan ruumiin käskyjä epäröimättä. En ole ennen tätä kevättä kokenut tällaista selkeyttä kehoni suhteen. Huomaan hyvin monien asioiden tapahtuvat aivan itsestään. Minun ei tarvitse muistaa tai huolehtia. Sellainen toiminta, mikä olisi mahdollisesti haitallista minulle tai pikkuiselle, loppuu ihan itsestään. En edes muista mennä savuisiin pakkoihin, tai jos intoudun rehkimään kasvimaalla, siirryn pian lepäämään, enkä jää jumittamaan ja yrittämään vielä vähän. Siinä on jotain sellaista uutta kyselemättömyyttä. Tämän vaihteen tarkoitus on tietysti suojella kasvavaa elämää, mutta varmaan myös opettaa naiselle itselleen jotain naisena ja ihmisenä olemisesta.

Olen kuullut monien muiden naisten kokemuksia raskausajasta, ja ne vaihtelevat kyllä valtavasti. Moni joutuu kohtaamaan kaikki mörkönsä ja pelkonsa. Siinä piilee tietenkin mahtava mahdollisuus selkiyttää elämäänsä ja saavuttaa uudenlaista väljyyttä ja vapautta suhteessa tunteisiinsa. Mulle taas on tähän mennessä suotu jonkinlaista tyyneyttä ja rauhallisuutta ainakin suhteessa tähän raskauteen ja sen etenemiseen. Ja ehkä se vaikuttaa muihinkin asioihin. Ainakin nyt pidemmällä raskaudessa (vähän yli puolenvälin) huomaan, että kaiken maailman asiat eivät tunnu niin kovin vakavilta. Teen työni, mutta... minä vain teen sen, se ei ole niin ihmeellistä. Oma kirjankuvitustyöni etenee askel askeleelta, sitä on kivaa tehdä, saan siitä iloa, mutta ei se ole niin suurta. Ehkä siksi sitä onkin helppo tehdä.

Toisinaan tulee haasteita. Jokin aika sitten vauva alkoi liikkumaan kohdussa. Se oli ihanaa. Mutta sitten tulin huolestuneeksi. Miksi se ei tänä iltana liiku, kun eilen tunsin sen liikkuvan? Huoli oli ihan uusi tunne tämän raskauden aikana. En voinut lakata tarkkailemasta ja tunnustelemasta vatsaani. Olin näiden tunteiden kanssa pari kolme päivää, katselin niitä, ja lopulta saavuin pisteeseen, jossa hyväksyin tilanteen. Se liikkuu tai ei liiku, minä en voi tehdä kuin sen minkä teen ja olla se mikä olen. Mua ei huolen keskellä auttanut, kun joku lohdutti että kyllä kaikki menee hyvin. Olen edelleen tietoinen, ehkä jopa hitusen enemmän kuin aiemmin, että mikään elämä ei ole ikuista eikä minulle ole annettu takuita yhtään mistään ulkoisesta seikasta tässä maailmassa. Mutta en ole enää huolissani. Mä näin, ja näen juuri nyt tätä kirjoittaessani, että lopulta lapsi(kin) on rakkaus, ja rakkaus on nyt. Rakkaus ei kuole, vaikka kaikki muu kuolee aikaan ja aikanaan. Kuulostaa korkealentoiselta... mutta en osaa sitä sen konkreettisemmin selittää.

Yksi pikku haaste tuli tällä viikolla eräästä työryhmästä, jossa olen mukana. Kaksi henkilöä otti yhteen. Mun mieleni alkoi vaatimaan, että tämä hieno draama kuuluu minullekin, minun on otettava kantaa, päästävä osalliseksi, puolustettava syytöntä, siloiteltava pelikenttää, milloin mitäkin. Kuuntelin näitä vaatimuksia, pieniä kiusauksia tarttua puhelimeen, kirjoittaa napakka sähköposti, soittaa toiselle sivulliselle päivitelläksemme yhdessä muka viileältä etäisyydeltä... mieli on pelle! Pieni, huvittava olento. Minä en onneksi tehnyt yhtään mitään, vaikka mieli teki. Lopulta toinen draaman henkilöistä erään puhelun yhteydessä sanoikin oma-alotteisesti, että tämä on heidän kahden välinen asia. Siihen ei mielellä ole oikein mitään jatkettavaa. Koko draama hajosi pölynä ilmaan. On palkitsevaa, kun pystyy oikeassa paikassa olemaan reagoimatta.

Ja pinaatinsiemenet itävät mullan pimeydessä.

Sietämisestä

Jotain tapahtuu, mutta en oikein tiedä mitä. On tapahtumisen tunne. Mieli on aika rauhallinen. En ole hiljentynyt kovin usein enkä systemaattisesti, ehkä siksi, että mieli ei useinkaan muistuta itsestään. Ajatuksia on, mutta ne ovat rauhallisia, piileviä, huomaamattomia. En oikein tiedä, mitä ajattelen päivät pitkät.

Luen kirjaa meditaatiosta, Jack Kornfieldin A Path With Heart, joka saa mut huomaamaan, että rauhaisan pinnan alla kuitenkin liikkuu kaikenlaista. Aamuiset unetkin ovat levottomia pienpetoja, ne kiertelevät lisääntymisen ja rakastelun teemojen ympärillä... enkä oikein saa niistä otetta.

