Voi kukat

Tänä kesänä olen tajunnut kukissa uusia ulottuvuuksia, tai ehkä itsessäni. Tai sitten olen huomannut ennenkin, mutta oivallukset eivät koskaan tunnu vanhoilta, ne ovat eläviä.

Oikeastaan elän aikuisikäni ensimmäistä kesää kukkien keskellä. Piha puskee siankärsämöä, pietaryrttiä, ohdaketta, sitä kultakukintoista jonka nimeä en nyt muista, kissankelloa, akileijaa, kehäkukkaa, hiirenvirnaa, jasmiinipensaan valkoisia kukkia... ja kesän varrella lukemattomia muita lajeja, vahvaa lupiinia, hirviömäistä unikkoa, ruusuja, voikukkia, päivänliljoja, kurjenpolvea, itsevalaisevia narsisseja, sinivuokkoa, scilloja, lumikelloa... puhumattakaan kaikkista niistä lajeista, joiden nimestä minulla ei ole aavistustakaan.

(Oi! Tuolla ulkona taisi muuten hetken tulla jotain lumen tapaista! Hurja tuulenpuuska ravisteli juuri mökkiä. Sataa jyrkästi!)

Tuossa Vantaanjoen varrella on kaupungin niitty, jonka reunalle on pystytetty kyltti: Saa poimia. Olen pariin kertaan käynyt poimimassa siellä kasvavaa vaalean violettia kukkaa, tai sellainen pitkänomainen kukintohan siinä on, hieman pistelevä, piikikäs varreltaan... en ole tullut selvittäneeksi sen nimeä. Sekaan on osunut keltaisen kirjavaa leijonankitaa (onkohan se sen oikea nimi? Sen opin lapsena) ja jotain mikä muistuttaa vehkaa mutta on pienempi. Ja monia vihreitä olentoja, joilla on kauniit, koristeelliset lehdet. Nytkin keittiön pöydällä on kimppu. Toisinaan, kun katson noita kukkia, tunnen merkillisen sykäyksen. Tuntuu, kuin katsoisin jonnekin hyvin syvälle.

Kysyin kerran opiskelijoiltani: Miltä kauneus tuntuu? Olin aistivinani, että kysymys herätti hämmennystä. Mieleeni on jäänyt vastaus, jota en kuitenkaan muista enää sanatarkasti – että kauneus tuntuu helpottavalta, että se on helpotuksen tunne. Kyllä, siinä on jotain... kaikki kaunis peilaa jotain todellista mun sisälläni, ja on äärettömän helpottavaa tulla sen yhteyteen. Jollain tapaa tämä eläminen on sellaista tanssia, että siitä erkanee, sitten sen yhteyteen palaa, erkanee, palaa. Palatessaan tulee aina kotiin. Saa levätä. Lähteäkseen taas. Mutta siellä se on, sateessa, siskonmakkarassa, leijonankidan tyhjyydessä, ei-missään, aina lähempänä kuin voisi ikinä kuvitella. Ja musta ainakin tuntuu, että sinne voi ankkuroitua yhä lujemmin, harhailla aina vähän vähemmän.