Lorusta ja sen kuvituksesta & linnuista ja lapsuudesta

Olen parina päivänä jatkanut kuvakäsikirjoitusta. Kyseessä on siis muutaman sivun mittainen runomuotoinen lasten tarina. Olen tehnyt kuvakässärin nyt kolmeen kertaan, aina ihan uusiksi. Kuvia on vieläkin liikaa, tai loru joka tapauksessa pilkkoutuu liian pieniin osiin. Sen rytmi mielestäni kärsii.

Runo huristeleee paikoitellen tapahtumasta toiseen aikamoista vauhtia. Tavallaan pidän siitä, pidän selittelemättömästä tyylistä jossa eletään ja edetään hetkessä, uusi asia syrjäyttää jatkuvasti vanhan. Olin kirjoittanut lorun siten, että monet asiat selkiytyisivät vasta suunnittelemassani kuvassa. Nyt herää kuitenkin kysymys, pitäisikö runoa kasvattaa, lisätä lihaa luiden päälle. Luulin, että kuvat tekisivät sen, muuttaisivat sen lihaisammaksi, mutta nyt runo tuntuu vain kalpenevan ja muuttuvat nykiväksi. Ehkä. En tiedä!

Kiinnostavaa on myös se, kuinka ”vahvoja” kuvia loruun voi ylipäänsä tehdä. Alunperin kuvittelin, että joka sivu olisi täynnä seikkaperäistä kuvaa ja loru kulkisi aina jossain kainalossa. Mutta jääkö lorulle silloin lainkaan tilaa sykkiä ja hengittää? Ehkä kuvamaailmaa täytyy viedä viitteellisempään, pelkistetympään suuntaan? En edes yritä vastata näihin kysymyksiin nyt. Ne ratkeavat varmaan tekemisen myötä, ja varmaan senkin myötä kun vilautan hahmotelmiani muutamalle viisaalle ihmiselle.

Nyt kuitenkin tajuan entistä selkeämmin, miksi monien runoteosten kuvat ovat niin hirveän simppeleitä. Ja tajuan, miksi monet runoilijan itsensä tekemät kuvitukset eivät oikein toimi; kuvat eivät tue tekstiä, kun tekijä ei ole malttanut luopua tietyistä kuvallisista ambitioistaan.

Viikonloppuna en pohtinut näitä, asiat ovat vain muhineet jossain. Siivosimme ja laitoimme pihaa. Pesin mummoni ikkunoita. Meillä kävi kavereita grillaamassa ja saunomassa. Täyteläistä!

Kävin myös isän kanssa linturetkellä. Näimme nokikanoja, telkkiä, harmaasorsia, lapasorsia, jouhisorsia, haapanan, tavin, isokoskeloita, mustakurkku-uikkuja, jänkäkurpan, töyhtöhyyppiä. Ja tietysti useita lokkilajeja, joutsenia, harakoita, variksia, naakkoja, västäräkkejä, sinisorsia. Kierrettyämme melkein Finnonlahden ympäri saimme todistaa huikaisevaa näytelmää: joka ikinen siellä pesivä lokki ja varis nousi siivilleen yhtenä valtavana pallomaisena pilvenä hurjasti huutaen. Pian parvesta erkani terävä kärki, jonka etummaisena kiisi kanahaukka suoraan meidän ylitsemme. Se oli käynyt koettamassa onneaan muutamaa tuhatta vastaan. Rohkea kaveri.

Olen viime aikoina kasvavasti ymmärtänyt, miten paljon hyvää oli siinä kasvatuksessa, siinä lapsuudessa, jonka sain. Miten äiti ja isä aina tekivät parhaansa. Miten rajat olivat aina selkeät, miten he pitivät aina yhtä säännöissä eivätkä antaneet meidän siinä kohdassa tulla heidän väliinsä. Ja miten luonnon havainnointi oli osa jokapäiväistä elämää kaupungissa, sen lisäksi että teimme ihania linturetkiä, hiihtoretkiä, Lapin vaelluksia ja mökkeilimme ja kalastimme yhdessä. Toki se oli monella tapaa ihan tavallisen puutteellinen kasvatus, mutta mitään puutteita minulla ei ole enää tarvetta muistella. Elämässä on yllin kyllin rakkautta nyt, ja se on aika paljon se, oikeastaan kaikki mitä tarvitsen. Kiitos, isä, äiti, elämä, hyvin järjestetty!

Mmonta asiaa

Ah. Vietimme muutaman päivän miehen kotikulmilla pohjoisessa. Olo on todella virkistynyt. Aurinko paistoi Lapin taivaan täydeltä, hanki kantoi ja hiihtelimme laihojen kuusien lomassa.

Niin. Ihannetilanne tulevina kuukausina olisi semmoinen, että saisin tehdä muutaman kuvituksen kuussa, niin että eläisin niillä juuri ja juuri, ja lopun aikaa voisin kuvittaa omaa satuani. Tai tietysti sopisi myös yksittäinen isompi, kohtuullisesti palkattu kuvitus- tai taittohomma, jossa olisi väljä aikataulu. Semmoisia vain on vähän vähemmän saatavilla... katsotaan, mitä tapahtuu. Toistaiseksi en ole havainnut merkkejä siitä sisäänpäinkääntymisestä, jota raskaana olevalle povataan. Työt innostavat edelleen.

Jaa. Kuulin taas lupaavasta työhuoneesta. Saa nähdä. Tässä kuussa olisi syytä löytää uusi.

Hmm. Minusta tuntuu merkilliseltä, kun yhtäkkiä kaikkialla puhutaan ilmastonmuutoksesta. Jopa mieheni isä, joka ei ”usko” siihen, mainitsi sanan useamman kerran päivässä pääsiäisen aikana. Minulle ilmastonmuutos tai jokin vastaava aika suuri luonnonmullistus on ollut pienestä pitäen vain ajan kysymys. Liekö vanhemmat näistä puhuneet, vai olinko jotenkin muutenkin herkistynyt luonnon pahoinvoinnille, kun en muista aikaa, jolloin en olisi jollain tapaa tuntenut, että olemme ihmiskuntana menossa päin helvettiä.

No, sikäli minulla ei ole aihetta besserwisseriyteen, että olen lentänyt lentokoneella ja ottanut kuumia suihkuja oman osuuteni. Kuitenkin tuntuu surkuhupaisalta, että viime hetkillä media, politiikka ja liike-elämä ovat tiedostamassa, että jotain vakavaa on tapahtumassa. Ja uskomatonta, että yhä kirjoitellaan, että ei tämä niinkään koske Suomea, oikeastaan täällä metsä kasvaa entistä ehommin ja uusia viljalajikkeita kokeillaan… Ettäkö kaikkialla muualla tapahtuvat valtavat muutokset pysähtyvät Suomen raukoille rajoille? Että muutos ylipäänsä noudattelisi jotain viimeaikaisia ennusteita? Miksi ennusteet muuttuvat koko ajan? Voisiko olla, että me emme kerta kaikkiaan osaa kalkuloida, mitä tulee tapahtumaan tässä elonkehässä, jossa kaikki ihmeellisellä tavalla liittyy kaikkeen?

Juu-u. En tiedä, mitä tapahtuu. En pelkää enkä toivo mitään, en nyt. Olen läsnä parhaani mukaan sille elämälle, jonka tunnen, sille joka ei muutu eikä kuole.

Kysymys raivosta

Olen vihdoin saamassa päätökseen sen erään raskaaksi osoittautuneen työn. Samaan aikaan on päättymässä yksi sun toinenkin työhön liittyvä asia. Huolto ei ilmeisesti herätä tietokonettani henkiin, ja edessä on uuden hankinta. Viime lauantaina tyhjensin työhuoneeni ja muutin toistaiseksi työskentelemään kotona. Emme löytäneet oikean tuntuista tilaa. Tai oikeastaan löysimme parikin, mutta viime hetkellä kummassakin tapauksessa osoittautui, ettei niitä sittenkään olla vuokraamassa kenellekään. Elämä oikein alleviivasi: ei nyt.