Kirjassa puhutaan tunteiden nimeämisestä hiljentymisessä. Tiedän, että olen joskus tutustunut nimeämisen ällistyttävään voimaan, mutta en muista missä ja milloin. Erään toisen kokemus sen sijaan on jäänyt mieleeni: Ystäväni, opettaja, kertoi kuinka hän oli epähuomiossa antanut oppilaalle väärän arvosanan todistukseen ja tämä oli nostanut siitä jonkun jutun. Ystävääni harmitti ja hävetti kovasti, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen harmituksen noustessa piti aina hokea itselleen: ”Minä tein virheen. Minä tein virheen”. Tunnistin heti lauseen helpottavuuden. Tapahtuma sai nimen: virhe. Ei sen vähempää eikä enempää.

Kun luen kirjaa, minussa kihisee innostus. Voin ottaa hiljentymisessä apulaisikseni kaikki hankalat tunteet, joita tunnen sen aikana! Ikävystyneisyyden, pelot, levottomuuden, vihan... voin olla hiljaa kulloisenkin tunteen kanssa, kuunnella sitä hiljaisuuden avaruudessa, antaa sille nimen. Pelko. Hei pelko. Sinähän se siinä. Ja vähitellen voin ruveta käyttämään nimeämistä muissakin arjen tilanteissa.

Ja tosiaan, kun olen läsnä vaikkapa inhon ilmetessä (kuten eilen), ja annan tunteelle nimen, inho, sen kanssa on heti helpompi olla. Kohta huomaan, että tunne muuntuukin - peloksi. Sitten takaisin inhoksi. Sitten tunnen raivoa. Outoa, mutta paikoitellen melkeinpä siedettävää. (Ja minä kun luulin olevani ihan rauhallinen!)

Olen näissä asioissa kärsimätön. Tahtoisin, että avautuminen ja selkiytyminen tapahtuisivat heti kun olen oivaltanut jotain. Minun on vaikea hyväksyä, että toisia asioita vain pitää sietää aika kauan, ennen kuin ne voivat avautua. Nyt tuntuu, että olen saamassa lisää eväitä tuohon sietämiseen, sietämiseen, sietämiseen.

Entinen kroonikko muistelee

Kahden viikon sisällä kaksi ihmistä on sanonu mulle, että sähän olet aina se joka on paikalla jo etukäteen, kun on joku kokous tai sovittu tapaaminen.

Minä! Ajoissa! Etuajassa! Se on muuten totta! Mä olen ollut myöhästelijä pienen ikäni, mutta nyt se on jotenkin kääntynyt.

Olenhan mä lukemattomat kerrat hävennyt sitä että haaskaan muiden aikaa. Ihmetellyt, että näinkö vähän kunnioitan toisia? Näinkö haen huomiota? Olen päättänyt luultavasti kymmeniä kertoja, että enää en myöhästele. Mutta päätökset eivät pidä, ainakaan minulla.

Usein kehutaan, että anteeksi on kaunis sana (jopa Suomen kielen kaunein!). Mutta joskus, jopa usein, se on täysin vastuuton sana. Mun ajoissa olemiseni sai alkunsa siitä, että lakkasin pyytämästä anteeksi myöhästymisiäni. Päättelin, että jos kerran olen myöhässä eikä minulla ole aikomusta olla ajoissa ensi kerrallakaan, on aika tekopyhää pahoitella ja selitellä asiaa. Tulin myöhässä, koska olin myöhässä, piste. Tätä kesti pari kolme kuukautta. Oikeastaan lakkasin tuntemasta huonoa omatuntoa myöhästymisestä. Samalla kun kuitenkin havainnoin, miten ikävää ja typerää on tarkkailla kelloa stressihiki puserossa ja kireillä jonkun bussin jäämisestä punaisiin valoihin.

Ja sitten yhtäkkiä, joskus tuossa kevättalvella, löysin itseni joka paikasta todella paljon etuajassa. Mun myöhästymisautomaattini oli mennyt pahasti epäkuntoon. Jouduin menemään kävelylle lähimetsään tai odottelemaan toimistolla seiniä tuijotellen (ja sitten muut vielä tulivat myöhässä ja sain maistaa omaa lääkettäni...). Havaitsin, että se oli kuitenkin huomattavasti mukavampaa kuin myöhästyminen, ehti rauhoittua ennen kuin sovittu asia alkoi. Löysi metsästä liukkaan kallion tai ehti katsella kummallisesti kuvitettua kirjaa. Sittemmin ajoissa oleminen on tasaantunut, saavun vartin tai viisi minuuttia etuajassa. Tai minuutilleen sovittuna aikana. Saa vaihtaa verkkarit ihan rauhassa tai jutella muiden ajoissa saapuvien kanssa.

No, olen minä joskus vieläkin myöhässä. Nykyään havaitsen jo tuntia tai kahta aiemmin, että nyt en ole aikataulussa hommieni kanssa, ja ilmoitan siitä. Mutta se ei tunnu enää niin typerältä, kun en ole kumminkaan se joka on aina myöhässä. Katin pallit, kyllä se tuntuu helvetin typerältä ihan joka ikinen kerta. Ihanaa, aivan mahtavaa, että niitä kertoja on yhä harvemmin.

