Kysymys raivosta

Olen vihdoin saamassa päätökseen sen erään raskaaksi osoittautuneen työn. Samaan aikaan on päättymässä yksi sun toinenkin työhön liittyvä asia. Huolto ei ilmeisesti herätä tietokonettani henkiin, ja edessä on uuden hankinta. Viime lauantaina tyhjensin työhuoneeni ja muutin toistaiseksi työskentelemään kotona. Emme löytäneet oikean tuntuista tilaa. Tai oikeastaan löysimme parikin, mutta viime hetkellä kummassakin tapauksessa osoittautui, ettei niitä sittenkään olla vuokraamassa kenellekään. Elämä oikein alleviivasi: ei nyt.

Se oli kiva työhuone, mainio sijainti Kalliossa, mukava porukka, hyvä aikakausi, mutta se on nyt ohi. Niin, ja opetuksetkin ovat ohi tältä keväältä! Niistä jäi hyvä tunne. Ensi (luku)vuonna en sitten varmaan opetakaan.

Vuodenaikojen kierto vain vahvistaa tätä ilmiötä, että elämä (ainakin minun elämäni) tahdistuu aalloiksi. Monet asiat alkavat pikkuhiljaa samoihin aikoihin, ovat käynnissä täydellä höyryllä yhtä aikaa, ja tulevat päätökseensä yhtä aikaa. Tuntuu aina yhtä hämmästyttävältä, kun asiat synkronisoituvat niin voimakkaasti keskenään.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa, kun mitään muuta ei ole tehtävissä minkään muun asian suhteen. Pöytä on tällä hetkellä puhdas, monessa mielessä. Uusi työpisteeni on mieheni entinen työpöytä, jonka hän tyhjensi avaraksi minua varten.

Syvä hengitys. Viime viikko oli hyvä viikko, mutta todella raskas. Sain monena iltana opetuksen jälkeen tehdä vielä toisen työpäivän, ja se alkoi olla hyvin kuluttavaa. Minulle on yhä hieman arvoitus, mitä raivo todella on, mutta ilmiselvästi sillä on tarkoitus. Se nousi minussa yhä joka ilta. En kerta kaikkiaan nähnyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä ne iltasessioni, koska halusin saada työn tehdyksi niin pian kuin mahdollista. Samalla olin kuitenkin vihainen. Katselin itseäni vihaisena. En oikein aina tiennyt, kenelle tai mille olin vihainen. Itselleni? Työn teettäjille? Sille että annan kohdella itseäni näin? Vai oliko se vain voima, joka nousi, jota en osannut aina heti kohdistaa oikein: työn nopeaan, tehokkaaseen loppuun saattamiseen?

Kirjoitin tästä samasta tapauksesta jo aiemmin. Jossain vaiheessa olin tosiaan vihainen muutaman vuorokauden ajan ihan taukoamatta. Se oli helvettiä. Tämä myöhempi raivo on tullut vain hetkittäisinä puuskina, jotka eivät jollain merkillisellä tavalla ole kauheasti häirinneet yleistä olotilaani. Olen tarkastellut raivoa ihmeissäni, ja kieltämättä nähnyt, että se on ajanut minua eteenpäin siinä työssä silloinkin, kun en olisi muuten jaksanut. Jotain kuluttavaa raivossa kuitenkin on.

En ihannoi enkä vastusta tätä raivoani, saati halua tehdä siitä mitään mystistä juttua. Mutta jos jollakulla on rakentavia näkökulmia tai omia kokemuksia, ovat tervetulleita kommenttilootaan.