Ah, näyttelyhomma on kunnialla hoidettu ja avajaiset vietetty. Hieman hurjalta tuntui, kun seuraavana aamuna varhain piti vaan nousta tietokoneen ääreen ja ruveta tekemään ihan uutta hommaa täysillä. Jotenkin siihen alkaa tottua. Että on välillä pari viikkoa haahuilua, kaikki on sillä lailla epäselvää ettei voi edetä kunnolla missään (sitä lukee sarjakuvia ja seisoo löntsäreissä kasvimaan laidalla että mikä täällä on rikkaruohoa ja mikä pinaattia) ja sitten yhtäkkiä on muutamassa päivässä hoidettava tehokkaasti peräjälkeen suuri määrä aivan eri luonteisia tehtäviä, ja työpäivät venyvät pitkälle iltaan. Siihenkin tottuu, että koskaan ei tiedä, mitä tekee kuukauden tai puolen vuoden kuluttua. Siitä alkaa nauttia.
Mun täydellisyydentavoittelu on hellittämässä. Olen usein olen hirmu tyytyväinen vain siihen että saan jonkin asian hoidettua. Jos tulos ei silti ole kymppi eikä ysi, ei sillä niin väliä. Tärkeämmäksi nousee se, että saa vietyä työn päätökseen. Keskeneräiset asiat rasittavat, keskinkertaiset eivät.
Mutta se, mikä mua ihan oikeasti tänään liikuttaa, liittyy sekin osittain mun työhön. Kävelin pilatestunnin ja erinomaisen lounaan (ja ah niin mustan espresson!) jälkeen kaupungilla, katselin tovereita ihmisiä ja yhtäkkiä näin selkeästi, mikä on se asia mikä mua ajaa ja kannattelee ja pitää elossa. Se on kauneus.
Se on jollain tavalla ohjannut mun elämää aina, olen lapsesta pitäen tuntenut että mulla on kauneuden kyky, erityisesti kauneuden havaitsemisen kyky, lumoutumisen kyky ja joissakin tapauksissa myös kauneuden luomisen kyky. Vaikka olen elänyt suurimman osan tähänastista maanpäällistä elämääni jossain muussa kuin läsnäolon tilassa, kauneus on vähän väliä repäissyt mut ajatuksistani, käväisemään täällä, ikuisessa nykyhetkessä. Ihmeellinen voima! Kun rupesin saamaan tietoisia kokemuksia sisäisestä hiljaisuudesta, tajusin että kauneuden kokemukset ovat aina kutsuneet mua tänne.
Se, mikä voi jonkin erityisalan, tai ylipäänsä kriittisen ihmismielen, kriteereillä olla keskinkertaista, stereotyyppistä, pompöösiä tai mitä hyvänsä, voikin hetkessä avautua yksinkertaisesti kauniina. Aurinkovoidetta myyvä ulkomainos, juoruilevien naisten naurunräkätys, rakennusmies joka seisoo keskellä katua ja katsoo ylös, kituliaaksi jäänyt lehmuksentaimi moottoritien liittymässä. Toisinaan elämä kutsuu sivuun maailmasta, katsomaan sisäänpäin. Ja sitten toisinaan se heittää silmille riettaan ja riemukkaan kavalkadinsa: tätä kaikkea minä kokeilen! Eikö ole hauskaa! Lumoudu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti