Tilaa tilaamatta

Viimeisen vuoden ajan mulla on ollut ihanan paljon töitä, mutta nyt yhtäkkiä kaikki tulevat työt ja hankkeet peruuntuvat, itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan, mistä tulen saamaan elantoni tulevina kuukausina. Ihmeellistä! Tiedän, että tulen selviämään hengissä tavalla tai toisella, ehkäpä helpostikin (ellen siis satu muuten vain kuolemaan lähiaikoina), mutta joka tapauksessa tämä kalenterin lähes totaalinen, äkillinen tyhjentyminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Mua jännittää. Jotain tapahtuu. Mitä? Yhtäkkiä ei ole muuta kuin tilaa, tilaa.

Ainoa työ mikä mulla piti vielä olla edessä, paljastui jo tehdyksi - huomasin että ne sitä varten raapaisemani luonnokset ovatkin pirun hyviä, itse asiassa juuri passeleita kuvituksia siihen tarkoitukseen.

Heidin kanssa jo keksimme eilen jotain, jotain uutta, joka sai meidät molemmat kihisemään innostuksesta. Ah! Sille jollekin ei ole vielä kelvollisia sanoja. Mutta ehkä se saa muotoja ja raameja ja sanojakin lähitulevaisuudessa. Ehkä!

Piilosankari

Sanoin miehelleni ruokapöydässä, että toivoisin hänen vastaavan seuraavaan väitteeseeni "totta" tai "epätotta". Väitteeni oli tämä: Minä olen aika usein omien tarinoideni piilosankari. Monet kertomuksistani on motivoitu sillä, että ne osoittavat, että olen niissä esiintyviä muita ihmisiä hieman tietoisempi, huumorintajuisempi, vähemmän pihalla, mainiompi. Mies sanoi siihen: - No mutta niinhän sinä oletkin, enhän minä muuten sinun kanssasi olisi. Minä voihkaisin, että olen siis onnistunut löytämään miehen, joka on samassa juonessa piilosankarini kanssa. Mies siihen: - No niin minä olenkin, ethän sinä muuten minun kanssani olisi.

Kohtaus päättyi tietenkin hysteeriseen nauruun. - Totuus tekee kipeää, ainakin vatsalihaksissa, lopetti mies.

No juu. Eihän kukaan muu minun motivaatioitani tunne, eikä menneiden kaivelulla ole juuri virkaa. Mutta suuri osa niistä kertomuksista, joissa päivittelen tai arvostelen jotakin, öh, oikeastaan melkein mitä tahansa, on tarkoitettu myös pönkittämään, pitämään yllä jotain vanhaa itsessäni. Mitään en kadu, mutta jään havainnoimaan toimiani.

Väreistä ja voimasta

Vietin juuri miellyttävän viisitoistaminuuttisen tutkien tiettyä väripalettia. Värit ovat kevyitä, viileitä sävyjä, hivenen harmaalla toonattuja. Kastanjanruskea, simpukankuoren vaaleanpunainen, ruusun pinkki, tuhkanpinkki. Luumu, greipinkeltainen, salvianvihreä, viridian, pullonvihreä, puuterinsininen. Kuninkaallisten Ilmavoimien sininen, laventeli, malva. Myyränharmaa, viileä laivastonsininen, keskiharmaa ja osterinharmaa. (Olipa hauskaa suomentaa noita värien nimiä! Yksikään niistä, viridiania lukuunottamatta, ei viittaa suoraan värisävyyn vaan kuvailee sävyä jonkin muun asian tai ilmiön kautta. Nämä alluusiot ovat usein äärettömän tehokkaita, paitsi ehkä osterin kanssa, kun en ole osteria kovin montaa kertaa eläessäni tavannut. Nyt tiedän, että osterin väri on kalpea beige, joka on sävyttynyt pinkillä tai harmaalla.) Viridian-sävyn nimi tulee tosiaan latinan vihreää tarkoittavasta sanasta.

Edellä mainitut sävyt ovat harmonisia keskenään. Kirjassa, jota tutkin, näitä sävyjä ja niiden yhdistelmiä sanotaan Kesä-paletiksi. Niitä luonnehtii kesäillan viileä, sammuva valo. Jos näiden sävyjen keskelle istuttaa vaikkapa lämpimän oliviinvihreän, poltetun oranssin tai syvän purppuran, yhdistelmä ilmenee jonkinnäköisenä epäharmoniana. Epäharmoniat, taas. Ah. Nekin voivat toisinaan olla äärettömän jännittäviä.

Nautin siitä, kun värien erottelukykyni tarkentuu. Nautin, kun kohtaan outoja tai kauniita väriyhdistelmiä. Eilen näin metrossa nuoren naisen, joka oli kasvoiltaan sievä mutta koruton, hänellä oli lyhyet, hiirenruskeat hiukset ja silmälasit. Hän oli pukeutunut täysmustaan, lukuunottamatta kirkkaan vaaleankeltaisia kumisaappaita. Kokonaisuus oli todella merkillinen! Kaikki värit olivat merkillisessä epäsynkassa keskenään. Pää oli kevyt, huomaamaton, vartalo raskas ja jalkaterät kuin riehaantuneen lapsen, karkaamassa jonnekin. Nautiskelin näkemästäni. Nautin siitä, että näen värit nyt jotenkin voimakkaammin, todemmin kuin ennen, ihan kuin alkaisin nähdä niiden ”taakse” – en osaa sanallistaa sitä!

Tänään pukeuduin minulle ”sopimattomiin” väreihin, lähinnä sellaisiin, jotka ovat liian lämpimiä, murrettuja sävyjä ja tekevät kasvoni ja hiukseni hieman harmaaksi. Toisaalta luulen, että nämä lämpimät sävyt kuitenkin ilmensivät jotain olennaista minussa nyt – kuten eräs ystävä sanoi, ne ovat ”leijonan värejä”. No, minähän olen nouseva leijona :) . Viime päivinä ja viikkoina olen tuntenut vahvana tietyn voiman, jota leijonakin ilmentää. Monet työt ja teot ja päätökset olen tehnyt hetkessä, voimalla, helposti, mutkattomasti, jäämättä jahkailemaan ja katumaan. Se on erilaista voimaa kuin se sisäänpäin kääntynyt voima minussa, se joka usein vallitsee, itsetutkiva, punnitseva, viileä, yksityiskohtiin paneutuva energia (jota muuten edustaa tuo alussa kuvailemani väripaletti). On jotenkin äärettömän kiinnostavaa havainnoida itsessään (ja toisissa) näitä erilaisia laatuja.

Ja sitten ihmettelen ihmisten intoa pukeutua mustaan; tai siis en, en ihmettele, että joku pukeutuu mustaan, teenhän minäkin joskus niin, mutta ihmettelen, kun toisinaan kaikki pukeutuvat mustaan. Se on sentään melkoisen raskas suojaväri.

Sosiaalinen introvertti muistelee

Kävin eilen bloggaajatapaamisessa. Tupakansavu karkoitti mut varsin pian, mutta se hetki jonka ehdin istua, oli hyvin antoisa. Ihmettelen, miten suuresti nautinkaan ihmisten seurasta. Itse asiassa, kovin harvoin tapaan nykyään epämieluisia ihmisiä. Olen valinnut seurani hyvin, mutta ei se itsestään selvää ole ollut. Itse asiassa muistan elävästi tilanteen, jossa tajuan, että mun pitää ruveta tapaamaan enemmän mukavia ihmisiä, ei näitä arvaamattomia, dominoivia tai synkkiä. Tämä oivallus on, luojan kiitos, toteuttanut itsensä. Huvittavaa on tietenkin se, että useimmat ihmisistä, joita tapaan nykyään, ovat ihan niitä ihan samoja kuin silloinkin! Välit heidän kanssaan ovat vain hiljakseen selkiytyneet, ja he ovat nyt minun kannaltani mukavia, eikä se riitä, vaan rakastavia ja rakastettavia. Vaatihan se monessa tapauksessa tietyn ajan, jolloin selvitin välit kunkin kanssa ja sen jälkeen pidimme etäisyyttä. Olennaista kai on, että suhtaudun nyt itse eri tavalla.