Se oli kiva työhuone, mainio sijainti Kalliossa, mukava porukka, hyvä aikakausi, mutta se on nyt ohi. Niin, ja opetuksetkin ovat ohi tältä keväältä! Niistä jäi hyvä tunne. Ensi (luku)vuonna en sitten varmaan opetakaan.

Vuodenaikojen kierto vain vahvistaa tätä ilmiötä, että elämä (ainakin minun elämäni) tahdistuu aalloiksi. Monet asiat alkavat pikkuhiljaa samoihin aikoihin, ovat käynnissä täydellä höyryllä yhtä aikaa, ja tulevat päätökseensä yhtä aikaa. Tuntuu aina yhtä hämmästyttävältä, kun asiat synkronisoituvat niin voimakkaasti keskenään.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa, kun mitään muuta ei ole tehtävissä minkään muun asian suhteen. Pöytä on tällä hetkellä puhdas, monessa mielessä. Uusi työpisteeni on mieheni entinen työpöytä, jonka hän tyhjensi avaraksi minua varten.

Syvä hengitys. Viime viikko oli hyvä viikko, mutta todella raskas. Sain monena iltana opetuksen jälkeen tehdä vielä toisen työpäivän, ja se alkoi olla hyvin kuluttavaa. Minulle on yhä hieman arvoitus, mitä raivo todella on, mutta ilmiselvästi sillä on tarkoitus. Se nousi minussa yhä joka ilta. En kerta kaikkiaan nähnyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä ne iltasessioni, koska halusin saada työn tehdyksi niin pian kuin mahdollista. Samalla olin kuitenkin vihainen. Katselin itseäni vihaisena. En oikein aina tiennyt, kenelle tai mille olin vihainen. Itselleni? Työn teettäjille? Sille että annan kohdella itseäni näin? Vai oliko se vain voima, joka nousi, jota en osannut aina heti kohdistaa oikein: työn nopeaan, tehokkaaseen loppuun saattamiseen?

Kirjoitin tästä samasta tapauksesta jo aiemmin. Jossain vaiheessa olin tosiaan vihainen muutaman vuorokauden ajan ihan taukoamatta. Se oli helvettiä. Tämä myöhempi raivo on tullut vain hetkittäisinä puuskina, jotka eivät jollain merkillisellä tavalla ole kauheasti häirinneet yleistä olotilaani. Olen tarkastellut raivoa ihmeissäni, ja kieltämättä nähnyt, että se on ajanut minua eteenpäin siinä työssä silloinkin, kun en olisi muuten jaksanut. Jotain kuluttavaa raivossa kuitenkin on.

En ihannoi enkä vastusta tätä raivoani, saati halua tehdä siitä mitään mystistä juttua. Mutta jos jollakulla on rakentavia näkökulmia tai omia kokemuksia, ovat tervetulleita kommenttilootaan.

Auki

Lumikellot pisaroivat esiin takapihan metsiköstä. Scillat ovat vielä nupullaan - talo seisoo koillisrinteessä, jossa kaikki tapahtuu tähän aikaan vuodesta vähän myöhemmin kuin toisella puolella katua. Aika varhainen myöhemmin!

Kannettavani kuoli muutama päivä sitten, kuukausi takuuajan umpeutumisen jälkeen. Ei se mitään. Olen saanut lainata miehen konetta töihini. Vielä tämä viikko opetusta entisessä opinahjossani, sitten minulla ei oikein olekaan töitä tiedossa. Ihanaa päästä tekemään omaa satukirjaani. Rahathan siinä äkkiä loppuvat, mutta luotan että selviän jotenkin syksyyn saakka. Sitten, jos elämä suo, olenkin äitiyslomalla.

Olen viilipytty. Se on mukava muoto.

Tyhjää täynnä

Luulen että minulla tapahtui tässä taannoin aika merkittävä oivallus hiljentymisen suhteen. Ja oivallus jatkuu, värittää jokaista päivää. Se rauhoittaa minua suuresti, lopettaa sen pähkäilyn että pitäisi meditoida useammin, hiljentyä päättäväisemmin, voi olen taas elänyt sumussa, ja muuta hömppää.

Tälläkin kertaa se idea tuli jonkun toisen suusta, kuten niin usein. Olen varmaan kuullut sen lukemattomia kertoja ennenkin (ja todennäköisesti olen oivaltanut sen ennenkin). Lause kuului jotenkin näin: minulle ei kuulu mitään sen kummempaa. Se iski.

Suurin osa ajasta kuluu semmoisessa ”ei mitään kummempaa” –tilassa. Ei ole mitään erityistä tehtävää, ei tunnetilaa, ei ajatusta. Olen aiemmin kokenut sen tilan hieman ahdistavana tyhjyytenä, ja usein tulkinnut sen juuri sumuksi, jonkinlaiseksi ei-läsnäoloksi. Ja toisinaan ehkä täyttänytkin sitä tilaa jollain ajattelemisella tai tekemisellä joka nopeasti mutta väliaikaisesti pyyhkii ahdistuksen pois. Nyt sitten tajusin, että juuri se ei-mitään on läsnäolon ydintä itseään, puhdasta olemista, tyhjyyttä hyvinkin. Jostain syystä olen nyt voinut jättää sen ahdistuksen pois siitä päältä ja levätä siinä ettei ole mitään erityistä.

Onhan se tietenkin aika hurjaa olla pohjiaan myöten ja pohjimmiltaan aivan tyhjä. Moni masentunut tai ahdistunut ihminen kuvailee tätä tyhjyyttä. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut, ettei tyhjyys ole negatiivista, oikeastaan on jo aika pitkällä jos kokee sen tyhjyyden voimakkaasti.

Eräs ystäväni kertoi tästä samasta asiasta, omia kokemuksiani paljon voimakkaammalla kontrastilla: hänellä oli nuorempana pelottavia öisiä kokemuksia, jolloin hän tunsi irtautuvansa ensin ruumiistaan ja sitten kaikesta, tulevansa imaistuksi tyhjyyteen, lakkaavansa olemasta kukaan. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi, kun ei voinut käsittää, mitä nämä kokemukset olivat. Myöhemmin hän tutustui läsnäoloon ja hiljentymiseen - ja kohtasi sitä kautta lopulta saman tyhjyyden. Ja tyhjyydestä tuli koti.

Minusta tuntuu, että herkät ihmiset, joissa on säilynyt paljon lapsen kaltaista läsnäoloa, kohtaavat helposti näitä tyhjyyden kokemuksia mutta ahdistuvat niistä, kun mikään ympäröivässä maailmassa ei anna niille merkityksellistä selitystä. Itse asiassa koko maailma kehottaa pitämään lujasti kiinni mielestä, ajatuksista, nimestä, identiteetistä ja tietenkin omaisuudesta ja sen semmoisesta, se on tervettä. Muu on vähintään huolestuttavaa.

Minun mieleni on aina ollut sillä tapaa pirullisen itsepäinen ja vahva, että vaikka olen joskus ollut masentunut, en ole kokenut tavanomaista urbaania vieraantuneisuuden tunnetta suurempaa tyhjyyttä - en ennen kuin olen hyvin tietoisesti ruvennut antamaan sille tilaa. Ja yhä vain, useimmiten, tunnen hiljentyessänikin olevani kiinni tässä maailmassa ja aisteissani, olen pintaa syvemmällä mutta en ehkä kovin syvällä. Vaikka tämä ei totisesti ole mikään mitattava asia, enkä minä tiedä lainkaan, mitä tuleman pitää. Joka tapauksessa - mieli ei voi luopua ennen kuin se voi.

Kaikki aikanaan. Ei sen kummempaa.