Parempaa kuin seksi

Luen kaunista kirjaa, D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover (1928). Siinä kuvataan seksuaalista rakkautta ihmeen viisaasti ja syvästi. Oikeastaan en muista koskaan lukeneeni fiktiota, jossa rakastelu olisi niin kaunista. Ja silti niin todellista, pelkoineen ja pettymyksineen päivineen. Suorasukaisia kohtauksia ei ole kirjoitettu kiihottamaan lukijaa tai saattamaan häntä romanttisten kuvitelmien valtaan. Ne paljastavat rakastelusta seksiä syvempiä kerroksia, jotka tuntuvat yhä vain olevan kovin tuntemattomia tälle maailmalle.

Tuntemattomia ne ovat minullekin osittain. Vaikka kumppanini on ihana, hellä ja nautiskeleva mies, joka yhä enemmän on luopumassa miehisestä itsekkyydestään rakastelussa.

Pelkkä kiihottuminen on helppoa, mutta todellinen avautuminen käsittämättömän pelottavaa psyykelle, ainakin sille psyykelle joka tätä kirjoittaa. Tunnen sen pelon usein, vain toisinaan voin luovuttaa ja antaa tapahtua pelosta huolimatta. Onneksi olen tajunnut (ja unohtanut ja tajunnut kerta toisensa jälkeen), ettei rakastella voi odotusten ja päämäärien kanssa. Joskus se on ihanaa, vaikkei tuntisi suunnilleen mitään seksuaalista värinää. Joskus sen on kurjaa, vaikka saisi mitä viboja. Joskus orgasmi on ihanaa, toisinaan se jättää tyhjän, vihaisen olon.

Paras vain asettua parhaansa mukaan omaan ruumiiseensa ja kiireettömään läsnäoloon toisen kanssa ja katsoa, mitä tapahtuu. Merkillistä!

Olomuotoja

Rakeita tuli taivaan täydeltä, piiskasi bussin kattoa rytmikkäästi. Kuuro hellitti hetkeksi, jatkui sitten hurjempana, rakeet entistä suurempina tahokkaina. Kun lopulta astuin ulos omalla pysäkilläni, vallitsi hiljaisuus ja aurinko harotti pilvien lomasta lämmittäen varovasti. Tuhannet scillat pudistelivat märkiä jääpaloja harteiltaan. Astelin sulavan jään pehmittämää polkua kotiin mielessäni ei-mitään.

En lakkaa ihmettelemästä, miten hyvää minulle kuuluu. Elämä on läpeensä antoisaa. Pinnassa on aina pieniä säröjä, nyt ihmeen vähän edes niitä. Rakkautta, kevään raakaa kauneutta, mullan ja nokkosten tuoksua, teräviä pieniä potkuja alavatsassa ennen nukahtamista. Pakotonta työtä ja ihanaa, syvää, virkistävää unta. Tinkimättömiä unia, jotka näyttävät: katso ja hyväksy!

Kaikki, mikä on kesken, palaa luokseni. Tuo kipua. Pelkään. En pelkää!

Tiedän, että tulen aikanaan menettämään kaiken. Kuten tekin. Tuntuu helpottavalta hyväksyä liike, että nostan terävää päätäni valtamerestä, kiidän metrini sen voimalla, taitun kuohuksi ja sulaudun takaisin osaksi pinnan alaista.

Havaintoja siitä miten elämä soljuu

Kaipaan mökille työskentelemään, ehkä lähdenkin jossain välissä taas viikoksi. Siellä on hurjan hyvä työrauha. Näen yhä selkeämmin, että netissä pyöriminen, vaikkei se ajallisesti veisikään pitkää pätkää päivästä, häiritsee työtäni ja rauhaani huomattavasti. En oikein osaa tehdä asialle mitään, en osaa luopua siitä pelkällä päätöksellä. Kun teen päätöksen, rikon sen huomenna. Ei siis auta kuin katsella asiaa. Ja sietää sitä että häiritsen itseäni. Sietää niin kauan, että lakkaan sietämästä. Tai hyväksyn asian sellaisenaan. Katsotaan.

Huomasin itsestäni toisenkin kiinnostavan seikan. Se ilmeni minulle äkkiä hyvin selkeänä erään ihmisen kautta. Tämä tuttava puhui jostain muistaakseni kuvittamiseen liittyvästä, sanoi ettei yhtään pidä siitä-ja-siitä tyylistä. Minua kai jotenkin ärsytti, miksi tuommoisestakin pitää on mielipide. Rupesin kiertoteitse puolustelemaan hänen mitätöimäänsä asiaa (joka ei minulle itselleni edes ole tärkeä, minusta oli vaan tyhmää tykätä tai ei-tykätä jostain sellaisesta), ja kohta tämä henkilö tuijotti minua ja sanoi jotain sellaista kuin: ”Musta tuntuu että sä ymmärrät mut aika usein jotenkin väärin”. Se vaiensi minut, ainakin hetkeksi. Oivalsin tämän keskeytyksen ansiosta, että minussa elää tarve yrittää muuttaa ihmisiä. Vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä. Päteä. Muuttaa maailmaa. Mitä hyvänsä se on. Nyt se ilmenee selkeänä juuri tämän yhden ihmisen kanssa. Tuli melkeinpä kiitollinen olo: elämääni on tullut ihminen, jonka kanssa voin katsella tätä tapaani ja ehkäpä jopa harjoitella sitä, että en reagoi. En yritä muuttaa, vaikuttaa toisiin. En kritisoi. Annan olla. Paitsi jos teen sen, sitten saan taas katsella tekojani. Helpottavaa, joka tapauksessa. Minun vastuullani on ainoastaan pitää oma tonttini mahdollisimman puhtaana, olla hyvin luja ja selkeä omassa elämässäni.