Kun antaa toisten loukata luonnollista reviiriään (mistä he voisivat tietää, missä sen rajat kulkevat, jos minä en sitä ilmaise?), jää itselle todella paha olo. Joka kerta, kun antaa jonkun kävellä ylitseen, ei vastaa tilanteeseen sen vaatimalla tavalla, voi olla varma että pian tulee joku uusi ylikävelijä. Se on merkillistä. Sitten kun ne rajat osaa osoittaa yhdelle, koko maailmankaikkeus kuulee sen ja näitä tyyppejä ei enää tule vastaan ihaan samaan tapaan. Pelin sankari on läpäissyt yhden tulikokeen ja pääsee uudelle tasolle (jossa on tietenkin vastassa uusia, vielä vaarallisempia haastajia, jotka on nyt ensi kertaa valmis kohtaaaman, mutta se taas on jonkin toisen merkinnän aihe).

Olen todella kiitollinen, että kaikki nämä ihmiset ovat suostuneet omalta puoleltaan muuttamaan sitä kuviota, joka välillämme vallitsi - sekään ei ole itsestään selvää. Totta puhuen, minun on jollain tapaa täytynyt käydä tämä kuvio melkein jokaisen läheisesti tuntemani ihmisen kanssa. Tiedän, ettei se tästä eteenpäin tule enää toistumaan ainakaan samanlaisena. Kiitos, sinä, joka luet tätä, ja tunnistat jotain tästä puheesta.

Yhdenlaista johdatusta

Viime päiviä (tai oikeastaan jo viikkoja) on sävyttänyt merkilliseltä tuntuva innostus. Se liittyy väreihin, värien psykologiaan ja harmoniaan. Katselen innostustani kiinnostuneena ja ihmettelen hieman, miksi juuri tällainen asia saa liekin syttymään minussa. Tunne on tuttu, vuosien mittaan on ollut muutamia aihepiirejä, jotka ovat saaneet aivan erityisen sädekehän ylleen. Typografia oli yksi, tähtitiede toinen. En ole pystynyt täysin selittämään itselleni (enkä ole hirveästi yrittänytkään), miksi tuottaa niin suurta iloa lukea etäisten planeettojen juuri havaituista kiertolaisista tai katsella kuvia tähtisumuista, tai vaikkapa yrittää käsittää säieteorian seuraamuksia. Minua vain joskus kiehtovat asiat, joita en ymmärrä lainkaan, jotka täysin ylittävät keskinkertaisten aivojeni kapasiteetin. Typografia taitaakin olla toinen äärimmäisyys; katselen pienen pienten mustien pigmenttiläiskien kaartumisia ja kulmia selluloosaliuskalla ja tunnen suurta iloa: kauneutta! Kirjaimia! Ja millaisia kirjaimia! Toiset ovat tanakoita, vankasti pystyssä seisovia, toiset vilistävät riviltä toiselle ja niiden paksuudet vaihtelevat kaikkea muuta kuin matemaattisella säännöllisyydellä, ja voi miten elävä ja voimakas onkaan suuri alkukirjain artikkelin alussa!

Ja nyt ihmettelen värejä. Omia värejäni! Otan kankaan, vaatekappaleen toisensa jälkeen ja vien lähelle kasvojani. Ihoni muuttuu kellertäväksi, valkeaksi, mustat silmänaluset nousevat esiin, silmät syttyvät ja sammuvat, päivetys ilmaantuu ja katoaa, suun ympärille ilmaantuu vihreä rengas. Ihmeellistä. Minä olen jonkin värinen ja minun värini ovat vuorovaikutuksessa kaikkien maailman muiden värien kanssa. En ole värjännyt tukkaani enää aikoihin, se on hieno sen värisenä kuin se on, hiirenruskeana, ja eri värien läsnäolo saa sen vuoroin hohtamaan, harmaantumaan, punastumaan. Ja miten hämmästyttävän värisiä ovatkaan toiset ihmiset. En kehtaa kehua tuntemattoman naisen poskien väriä, mutta ihailen hänen takkinsa kalpeaa punaista, joka itse asiassa saa hänet hehkumaan.

Olen aina lähinnä inhonnut ostoksilla käyntiä, vaatteiden sovittelua, mutta nyt olen useana iltana käynyt kaupoissa vain kokeilemassa ja ihailemassa eri värejä. En ole vieläkään ostanut mitään, mutta olen nauttinut joka minuutista suuresti. Minun kehoni värit ovat näkyviä ilmauksia koostumuksestani, ja minusta tuntuu että tämäkin innostus, kuten myös nuo aikaisemmat omalla tavallaan, koettaa hellästi viitoittaa minulle tietä suurempaan itsetuntuntemukseen. Sillä miksi kokisin niin suurta löytöretkeilyn jännitystä ja iloa, ellen etäisiin galakseihin, mustetäpliin ja värien pintoihin ja syvyyksiin katsoessa näkisi jollain tapaa itseäni?

Hiljainen hetki ennen nukkumaan menoa

Teen vielä illan päälle varmuuskopiot parista viimeaikaisesta työprojektistani, sillä kone on käyttäytynyt epäluotettavasti. Taitaa olla taas uuden käyttiksen asennus edessä. Mies on sitä mieltä, että osaan tehdä sen itse, ja niin osaankin, mutta kiusaus heittäytyä avuttomaksi on olemassa.

Tällaisia asioita on maailmassa. Ja sellaisiakin asioita, että rohkeita ihmisiä ammutaan, että Grönlannin jäämassat uhkaavat sulaa toimintamme seurauksena, että suurvaltojen vapailla vaaleilla valitut päämiehet ovat vaarallisia egomaaneja. Täällä ei olla turvassa, ei typeryydeltä, mutta ei myöskään vääjäämättömältä muutokselta. Ei kuolemalta.

Reilu viikko sitten näin useana yönä unia, hmm, maailmanlopusta, voisi kai sanoa. Vieraat lentokoneet täyttivät taivaan. Jotkin niistä alkoivat syöksyä kohti maata, kohti etäisiä kaupunginosia. Minä otin miestäni kädestä ja toivoin, että voisimme kuolla pystypäin, pelkäämättä. Että voisimme mennä jonnekin rauhaisaan piiloon odottamaan loppua sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pidä maailman loppua maailmanloppuna. Elämän loppuna. Vaan yhtenä alkuna.

Valveilla tunsin nähneeni jotain syvästi merkityksellistä. Tajusin, että jotain on loppumassa, kuolemassa. Antamassa tilaa jollekin uudelle. En tahdo analysoida unta enempää, mutta se oli täynnä jännitettä ja voimaa. (Yhä uudelleen ihmettelen, miten uudella tavalla koen ja ymmärrän unet nykyään – mikähän solmuinen, koteloitunut ongelmakimppu tästäkin unesta paljastuisi jos tulkitsisin sitä psykoanalyysin keinoin. Onneksi sitä ei tarvitse ajatella.)

Sen jälkeen olen katsonut itseäni peilistä ja kokenut jotenkin elävämmin kuin ennen, että tuossa on ruumis, joka jonain päivänä kuolee, josta minä irtaudun. Se on hieman pelottava ja samalla lohdullinen - kohtaaminen. Kyllä sitä varmaan voi sanoa kohtaamiseksi, heijastuksiahan tässä elämässä kohdataan muutenkin.

Eräs toinen uni ei ollut minun, mutta yhtä kaikki riemastuttava. Mies kertoi eräänä aamuna nähneensä unta, jossa hän ja minä olimme kävelyllä. Näimme metsässä karhun, joka käyskenteli kaikessa rauhassa puiden lomassa. Tarkkailimme sitä ja mies ajatteli, että meidän kannattaisi siirtyä piiloon. Mutta silloin karhu huomasi meidät. Mies säikähti ja päätti että nyt otetaan jalat alle. Mutta tapahtuikin jotain, mitä hän ei ollut uskoa; minä, siis uni-Anu lähti juoksemaan täyttä vauhtia suoraan kohti karhua. Karhu lähti myös juoksemaan kohti uni-Anua. Mies katsoi kauhusta jähmettyneenä. Kun olimme aivan vastatusten, pysähdyimme molemmat. Karhu nousi hurjan näköisesti takajaloilleen, minä nostin käteni ylös ja se levitti tassunsa. Sitten me halasimme!