Starman

Tänä aamuna kävin lääkärissä ja jouduin äkkiarvaamatta ultraan ja näin eka kertaa sen pienen tyypin siellä kuvaruudulla. Semmoinen samanlainen rakeinen ihmisen muotoinen hahmo joita on nähnyt niin monissa ruttuisissa lompakosta kaivetuissa mustavalkokuvissa. Hämmennyin, kun hymyni ei meinannut laskea lainkaan. Kahdesta punaisesta viivasta lähtien olen kyllä tuntenut, että jotain erilaista tapahtuu mun ruumiissa, enkä ole oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää, ja se on tuntunut oikealta. Että antaa sen tapahtua, mitä ikinä siellä tapahtuukaan, ja elämä takuuvarmasti hoitaa kaiken tarvittavan valmistautumisen. Mun tarvitse yrittää yhtikäs mitään. Lopuksi, ehkä, ponnistaa.

Siellä se nukkui, mun sisällä. Lähempänä kuin mikään.

Samalla outo aavistus, vaikea sanallistaa, kuin olisi katsonut kaukoputkella jonnekin valovuosien päähän, kaukaiseen universumiin.

Ilo

Edellisissä merkinnöissä kuvailemani tilanne on oikeastaan jatkunut mutta jotenkin olen nyt kaiken keskellä kyennyt pitämään pääni kylmänä. Olen tehnyt toiselle osapuolelle selväksi, millä ehdoilla voin jatkaa tehtävääni. Jotenkin onnistun löytämään itsestäni sellaisen sopen, jossa minun on täysin hyvä olla, jota mikään poru ei ravistele. Tunnen, että se on suuri saavutus; ei oma saavutukseni vaan jokin on saavuttanut jotain minussa. Ainakin tämän asian suhteen ja nyt.

Tuntuu myös äärettömän vapauttavalta nöyrtyä. Nähdä ja myöntää keskeneräisyyteni, vilpillisyyteni, huolimattomuuteni – ja samalla pysyä siinä paikassa, joka ei ole mitään näistä, jolle ei ole mitään määreitä.

Nuorempana koin, että minulla on heikko tai hauras itsetunto. Niin. Niin se on, itse on hauras ja heikko, onneksi, mutta olen taas kerran tuntenut, että minä en ole se. Näen, että persoonani on pieni osa minua, minun pintaani, mutta minä en lopulta ole se. Itseni ei tunne edes itseään, ja vielä vähemmän se tuntee sitä mikä on itseä suurempaa. Miten helpottavaa, suunnatonta kiitollisuutta herättävää, ettei minun arvoni, olemiseni, tämä elämä, ole riippuvainen mistään ulkoisesta arvioijasta (joihin itseni luen). On taas vähän helpompaa tehdä parhaansa kaikissa tämän maailman olosuhteissa, kun voin tehdä sen hieman tyynempänä. Miten merkillistä on havaita, kuinka poliisi pamputtaa, syyttäjä huutaa, tuomari heiluttaa nuijaansa, ne koettavat ensin viedä yöunet ja sitten käyttää väsymystä nujertaakseen minut - ja nähdä samalla että ne ovat hyttysiä härän selässä.

Ah.

Ruoka. Söin juuri bouillabaisse-keittoa joka sai minut melkein kyyneliin (ruoka ja siitä seuraava kiitollisuus saattavat tehdä sen). Lauantainen hiihtäminen vetisellä järvenselällä ja makkaran paisto kalliolla, jolta näkee kilometrien päähän. Tämänaamuinen sumu, joka kadotti koko naapuruston. Joku bloggaaja kirjoitti kuinka olisi haaskuuta jättää suorat, rehelliset mielipiteensä maailman asioista ilmaisematta ja ruveta kirjoittamaan siitä, miten kivoja ovat kukat, lumi ja sen semmoiset asiat. (Lainaus on tietenkin epätarkka ja irti asiayhteydestään). Voi pojat, tytöt. Kukat ja puut ja lumen sulaminen eivät ole vähääkään pliisuja. Ihmiset rupeavat toisinaan nössöiksi, mutta elämän kauneus on huikaisevaa ja hurjaa.

Jos on kerran puhuttava tai kirjoittettava, ihailu ja ihmettely ovat aika hyviä vaihtoehtoja. Sanoi eräs viisas ystävä kerran, enkä unohda sitä.

Pakkasta. Kiitos!

On niin kylmä, että pihakoivun harakka näyttää varikselta, se on pörröttänyt höyhenpukunsa äärimmilleen. Jotain järjettömän kaunista ja seisauttavaa on tässä kovassa pakkasessa. Pihapiirin eläimet koettavat selviytyä näiden näiden päivien yli. Sinitiainen tekee vain kaikkensa löytääkseen tarvittavan eineen, ja kun mitään ei ole tehtävissä, se vain on olemassa oksallaan. Pulleana.

Minä sen sijaan olen viettänyt viime päivät (viikot?) melkoisessa kurimuksessa. Asia joka on saanut minut tolaltani kerta toisensa jälkeen on ihan arkipäiväinen, tylsä juttu, liittyy edellisen merkintääni. Tällaiset haasteet todella tulevat nurkan takaa ja pääsevät yllättämään; kun olen aivan varomaton, en ihan läsnä, se pääsee alkuun ja vauhtiin, ja sitten minulla onkin keinot lopussa, koska en ole vielä tarpeeksi älykäs, määrätietoinen. Onneksi, LUOJAN KIITOS, vaikka mielessäni tapahtuisi mitä, vaikka katon laudanväleistä pursuaisi kaksipäisiä liskoja, jokin minussa voi pysyä pakkasella, tarkkailla tilannetta. No, minä en nähnyt liskoja, mutta onko yhtään vähemmän mielisairasta viettää päiväkausia tunnelatauksessa, keskustellen mielessään jonkun ihmisen kanssa, keksien jälkikäteen nasevia argumentteja, jo etukäteen päättäen mitä toinen aikoo seuraavaksi tehdä ja olla jo valmis reagoimaan siihen? Jo se, että näin, millaista on olla, ah, ”yksin omien ajatustensa kanssa”, oli hyvin valaisevaa.

Näin ensi kertaa kirkkaasti, miten valheellinen olen puheissani ja teoissani silloin, kun pysyn samaistuneena ajatuksiini ja tunteisiini. Se kirpaisi; minunhan piti olla hyvin kasvatettu, rehellinen, aika vastuullinenkin. HAH! (Saako tähän vielä isompia kirjaimia?)

Kirjoitan menneessä aikamuodossa, sillä juuri nyt olen rauhallinen. Eilinen hiljentymisilta selkiytti minut. Heti, kun astuin sisään huoneeseen, joka oli täynnä hiljentyneitä, läsnäolevia ihmisiä, ja istahdin paikalleni, koko päiväkausia paisuttamani taikina lässähti, kaikki selkeni, tiesin yhtäkkiä täsmälleen mitä minun tulee tehdä. Minun ei varmaan tarvitse kuvailla, kuinka helpottavaa se oli. Miten vahva voima onkaan toisten ihmisten läsnäolo!

Voi olla, että tämä sama asia tulee haastamaan minut vielä useita kertoja, mutta ehkäpä olen taas nähnyt tarpeeksi sitä mitätöntä helvettiä ja saanut uutta jalasijaa rauhan puolelta, niin ettei minun tarvitse enää niin antaumuksella syöksyä siihen kuvioon.

Kohtaaminen

Olen käyttäytynyt huonosti erästä ihmistä kohtaan. En tarkoituksellisesti, mutta tiettyä huolimattomuuttani. Hän on vihainen. Minä olen väsynyt. Tämän ihmisen kohtaaminen oli alusta alkaen haastavaa; hänen persoonansa nostatti minussa (tai oikeammin minun persoonassani) heti aivan poikkeuksellisen hankalia negatiivisia tuntemuksia. En ole kyennyt hoitamaan asioita hänen kanssaan jämptisti, koska minun on ollut hyvin vaikea kuunnella häntä.