Ihme ja kumma! Taannoisen työputken jälkeen mulla ei ollut mitään töitä tiedossa, ei homman hommaa siihen saakka kunnes mahdollisesti jään äitiyslomalle. En murehtinut asiaa. Tilillä oli rahaa sen verran että sain laskut maksettua ja vähän jäi vielä ylikin muutaman viikon elelyyn. Kunnostelin nettiportfoliotani ja suunnittelin yhteydenottoja aikakauslehtiin. Mutta oikeasti ehdin vasta ohimennen mainita yhdelle ainoalle tuttavalle, että olen vailla töitä, jos kuulet jostain… Seuraavana päivänä soitti tyyppi eräästä kustantamosta, että sinua on suositeltu ja heillä olisi pieni kirjankuvitus. Juuri sellainen, jollaista hahmottelin pari postausta sitten: Mukava, ei liian kunnianhimoinen aihe, väljä aikataulu, voi alottaa vaikka heti ja tehdä rauhassa omien juttujen ohessa alkusyksyyn mennessä. Tuntuu pieneltä ihmeeltä. No, homma varmistuu lopullisesti vasta ensi viikolla, joten mitä tahansa saattaa tapahtua tässä välissä. Kuten aina.

Sillä palkalla ei aivan elä koko kesää, joten samaan aikaan kuulinkin tutuilta parista mahdollisesta kirjantaitosta. Olisin voinut murehtia tilannettani mutta elämä todistaa yhä useammin, ettei kannata, asiat järjestyvät ilman murehtimistakin, itse asiassa jopa jotenkin vaivattomammin. Joten jos nyt käy niin, ettei mikään näistä työmahdollisuuksista toteudu, saan ottaa senkin lunkisti.

Lorusta ja sen kuvituksesta & linnuista ja lapsuudesta

Olen parina päivänä jatkanut kuvakäsikirjoitusta. Kyseessä on siis muutaman sivun mittainen runomuotoinen lasten tarina. Olen tehnyt kuvakässärin nyt kolmeen kertaan, aina ihan uusiksi. Kuvia on vieläkin liikaa, tai loru joka tapauksessa pilkkoutuu liian pieniin osiin. Sen rytmi mielestäni kärsii.

Runo huristeleee paikoitellen tapahtumasta toiseen aikamoista vauhtia. Tavallaan pidän siitä, pidän selittelemättömästä tyylistä jossa eletään ja edetään hetkessä, uusi asia syrjäyttää jatkuvasti vanhan. Olin kirjoittanut lorun siten, että monet asiat selkiytyisivät vasta suunnittelemassani kuvassa. Nyt herää kuitenkin kysymys, pitäisikö runoa kasvattaa, lisätä lihaa luiden päälle. Luulin, että kuvat tekisivät sen, muuttaisivat sen lihaisammaksi, mutta nyt runo tuntuu vain kalpenevan ja muuttuvat nykiväksi. Ehkä. En tiedä!

Kiinnostavaa on myös se, kuinka ”vahvoja” kuvia loruun voi ylipäänsä tehdä. Alunperin kuvittelin, että joka sivu olisi täynnä seikkaperäistä kuvaa ja loru kulkisi aina jossain kainalossa. Mutta jääkö lorulle silloin lainkaan tilaa sykkiä ja hengittää? Ehkä kuvamaailmaa täytyy viedä viitteellisempään, pelkistetympään suuntaan? En edes yritä vastata näihin kysymyksiin nyt. Ne ratkeavat varmaan tekemisen myötä, ja varmaan senkin myötä kun vilautan hahmotelmiani muutamalle viisaalle ihmiselle.

Nyt kuitenkin tajuan entistä selkeämmin, miksi monien runoteosten kuvat ovat niin hirveän simppeleitä. Ja tajuan, miksi monet runoilijan itsensä tekemät kuvitukset eivät oikein toimi; kuvat eivät tue tekstiä, kun tekijä ei ole malttanut luopua tietyistä kuvallisista ambitioistaan.

Viikonloppuna en pohtinut näitä, asiat ovat vain muhineet jossain. Siivosimme ja laitoimme pihaa. Pesin mummoni ikkunoita. Meillä kävi kavereita grillaamassa ja saunomassa. Täyteläistä!

Kävin myös isän kanssa linturetkellä. Näimme nokikanoja, telkkiä, harmaasorsia, lapasorsia, jouhisorsia, haapanan, tavin, isokoskeloita, mustakurkku-uikkuja, jänkäkurpan, töyhtöhyyppiä. Ja tietysti useita lokkilajeja, joutsenia, harakoita, variksia, naakkoja, västäräkkejä, sinisorsia. Kierrettyämme melkein Finnonlahden ympäri saimme todistaa huikaisevaa näytelmää: joka ikinen siellä pesivä lokki ja varis nousi siivilleen yhtenä valtavana pallomaisena pilvenä hurjasti huutaen. Pian parvesta erkani terävä kärki, jonka etummaisena kiisi kanahaukka suoraan meidän ylitsemme. Se oli käynyt koettamassa onneaan muutamaa tuhatta vastaan. Rohkea kaveri.