Uni on tuottanut minulle iloa päiväkausia. Olen saanut siitä monenlaisia muistutuksia karhuihin liittyvien sattumien muodossa.

Nyt on aika painua uneksimaan uusia päivityksiä.

Toinen ilon purkaus

Kas, niin kävi, etten minä olekaan nyt stressaantunut. Edessä on viikko jota minun tulisi vanhan kaavan mukaan pelätä, mutta en suostu siihen. Itse asiassa, olen ehtinyt hoitaa yhtä sun toista, johon luulin ettei minulla ole aikaa. Hieman ihmeellistä.

Olen ruvennut sanomaan kaikille, että teen parhaani. En lupaa mitään, mutta teen parhaani, ja sitten myös teen. Se nähtävästi vapauttaa minussa voimia aivan valtoimenaan. Itse asiassa, siitä lähtien kun lakkasin lupaamasta mitään muuta kuin tehdä parhaani, olen keskimäärin pysynyt aikatauluissa paremmin kuin koskaan ennen. Se on suoraa seurausta siitä, että tiedän, että minun täytyy tehdä vain se minkä voin, jolloin en ole niin stressaantunut ja kykenen toimimaan jouhevasti. Ja kykenen vieläpä nauttimaan siitä mitä teen, jopa deadlinejen lähestyessä!

Iloitsen tästä kaikesta suunnattomasti, koska minusta on pitkään tuntunut, että elämäni olisi aivan tavattoman hyvää, jos vielä oppisin olemaan stressaamatta. Stressi sitoo niin paljon voimia ja pilaa niin monia muutoin hyviä asioita. Ja nyt se sitten helpottaa – totta puhuen en olisi ikinä uskonut. Minä tunsin, että olen tuomittu siihen. Se ei ollut totta!

Havahtuminen

Elämä on ollut hyvin työntäyteistä, ja sama tiivis meno jatkuu vielä viikon tai kaksi. Opetustyö on alkanut, ja olen taas huolehtinut ja viettänyt joitakin unettomia öitä sen takia. Eilen hiljentymis-illassa oivalsin, miksi. Kyllä, se on varmaan stressiä. Mutta paljon olennaisempaa on nähdä, että elämä yrittää nyt kaikin keinoin näyttää minulle jonkin uuden totuuden, jota en ole oikein osannut ottaa vastaan. Elämä ravistaa minut hereille keskellä yötä, se antaa minulle migreenin, se keksii kummallisia unikuvia - se tekee kaikkensa, jotta heräisin. Eräänä unettomana yönä vaivuin hetkeksi horteeseen ja aloin heti nähdä hyvin elävän tuntuista unta: erittäin ponteva ankka seurasi minua metsässä ja koetti herättää huomioni kaikin keinoin. Se pyöri maassa, vipelsi ympärilläni, kiipeili puissa, asettui outoihin asentoihin, vikisi ja räpytteli... minä olin kiusaantunut ja yritin vältellä ja pakoilla sitä, mutta se seurasi minua kaikkialle. Miksi se yritti herättää huomioni? Koska se oli järjettömän, palavan, kertakaikkisen rakastunut minuun! Ja minä yritin olla kuin en huomaisi mitään.
Eilen hiljentyessäni tämän unen ja muutaman muunkin asian merkitys pulppusi äkkiä pintaan hyvin kirkkaana ja selkeänä: elämä rakastaa minua ylenpalttisesti ja koettaa havahduttaa minut totuuteensa, ja minä hölmö koetan vain tuudittautua tavalliseen stressiini ja vanhoihin pelkoihini. Ikäänkuin jokin olisi tärkeämpää kuin rakkaus! No, onko? Tänään minun on pakko, tänään minun on kunnia vastata, että ei, ei ole. Loppujen lopuksi millään muulla ei ole mitään merkitystä kuin rakkaudella. Stressaapa siinä!

Lehvästöön piiloutuu

Syvä hengenveto ja huokaus.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Maalaamista, liisterin levittämistä, tapetin ripustusta, huolittelua, hiomista, tavaroiden pakkaamista, poisheittämistä, lajittelua, poraamista, ruuvaamista, pesemistä, hankaamista, liottamista. Loputtomalta tuntuvaa kantamista.

Olemme muuttaneet pikku mökkiin, jossa remontti on edelleen kesken. Syksy on tuonut tullessaan myös aika kasan muitakin töitä, kuvitustehtäviä, kirjantaittoa, opetusta. Väittäisin, etten ole ainakaan henkisesti vieläkään kovin stressaantunut, mutta ruumis on kyllä iltaisin hellänä kaikesta työstä. Se on tavallaan hyvin antoisaa. Iloitsen häälahjoista, ihmeen ilmavista ja lämpöisistä vuodevaatteista, joiden väliin on suloista taintua iltaisin.

Iloitsen siitäkin, että mökissä ei toistaiseksi ole internettiä. Rauhallinen elinympäristö säteilee minuun ja minussa. Saan istua ja syödä leipää keittiön pöydän ääressä, ihailla takapihan metsikön nerokasta järjestelmää. Kaikki kasvaa, kaikki kuolee, kaikki korjataan talteen. Vanha pihlaja on säilynyt hengissä kesän kuivuudesta ja notkuu nyt huikean punaisista marjoista. Se tulee tarjoamaan ravintoa lukuisille tiaisille, tilhille, urpiaisille pitkän syksyn mittaan, ja iloa meille jotka saamme ottaa oppia siitä luontevuudesta jolla elämä hoitaa hommat. Jaa, kenties puusta liikenee meillekin purkillinen kirpeää hyytelöä.

Huomaan, että mieleni on jo nyt rauhoittunut, kun olen asunut viisi päivää pois keskustan läheisyydestä. ”Living in Sörnäinen, you could sharpen a pencil sticking it into your ear”, sanoi hollantilainen työhuonekaverini kerran osaaottavasti.

Olen aina ollut kiinnostunut eri kasvi- ja eläinlajeista. Vielä antoisampaa kuin lajien tunnistaminen on havainnointi ilman mitään luokittelua. Katson, kuinka vaahteran raskaat lehvästöt sävähtelevät ja nytkähtelevät taianomaisesti. Vihreä verkko liikkuu ja elää. Kokemukseni ja tietoni kyllä mielellään kertovat, että hippiäiset ja eri tiaislajit, jotka hyppivät lehtien suojissa ja lennähtävät oksalta toiselle etsiessään hyönteisiä kuorelta, saavat lehvät liikkeeseen, eikä kyse ole sikäli ihmeestä. Mutta kun hiljennyn katsomaan ja jotenkin sulaudun tuohon elämään, minä havaitsen ja olen sävähtelyä, sykettä, värähtelyä, iloa, leikkiä, ihmettä. Lopulta unohdan itseni. On vain tämä elämä.

Olen löytänyt merkillisen paikan aivan keskeltä lehvästöä. Aivan konkreettisesti. Talomme vintin huterat ulkorappuset nimittäin päättyvät pienelle korkealle tasanteelle, jonne ei näy tieltä eikä naapureiden pihoista. Tasanne on kaikkialla lehvästöjen saartama, ja siellä on mieluisaa seurata, viltin suojissa, kuuma kaakao kämmenten lämmikkeenä, kuinka syksyn mysteeri kerää ravinteet talteen lehdistä, muuttaa ne ihmeellisen värisiksi ja heittelee ne sitten maahan ja elämän loputtomaan kiertokulkuun.

Kiitos!

Ei mitään.