Tämä on ollut kivulias mutta myös valaiseva tapahtumaketju. Olen katsellut itseäni, kun puhun puhelimessa tämän ihmisen kanssa (eräs asia on hoidettava loppuun, enhän muuten jatkaisi hänen kanssaan asiointia). Näen että olen tyly, välttelevä, rasittuva, enkä mahda sille mitään sillä hetkellä, en pääse irtautumaan ärtymyksen lumouksesta. Voin vain katsella itseäni ällistyneenä, ja tämä hiuksenhieno etäisyys, jolta katselen, on tehnyt oloni hivenen helpommaksi. Olen nähnyt typeryyteni, mutta parhaani mukaan en ole jäänyt makaamaan sen jälkeiseen syyllisyydentunteeseen. Tästä on seurannut hetkiä, jolloin, yhtäkkiä, kaikki välillämme on ollut aivan helppoa ja selkeää. Ja sitten... taas törmätään.

On kulunut pitkä aika siitä, kun tällaista on viimeksi tapahtunut. Näköjään minun piti kohdata tämä ihminen, meillä on jotain, heh, annettavaa toisillemme! Ehkä voin jopa löytää kiitollisuuden siemenen itsestäni. Olen sen löytänytkin, kadottanut ja löytänyt ja kadottanut ja löytänyt jälleen. Jos olen rohkea ja kyllin selkeä, ja jos sopiva hetki koittaa, saatan jopa kiittää häntä hänen tarjoamastaan heijastuksesta.

Hetken lause

Kaikki mahtuu.

Matkahykerrys

Olen lähdössä ylihuomenna pariksi viikoksi matkalle, jos mitään kovin mullistavaa ei tapahdu ennen sitä. Siellä sitten piisaakin merta, lämpöä, luontoa ja lisää merta. Ja ties mitä muuta. Tuskin nettiä kuitenkaan. Matka ei juurikaan ole ollut ajatuksissani muuna kuin jonkinlaisena takarajana johon mennessä pitää tehdä joitakin asioita. Se on hyvä; en voi ainakaan pettyä odotuksissa, kun niitä ei ole!

Kuluneet päivät ovat olleet haastavia ja kyllä palkitseviakin. Olen tyytyväinen aikaansaamisenkin puolesta: opetustyö alkoi hauskasti ja tein äidilleni lahjaksi maalauksen, joka on jotenkin - uudenlainen. Sen idea perustuu väreihin, vaikka se on esittävä. Alaosan punaiset, magentat ja keltaiset sävyt alkavat oudolla tavalla hehkumaan yläosan tummien, toistensa läpi kuultavien värikerrosten rinnalla. Maalasin melkein huvikseni, kuvittelematta että voisin onnistua, koska se on niin monella tapaa erilainen kuva kuin olen aiemmin tehnyt. Vaikka nyt siksi että se on iso ja siinä on kukkia (suoraan sanoen, olen hölmönä kuvitellut että kukat ovat liian kulunut maalauksen aihe). Mutta ehkäpä olennaisempaa on, että maalaus sai alkunsa hiljaisuudesta. Sieltähän ideat yleensä nousevat, mutta tällä kertaa se tapahtui tietoisesti. Pingotin paperin jo kauan sitten ja katselin tyhjää pintaa monena päivänä. Kieltäydyin ideoimasta. Päätin, etten rupea keksimään mitään, idean on noustava sieltä jostain, ja jos ei nouse, niin... sitten ei tule maalausta. Epätoivokin meinasi iskeä välillä. Lopulta kuva kuitenkin ilmaantui hiljentyessäni, jonkinlaisena hahmona, kauneuden kokemuksena. Se muuttui vielä maalatessa, kun seurasin värejä ja niiden vaikutusta toisiinsa. Vasta tänä aamuna näin, että lopputuloksestakin saattaa tulla hyvä.

Huomaan, että matkajännitys alkaa kehkeytyä, olen hieman tärinässä. En varmaan pahemmassa kuin missä olen ollut suurimman osan tähänastisesta elämästäni, jatkuvassa ”matkajännityksessä”, mutta nykyään sentään silloin tällöin havaitsen, mistä on kyse. Ja nyt voinkin alkaa laskeutua. Ah. Asiat pitää oivaltaa uudelleen, uudelleen, elää todeksi aina uudelleen. Jokin hykerryttävä olo alkaa jo kehkeytyä sen jännityksen tilalle mahan seutuvilla. Kyllä tämä tästä, teen vain parhaani, kuten tähänkin asti.

Oho. Minulla ei ole enää oikein mitään sanottavaa. Eläkää ihmisiksi, te kauniit.

Kolmatta linjaa

Kirjoitin aiemmin päättäväisyydestä ja epäilin, olenko mitään päätöksiä tehnytkään. No, kirjoittaessani sana johti toiseen, ja syntyi myös aineksia sana-sekaannukseen; tokihan hiljaiseksi meneminen vaatii tietynlaista päättäväisyyttä, määrätietoisuutta, tarkkaavaisuutta... kaikissa näissä sanoissa on oma vivahteensa, joka viittaa mielen voimanponnistukseen, tavoitteellisuuteen, keskittymiseen... mutta luojan kiitos, ne ovat vain sanoja. Sanotaan nyt siis, että ainakin minulta, nyt, vaatii määrätynlaista päättäväisyyttä pysyä hiljaa. Hm, olisikohan kärsivällisyys sille hyvä sana?

Hengityksen tuntuun ja rytmiin palaaminen tuntuu koko ajan avaavan uusia, ihania asioita. Yhtenä iltana menin nukkumaan, valmiina vaipumaan uneen. Juuri kun lihakseni olivat venähtäneet pitkiksi, kehoni päässyt mukavaan vaaka-asentoon, jostain hyökkäsi todella agressiivinen komppania isi-päätteisiä ajatuksia. Ennen matkaa pitäisi löytää passi, missä se on muuton jäljiltä? Ja tulisi tyhjentää entisen asunnon kellari, viedä kierrätykseen viimeiset huonekalut, ja voi ei, äiti toivoisi että siivoaisin asunnon vielä kerran kylpyhuoneremontin jäljiltä, miksi menin lupautumaan vaikka se ei - ja kopiokortti, aikataulun varmistaminen sekä kymmenen muuta pikkuasiaa pitäisi vielä hoitaa tulevaa luentosarjaa varten, ja pakata pitäisi, hankkia lääkkeet, miten minä kaiken tämän keskellä vielä löytäisin rauhaa ja hiljaisuutta jotta saisin tehtyä äidille syntymäpäivälahja-kuvan joka huokuisi muutakin kuin stressiä ja ahd... äkkiä hengitys muistutti itsestään. Tunsin kuinka ilmavirta kävi sieraimiin, pallea kohosi, ja äkkiä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ikäänkuin olisin hypännyt meluisassa uimahallissa pää edellä syvälle veteen. Ilmakin tuntui nestemäiseltä aineelta kaikkialla ihoa vasten, virtasi keuhkoihin paksuna ja voitelevana. Katselin silmät suurina, vaikkakin ne varmaan olivat kiinni, ihmettelin hiljaista, ihmeellistä kelluntaa, en yhtäkkiä tiennyt mitä oli tapahtunut, en mistä olin tänne tullut. Hengitin. Sitten pulpahdin taas pintaa, ajatusten kohina alkoi, mieli halusi kunnian hiljaisuudesta. Hengitin. Oli taas hiljaista. Kohta - lisää ajatuksia, tästä voikin kirjoittaa blogiin, siellä taitaakin olla kävijämäärät nousussa ja... Hengitin. Palasin kerta toisensa jälkeen ihanaan hiljaisuuteen. Muistikuvat ehtyvät. Taisin nukahtaa.

Voi, mikä typerys, lörppö, ahne, turhamainen vätys mieli onkaan. Mutta mikä helpotus, se en ole minä, se en ole minä! Kiitos siitä! Luojan kiitos.

Äskeinen tapaus oli viime aikojen vahvin yksittäinen kokemus siitä, että pystyn hiljentymään myös tunnemyräkän keskellä. Tänään samat ajatukset ovat vaanineet minua kaikkialla, mutta ne ovat jotenkin heikkoja, rääpäleitä. Palaan hengitykseen.