Olen viime aikoina kasvavasti ymmärtänyt, miten paljon hyvää oli siinä kasvatuksessa, siinä lapsuudessa, jonka sain. Miten äiti ja isä aina tekivät parhaansa. Miten rajat olivat aina selkeät, miten he pitivät aina yhtä säännöissä eivätkä antaneet meidän siinä kohdassa tulla heidän väliinsä. Ja miten luonnon havainnointi oli osa jokapäiväistä elämää kaupungissa, sen lisäksi että teimme ihania linturetkiä, hiihtoretkiä, Lapin vaelluksia ja mökkeilimme ja kalastimme yhdessä. Toki se oli monella tapaa ihan tavallisen puutteellinen kasvatus, mutta mitään puutteita minulla ei ole enää tarvetta muistella. Elämässä on yllin kyllin rakkautta nyt, ja se on aika paljon se, oikeastaan kaikki mitä tarvitsen. Kiitos, isä, äiti, elämä, hyvin järjestetty!

Mmonta asiaa

Ah. Vietimme muutaman päivän miehen kotikulmilla pohjoisessa. Olo on todella virkistynyt. Aurinko paistoi Lapin taivaan täydeltä, hanki kantoi ja hiihtelimme laihojen kuusien lomassa.

Niin. Ihannetilanne tulevina kuukausina olisi semmoinen, että saisin tehdä muutaman kuvituksen kuussa, niin että eläisin niillä juuri ja juuri, ja lopun aikaa voisin kuvittaa omaa satuani. Tai tietysti sopisi myös yksittäinen isompi, kohtuullisesti palkattu kuvitus- tai taittohomma, jossa olisi väljä aikataulu. Semmoisia vain on vähän vähemmän saatavilla... katsotaan, mitä tapahtuu. Toistaiseksi en ole havainnut merkkejä siitä sisäänpäinkääntymisestä, jota raskaana olevalle povataan. Työt innostavat edelleen.

Jaa. Kuulin taas lupaavasta työhuoneesta. Saa nähdä. Tässä kuussa olisi syytä löytää uusi.

Hmm. Minusta tuntuu merkilliseltä, kun yhtäkkiä kaikkialla puhutaan ilmastonmuutoksesta. Jopa mieheni isä, joka ei ”usko” siihen, mainitsi sanan useamman kerran päivässä pääsiäisen aikana. Minulle ilmastonmuutos tai jokin vastaava aika suuri luonnonmullistus on ollut pienestä pitäen vain ajan kysymys. Liekö vanhemmat näistä puhuneet, vai olinko jotenkin muutenkin herkistynyt luonnon pahoinvoinnille, kun en muista aikaa, jolloin en olisi jollain tapaa tuntenut, että olemme ihmiskuntana menossa päin helvettiä.

No, sikäli minulla ei ole aihetta besserwisseriyteen, että olen lentänyt lentokoneella ja ottanut kuumia suihkuja oman osuuteni. Kuitenkin tuntuu surkuhupaisalta, että viime hetkillä media, politiikka ja liike-elämä ovat tiedostamassa, että jotain vakavaa on tapahtumassa. Ja uskomatonta, että yhä kirjoitellaan, että ei tämä niinkään koske Suomea, oikeastaan täällä metsä kasvaa entistä ehommin ja uusia viljalajikkeita kokeillaan… Ettäkö kaikkialla muualla tapahtuvat valtavat muutokset pysähtyvät Suomen raukoille rajoille? Että muutos ylipäänsä noudattelisi jotain viimeaikaisia ennusteita? Miksi ennusteet muuttuvat koko ajan? Voisiko olla, että me emme kerta kaikkiaan osaa kalkuloida, mitä tulee tapahtumaan tässä elonkehässä, jossa kaikki ihmeellisellä tavalla liittyy kaikkeen?

Juu-u. En tiedä, mitä tapahtuu. En pelkää enkä toivo mitään, en nyt. Olen läsnä parhaani mukaan sille elämälle, jonka tunnen, sille joka ei muutu eikä kuole.

Kysymys raivosta

Olen vihdoin saamassa päätökseen sen erään raskaaksi osoittautuneen työn. Samaan aikaan on päättymässä yksi sun toinenkin työhön liittyvä asia. Huolto ei ilmeisesti herätä tietokonettani henkiin, ja edessä on uuden hankinta. Viime lauantaina tyhjensin työhuoneeni ja muutin toistaiseksi työskentelemään kotona. Emme löytäneet oikean tuntuista tilaa. Tai oikeastaan löysimme parikin, mutta viime hetkellä kummassakin tapauksessa osoittautui, ettei niitä sittenkään olla vuokraamassa kenellekään. Elämä oikein alleviivasi: ei nyt.

Se oli kiva työhuone, mainio sijainti Kalliossa, mukava porukka, hyvä aikakausi, mutta se on nyt ohi. Niin, ja opetuksetkin ovat ohi tältä keväältä! Niistä jäi hyvä tunne. Ensi (luku)vuonna en sitten varmaan opetakaan.

Vuodenaikojen kierto vain vahvistaa tätä ilmiötä, että elämä (ainakin minun elämäni) tahdistuu aalloiksi. Monet asiat alkavat pikkuhiljaa samoihin aikoihin, ovat käynnissä täydellä höyryllä yhtä aikaa, ja tulevat päätökseensä yhtä aikaa. Tuntuu aina yhtä hämmästyttävältä, kun asiat synkronisoituvat niin voimakkaasti keskenään.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa, kun mitään muuta ei ole tehtävissä minkään muun asian suhteen. Pöytä on tällä hetkellä puhdas, monessa mielessä. Uusi työpisteeni on mieheni entinen työpöytä, jonka hän tyhjensi avaraksi minua varten.