En keksi, mitä voisin tehdä, siis hiljennyn. Tunnen voiman värähtelevän vatsassani, käsivarsillani, kasvojeni pinnassa. Keho sykkii. Ajatukset lähtevät helposti liikkeelle, palaavat viime yön uneen jossa valtaisa sammakko äityi hyvin, hyvin vihaiseksi. Minä palaan aina takaisin kehoni tuntemuksiin. Ajatukset ovat sammakoita, vihaisia sammakoita. Joskus, usein, niitä hyppii suusta ulos. Mutta ei nyt.

Minun piti tehdä töitä, mutta tuli tekninen ongelma, tai useampia sellaisia. En saa kiinni ketään, joka voisi auttaa, joten en voi tehdä mitään. Se on oikeastaan ihana tila. Minusta tuntuu, että jokin kirjoittaa ja minä lepään. Hetkittäin luiskahdan normaaliin kirjoittamiseen, tekemiseen, puuhaamiseen, ja sitten taas laskeudun lepoon.

Elämä näyttää meille mahdollisuuden johonkin uuteen ja ihanaan. Uusi ei ole vielä aivan tässä mutta jo sen mahdollisuus täyttää meidät ilolla. Tässä ilossa voisimme levätä, huolimatta siitä, antaako elämä meille tämän uuden vai ei. Mitä iloa on uudesta, jos... ei ole iloa? Ilo itse on se, mitä saamme. Mutta pian alamme haaveilemaan ja pelkäämään menetystä - vaikka se on menetys ainoastaan haaveilumme kannalta, ei ilon tai elämän kokonaisuuden kannalta.

Uuteen taloon muuttaminen on epävarmaa, mutta olemme mieheni kanssa yhteisestä päätöksestä tahtoneet pysyä ilossa. Kaikki tähän hankkeeseen liittyvä tekeminen on ollut hauskaa ja rentouttavaa, jopa hometarkastajan tapaaminen. Kaksi viikonloppua remonttia ja pihan kunnostusta ovat olleet hyvin antoisia. Jos nyt emme pääsisikään muuttamaan, emme olisi menettäneet mitään, saaneet vain tehdä mieluisaa ruumiillista työtä. Olisimme saaneet kokemuksia siitä, millaista elämää oikeastaan tahdomme viettää. Olisimme tavanneet hauskoja ihmisiä ja oppineet yhtä sun toista käytännöllistä. Nyt odotamme hometarkastuksen tuloksia, ja on ihan mahdollista, että talo on asumiskelpoinen. Jos ei ole, meillä ei siis ole mitään ongelmaa. Hetkittäin läikähtää haikeus, että emme enää tapaisi ihastuttavaa vuokraemäntäämme, tai harmistus siitä, että joutuisimme yhä edelleen asumaan (ainakin jonkin aikaa) Sörnäisissä. Mutta palaan iloon. Tälläkin hetkellä istun kivitalon neljännessä kerroksessa eikä minulla ole mitään ongelmaa.

Eikä kukaan edelleenkään vastaa puheluihini!

Miehelle

Huomasin taas joutuneeni tuttuun kierteeseen: kaksi pikku tehtävää oli jäänyt viikkojen kuluessa tekemättä ja ne rupesivat kummittelemaan mielessä. Aamun tunteina, kun heräsi, ne hypähtivät tietoisuuteen, samoin illalla ennen nukahtamista - aina silloin, kun niille ei voinut mitään.

On typerää ajatella jotain asiaa viikkokausia sen sijaan, että tekisi sille jotain. Nyt molemmat hommat on hoidettu ja rauha maas. Ennen ajattelin, että ongelmani on se, että vatvon asioita mielessäni enkä osaa päästää niistä irti. Ongelma olikin useammin se, että en hoitanut asioita (vaan vatvoin niitä mielessäni). Asiat kannattaa tehdä heti, kun se on mahdollista ja kannattavaa, tai sitten sanoa että en tee. Niin yksinkertaista, niin pitkä tie tajuta.

On myönnettävä, että irti päästäminenkin on tärkeää; saatan joskus mennä niin ylikierroksille asioiden hoitamisen hurmassani, etten malta levätä. Tunnen, kuinka hyvältä tuntuu saattaa tehtäviä eteenpäin, mutta unohdan, että työthän eivät lopu. Yhden asian loppuun saattaminen mahdollistaa toisen aloittamisen. Välillä työt tulee panna sivuun ja levätä ja vain olla. Tiedän, että tässä minulla on vielä opittavaa, tai pikemminkin unohdettavaa. Tiedän, että osaan unohtaa.

Hiljennyn: en muista yhtään mitään.

Olen kiitollinen, että elämässäni on tämä päiväkirja. Ja voi että, miten monesta muustakin olen kiitollinen! Tästä kokonaisesta horisontin levyisestä tunnista ennen kuin minulla on tapaaminen asiakkaan kanssa. Siitä pikkuruisesta mummosta ja puutalosta Pukinmäessä. Siitä, että elämässäni on sellainen mies kuin on, mies joka ei jää miettimään ja vatvomaan vaan ottaa selvää ja toimii. Ja sanoo, että nyt on levättävä. Se selkeys tekee minullekin niin valtavan hyvää, se palvelee tätä elämää mikä minäkin olen.

Mies, joka tietää, että mies ja nainen ovat täällä rakastaakseen toisiaan.

Kerta kaikkiaan ylväs otus.

Muistutus

Ahhh. Maha täynnä ihanaa vihannessosekeittoa. Paahtava päivä Sörkan mattolaiturilla. (Löysimme tulevasta kodistamme vanhoja, kauniita mutta kaltoin kohdeltuja mattoja, ja kävin mäntysuovalla tunnustelemassa, saisiko niistä vielä käyttöesineitä. Sai.) Käsivarret ja pohkeet kuumottavat ja kirvelevät. Auto lainassa, ruuhkassa seisomista Kehä I:lla. Hyvä muistutus siitä, että auton omistamisessa tosiaan olisi ne kaikki muutkin puolet.

Paljon on siis tapahtunut minulle sitten viime kirjoittamani. Olen rouva nykyään. Olen ollut jo yli viikon – ehkä bestmaneilta saisi vieläkin tarkan lukeman tunneissa ja minuuteissa, he tekivät ajanotosta hupaisan hää-ohjelmanumeron. Juhlat olivat todella onnistuneet. En aio muistella niitä nyt, kirjoitan niistä jos se on jossain yhteydessä luontevaa. Häitä ”joutuu” kuitenkin muistelemaan monien ihmisten kanssa, ja se on kyllä hauskaa, mutta en tahdo mennä menneisiin syyttä suotta. (Vaikka tosiaan, menneisyyttä se on lähimenneisyyskin, matonpesu ja ruuhkassa seisominen.)

Naimisissa oleminen tuntuu hyvältä! Toinen on tuttu mutta joka hetki jotenkin uuden tuntuinen. Meillä molemmilla on ollut paljon töitä heti häiden jälkeen, ja iltaisin ja viikonloppuna remonttia. Olemme ryhtyneet laittamaan sitä pikkuista puutaloa. Iltaisin olemme väsyneitä ja onnellisia. On ihmeellistä päästä asumaan vehreään, hiljaiseen paikkaan. Jos siis Luoja suo, ei löydy hometta tai tule muita esteitä. Kaupunkiin ja työhuoneelle sieltä on lyhyt matka. Vantaanjoki on ihan vieressä. Jäätyyköhän joki muuten talvella? Voiko sitä pitkin hiihtää?

Huomaan, että minun on hieman vaikea hiljentyä kirjoittamaan. Viime aikoina on ollut vaikea hiljentyä, kun on koko ajan ollut kädet täynnä työtä, ensi hääjärjestelyjen, sitten remontin kanssa! No, ainakaan en ehdi huolehtia mistään tai katua mitään. Häitä edeltävän yön taisin valvoa jännityksestä, muuten koko prosessi sujui oikein rennosti ja hauskasti. Myös remontoiminen on ollut jännittävää ja mukavaa. Eilen vanhaa tapettia repiessä havahduin siihen, kuinka ihanaa on, kun ei tarvitse riidellä. Meillä ei vain ole muodostunut tavaksi kommunikoida niin. Toisinaan jompi kumpi meistä sanoo topakasti, missä minun rajani ja jaksamiseni menee, ja sillä tavalla ongelmat yleensä ovat syntymättä.

