Nautin nyt täysin siemauksin & kahmaloin kotona työskentelemisestä. Vieressä asuvaan vuokraemäntäämme saattaa törmätä pihalla, hän on todella suloinen 89-vuotias nainen. Muuten päivät kuluvat omissa oloissa. Tällä hetkellä se ei haittaa yhtään. Puutarha notkuu heinäkuisessa kukkeudessaan, on ihanaa laittaa kuppi kahvia ja syödä toissailtaisten vieraiden tuomaa mustikka-valkusuklaakkua. Ripustaa pyykit aurinkoon. Olen päässyt työn makuun, hyväksynyt sen että minun on tuotettava nämä kuivakkaat kaavakuvat erilaisista jumppa-asennoista ja ruvennut taas nauttimaan piirtämisen liikkeestä. Aikanaan yksi hauskimpia työtehtäviä oli tehdä 300 kuvaa biologian kirjaan aika nopealla aikataululla; enimmäkseen ei tarvinnut ajatella, vain piirtää, piirtää piirtää. Välillä piti ottaa selvää, miten sinisorsan siipipeili tarkalleen sijoittuu, mutta ei sekään ajattelua vaadi, vain selvittämistä.
Vähin erin opin, muistan, miten muitakaan töitä ei tarvitse ajatella, ne voi vain tehdä. Näen, että luovuus piilee jossain muualla kuin ajattelussa. Minulla on onneksi jo kokemuksia, jotka osoittavat sen minulle todeksi; vaikkapa se, kun viimeksi tein äidilleni syntymäpäivämaalausta. Päätin jo etukäteen etten ajattele, ideoi, en yritä yhtään mitään. Luotan vain jääräpäisesti, että jokin idea nousee, toimintana, kun sinnikkäästi olen hiljaa paperin edessä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, vaikka meinasin jo hermostua. Varmaan kirjoitin siitä täälläkin. Pidän maalauksesta edelleen, siinä on jotain sellaista, mitä en olisi itse keksinyt. Hiljaista outoutta.
Nyrjäytin lomalla nilkkani. Sillä voi jo mainiosti kävellä, ainakin tasaisella, mutta nyt täytyy jumpata sitä ja pitää huoli, ettei se nitkahda uudelleen. Nilkka toimii erinomaisena muistuttajana, että kannattaa olla läsnä kaikessa mitä tekee; kipaisee vaatekaapilla, astuu pyöränselästä kiveykselle. Pihanurmella kastelukannua kantaessa vasta tuleekin pysytellä valppaana. Löysä nilkka voi hämäränä hetkenä joutua huonoon asentoon. Olen nautiskellut hidastuksesta, johon haaveri on minut pakottanut. Huomaan koko ajan lisää asioita, joita voi elää elämänään, ei suorittaa jonain pakollisena sivutoimena. Välillä se tuntuu melkein kivuliaalta; ikään kuin en jaksaisi ottaa vastaan niin paljon merkityksellisiä hetkiä.
Siivotessani löysin vanhan rannekelloni, ja huomasin että se on hyvin sievä. Minun ei tarvitsekaan ostaa uutta! Paristo vain on loppu. Päätin laittaa sen ranteeseeni odottamaan sitä hetkeä, kun kävelen kellosepän ohi. Nyt olen tosin alkanut viihtyä sen seikan kanssa, että kello on aina minuuttia yli kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti