Taideteoksen hiljaisuudesta

Mikähän uusi runokirja se oli, varmaan Elävien Runoilijoiden Klubin uusin julkaisu, Henriikka Tavin Esim. Esa (hauska nimi), jota luin, kun huomasin taas sen, miten suhteeni runoihin on muuttunut. Musta on edelleen hauska seurata toisella korvalla ja silmällä, mitä runoudessa tapahtuu, mutta mulle ei enää riitä kielellinen nokkeluus, ei edes nerokkuus (tai pöh, riittäähän, enhän mä ole mihinkään näivettymässä). Edellä mainitussa teoksessa on kyllä iloa ja leikkiä, ja se on jo paljon.

Mutta kaipaan (hm, sydämeni ei kylläkään riudu puutteessa enkä aivoni ajattele asiasta kaihoisia ajatuksia...) sitä että runo tai muu taideteos puhuisi sisäisestä oivalluksesta hiljaisuudesta käsin, ei vain sanolla ja älyllä leikittelystä, muistista, muistoista käsin. Että siinä olisi nöyryyttä, joka ei ole mitään matelua, vaan sen näkemistä että mieli on hirvittävän rajallinen kapistus ja meissä on paljon suurempaa ja nopeampaa älykkyyttä ja luovuutta, joka voi toimia vain silloin kun mieli nöyrtyy ja vaikenee. Taideteoksia en tietenkään voi luokitella sen mukaan, onko niissä hiljaisuutta vai ei, vaan on puhuttava vain siitä, mitä ne onnistuvat minussa herättämään. Resonoiko teos minussa olevan hiljaisuuden, älykkyyden, ilon ja rakkauden kanssa?

Viime ajoilta tulee mieleeni parikin taideteosta, jotka resonoivat. Mari Rantasen uusimmat maalaukset Helsingin Taidehallissa. Vanhemmissa teoksissa näin ja koin yrittämistä, kokeilua, mahdollisimman ärhäköiden kontrastien hakemista, kapinaa, sellaista häiritsevää, mitä olisin aiemmin pitänyt hauskana ja mielenkiintoisena. Nyt ne eivät puhutelleet. Uusissa töissä, jotka sijaitsivat ensimmäisessä salissa, oli haudattu kaikki yrittäminen ja ikäänkuin antauduttu sisäiselle pakolle. Suurten maalausten värit soivat yhdessä ihmeellisellä tavalla. Ne olivat kauniita, hurjia ja pyhiä. Ne mykistivät ainakin minut. Eikä Heidikään pahaa tykännyt :).

Toinen kokemus oli romaani D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover, josta taisin täällä kirjoittaakin. Jälkikäteen ajatellen siinä oli sellaistakin, mitä en voisi oman kokemukseni pohjalta allekirjoittaa, mutta kokonaisuutena ja kokemuksena se kuitenkin soi, tuntui palauttavan hitusen aitoa rakkautta tämän maan päälle.

Runoilijoista en varmasti ole vielä löytänytkään kaikkia parhaita. Tomas Tranströmerin runot ovat liikautelleet jotain syvällä mussa. Hän kertoo, että kirjoittaa ”rajalla”, ja sen kyllä tuntee lukijakin luissaan. Rumin runous on vaikuttanut ja vaientanut. Onhan noita monia muitakin. Etenkin yksittäisiä runoja. Mutta moni lahjakas runoilija rakastaa niin paljon omaa onnettomuuttaan tai omaa mieltään, ettei saa kaikkia lahjojaan käyttöön.

Jos sulla, hyvä lukija, nousee näistä sanoista nyt mieleen jokin teos tai tekijä, kerro ihmeessä mulle ja muille.