Mutta palatakseni siihen hiljentymisen vaikeuteen vielä. Toistaiseksi olen jaksanut erinomaisesti, tuntuu kuin olisi käytössä jotain ylimääräistä energiaa, mutta nyt olisi hyvä aika ruveta hetkittäin rauhoittumaan. Toimiminen tuntuu hyvältä, mutta lepoakin pitää saada, ja meditoida kannattaa. Huomaan, että toiminnan keskellä ajattelen nykyään hieman vähemmän kuin aikaisemmin, ja se on mainiota. Tiedän myös, että se ei ole lopullisesti saavutettu etu, vaan sitä pitää harjoittaa ja vaalia hiljentymällä usein ja perusteellisesti. Ehkäpä tässä olikin kirjoittamisen itu tällä kertaa; en ehkä kirjoittanut hiljaisuudesta käsin, mutta sain hyvän muistutuksen hiljentymisestä.

Niin maan päällä kuin taivaassa

Tytöt, tai aikuisia naisiahan he kaikki ovat, veivät minut meren rantaan. Paikka oli aivan uskomattoman kaunis. Melkein keskellä kaupunkia, niemennokassa on sauna. Kun seisoo katse meren aavalle päin, ei rakennuksia juuri ole näkyviällä, vain käkkäräinen mänty kalliolla, laituri tyrskyjä vasten ja muutamia saaria ulapalla. Sauna on suunniteltu niin, että lauteilta voi nähdä horisontin. Siellä minusta piestiin tuoreilla, katajalla terästetyillä rauduskoivuvastoilla pois kaikki entiset heilat. Minusta tuntuu, ettei heistä paljon mitään minussa ollutkaan jäljellä, mutta seremonia oli tosi hauska, hieman kivulias kyllä hetkittäin. Yhden heilan muistoon on sisältynyt jonkinlaista lievää katkeruutta, ja se suomittiin pyynnöstäni pois erityisen huolellisesti.

Ehkä hätkähdyttävintä polttari-illassa oli vanhan ystäväni ilmoitus, että hän on raskaana. Minä ja hän olemme kasvaneet yhdessä ja tapelleet yhdessä ja jakaneet paljon kitkerämpiäkin tunteita kuin ystävyys, mutta yhtä kaikki hän on minulle hyvin rakas. Emme enää, luojan kiitos, ole niin läheisiä, emme kiinni toisissamme. Etäisyys on luonut tilaa uudelle, jollekin vilpittömälle. Olin aika äimistynyt ilmoituksesta, mutta ihmeen luonnolliselta se tuntui. Näillä asioilla olemme varmaan spekuloineet lukemattomia kertoja, ja nyt se sitten tapahtuu hänelle. Ystäväni ja hänen miehensä eivät olleet suunnitelleet lasta, vastahan he tapasivat talvella. Mutta molemmat suhtautuivat asiaan levollisen innostuneesti. Minäkin tunnen suurta iloa heidän puolestaan. Olen aina iloinnut ystäväni puolesta, niinäkin aikoina, kun emme ole olleet edes puheväleissä. Nyt ystäväni pyysi minua haltiakummiksi. En kieltäytynyt! Jostain syystä tunnen suurta kiitollisuutta, että tämä tapahtui juuri nyt.

Samalla tajusin, että minäkin varmaan ilahtuisin aika tavalla, jos huomaisin olevani raskaana. Jos minun on määrä saada lapsi, niin se saa kyllä tulla. Tämän parisuhteen aikana olen tuntenut, kuinka tiukkaan kasvaneet pelot äidiksi tulemista kohtaan ovat vähä vähältä huvenneet pois. Taloudelliset edellytykset ovat edelleen huterat, kun minulla ei ole vakinaista työpaikkaa eikä siis mitään äitiyslomaa tiedossa, mutta olen varma, että selviäisimme. Emme ole viime aikoina edes käyttäneet ehkäisyä, joskin olemme välttäneet, että mies laukeaisi sisääni. Mutta tämä ”varominen” on ollut myös rakastelun harjoittelua, ei ainoastaan raskauden välttelyä. Olemme määrätietoisesti pyrkineet luopumaan kiireen tunnusta, suorittamisesta, tiettyyn lopputulokseen pääsemisestä. En halua pyrkiä myöskään siihen ”lopputulokseen”, että lapsi saisi alkunsa, saakoon se alkunsa jos tai kun saa.

Raskaana oleva ystäväni oli aiemmissa miessuhteissaan ollut melkoisen huolimaton ehkäisyn suhteen, vaikka suhteet eivät olleet tarpeeksi hyviä lapsen kasvattamiselle yhdessä. Syystä tai toisesta hän ei koskaan tullut raskaaksi. Nyt, päälle kolmekymppisenä, hän on löytänyt mainion kumppanin, jonka kanssa he toistaiseksi käyttivät ehkäisyä, ja lapsi sai alkunsa siitä huolimatta. Elämällä on toisinaan aika hyväntahtoinen huumorintaju!

Meidän hääpäivämme on siis tämän viikon lauantaina. Viime viikkoina ja päivinä olen käynyt itsessäni ja välillämme läpi aika hurjiakin asioita. Minulla ei oikeastaan ole tarvetta kertoa niistä. Naimisiin meneminen, rakkauteen sitoutuminen, tuntuu nyt luonnolliselta ja oikealta. Rakkaus tätä elämää kohtaan, miestäni kohtaan ja ystäviäni kohtaan on välillä aivan pakahduttava. Istuin eilen työkaverini (joka on myös kaasoni) kanssa terassilla lounaalla. Minussa läikehti se ongelmaton tila, johon olen kaikkien viime aikojen kuviteltujen vaikeuksien ja myös väistämättömien menneisyyden kipujen keskeltä toistuvasti palannut. Katsahdin ylös: pilvet lipuivat keveinä, äänettöminä ja lähes aineettoman tuntuisina rintamina taivaan halki. Näkymä oli kuin kirkas peili sisälläni vallitsevalle taivaalle. Minun oli pakko vähän itkeä ilosta; näin keveästi, vaivattomasti elämä liikuttaa minua, ja kaikki mitä tapahtuu on oikein, pilvet eivät voi erehtyä suunnastaan.

Kalliolla, kukkulalla

Olen tänään työskennellyt lähes koko päivän hääjärjestelyjen kanssa, ja kuitenkin minusta tuntuu kuin asiat järjestyisivät itsestään. Minun ei tarvitse yrittää mitään.

Eilen löysimme hauskan pikkuruisen puutalon jota vuokraa ihastuttava mummo aivan käsittämättömän halvalla. Talo on mukavasti bussi- ja lähijunayhteyksien päässä. Minun ei tarvinnut kuin laittaa ilmoitus lehteen, vastailla puhelimeen ja käydä katsomassa muutamaa asuntoa. Jokainen vuokranantaja olisi halunnut saada meidät vuokralle, koska he eivät ilmeisesti olleet näyttäneet asuntojaan muille. Nämä kaikki olivat ihmeen hauskoja ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Vaadittiin hetki luottavaisuutta; piti odottaa, että jokin loksahtaa. Kaikki asunnot olivat tavalla tai toisella hyviä, mutta mikään ei tuntunut ihan oikealta. Parin viikon päästä ilmoituksen ilmestymisestä soitti sitten tämä mummo, joka ei ollut alunperin edes hakemassa vuokralaista mutta naapurin isäntä oli näyttänyt hänelle mukavan näköistä ilmoitusta lehdessä, ja siitä se sitten lähti. Mökissä on paljon tapiseerattavaa, mutta siitä saa kyllä mieleisen kunhan vähän malttaa tehdä töitä eikä ole hirveän kranttu mukavuuksien suhteen.

