Olomuotoja

Rakeita tuli taivaan täydeltä, piiskasi bussin kattoa rytmikkäästi. Kuuro hellitti hetkeksi, jatkui sitten hurjempana, rakeet entistä suurempina tahokkaina. Kun lopulta astuin ulos omalla pysäkilläni, vallitsi hiljaisuus ja aurinko harotti pilvien lomasta lämmittäen varovasti. Tuhannet scillat pudistelivat märkiä jääpaloja harteiltaan. Astelin sulavan jään pehmittämää polkua kotiin mielessäni ei-mitään.

En lakkaa ihmettelemästä, miten hyvää minulle kuuluu. Elämä on läpeensä antoisaa. Pinnassa on aina pieniä säröjä, nyt ihmeen vähän edes niitä. Rakkautta, kevään raakaa kauneutta, mullan ja nokkosten tuoksua, teräviä pieniä potkuja alavatsassa ennen nukahtamista. Pakotonta työtä ja ihanaa, syvää, virkistävää unta. Tinkimättömiä unia, jotka näyttävät: katso ja hyväksy!

Kaikki, mikä on kesken, palaa luokseni. Tuo kipua. Pelkään. En pelkää!

Tiedän, että tulen aikanaan menettämään kaiken. Kuten tekin. Tuntuu helpottavalta hyväksyä liike, että nostan terävää päätäni valtamerestä, kiidän metrini sen voimalla, taitun kuohuksi ja sulaudun takaisin osaksi pinnan alaista.