Kun kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran. Saa vanhat saatavat jokainen...

Kalliossa työhuoneelle astellessani jostain nousi merkillinen hyvä olo vatsan seudulle. Se tuntuu tukevan koko kehoa, kannattelevan. Ihmiset soittavat, tekstaavat, lähettävät sähköpostia, esittävät vaatimuksiaan. Tarkemmin katsoen ne eivät olekaan vaatimuksia; jonkinlaisia toimintaehdotuksia vain. Teen mitä teen, ehdin mitä ehdin. Kaikki tulevat tavalla tai toisella tyytymään siihen, mitä teen, toimitan, hoidan. Toisinaan tarvitsen päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä, seuraavana päivänä saan kaiken lahjana.

Ikkunoita

Vietimme joulun välipäivät retriitissä, jonka aikana tutustuttiin useisiin meditaatiomenetelmiin (jotka ovat ”erilaisia ikkunoita samaan huoneeseen”). Näistä erilaisista hiljentymisistä tarttui matkaan pieniä asioita, jotka helpottavat nykyhetkeen palaamista milloin tahansa. Tällä hetkellä minulle toimii hienosti eräs hyvin vanha meditaatiomenetelmä – hengityksen seuraaminen. Jos joudun päivän aikana ajatusten tai tunteiden vietäväksi, palaan parhaani mukaan tunteeseen, kuinka ilmavirta pyyhkii sieraimia ja kohta hieman alempana pallea nousee. Pysähdys. Laskee. Vanha ilma poistuu sierainten kautta. Se on äärettömän rauhoittavaa. Enkä pysty samaan aikaan ajattelemaan ja olemaan jatkuvasti tietoinen näistä havainnoista.

Toinen havainto on ollut ”pehmeästi katsomisen” voima. Normaalisti kaupunkiympäristössä katseeni hakeutuu kyltteihin, otsikoihin, ihmisten vaatteisiin, ilmeisiin, siihen mitä ja miten he puhuvat toisilleen, kaikenlaisiin yksityiskohtiin. Ne saavat pian koko huomioni ja jokin mainos tai muu yksityiskohta jo provosoi turhanpäiväisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ruvennut katsomaan sulkematta mitään pois. Katson kaikkea, koko näkökenttäni laajuudelta, silmät pehmeinä, tarkentumatta erityisesti mihinkään – ”katson” myös sinne, minne näkökenttäni ei ylety, kun katson ikään kuin koko kehollani. Aistin niin paljon! Kaikkialla on aistimusta. Minun ei tarvitse arvioida mitään, mikään ei ole tärkeämpää kuin jokin toinen. Voin levätä kaiken kiireen keskellä. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Merkillinen havainto on myös se, että kun katson tällä tavalla, laajasti, pehmeästi jotakuta, jota rakastan, tunnen rakkauden selkeämmin. En kiinnity mihinkään erityiseen, vaan näen hänet osana suurempaa kokonaisuutta. Ah! Pitkä hahmo, joka seisoo keskellä huonetta ja ravistelee peittoa puhtaan pussilakanan sisään. Tai tuli loimuaa takassa, mies istuu sen äärellä kädet kiedottuina polvien ympärille, ikkunalasin läpi himertää tummanvioletti taivas. Miten kaunista. Sykähdyttävää.

En ole varma miksi, mutta tällä tavalla katsominen muistuttaa minua siitä, ettei rakkaus lopulta ole henkilökohtaista. Ehkäpä siksi, että en tuijota vain siihen henkilökohtaiseen hänessä? Juuri tämä kumppani on kyllä suotu, jollain tapaa tarkoitettu, juuri minulle. Mutta lopulta rakastan hänessä eniten sitä mikä ei ole hänen persoonaansa, mikä ei liity siihen mitä hän suorittaa, harrastaa, keksii, reagoi, kertoo, saa aikaan. Rakastan sitä, mitä hän, tekemättä mitään, jo on. Se sama mies on jokaisessa miehessä.

Eipä tarvitse haikailla, kun saa jo kaiken :)

Vatsastapuhuja treenaa

Miten voi olla hiljaa? Minulta se vaatii päättäväisyyttä. Mutta voi hyvinkin olla ettei se ole ollenkaan päättämisen asia; minun mieleni vain on kuvittellut niin. Tai se koettaa uskotella minulle niin, jotta luulisin, että se on edelleen puikoissa.

Voi mieli pieni, sinä et tiedä juuri mitään.

Mieleeni tulee joskus ajatus, että on tämä aika kivinen tie, että hyvähän minun tänään on olla hiljaa mutta annapas olla huomenna tai ensi viikolla, kun ajatukset ja emootiot järjestäytyvät ja aloittavat oikein imperiumin vastaiskun. Mutta ei mieli tiedä! Ei vaikka tuo olisi sen viimeinen ajatus! Ei se tiedä mitään nykyhetkestä. Se on menneisyyden hallitsija, mutta siis tyhjän kunkku, koska mennyttä ei ole. Tulevaisuutta se kuvittelee ja kuvittaa mielellään, mutta hakoteillä se on siinäkin. Oikein tulevaisuudentutkimuskeskus.

Ehkä minä en ole päättänyt yhtään mitään. Ehkä on vain minun aikani palata kotiin.

Opettelen vatsastapuhujaksi (tai ehkä pikemminkin palaan sellaiseksi). Kun puhe tulee päästä, se on täynnä käsitteitä ja kuvitelmia. Kun se tulee vatsasta, no, se on mitä on. Siinä hetkessä.

Olin eilen kuuntelemassa luentoa ja keskustelua työssä jaksamisesta. En tiedä miksi menin sinne, mutta siellä olin. Siellä puhuttiin luovuudesta, työyhteisöistä, epävarmuudesta, kateudesta, rajoista... aluksi osallistuin kommentoimalla, mutta vähitellen veti hiljaiseksi. Ei siinä mitään vikaa ollut, ihan tavallinen, asiansa osaava tyyppi joka oli kerännyt ja tutkinut tietoa ihmisten kokemuksista ja jaksamisesta työssä. Keskustelukin oli ihan tavallista, ihmiset kertoivat, miten he jaksavat tai väsyvät, ottivat kantaa siihen mitä kateus ja epävarmuus tekevät ja mistä ne johtuvat ja niin edespäin. Ystäväni, joka tuntee hiljaisuutta, oli ollut osaltaan järjestämässä tilaisuutta ja tuli sinne aluksi ehkä velvollisuudentunnosta. Hän istui siinä kaiken keskellä, hämillään. Ihastelin hänen hiljaisuuttaan. Hän lähti pian pois. Enkä minäkään jäänyt enää pitkäksi aikaa.

Tiedänhän minä vanhasta muistista, mistä se kaikki puhe tuli. Havaitsin, että minun on todella pidettävä huolta, että minä en lähde päivittelyn, kertaamisen, luettelemisen, käsitteiden luomisen, kuvittelun, ärsyyntymisen, väittelyn kehään. Jos minä tahdon vaalia tätä hiljaisuutta. Hiljaisuus on vapautta. Minä voin luopua vapaudestani (jos olen vähän tyhmä), mutta sitä ei voi kukaan muu voi ottaa pois minulta.

Ei niin mitään

Hei!

Teki vain mieleni tervehtiä. Kuka oletkin.

Juuri nyt minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Ei mitään tarvetta kertoa mistään. Ei mitään tietoa, mistä tulen kirjoittamaan, jos ylipäänsä jatkan kirjoittamista enkä nouse ja mene latomaan puita saunan kiukaan tulipesään. Tai jotain muuta.

Jossain vatsan seudulla on lämmin olo. Se leviää sieltä reisiin. Hartioissa on jännitystä, jota jatkuvasti valuu alaspäin, sulaa.

