Irti mun imusta

Minusta riippuvuutta on oikeastaan mikä tahansa, joka toistuvasti saa ihmisen (näennäisen) vapaaehtoisesti toimimaan vastoin sitä, mikä olisi hänelle pidemmän päälle hyväksi. Minun riippuvuuteni ovat yleensä olleet jotain, mikä estää minua lepäämästä, rauhoittumasta tai katsomasta silmästä silmään jotakin tuntemusta. Loppujen lopuksi kaikki nuokin ovat yhtä ja samaa: levätessään ja rauhoittuessaan sitä tuppaa näkemään asiat kiusallisen selkeästi. Läsnäololla on taipumus nostaa esiin kaikki keskeneräinen ja hankala. Riippuvuudet ovat (minulla) läsnäolon välttelyä.

Televisio. Siitä luovuin kai kymmenen vuotta sitten. En muista että olisin juuri nauttinut mistään, mitä sieltä tuli, mutta erityisesti puolenyön jälkeen jumiuduin sitä töllöttämään ja inhosin itseäni sen vuoksi. Nukkumaan meneminen oli kaiketi aika pelottavaa. En keksinyt muuta kuin olla ottamatta rakkinetta mukaani kun muutin uuteen asuntoon. Se auttoi, sain nukuttua hieman enemmän.

Pian tulikin internet. Ja liikaa töitä ja harrastuksia ja luottamustehtäviä ja puheluita ja kahvia ja mitä tahansa nenänkaivuuta mikä vaan piti varattuna. Ei niistä sen tarkemmin, pointtina ei ole menneiden muistelu. Vaan se havainto, että kaikki nuo riippuvuudet ovat edelleen jossain mielessä olemassa. Ne heräävät eloon kun niille antaa tilaisuuden. Tunnen niiden imun. En minä ole päässyt niistä täysin eroon, en jaksa seisoa keskellä virtaa jalat lujasti pohjassa.

Tapasin juuri Heidin, juttelimme tästä puutarhassa istuessamme. Totesimme molemmat, että riippuvuudet kuluttavat niin paljon voimia, ettei tässä elämässä ole aikaa luopua niistä sitä kautta, että käsittelisi niiden syyt ensin perinpohjin. Minussa on elänyt käsitys että kaikki pitää käsitellä – ja loputon käsitteleminen onkin ovela keino pysyä kiireisenä. Kesti aika kauan, että tajusin, että riippuvuudet pyrkivät varaamaan minusta juuri sen energian, joka tarvittaisiin selkeänä ja läsnäolevana pysymiseen (ja siinä ohessa niistä, siis riippuvuuksista, luopumiseen). Siksi ne eivät ole harmittomia, vaikka jotkin niistä naamioituvatkin sellaisiksi.

On siis erinomaista, jos voin irrottautua jostain riippuvuudesta. Silloin usein vapautuu voimia, jotka auttavat mua elämään selkeänä ja siten pysymään lujana kun jokin imu taas kutsuu. On monia riippuvuuksia, joista en toistaiseksi kykene syystä tai toisesta luopumaan. Niitä ei auta muuta kuin havainnoida. Pysyä mahdollisimman läsnä joka kerta, kun tekee sen taas. Tuntea luissaan, miltä se tuntuu ja mitä siitä seuraa.

Hahaa! Tajusin juuri, että mun nettilakkokin alkoi juuri näin. Vähän aikaa sitten taisin jopa kirjoittaa Hiljaisessa tienoossa, että huomaan roikkuvani netissä liikaa, enkä pysty millään päätöksellä lopettamaan sitä, mutta voin katsella ja tunnustella, miltä se tuntuu. Niin sitten tein, ja aikani katseltuani näin että se on todellakin niin perseestä (kaikki kunnia perseelle), että en voi sietää sitä elämässäni. Yhtäkkiä löysin keinon sanoutua ainakin nyt irti siitä imusta: kirjallinen sopimus. Mikä tahansa, mikä toimii!

Ja vielä vähän aiemmin kirjoitin myöhästelystäni. En osannut lopettaa sitäkään, mutta rupesin katsomaan toimintaani ja sen seurauksia jollain uudella viileydellä. Totesin kerta toisensa jälkeen, miten typerää myöhästyminen on ja miten paljon se vie voimia. Siinä tapauksessa muutos tapahtui itsestään, yhtäkkiä vain huomasin olevani ajoissa paikalla. Mutta myöhästymisen imu ja netissä roikkumisen imu eivät todellakaan ole lakanneet olemasta. Tulee vain seistä irti imusta.

Näyttää siltä, että mitä vähemmän noudatan vanhoja riippuvuuksiani, sitä enemmän havaitsen itsessäni voimavaroja johonkin aina uuteen.