Minä en ole koskaan haaveillut puutalossa asumisesta. Minä en ylipäänsä ole haaveillut oikein mistään, enkä haaveile vieläkään. En osaa haaveilla lapsista, en häistä (vieläkään). Ainoa asia, josta muistan haaveilleeni lapsesta pitäen, on kosto! Hahahahaa. No, se oli tietenkin täydellisen hedelmätöntä, mutta niin on minusta ihanista asioista haaveileminenkin. Silti tuntuu hieman hämmentävältä, että pian (jos luoja suo) pidän ”unelmieni” häät ja asun ”unelmieni” talossa jossa on oma piha, ilman unelman unelmaa! Kiitollisuutta kyllä tunnen, ja iloa näistä hyvistä asioista joita elämääni nyt tulee. Mutta en halua kiirehtiä asoiden edelle; nyt olen tässä, kalliolla, kukkulalla.

Kivun kanssa

Juuri tällä hetkellä ei ole kipua, tämä ilta ja huominen ja koko elämä näyttää valoisalta. Vai olisiko ehkä kuitenkin jossain takaraivossa keräilemässä voimia se kuvottava tunne... voi ei! Kohta taas kärsin, kohta masentaa, kiukuttaa, turhauttaa.

Migreenisäryn kanssa... oho. Mitäs nyt tapahtui. Yhtäkkiä minun ei huvita kirjoittaa siitä. Kipu vain on tai ei ole, ei siitä tarvitse sen enempää huolehtia. Ehkäpä tuo oli tyhjentävästi sanottu tästä aiheesta. Otetaan hitusen laajempi katsanto.

Olin viikon itsekseni mökillä. Istuin ja katselin, kuuntelin, haistelin, saunoin, tein vähän risusavottaa, lueskelin Barry Longin kirjaa Vain pelko kuolee. Sen avulla mulle alkoi nyt selkiytyä entistä kirkkaammin se, kuinka perinpohjaisesti olen vastuussa itsestäni ja omista mielialoistani. Mulla ei edes ole oikeutta olla pahantuulinen, onneton, ärsyyntynyt! Tämä jotenkin ilahduttaa mua. Jos olen onneton, se merkitsee, että haluan olla onneton. Voin lopettaa haluamisen ja onnettomana olemisen, aina nyt. Ja kyllähän mä sen tiedän, olen onnistuneesti kokeillut sitä niin monta kertaa. Mutta sitten tulee hetkiä, asioita, joiden kanssa niin kovasti haluaisin olla onneton, joiden kanssa olisi niin suloista rypeä kärsimyksessä, syyttää muita, tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Tavallaan se on kiinnostavaa kohdata näitä kohtia itsessä.

Toisinaan hirvittää ja huvittaa, miten paljon terapiassa tuli käytettyä energiaa menneiden kaiveluun. Miten se tuntui palkitsevan karmeista kertomuksista. Miten paljon ymmärrystä ja hoivaa riitti itsesäälille ja masennukselle. No, se oli silloin. Mutta minä en ole minun muistoni. Ei kenenkään tarvitse rakastaa minun oikkujani, en minäkään rakasta toisten ailahtelevia tuulia, en kenenkään menneisyyttä enkä muistoja. Kyllä minä rakkaissani rakastan sitä mikä on nyt ja oikeasti rakastettavaa.

Koti on sekaisin, reppujen, kenkäkassien, telttapussien ryteikkö. Ilma on ihonlämmin, aurinko hiljalleen painumassa mailleen. Minun sisälläni on nyt rauhallista, vaikka olen päivän aikana sanonut ja tehnyt paljon sellaista, minkä olisi voinut jättää väliin. En voi sille enää mitään, se kaikki on menneisyyteen hajonnutta.

Ystävä kutsuu pelaamaan frisbeetä rannalle.

Rummuttamassa

Rummutamme ensin Agrikolan puistossa, tai mikä lie sen taidelukion viereisen kentän nimi. Mies, joka juoksee lähikerrostalosta punaisena, viiksekkäänä peräämään meiltä esiintymislupaa, on sattumoisin eräs taikin opettaja. Nostan aurinkolasejani ja hän ehkä tunnistaa minut vuosien takaa, sekoaa hetkeksi vihaisessa monologissaan. Hänen otsasuonensa saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä. Keräämme säyseinä, no, hieman nuristen djembet kasseihin ja valumme Tokoinrantaan. Virastotalon ja teatterin läheisyydessä emme häiritse ketään. Poliisi sakottaa viereisiä pullosankareita, jättää rytmiryhmän rauhaan.

Pidämmme enimmäkseen yllä jotain yksinkertaista rytmiä, jonka päälle voi improvisoida. Vain pari meistä varsinaisesti osaa rummuttaa, muut oppivat, seuraavat mukana. Minä en periaattessa osaa, vaikka minulla oma soitin onkin, mutta nyt käteni löytävät merkillisen napakoita ja nopeitakin rytmejä. Sormet turpoavat ja kihelmöivät tulipunaisina. Kehon oma kipulääkitys käynnistyy, tunnen endorfiinien hyökyvän käsivarsiin, sormiin, päähän.

Yksi rapajuoppo käy piiriimme, hän kippistää, ylistää, hoilaa jotain sanoinkuvaamatonta, retkottaa nurmikolla kuin onnellinen vauva tapahtumien keskipisteessä. Sykkeen sylissä, turvassa. Toinen, puoliksi juoppo ja puoliksi kai vain seonnut nainen, on huomattavasti harmillisempi tapaus. Entinen harekrishna, esittäytyy myös melkein-teologian maisteriksi ja mensan jäseneksi (tietysti). Myös hän on ensin onnellinen kun saa olla osa joukkoa, mutta käy ajan ja soiton mittaan yhä aggressiivisemmaksi. Hän lakkaa häiritsemästä minua vasta, kun ryhdyn vilpittömän ystävälliseksi; katson silmiin, otan kädestä, toivotan rakkautta ja kaikkea hyvää hänen elämäänsä. Nainen kysyy vielä, miksi hänen pitäisi lainkaan välittää, mitä me ajattelemme hänestä, me jotka luulemme itseämme paremmaksi kuin hän, vaikka hän on teologi, osaa seitsemää kieltä, todettu yliälykkääksi, minkä takia hän on yksinäinen, ja hänellä vielä pykologistakin koulutusta, hän näkee ihmisten läpi. Minä vastaan, ettei hänen koskaan kannata välittää, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä ei näet todellisuudessa ole mitään merkitystä.

Nainen kyllästyy, etsii uuden uhrin jolta alkaa tivata, mikä on tämän ongelma, hän näkee, että tällä on suuria ongelmia elämässään. Häiriintynyt nainen onnistuu lopulta karkoittamaan meistä kaksi pois ennen aikojaan. Minusta poistuminen on ihan hyvä ratkaisu. Lopultahan kaikkien on poistuttava kaikilta paikoilta. Tänä iltana itseäni ei kuitenkaan kauheasti haittaa yhtään mikään, meillä on hauskaa selkorytmeinemme. En saa suuttumusta nousemaan nytkään, kun kirjoitan naisesta. Miksi sitten kirjoitan hänestä? En ole varma. Ehkä siksi, että kun laskelmoiden otin häntä kädestä ja toivotin hänelle rakkautta, minä itse asiassa tunsin rakkautta. En hänen juoppoa, riitaisaa, epätoivoista persoonaansa kohtaan, vaan jotakin sen alla piilevää. Siitä hetkestä voisin olla hänelle jopa kiitollinen.

Ympyränmuotoinen iltapäivä

Vetelehdimme ystävän kanssa Töölönlahden rantaa. Raskaana notkuvien, sadetta odottavien lehmusten, vaahteroiden, hevoskastanjoiden katveessa on viileämpää, lähes rauhallista, lukuunottamatta Friskis o svettiksen helteen halkaisevaa jytkettä. Kun jatkamme lahden pohjukkaan, jumputus sulautuu kaupungin sorinaan, uivien koirien, lokkien ilmoitusasioihin. Peittelen hartioitani. Ystävä ihmettelee ettei minulla ole suojarasvaa, sitähän pitäisi nykyään käyttää vaikka ei edes aikoisi polttaa itseään.