Minulle valkenee yhä selkeämmin se seikka, että no news is good news. En tarkoita sitä, että olisi huono (tai hyvä), kun elämän ulkoisissa puitteissa tapahtuu muutoksia. Tarkoitan, että se hetki, kun minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, tekemistä, ajateltavaa, minulle ei kuulu mitään sen kummempaa, se tyhjä, se ei-mitään, onkin tämän elämän ydintä itseään. Tulen kotiin, lasken laukun nojatuolin viereen, seisahdan vielä pipo päässä keskellä huonetta. Tajuan, että mitään erityistä ei ole tehtävissä. En halua mitään. Mitään ei ole nousemassa pintaan, minulla ei ole mitään asiaa kenellekään. Joskus vieläkin se säikäyttää minut, saa minut soittamaan jollekulle, tarttumaan lehteen, käynnistämään tietokoneen, ajattelemaan jotain ongelmaa, mitä tahansa mikä täyttää tyhjyyden.

Mutta parasta on pysähtyä, kun elämä kerran on niin hienotunteisesti pysäyttänyt minut (voisi se tehdä sen paljon rajummallakin tavalla). Jos olen aivan rehellinen, useimmat illat ovat sellaisia. Että työ on tehty. Usein kuitenkin pidän itseni tavalla tai toisella kiireisenä nukkumaan menoon saakka. Ehkä minä lopetan semmoisen. Ehkäpä se on minun uudenvuoden toimenpiteeni (lupauksia en viitsi tehdä). Olla tekemättä ja ajattelematta mitään silloin kun siinä hetkessä mitään ei ole tehtävissä tai ajateltavissa. Juu, taidan lakata huiputtamasta itseäni tänä vuonna, tai pikemminkin nyt.

Toisinaan saatan vain olla. Eilen ei-mikään ilmeni kuitenkin toisin, paljon äänekkäämmin, silti se ei tuntunut hiljaisuuden täyttämiseltä. Istuin djemben ääreen sisäisen hiljaisuuden tilassa. Sitten tuntui, että jokin alkaa rummuttaa minua. Käteni kävivät hommiin ja minä vain ihmettelin, olen hyvin kokematon soittaja mutta yhtä kaikki tämä rumpu soi ihanasti ja rytmit virtasivat jostain. (Meillä on nurkat täynnä uusia, aivan mahtavia djembejä, kaverit Ghanasta ovat taas toimittaneet uuden lastin. Etukäteen minua ihmetytti, minne rummut saisi mahtumaan, mutta nyt kun ne ovat täällä, olen hirmu iloinen että ne ovat. Ne ovat valiorumpuja, kauneimpia mitä tähän mennessä olemme tilanneet ja ne soivat upeasti joka ikinen. Minä en tiedä kuka on kaivertanut ja virittänyt minkäkin osan niistä, mutta näen ja kuulen, että niissä soi tekijä ja hänen rakkautensa.)

Luin vastikään jotain, joka jäi soimaan minussa hiljaa mutta lujasti - että olen syntynyt ilmaisemaan omaa luontoani jollain juuri minulle ainutlaatuisella tavalla, ja tämä tapa, lahja, on siis synnynnäinen, eikä minun tarvitse harjoitella sitä. Luin sen englanniksi, en osaa suomentaa sitä kovin tyylikkäästi. Enkä muutenkaan ymmärtänyt asiaa - mieleni jäi täysin ymmälleen, haukkomaan rajoittunutta henkeään. Miten voisin osata jotain synnynnäisesti? Minähän olen joutunut ja joudun koko ajan harjoittelemaan, opettelemaan kaikkea niin perkeleesti. Blaa blaa. Luojan kiitos, jokin sisälläni on vahvistumassa niin, että tunnen sen usein voimakkaampana kuin mielen hälyn. Havaitsin, miten tämä idea yhtä aikaa avasi ja sai jotain luhistumaan minussa. Siitä lähtien sama avautumisen ja luhistumisen tunne on jatkunut vatsani seudulla. En ajattele sitä, tunnen sen. Tavallaan teen jo sitä mitä rakastan, rakastan kuvien tekemistä. Lorujen kirjoittamista. Ihmisten kohtaamista opetustyössä. Minun täytyy edelleen harjoittaa näitä, tai mitä hyvänsä minun tulee milloinkin tehdä, mutta ei harjoitella. Ei yrittää. Harjoittaa, jotta voin yhä enemmän olla siinä paikassa, jossa minun ei tarvitse harjoitella, eikä yrittää.

Kun kirjoitan tästä, sama koskee tätä kirjoittamista, hartiani laskeutuvat himpun verran.

Otsani siliää, elämä silittää minua.

Vanha vuosi kitkuttelee

Huomasin äsken, että blogiini oli ajan mittaan tullut jokunen kommentti, ja ne olivat kaikki jääneet odottamaan minun julkaisupäätöstäni. En ollut huomannut, että kommenttiasetuksissani oli semmoinen ruksi päällä. No, nyt ne on julkaistu ja uusia kommentteja voi jättää ilman minun erillistä hyväksyntääni. Silvuplee kun siltä tuntuu.

Huomasin myös, että ainakin kahdessa kommentissa (kiitos niistä Mindy ja Janne) oli ehkä käsitetty minun suhteeni tämän- ja tuonpuoleiseen ja Jumalaan eri tavoin kuin minä sen tosi asiassa koen. Eikä ihme, en ehkä ole koskaan maininnut Jumala-sanaa kirjoituksissani.

Siispä menin ja kirjoitin pitkän tarinan jossa vilisi muun muassa isolla alkukirjaimella alkavia sanoja. Kun se oli mielestäni valmis, tajusin, etten ollut kirjoittanut sanaakaan läsnäolon paikasta käsin, siis siitä paikasta, jossa voin olla yhteydessä ja yhtä aiheeni kanssa. Olin pikemminkin selittämisen ja todistelun kehässä. Huh huh. Ehkä sitä ei moni edes huomaisi tekstistä, osaan kyllä peitellä jälkiäni, mutta en tahdo julkaista sellaista mistä en edes tiedä onko se totta minulle nyt. Ehkä palaan aiheeseen joku toinen kerta. Tai sitten asiat tulevat ilmi muissa yhteyksissä.

Hyvää uutta vuotta ja hyvää nyt!

Lämmöstä

Jos emme lämmitä takkaa, meillä on aika kylmä. Pari sähköpatteria löytyy, mutta niillä saa lämpötilan pidettyä tuolla viidentoista asteen kieppeillä jos ulkona on muutama aste pakkasta. Olemme jatkuvasti ylistäneet tätä asiaintilaa: lämpö ei ole koskaan tuntunut näin ylelliseltä! Takka sijaitsee olohuoneessamme paikalla, jolla olen useissa kodeissa nähnyt television. Sohva ja nojatuoli ovat kääntyneet takkaa kohti. Karvalankamatto kutsuu köllöttelemään tulen äärelle. Työpäivän jälkeen ei useinkaan tarvitse muuta tekemistä kuin liekkeihin tuijottelun ja vähän halailua. Takan hehku kietoo hiljaiseen, läsnäolevaan oloon. Liekit voivat myös olla hypnoottiset; joskus väsyneenä minun on koetettava pysyä hyvin tietoisena, jotta en ajaudu transsinomaiseen tilaan. Läsnäolo tuntuu paremmalta, voimakkaammalta kuin transsi.

Saimme saunan toimintaan noin viikko sitten. Joku ystävällinen sielu, entinen vuokralainen, on rakentanut sen vuosia sitten kellariin ja muuttanut pois melkein saman tien. Vanhojen hormien kunnostuksen jälkeen saunan käyttöönotto vaati vain hiukan tilkitsemistä ja siivousta ja nyt se on kirjaimellisesti tuliterä. Saunan lämpö on mieto, ilmanvaihto hyvä, löyly kipakka, kostea ja aromikas. Joulun alla meillä oli ystäviä kylässä: ahtauduimme pikku huoneeseen kaikki viisi, miehet ja naiset yhtä aikaa. Siinä sitten viskoimme vettä kiukaalle, jutustelimme, vilvoittelimme, lisäsimme pökköä pesään, heitimme lisää löylyä – kunnes huomasimme yli kolmen tunnin vierähtäneen näissä puuhissa. Lämmön äärellä.