Syvä hengitys. Viime viikko oli hyvä viikko, mutta todella raskas. Sain monena iltana opetuksen jälkeen tehdä vielä toisen työpäivän, ja se alkoi olla hyvin kuluttavaa. Minulle on yhä hieman arvoitus, mitä raivo todella on, mutta ilmiselvästi sillä on tarkoitus. Se nousi minussa yhä joka ilta. En kerta kaikkiaan nähnyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä ne iltasessioni, koska halusin saada työn tehdyksi niin pian kuin mahdollista. Samalla olin kuitenkin vihainen. Katselin itseäni vihaisena. En oikein aina tiennyt, kenelle tai mille olin vihainen. Itselleni? Työn teettäjille? Sille että annan kohdella itseäni näin? Vai oliko se vain voima, joka nousi, jota en osannut aina heti kohdistaa oikein: työn nopeaan, tehokkaaseen loppuun saattamiseen?

Kirjoitin tästä samasta tapauksesta jo aiemmin. Jossain vaiheessa olin tosiaan vihainen muutaman vuorokauden ajan ihan taukoamatta. Se oli helvettiä. Tämä myöhempi raivo on tullut vain hetkittäisinä puuskina, jotka eivät jollain merkillisellä tavalla ole kauheasti häirinneet yleistä olotilaani. Olen tarkastellut raivoa ihmeissäni, ja kieltämättä nähnyt, että se on ajanut minua eteenpäin siinä työssä silloinkin, kun en olisi muuten jaksanut. Jotain kuluttavaa raivossa kuitenkin on.

En ihannoi enkä vastusta tätä raivoani, saati halua tehdä siitä mitään mystistä juttua. Mutta jos jollakulla on rakentavia näkökulmia tai omia kokemuksia, ovat tervetulleita kommenttilootaan.

Auki

Lumikellot pisaroivat esiin takapihan metsiköstä. Scillat ovat vielä nupullaan - talo seisoo koillisrinteessä, jossa kaikki tapahtuu tähän aikaan vuodesta vähän myöhemmin kuin toisella puolella katua. Aika varhainen myöhemmin!

Kannettavani kuoli muutama päivä sitten, kuukausi takuuajan umpeutumisen jälkeen. Ei se mitään. Olen saanut lainata miehen konetta töihini. Vielä tämä viikko opetusta entisessä opinahjossani, sitten minulla ei oikein olekaan töitä tiedossa. Ihanaa päästä tekemään omaa satukirjaani. Rahathan siinä äkkiä loppuvat, mutta luotan että selviän jotenkin syksyyn saakka. Sitten, jos elämä suo, olenkin äitiyslomalla.

Olen viilipytty. Se on mukava muoto.

Tyhjää täynnä

Luulen että minulla tapahtui tässä taannoin aika merkittävä oivallus hiljentymisen suhteen. Ja oivallus jatkuu, värittää jokaista päivää. Se rauhoittaa minua suuresti, lopettaa sen pähkäilyn että pitäisi meditoida useammin, hiljentyä päättäväisemmin, voi olen taas elänyt sumussa, ja muuta hömppää.

Tälläkin kertaa se idea tuli jonkun toisen suusta, kuten niin usein. Olen varmaan kuullut sen lukemattomia kertoja ennenkin (ja todennäköisesti olen oivaltanut sen ennenkin). Lause kuului jotenkin näin: minulle ei kuulu mitään sen kummempaa. Se iski.

Suurin osa ajasta kuluu semmoisessa ”ei mitään kummempaa” –tilassa. Ei ole mitään erityistä tehtävää, ei tunnetilaa, ei ajatusta. Olen aiemmin kokenut sen tilan hieman ahdistavana tyhjyytenä, ja usein tulkinnut sen juuri sumuksi, jonkinlaiseksi ei-läsnäoloksi. Ja toisinaan ehkä täyttänytkin sitä tilaa jollain ajattelemisella tai tekemisellä joka nopeasti mutta väliaikaisesti pyyhkii ahdistuksen pois. Nyt sitten tajusin, että juuri se ei-mitään on läsnäolon ydintä itseään, puhdasta olemista, tyhjyyttä hyvinkin. Jostain syystä olen nyt voinut jättää sen ahdistuksen pois siitä päältä ja levätä siinä ettei ole mitään erityistä.

Onhan se tietenkin aika hurjaa olla pohjiaan myöten ja pohjimmiltaan aivan tyhjä. Moni masentunut tai ahdistunut ihminen kuvailee tätä tyhjyyttä. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut, ettei tyhjyys ole negatiivista, oikeastaan on jo aika pitkällä jos kokee sen tyhjyyden voimakkaasti.

Eräs ystäväni kertoi tästä samasta asiasta, omia kokemuksiani paljon voimakkaammalla kontrastilla: hänellä oli nuorempana pelottavia öisiä kokemuksia, jolloin hän tunsi irtautuvansa ensin ruumiistaan ja sitten kaikesta, tulevansa imaistuksi tyhjyyteen, lakkaavansa olemasta kukaan. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi, kun ei voinut käsittää, mitä nämä kokemukset olivat. Myöhemmin hän tutustui läsnäoloon ja hiljentymiseen - ja kohtasi sitä kautta lopulta saman tyhjyyden. Ja tyhjyydestä tuli koti.