Tuttu mies istuu rannassa piirtämässä. Sen naisenniminen koira tulee vastaan kuin väkkärä, iskee ensi töikseen kirsunsa polveeni, mutta ei ole moksiskaan. Kaikki lintulajit ovat hetken varpusia. Terassilla puhutaan puhelimiin. Naisenniminen koira menee hameeni alle.

Olen ollut lauantaista lähtien enimmäkseen sisällä, aurinko on tuntunut raa’alta, kuumuus on uuvuttanut minut laskettujen kaihdinten taa. Tänään ruumis on saavuttanut jonkinlaisen tasapainon. Liikumme kevätasunsa menettäneiden heinäsorsien ohi kohti Linnunlaulua. Ystävän seura tuntuu hyvältä. Minäkin saan suunvuoron, välillä olemme vaivatta hiljaa. En muista, mikä joskus oli ongelmana välillämme. Halutessani kykenen kyllä luomaan ongelmia. Ei nyt, eikä nyt.

Puhe polveilee, koskettelee kevyesti liljoja, jättiläisruohosipulin näköisiä lilanvärisiä kukintoja, syreenien humalluttavaa tuoksua. Sukulaisia, kesähäitä, kuolleita rakkaita. Ruumiini kävelee, varpaat taipuvat, jalkaterän kaari venyy, koko jalkapohja tuntee asfaltin roson. Nilkat, pohkeet, polvet taipuvat. Veri pakkautuu heilurina liikkuviin kämmeniin ja sormeni sykkivät. Tongin kolikoita. Kahvia ja karpalomehua jäämansikoilla. Istuudumme Sinisen huvilan näköalapaikalle. Kaupunki on näyttämö, meillä paikat parvelta. Keveä utu levittäytyy Mannerheimintien ylle, oopperan, Finlandia-talon eteen. Näytelmässä vallitsee sopusointu. Varpusia ei saa ruokkia, ei niitä tarvitse ruokkia, ne osaavat itse korjata pudonneet vohvelinmurut ja sämpyläntäytteet.

Puheen vuoro

Olimme viime viikon retriitissä. Se toi minua alemmas. Tunnen ruumiini raskaammaksi, ja samalla sen, joka kannattelee, äärettömän voimakkaaksi. Tunnen juuri nyt jonkinlaisia juuria jotka ulottuvat minusta maahan, lattiaan, ympäröivään tilaan. Tunnen hetkittäin. Sitten taas mennään eikä tunnustella. Sellaista se on.

Rakkaus. Hurja. Miten voi rakastaa ihmisiä niin paljon tuntematta heitä lainkaan? Miksi en kärsi, kun olen muista retriittiläisistä erossa, miksi en kärsi lainkaan, vaikka en ehkä koskaan enää tapaa heitä? Tiedän, olen kuullut, että sellainen rakkaus on, se ei kärsi. Se vain rakastaa. Toisinaan, luojan kiitos, tulee hetkiä, joina rakkaus ilmenee selkeänä ja puhtaana.

Olen kirjoittanut pitkään, pyyhkinyt suurimman osan pois. Hyppelen aiheesta toiseen, kaikki sanat kaartelevat kuitenkin saman asian ympärillä. Miksipä ei? Oliko muuta? Onko muuta?

Eilen tapasin isäni merkillisissä olosuhteissa. Vietimme iltaa kaksin mieheni kanssa omassa kodissamme. Sovimme usein etukäteen hetkiä, aikoja, joina pyrimme siihen, että mikään ei tule väliimme. Eilenkin piti yksi vetkutteleva ystävä ohjata ulko-ovelle. Pyysin ensimmäiseksi, että voisimme vähän hiljentyä ennen kuin ryhdymme juttelemaan, rakastelemaan, tai mitä ikinä tulisikaan tapahtuvaksi. Retriitin tuoma selkeys auttoi huomaamaan, että olen täynnä ties mitä odotuksia, enkä halunnut pilata niillä hetkeämme. Istuimme sitten pitkään vastatusten, katsoimme toisiamme silmiin, kumpainenkin kai ajatuksettomassa tilassa. Mieheni kasvot rupesivat hämärtymään, kuten usein käy, kun katsoo kauan samaan pisteeseen. Mutta nyt tulivat tilalle uudet kasvot: isäni silmät, kulmat, poskipäät, suu. Isän kasvot läikehtivät mieheni kasvojen takana, edessä. Välillä näin muita kasvoja, mutta isä palasi aina. Se oli kiusallista, outoa, liikuttavaa. Minä olin alasti, ja isäni katseli minua mieheni läpi. Minä en osannut sitä odottaa, mutta en yllättynytkään, sillä isä on viime aikoina ollut läsnä kokemuksissani monella tapaa. Lopulta karistin hahmon silmistäni ja sanoin miehelleni, että tiedän ettei hän ole isäni, mutta voisiko hän tietoisesti tuurata tätä hetken. Hän lupasi, ja isän kasvot häilyivät siinä taas. Sanoin isälle: ”Tässä minä olen. Tässä minä olen. Ei minulla ole muuta asiaa kuin että tässä minä olen.” En ihan ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta ne tuntuivat oikeilta sanoilta. Tunnustelin. Vielä oli jotain sanottavaa. ”Tällainen minä olen, tällainen nainen minä nyt olen.” Ehkä mieheni kasvot kääntyivät vähän hymyyn, sillä näin isäni hymyilevän levollisesti. Sitten isä katosi.

Siinä ei ollut mitään häpeää. Ehkä rakkautta. Ehkäpä!

Onnenpyöräilyä

Mieluisa blogi, tämä. Saa kirjoittaa juuri niin harvoin kuin huvittaa. My Typossa, kaikella hellyydellä ja rakkaudella, tunsin kumminkin solidaarisuutta siskoja kohtaan ja sitä kautta jotakin huonon omantunnon kaltaista kutinaa jos pysyin pitkään hiljaa. Tähän blogiin hiljaa oleminen taas sopii erinomaisesti! Ei minulla taida olla lukijoitakaan, joten kukaan ei odota eikä pety. Silti kirjoittamisessa on outoa mielekkyyttä. Mutta olenhan kirjoittanut päiväkirjaakin 25 vuotta ja tietääkseni sitä ei ole lukenut kuin yksi miero poikaystävä, joka kyllä sai siitä teosta huutia.

Odotan, jännitän vastausta kiinnostavasta työstä. Että saanko sen. En tohtinut nostaa Tarot-korttia, ennen kuin olin jättänyt tarjoukseni eikä ollut enää tehtävissä muuta kuin odottaa vastausta. Muuten olisin antanut korttien vaikuttaa tekoihini, vietävissä oleva hölmö. No, kysyin äsken: saanko tämän työn ja mitä siitä seuraa? Wheel of Fortune, sanoivat kortit. Huomenna kuulen, olivatko kortit oikeassa – että saan homman ja siitä seuraa menestys ja suunnan kääntyminen työelämässä. Jos taas en saa työtä, voin toki tulkita, että se se onni olikin. Viestin voi aina ymmärtää korteille edullisesti. Ja epäonni elämässä tulee useimmiten tulkittua niin, että oli tarpeen raivata tilaa jollekin muulle, kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisemmalle.

Kaikenlaista suurta on muutenkin ilmassa. Häät. Pian, rytinällä. Jotain minussa on vielä kesken, ratkaisematonta, tunnen sen. Lähestyvät häät ovat juuri omiaan nostamaan sen jonkin pinnalle ja tarkasteltavaksi. Tervetuloa, jokin, mikä oletkaan. Olen valmis katsomaan suhun ja päivittämään itseäni. Tiedän, että se on tämän liiton ja rakkauden yksi tarkoitus.