Puusaunan lämpö voitelee, hellii, palauttaa. Eräs tuttu kerran ehdotti, että sen sijaan että puhuttaisiin puusaunasta ja sähkösaunasta, olisikin sauna ja kuumio. Sähkösauna, kuumio, on mukava, siellä on hyvä lämmitellä peseytymisten välillä, joskus löylykin on aika pehmeä kun lähtölämpötila ei ole liian kuuma, se on kätevä kiireiselle - mutta ei se tosiaan ihan oikealta saunalta tunnu.

Tai sanoista viis, saunominen on ihanaa.

Olen hyvin kiitollinen lämmöstä, joka kutsuu rentoutumaan ja hiljentymään, ja jonka äärellä nykyhetki tuntuu niin voimakkaana ja todellisena.

Voimasanoja ja tekoja

Olen riimitellyt tarinan mittaista lastenrunoa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi en ole kyennyt kirjoittamaan Hiljaiseen Tienooseen. On ollut ilo päästä pois ruudun ääreltä aina kuin mahdollista. Mutta kylläpä olen nauttinut rimmailusta! Tarina on lähtenyt hyvään vauhtiin. Kun teksti on valmis, on aikeeni vielä kuvittaa se. Jos siis luonto suo.

Tänään lainasin Jukka Parkkisen Sananjalkoja Metsäpolulla. Se on todella riemastuttava ja inspiroiva teos.

Kaipaa Polle vieläkin saloja,
niiden laajoja näköaloja,
joissa hongat ovat kuin pylväitä
ja hirvet hirveän ylväitä.
Vedettiin mäntytukkia,
jahdattiin susihukkia.
Sanoikin Heikki Levonen
- Olet, Polle, hevosten hevonen!
Jos oli puutetta leivästä,
niin syötiin heinäseivästä.
Jos piti pahaa keliä,
pelattiin rahapeliä.
Ja Polle onnistuikin voittamaan
kerran kakkosparilla vaan
Pokassa sata kaalia
ja viisi heinäpaalia
- hyvän säkänsä takia varmaan.

(Pätkä runosta ”Kertomus eräästä hevosesta, joka muistelee nuoruuttaan”)

Innostuin heti itsekin kirjoittamaan lisää ja riimeihin tuli uutta eloa ja äkkivääryyttä (jännä sana, muuten...). Merkillinen ilmiö tuo energia tai elinvoima, joka on ikäänkuin piilevänä kirjan kaltaisessa elottomassa esineessä. Kun siihen sitten tarttuu oikealla hetkellä, voima lähtee virtaamaan. En tiedä, onko Parkkisen runoissa läsnäoloa, mutta ne herättävät sitä minussa. Muistan monia kirjoja, jotka ovat sen tehneet, eri tavoilla. Pari viikkoa sitten, kun viimeksi olin migreenin kourissa, ystäväni kertoi, silminnähden vaikuttuneena, lukeneensa viikonloppuna Eckhart Tollen Läsnäolon voima -kirjaa. Kun kuulin tämän, ilahduin, tunsin ikäänkuin sykähdyksiä pääkopassani ja migreeni lähti, ah, hiipumaan. Vielä naurukohtaus päälle (ystäväni esitteli Lordi-paperinukkea jonka oli askarrellut 4-vuotiaalle veljentytölleen), ja viiden päivän migreenikohtaus oli ohi.

Lähden ylihuomenna mökille muutamaksi päiväksi kirjoittamaan. Ihanaa. Mukanani kassillinen Parkkisia, Tiihosia ja Itkosia, yksi Roald Dahl sekä Kirsi Kunnas klassillinen. Ei internettiä.

...

Joidenkin tilastojen mukaan amerikkalaiset käyttävät päivässä keskimäärin noin minuutin halailuun, pussailuun JA rakasteluun. Ja muistaakseni reilut neljä tuntia tv:n katseluun. Lähteitä ja tarkkoja lukuja minulla ei ole muistissa, lehdistä olen lukenut. Luulisin, että meillä Suomessa ollaan samoilla linjoilla, mitä nyt netissä hengailu on lohkaissut osan siitä telkkuun käytettävästä ajasta.

En usko arvoihin, siis sellaisiin arvoihin, että pitää kertoa, kumpaa arvostaa enemmän, rehellisyyttä vai varakkuutta, paperilla. Paperilla varakkuus tai rehellisyys tai isänmaa tai perhe ovat pelkkiä käsitteitä, vain käytäntö voi kertoa todellisista arvostuksista, ja silloin saa aika usein todeta, että arvoissa ei ole mitään hienoa eikä mitään tolkkua. Voisimme siis esimerkiksi todeta, että amerikkalaiset arvostavat viihdettä n. 240 kertaa enemmän kuin rakkautta. He (me) osoittavat sen toisilleen päivästä toiseen (ja arvokyselyyn saa vastata kenties kerran elämässään).

Jos minä rakkaudesta jotain ymmärrän, niin sen että sitä pitää harjoittaa. En tarkoita niinkään harjoittelemisen merkityksessä, vaikka kyllä siinäkin, mutta että siihen pitää käyttää aikaa, käyttää tätä elämää. Muuten rakkaus tyrehtyy, muuttuu kaveruudeksi, kompromissiksi, tai mitä ikinä. Miten olisi neljä tuntia päivässä hellittelyyn, rakasteluun ja läsnäoloon toisen kanssa ja muutama minuutti viihteeseen? Ne päivät, jolloin suhteet ovat oikeinpäin, ovat hyviä päiviä, niistä ei jää mitään hampaankoloon, ei mitään kaduttavaa ja vain vähän tiedostamattomia juttuja unien louskutettavaksi. Ne ovat kirkkaita päiviä ja hetkiä jotka muuttuvat menneisyydeksi ajallaan, heti mentyään. Ne ovat nyt, niissä on läsnäolon voimaa.

Lehtiä lukemassa

Minä rakastan kieltä. Nautin täsmällisestä ilmauksesta, omaperäisestä sanavalinnasta, sointuvista äänteistä, jouhevasta lauserakenteesta. Siksi tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa näin, ettei näe mitä sanoo, eikä voi juuri palata korjaaman hämärän tuntuista kohtaa. Minulla on ollut migreenintapainen jo viitenä päivänä peräkkäin, enkä uskalla nytkään kovin tiiviisti tuijottaa kuvaruutua. Mutta teki kuitenkin mieleni kirjoittaa. Juuri nyt ei ole kipua. Tuli kumisee takassa ja lämpö leviää koko mökkiin.

En ollut tänään töissä. Ainoa mihin kykenin oli, merkillistä kyllä, haravoiminen. Sama juttu eilen. Olen siis haravoinut tuntikausia hämärtyvässä iltapäivässä. Urakka jäi kesken, kun lumet viimeksi tulivat, nyt saatoin jatkaa sitä. Piha ei ole läheskään yhtä puhdas kuin naapurilla (heidän puutarhansa on kuin palanen Versaillesia!), mutta nyt se on mielestäni tarpeeksi hyvä, ja uskon ettei ensi kevään nurmella ole vaikeuksia tunkeutua muutaman hassun tammenlehden läpi. Pihapiirin vanhat puut tuottavat uskomattoman paksun lehtimaton. Jotenkin haravoimisen idea on minusta outo, lehdethän on tarkoitettu tuottamaan uutta humusta maahan, ja minulla on haravoidessani joskus anteeksipyytävä olo. Mutta toisaalta, kuinka ihanaa se onkaan! Se on niin äärettömän yksinkertaista ja selkeää työtä, se tuntuu makoisalta käsivarsissa, lavoissa, syvissä vatsalihaksissa. Migreenin herkistämät silmät rakastavat mustaa maata, mätänevien lehtien kenttiä, silmiin ei satu vaikka kohdistan katseeni pikkuruiseen tummanruskeaan, läpikuultavaan toukkaan, joka paljastuu lehtikeon alta. Mutta valoisia ruutuja, valkoisia kirjan sivuja, muropakkausten kylkiä, kauppojen kylttejä silmät välttelevät. Kirjoitettuja sanoja, ei kiitos. Migreenin pitäisi yleensä kai yltyä myös fyysisessä rasituksessa, mutta ehkä hämäryys ja raikas ilma sitten kompensoivat niin, että hetkittäin unohdan kivun tyystin.