Minusta tuntuu, että herkät ihmiset, joissa on säilynyt paljon lapsen kaltaista läsnäoloa, kohtaavat helposti näitä tyhjyyden kokemuksia mutta ahdistuvat niistä, kun mikään ympäröivässä maailmassa ei anna niille merkityksellistä selitystä. Itse asiassa koko maailma kehottaa pitämään lujasti kiinni mielestä, ajatuksista, nimestä, identiteetistä ja tietenkin omaisuudesta ja sen semmoisesta, se on tervettä. Muu on vähintään huolestuttavaa.

Minun mieleni on aina ollut sillä tapaa pirullisen itsepäinen ja vahva, että vaikka olen joskus ollut masentunut, en ole kokenut tavanomaista urbaania vieraantuneisuuden tunnetta suurempaa tyhjyyttä - en ennen kuin olen hyvin tietoisesti ruvennut antamaan sille tilaa. Ja yhä vain, useimmiten, tunnen hiljentyessänikin olevani kiinni tässä maailmassa ja aisteissani, olen pintaa syvemmällä mutta en ehkä kovin syvällä. Vaikka tämä ei totisesti ole mikään mitattava asia, enkä minä tiedä lainkaan, mitä tuleman pitää. Joka tapauksessa - mieli ei voi luopua ennen kuin se voi.

Kaikki aikanaan. Ei sen kummempaa.

Starman

Tänä aamuna kävin lääkärissä ja jouduin äkkiarvaamatta ultraan ja näin eka kertaa sen pienen tyypin siellä kuvaruudulla. Semmoinen samanlainen rakeinen ihmisen muotoinen hahmo joita on nähnyt niin monissa ruttuisissa lompakosta kaivetuissa mustavalkokuvissa. Hämmennyin, kun hymyni ei meinannut laskea lainkaan. Kahdesta punaisesta viivasta lähtien olen kyllä tuntenut, että jotain erilaista tapahtuu mun ruumiissa, enkä ole oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää, ja se on tuntunut oikealta. Että antaa sen tapahtua, mitä ikinä siellä tapahtuukaan, ja elämä takuuvarmasti hoitaa kaiken tarvittavan valmistautumisen. Mun tarvitse yrittää yhtikäs mitään. Lopuksi, ehkä, ponnistaa.

Siellä se nukkui, mun sisällä. Lähempänä kuin mikään.

Samalla outo aavistus, vaikea sanallistaa, kuin olisi katsonut kaukoputkella jonnekin valovuosien päähän, kaukaiseen universumiin.

Ilo

Edellisissä merkinnöissä kuvailemani tilanne on oikeastaan jatkunut mutta jotenkin olen nyt kaiken keskellä kyennyt pitämään pääni kylmänä. Olen tehnyt toiselle osapuolelle selväksi, millä ehdoilla voin jatkaa tehtävääni. Jotenkin onnistun löytämään itsestäni sellaisen sopen, jossa minun on täysin hyvä olla, jota mikään poru ei ravistele. Tunnen, että se on suuri saavutus; ei oma saavutukseni vaan jokin on saavuttanut jotain minussa. Ainakin tämän asian suhteen ja nyt.

Tuntuu myös äärettömän vapauttavalta nöyrtyä. Nähdä ja myöntää keskeneräisyyteni, vilpillisyyteni, huolimattomuuteni – ja samalla pysyä siinä paikassa, joka ei ole mitään näistä, jolle ei ole mitään määreitä.

Nuorempana koin, että minulla on heikko tai hauras itsetunto. Niin. Niin se on, itse on hauras ja heikko, onneksi, mutta olen taas kerran tuntenut, että minä en ole se. Näen, että persoonani on pieni osa minua, minun pintaani, mutta minä en lopulta ole se. Itseni ei tunne edes itseään, ja vielä vähemmän se tuntee sitä mikä on itseä suurempaa. Miten helpottavaa, suunnatonta kiitollisuutta herättävää, ettei minun arvoni, olemiseni, tämä elämä, ole riippuvainen mistään ulkoisesta arvioijasta (joihin itseni luen). On taas vähän helpompaa tehdä parhaansa kaikissa tämän maailman olosuhteissa, kun voin tehdä sen hieman tyynempänä. Miten merkillistä on havaita, kuinka poliisi pamputtaa, syyttäjä huutaa, tuomari heiluttaa nuijaansa, ne koettavat ensin viedä yöunet ja sitten käyttää väsymystä nujertaakseen minut - ja nähdä samalla että ne ovat hyttysiä härän selässä.

Ah.

Ruoka. Söin juuri bouillabaisse-keittoa joka sai minut melkein kyyneliin (ruoka ja siitä seuraava kiitollisuus saattavat tehdä sen). Lauantainen hiihtäminen vetisellä järvenselällä ja makkaran paisto kalliolla, jolta näkee kilometrien päähän. Tämänaamuinen sumu, joka kadotti koko naapuruston. Joku bloggaaja kirjoitti kuinka olisi haaskuuta jättää suorat, rehelliset mielipiteensä maailman asioista ilmaisematta ja ruveta kirjoittamaan siitä, miten kivoja ovat kukat, lumi ja sen semmoiset asiat. (Lainaus on tietenkin epätarkka ja irti asiayhteydestään). Voi pojat, tytöt. Kukat ja puut ja lumen sulaminen eivät ole vähääkään pliisuja. Ihmiset rupeavat toisinaan nössöiksi, mutta elämän kauneus on huikaisevaa ja hurjaa.

