Kirjoitin

Tein itseni kanssa määräaikaisen sopimuksen, että en käytä nettiä muuhun kuin tiedonhakuun ja sähköpostiin. Katsotaan, miltä parin viikon päästä tuntuu. Refleksi mennä lukemaan blogeja ja uutisia on toistaiseksi voimakas. Pitää pysyä valppaana. Tarkoituksena on vapauttaa enemmän aikaa työntekoon ja hiljentymiseen. Erityisesti työnteossa olen ruvennut tosi laiskaksi ja ajelehtivaksi viime aikoina, kun pari työprojektia on ollut epämääräisessä vaiheessa. On ihan hauskaa käyttää hellepäivän kuumia tunteja puutarhan kasteluun, kavereiden kanssa lounastamiseen ja mansikkajäätelön syömiseen, mutta netissä lorvailu ei tuota vastaavaa iloa.

Ilahduin kamalasti, kun rakas ystävä muutama päivä sitten kertoi olevansa myös raskaana. On hauskaa jakaa tätä kaikkea, mikä tapahtuu nyt. Raskaana oleminen ja raajojaan kolistelevan poikasen olemassaolo tuntuu koko ajan, toisin kuin aluksi. Kohtapuoliin tällä tyypillä on mahdollisuus selvitä hengissä, vaikka se lähtisi syntymään. Lapsista, siis niistä syntyneistä, puhuminenkin tuntuu välillä jo mielekkäältä. (Vaikka tänään taisin lopuksi vähän väsähtää kun kävin yhden vauvaperheen luona jotka eivät puhu oikeastaan mistään muusta kuin lapseen liittyvästä, se heille suotakoon, mutta musta esimerkiksi vauvan vaatteet on kuitenkin ihan loppujen lopuksi vaan muotoon ommeltuja kankaita ja muutkin varusteet vaan, hyvänen aika, esineitä. Kyllä mä jotenkin ymmärrän että se kaikki yhtäkkiä täyttää kokemusmaailman mutta... en mä osaa selittää. Enkä mä tiedä miten pitäisi olla, huomaan vaan itse kokevani asiat toistaiseksi toisin). Lapsista puhumiseen liittyy paljon konkreettista, hyödyllistä tietoa ja toimintaa. Ja iloa. Huumoria. Huomaan, että kannattaa tehdä vähitellen joitakin hankintoja ja ottaa selvää tietyistä asioista, ettei kaikki konkreettinen valmistautuminen jää siihen viime tippaan, jolloin olo ei ehkä enää ole näin ketterä ja virkeä. Alkukuukausina kaikki tulevaan vauvaan suuntautuva puhe, toiminnasta puhumattakaan, tuntui musta niin hypoteettiselta, etten oikeastaan jaksanut vaivautua.

Mutta mieluiten mä nytkin hengailen tän olennon kanssa, jonka mä tunnen sisälläni juuri nyt, enkä jonkin ajatuksissa koostetun hahmon, joka syntyy vaikkapa keisarinleikkauksella, joka opettelee sanomaan äiti, on allerginen appelsiinille tai tahtoo korvakorut, tai mitä hyvänsä.

Tunnustelen. Tää kirjoitus tuntuu epämääräiseltä, siinä on jotain mikä ei ole kirkasta. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään, mikä tuntuisi ihan selkeältä. Nyt tajuan, että mua kaduttaa, etten kirjoittamisen sijasta mennyt nukkumaan tai lepäämään.

En mennyt, kirjoitin.