Huomaan ajelehtivani. Lehdet lentelevät rytmikkäästi kohti kasaa, mutta minä seilaan jossain aivan toisaalla, ajatuksissani. Joku sanoo jotain, josta olen tuohduksissani. Äkkiä jostain nousee selkeä mielikuva, jossa minut on todella heitetty ajassa taaksepäin, istun entisen poikaystäväni kotona sängyn laidalla ja eksä katsoo minua vaativan näköisenä. Minun pitäisi ilmeisesti vastata johonkin kiperään kysymykseen, mutta en tiedä yhtään, mitä minulta odotetaan, koska olen juuri aineellistunut paikalle. Mitä helvettiä on tapahtunut? Minua rupeaa naurattamaan. Se on kuva ajatuksista! Ne ovat typerä aikakone, joka ottaa minut pois nykyhetkestä ja viskaa mielivaltaisesti toiseen aikaan ja paikkaan, saa minut uskomaan omaan todellisuuteensa, jopa ahdistumaan, suuttumaan ja luomaan lisää ajatuksia. Ja siinä minä seison, raskaiden, märkien lehtien keskellä, orava tuijottaa minua vaahteran rungolta pää alaspäin.

Koko kolmivuotisen terapiani varmasti suurin oivallus oli seuraava: Herranjumala! Minähän luulen ajatuksissani esiintyviä ihmisiä todellisiksi! No, tästä oivalluksesta syntyi tarve pysäyttää se hirmuinen ajatusten kierre, joka imee voimani. Erilaisilla meditaatioharjoituksilla sain tuntuman siihen, että ajatuksettomassa tilassa oleminen on mahdollista. Seuraavaksi tajusin, että ajatuksettomassa tilassa voi olla muulloinkin kuin risti-istunnassa. Tiesin, että terapian jatkaminen on osaltani turhaa. Joiltakin osin en varmaankaan koskaan tule ”eheytymään”, mutta sillä ei ole merkitystä. Koen joka päivä sen totuuden (joka on siis todellisuutta minulle), että minussa on tila, josta ei puutu mitään. Joka lopulta olen minä.

Minä kävin terapiaa jonkinlaisen masennuksen ja ahdistuksen takia. Sen jälkeen, kun lopetin terapian vajaa vuosi sitten, olen ollut masentunut neljä tuntia yhtenä iltapäivänä! Minä vain en enää ole masentunut. Kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia käyn tietenkin läpi päivittäin, kuten suurin osa ihmiskuntaa. Mutta masennus ja ahdistus ovat minun elämässäni vain typeriä tekosyitä olla ottamasta vastuuta asioistani (ja tässä todella tarkoitan vain itseäni, muilla on muut kuviot).

Tänään haravan varressa tajusin senkin. Minä olen aivan pikkulikasta lähtien tuntenut, että koko tämä elämä, jota minulle tarjotaan, siinä on jotain vinksallaan, kaikki mitä minun odotetaan tekevän, on jotenkin - toisarvoista, sillä jossain, melkein tässä, ihan kielen päällä, on jotain suurta, joka minun pitäisi oivaltaa, mutta minä en koskaan saa siitä kiinni. Niinpä minä etsin ja etsin. Ja olin eksyksissä. Jokainen vuosi toi minua lähemmäs sitä jotain, olin pikkuisen enemmän elossa, jokainen kausi oli vähän parempi kuin aiempi. Silti jotain oli sijoiltaan. Vielä terapiassakin koin jatkuvasti, että jotain tärkeää on nyt tulossa, juuri tapahtumaisillaan, mutta jotenkin sen kokemuksen merkitys aina väisti minua, tai minä sitä. Ja tänään, kivun hivutellessa ohimoa, kuraisen haravan varressa tajusin äkkiä, että tässähän se on, tätä mitä etsin! Että se olennainen todella on tässä, ei minkään ajatuksen takana. Melkein kolmekymmentä vuotta etsin nykyhetkeä! Nyt minun tarvitse enää etsiä mitään. Tärkein on tässä. Kaikki tulee luokseni.

Olen kyllä kiitollinen niille jotka myönsivät minulle rahallista tukea, sekä terapeutilleni, että sain käydä terapiassa aikani. Ilman sitä en olisi tässä (vaan jossain muualla), ja kun juuri tässä on todella hyvä olla, niin - kiitos.

Onko mysteeriä?

Hiljaista. Heräsin särkyyn ja olen parannellut sitä pitkän aamun, aamulta tuntuu vieläkin vaikka lyhyt päivä alkaa jo himmentyä.

Kuten olen kertonut, jokin aika sitten kaikki tulevat työni peruuntuivat. (Tai eihän tuleva tietenkään voi peruuntua, kun sitä ei ole olemassakaan, vaikka toisaalta mikään muu kuin tuleva ei voi peruuntua, sillä nyt-hetki ei mitä ilmeisimmin voi peruuntua, ja mennyt on jo mennyt pois sellaisten mahdollisuuksien piiristä. Täsmällisemmin ilmaisten, otin siis taannoin kynän ja yliviivasin joitakin sanoja pienestä mustasta kirjasta.) Kuvittelin, että tämä saattaisi tarkoittaa sitä, että voisin tehdä vielä vähemmän opetustyötä ja sen sijaan jotain muuta.

Eilen kuitenkin kuulin hyvin kiinnostavasta opetustehtävästä keväälle. En panisi lainkaan pahakseni, jos sitä todella tarjottaisiin minulle. Työ liittyy aihepiiriin, johon olen läpikotaisin rakastunut. Tämä kaikki on kovin kutkuttavaa: elämä antaa, ottaa pois tarpeettoman, vilauttaa jotakin mahdollisuutta ja kenties antaakin jotain muuta, eikä minulta kysytä, minun tulee vain katsoa ja havaita, ilman tunteilua.

Päänsisäinen virtuaalitodellisuuteni tarjoaa nyt monista tutuista osasista koostuvaa mielikuvitushahmoa, joka nauraa minulle, kun teen ihan tavallisista asioista jotenkin ihmeellisiä. Ei siinä mitään mystiikkaa ole, asiat vain tapahtuvat tai eivät tapahdu! Ja sana ”elämä”, sekin tuntuu jotenkin kuluneelta, liian monen omaisuudelta, kuin Stairway to Heaven autoradiossa, tai Times New Roman monistenipun sivuilla. Mutta en anna periksi tottumukselle, en ainakaan nyt. Elämä on ehkä kauneimpia sanoja koko Suomen kielessä. Itse asiassa, kirjoitettuna se vasta näyttääkin kauniilta. Elämä. Tai pienellä,
elämä
- kaunis, jopa tällä Times New Romanilla, jolla tietenkin kirjoitan.

Onko mysteeriä? Onko ihmettä? Sehän riippuu minusta, ja vähän sinustakin, mielikuvitushahmo hyvä. Onko kaikki tässä, ajatusten, toiveiden, halujen, pettymysten ja mielikuvien kieltämättä arkisella kehällä? Vai laskeudunko läpi näiden virtuaalisten olentojen tänne, reaaliseen, värähtelevään, huikaisevaan, äärettömään todellisuuteen? Jonka tunnen ensin mahassani, sitten laskeutuessani, vähä vähältä, joka solussani? Nämä kaksi todellisuutta, todellisuuksia kai molemmat, ovat tässä ihan päällekkäin, kuin rinnakkaiset ulottuvuudet, jotka eivät koskaan kohtaa.