Jos on kerran puhuttava tai kirjoittettava, ihailu ja ihmettely ovat aika hyviä vaihtoehtoja. Sanoi eräs viisas ystävä kerran, enkä unohda sitä.

Pakkasta. Kiitos!

On niin kylmä, että pihakoivun harakka näyttää varikselta, se on pörröttänyt höyhenpukunsa äärimmilleen. Jotain järjettömän kaunista ja seisauttavaa on tässä kovassa pakkasessa. Pihapiirin eläimet koettavat selviytyä näiden näiden päivien yli. Sinitiainen tekee vain kaikkensa löytääkseen tarvittavan eineen, ja kun mitään ei ole tehtävissä, se vain on olemassa oksallaan. Pulleana.

Minä sen sijaan olen viettänyt viime päivät (viikot?) melkoisessa kurimuksessa. Asia joka on saanut minut tolaltani kerta toisensa jälkeen on ihan arkipäiväinen, tylsä juttu, liittyy edellisen merkintääni. Tällaiset haasteet todella tulevat nurkan takaa ja pääsevät yllättämään; kun olen aivan varomaton, en ihan läsnä, se pääsee alkuun ja vauhtiin, ja sitten minulla onkin keinot lopussa, koska en ole vielä tarpeeksi älykäs, määrätietoinen. Onneksi, LUOJAN KIITOS, vaikka mielessäni tapahtuisi mitä, vaikka katon laudanväleistä pursuaisi kaksipäisiä liskoja, jokin minussa voi pysyä pakkasella, tarkkailla tilannetta. No, minä en nähnyt liskoja, mutta onko yhtään vähemmän mielisairasta viettää päiväkausia tunnelatauksessa, keskustellen mielessään jonkun ihmisen kanssa, keksien jälkikäteen nasevia argumentteja, jo etukäteen päättäen mitä toinen aikoo seuraavaksi tehdä ja olla jo valmis reagoimaan siihen? Jo se, että näin, millaista on olla, ah, ”yksin omien ajatustensa kanssa”, oli hyvin valaisevaa.

Näin ensi kertaa kirkkaasti, miten valheellinen olen puheissani ja teoissani silloin, kun pysyn samaistuneena ajatuksiini ja tunteisiini. Se kirpaisi; minunhan piti olla hyvin kasvatettu, rehellinen, aika vastuullinenkin. HAH! (Saako tähän vielä isompia kirjaimia?)

Kirjoitan menneessä aikamuodossa, sillä juuri nyt olen rauhallinen. Eilinen hiljentymisilta selkiytti minut. Heti, kun astuin sisään huoneeseen, joka oli täynnä hiljentyneitä, läsnäolevia ihmisiä, ja istahdin paikalleni, koko päiväkausia paisuttamani taikina lässähti, kaikki selkeni, tiesin yhtäkkiä täsmälleen mitä minun tulee tehdä. Minun ei varmaan tarvitse kuvailla, kuinka helpottavaa se oli. Miten vahva voima onkaan toisten ihmisten läsnäolo!

Voi olla, että tämä sama asia tulee haastamaan minut vielä useita kertoja, mutta ehkäpä olen taas nähnyt tarpeeksi sitä mitätöntä helvettiä ja saanut uutta jalasijaa rauhan puolelta, niin ettei minun tarvitse enää niin antaumuksella syöksyä siihen kuvioon.

Kohtaaminen

Olen käyttäytynyt huonosti erästä ihmistä kohtaan. En tarkoituksellisesti, mutta tiettyä huolimattomuuttani. Hän on vihainen. Minä olen väsynyt. Tämän ihmisen kohtaaminen oli alusta alkaen haastavaa; hänen persoonansa nostatti minussa (tai oikeammin minun persoonassani) heti aivan poikkeuksellisen hankalia negatiivisia tuntemuksia. En ole kyennyt hoitamaan asioita hänen kanssaan jämptisti, koska minun on ollut hyvin vaikea kuunnella häntä.

Tämä on ollut kivulias mutta myös valaiseva tapahtumaketju. Olen katsellut itseäni, kun puhun puhelimessa tämän ihmisen kanssa (eräs asia on hoidettava loppuun, enhän muuten jatkaisi hänen kanssaan asiointia). Näen että olen tyly, välttelevä, rasittuva, enkä mahda sille mitään sillä hetkellä, en pääse irtautumaan ärtymyksen lumouksesta. Voin vain katsella itseäni ällistyneenä, ja tämä hiuksenhieno etäisyys, jolta katselen, on tehnyt oloni hivenen helpommaksi. Olen nähnyt typeryyteni, mutta parhaani mukaan en ole jäänyt makaamaan sen jälkeiseen syyllisyydentunteeseen. Tästä on seurannut hetkiä, jolloin, yhtäkkiä, kaikki välillämme on ollut aivan helppoa ja selkeää. Ja sitten... taas törmätään.

On kulunut pitkä aika siitä, kun tällaista on viimeksi tapahtunut. Näköjään minun piti kohdata tämä ihminen, meillä on jotain, heh, annettavaa toisillemme! Ehkä voin jopa löytää kiitollisuuden siemenen itsestäni. Olen sen löytänytkin, kadottanut ja löytänyt ja kadottanut ja löytänyt jälleen. Jos olen rohkea ja kyllin selkeä, ja jos sopiva hetki koittaa, saatan jopa kiittää häntä hänen tarjoamastaan heijastuksesta.

Hetken lause

Kaikki mahtuu.