Ja muutto toiseen kaupunkiin, pohjoiseen. Mies opiskelisi siellä, ehkä, pari vuotta. Monilta, kuulemma, minun alani työt ovat loppuneet leikaten, kun ovat muuttaneet pois pääkaupunkiseudulta. Vaikka näitä hommia voisi hyvin tehdä etänä. Vaikka melkein poikkeuksetta teemmekin näitä etänä vaikka työskentelisimme parin sadan metrin päässä tilaajasta! Merkillistä. Olen jo leikkinyt ajatuksella, onko mahdollista salata sijaintinsa! Äänittää ratikan kolinaa puheluiden taustalle! No, tänään muutto-asiaan tuli uusi käänne, kun miehelle tarjottiinkin unelmien työpaikkaa tästä kaupungista. Tunsin samanaikaisesti sekä helpotusta että haikeutta mahdollisesti menetetystä seikkailusta. Mutta mitään ei ole vielä ratkaistu. Asuimmepa millä leveysasteilla hyvänsä, mun on päästävä pois betonin, asfaltin, kivihiilipölyn ja avohoitopotilaiden keskeltä kotiin, jossa voin levätä. Kerätä puhtaita nokkosenlehtiä takapihalta ja moikkailla tiaisia, urpiaisia, piisameita, telkkiä tai muita kavereita kuistin aamiaispöydästä käsin.

Hyvin suuri osa ihmisen toiminnasta on ruvennut näyttämään mielipuoliselta. Tarvitseeko tätä kertoakaan! Mihin hyvänsä ihminen ryhtyy, vaikkapa talon rakentamiseen rannalle tai pelkästään paikasta toiseen liikkumiseen, hän tarvitsee yhä suurempia koneita, jotka pitävät hirvittävää meteliä, tallovat kaiken alleen, repivät ja raastavat, levittävät kauheita katkuja. Yksi koneiden tärkeimmistä tehtävistä on eristää ihminen ympäristöstään mahdollisimman tehokkaasti. Näitä ei kannata kovin pitkään jäädä päivittelemään, mutta en malta olla kertomatta mainiota esimerkkiä: leikkasin pääsiäisen tienoilla kuusiaitaa Lapissa. Havupuu tuoksui. Naksuttelin nuoria kerkkiä kaikessa rauhassa jykevillä puutarhasaksilla, toinen naksutteli aidan toisella puolella ja saatoimme, milloin keskittyneisyydeltämme maltoimme, vähän jutella. Sitten tuli eräs avulias, mies tietysti, joka tahtoi meidän jatkavan moottorileikkurilla, kun se kävisi niin paljon nopeammin. Kuinka ollakaan, moottorileikkurissa oli pitkä roikka, jota jonkun (eli minun) piti pidellä, jottei se joutuisi terän suihin. Työ oli tavallaan nopeampaa, mutta vaati siis kahden ihmisen panoksen. Kojeesta levisi kuusen tuoksun alleen peittävä katku, se painoi useita kiloja ja raskas terä teki rumaa, väkivaltaista jälkeä. Meteli oli hirveä, minkä takia oli pakko pitää puristavia kuulosuojaimia. Minun ei varmaankaan tarvitse selittää tarinan pointtia.

On muuten yksi, mies, eräs ystävä, joka saa minut vieläkin innostumaan kaupungin sykkeeestä. Tornitalot, liittymät, terassit, ihmisen lailla rauhattomat pulut, lokit, rotat, ah! Kellareiden tägätyt, sameat ikkunat. Kalterit, siltojen aluset, metrojunien valonauhat. Yksinäiset, jotka koristelevat kerrostaloikkunansa mielikuvituksellisilla jätteillä tai laulavat kadulla Monrepoota, tai muodostavat muuten vain joukkoja yksinäisten. (Olen lähdössä Kuusamoon ensi viikoksi - oikeasti!).

Olen väsynyt niin paljoon ihmisen ylläpitämään, että kun toisinaan pääsen tuulessa natisevaan hongikkoon tai koskemattomalle rannalle, tunnen pökerryttävää mielihyvää ja kiitollisuutta. Kaupungissa pyöräilen kiinnittäen kaiken vaaroilta liikenevän huomioni puihin, räjäyttämättömiin kallioihin, seuraten lokkien ja varisten ratoja taivaalla, pannen merkille hivenen vähälukuisempia lajeja kuten mustavariksia, merilokkeja, viherpeippoja, meriharakoita, tuntien niiden kanssa kaihoisaa sukulaisuutta. Mutta tosiaan, kun tapaan tämän tietyn ystävän, terassilla istuminen tuntuu minusta hieman juhlalliselta (vaikka en jaksakaan nauttia mitään cappuccinoa vahvempaa) ja kaupunki paheineen melkein jännittävältä. Olen tavallani aina ollut rakastunut häneen, ja tiedän, että hän minuun, se on platonista, ihmettelevää, jotenkin veikeää hurmaantuneisuutta, yhtäkaikki sitä samaa suurta rakkautta. Se auttaa näkemään selkeämmin, että sykkii se laiffi betonissa, kebabissa ja sekakäyttäjässäkin. Kun tämä ystävä katoaa kulman taa, haihtuu urbaanin lumo minusta nopeasti, tiedän että hän on yhä ja tulee ehkä aina olemaan sen lumoissa. Tiemme tuntuvat vievän aivan eri suuntiin, ja kuitenkin ne yhä risteävät odottamattomissa paikoissa, ja silloin syntyy iloa.

Osavuosikatsaus

Puhdistin pöydän, jotta voisin kirjoittaa rauhassa. Nykyään rakastan sitä, kun saan lajitella papereita, sujauttaa kuitteja omiin lokeroihinsa, heittää tarpeetonta pois, sulkea kirjekuoria, saada tyhjää tilaa pöydälle ja mieleen. Tätä mieltymystä vain vahvisti kerran sotkuisen keittiön pöydän äärellä saatu oivallus: sotku on menneisyyttä. Sotku on pinttyviä muistutuksia jo tapahtuneista asioista. Koska mieli ja maailma eivät ole erillisiä toisistaan, kannattaa pöytä pitää puhtaana, mieli tässä hetkessä. Tästä kaikesta ei kylläkään toistaiseksi seuraa, että pöytäni olisi aina siisti. Mutta kun lopulta ryhdyn järjestyksenpitoon, nautiskelen siitä suuresti.

Muutama päivä sitten sain yhden konkreettisen selkävoiton lähimenneisyydestä. Sen nimi oli veroilmoitus. Edeltävän vuoden tilinteko, rituaali joka hetken orjuuttaa mutta tultuaan tehdyksi vapauttaa kummasti voimavaroja. Tällaiselle freelancerille se ei ole ihan pieni työ. Nyt se vei puolitoista työpäivää. Varmaan veisi enemmänkin, jos osaisi ja tajuaisi vähentää vielä enemmän kuluja. Toisaalta kuittisota sujui jo sukkelammin kuin viime vuonna, jolloin tein tämän kaltaisen veroilmoituksen ensi kertaa. Viime vuonna palautin sen kolme kuukautta myöhässä. Tänä vuonna viime tipassa, siis ajoissa.

Tänä vuonna ovat muuttuneet siedettäviksi monet asiat, jotka aiemmin ovat tuntuneet raskailta tai jopa ylitsepääsemättömiltä. Yksi näistä asioista on opettaminen. Kyllä minä edelleen saatan nukkua hieman katkonaisesti luentoa edeltävän yön, mutta pelko hupenee yhä kohtuullisemman kokoiseksi ja löydän siitä yhä useammin huvittavia puolia. Vielä viime syksynä musta aina tuntui, että olen työntymässä susilauman raadeltavaksi. Pelkäsin nimenomaan opetusta edeltävänä päivänä ja yönä, en koskaan siinä luokan edessä. Olin kyllä ajat sitten tajunnut, että susia eivät olleet opiskelijat, vaan ihka omat pelkoni jotka riehaantuvat kun vain kuvittelin itseni seisomaan luokan eteen (kummittelevia muistikuvia peruskouluajoista, loputtomasta jännityksestä, kiusaajista, aikuisista jotka eivät eivät osaa tehdä mitään...). Nyttemmin susilauma on paljastunut pariksi vanhaksi, äreäksi villakoiraksi. Ne saattavat räkyttää edeltävänä yönä mutta eivät aiheuta sen kummempaa vahinkoa.

Tämä kaikki on niin hyvä sanoa pois juuri nyt; tänään mulla oli vuoden viimeinen opetus. Kaikki on hyvin. Kaikki muuttuu.