Kirja rakkaudesta

Se tapahtuu taas

päivä alkoi aivan rauhallisesti ja mun piti chi-harjoituksen ja aamupalan jälkeen ruveta töihin mutta satuin kahvia juodessani aukaisemaan Cennino Cenninin teoksen Kirja maalaustaiteesta. Heti Sinikka Kallion alkusanoja lukiessani (en ylipäänsä vielä ehtinyt lukea koko kirjaa kuin ehkä kolmekymmentä sivua) aloin tuntea koko kropassa merkillistä hyrinää jonka sain vaivoin pidettyä... jotenkin...

ettei se nouse kuohuna tai kuumuutena ylöspäin ja kuluta mua.

Koetan vaalia ja kuunnella sitä vain. Täällä vatsan seudulla, jaloissa.

Miten tää elämä on näin omituista?

Kirja saa mut rakastumaan. Yhtäkkiä tuo luminen metsämaisema työhuoneen ikkunasta näyttää hirvittävältä ja kauniilta. Jumalaiselta. On sitä. Mua samalla pelottaa, huolestuttaa jossain nurkassa. Ei ihme jos ihminen joskus tukahduttaa rakkautensa, se on niin hurja ja kuluttava voima jos ei tiedä miten olla sen kanssa. Ja juuri nyt, tässä samaan aikaan kun kirjoitan, sain elämältä viestin, erään ystävän sanomana, että antaa sen ensin täyttää sinut, sitten voit antaa... kuin hengitys.

Sinilumiset oksat on koristeltu oranssein jalokivin. Lumen valkoinen säteilee paitsi sinistä, kaikkia aallonpituuksia, turkoosia, smaragdia, rubiineja, lapista, näen ne.

Kuohu asettuu hieman, tunnen rauhaa ja haikeutta samanaikaisesti.

Cennino Cennini oli Firenzessä ja Padovassa 1400-luvun alussa työskennellyt maalari, joka siis kirjoitti perusteellisen oppaan aikansa maalaustaiteen tekniikoista ja tuli siinä sivussa, niillä sivuilla, sanoneeksi maalaustaiteesta muutakin elämään jäänyttä - "Taitavan käden ohella se vaatii mielikuvitusta, kykyä löytää ennennäkemättömiä asioita verhoamalla ne luonnon muotoihin ja tarttumalla käsin kiinni niihin, saada katsojat uskomaan sellaisen olemassaoloon mitä ei ole. Ja syystä kyllä se ansaitsee arvosijan toisena tieteen jälkeen ja saa kulmilleen runouden seppeleen". Vielä keskiajalla maalaustaide oli ollut toisen luokan taide/taito, koska se yhdistettiin likaiseen ja ruumiilliseen työhön, ja olikin myös sitä, fresconmaalaustelineellä kiikkumista, pigmenttien murskaamista, sideaiden sekoittamista.

"Ei päivää ilman piirtoa" on muuten sekin Cenninin lausahdus.

Tiedätkö, kun joskus löytää jotain mikä, selittämättömästi, vetää puoleensa, kutittaa, hyväilee, ja kyllä, voit tunnistaa siinä "ulkoisia" asioita joita tiedät rakastavasi, mutta lisäksi se kokonaisuus ja jopa sen yksittäinen sanakin on kuin magneetti?

Mä tiedän että rakastan "Italiaa" (kuten moni muukin suomalainen), miten Italiaa voi rakastaa, eihän sellaista ole olemassa, mutta jotenkin niin moni asia siinä mielleyhtymien piirissä sytyttää mussa jotain, se kauneus, no, se kauneus! Se kauneus kaikissa muodoissaan, ja kenties se järjettömyys jolla kauneus asetetaan etusijalle, monien akuutimpien ja järkevämpien asioiden edelle. Tahtoisinko asua sellaisessa maassa, yrittää kasvattaa lapsia, koettaa selvitä arkielämästä? No, en, mutta mä vaan rakastan sitä. Jotain.

Avaan kirjan satunnaisesta kohtaa. "Kun se on kuivunut, sekoita ultramariiniin vähän liimaa ja hieman keltuaista, ehkä parin pisaran verran. Ja sivele sitä kahteen, kolmeen kertaan lyijyvalkoisen päälle ja anna kuivua. Tämän jälkeen valmistaudu kalkeeraamaan mallikuviosi, sen mukaan minkälaista kangasta aiot maalata. Sinun täytyy näet ensin piirtää malli paperille ja sitten pistellä varovasti neulalla, pantuasi paperin alle palan kangasta, liimaa tai verkaa; tai pane alustaksi lauta, poppelia tai lehmusta, mikä sopiikin paremmin."

mutta, heh, hän myös ottaa kantaa värien muihin sovelluksiin:

Saattaisi olla suuri palvelus nuorille naisille, etenkin Toscanan neidoille, jos kertoisin heille totuuden joistakin väreistä, joihin he ovat hullaantuneet kaunistaakseen itseään, samoin kuin joistakin kauneusväreistä. Mutta koska Padovan naiset eivät niitä käytä enkä halua antaa heille aihetta moittia minua (Cenninin vaimo oli Padovasta), ja koska se liioin ei ole Jumalan eikä Pyhän Neitsyen mielen mukaista, en siitä kuitenkaan sano mitään. Mutta vakuutan sinulle, että jos haluat pitkään säilyttää kasvojesi värin, niin ota tavaksesi peseytyä kaivovedellä, lähde- tai jokivedellä; ja sen minä sinulle sanon, että jos käytät keinotekoisesti valmistettuja aineita, kasvosi kuihtuvat ennen pitkää ja hampaasi mustuvat, ja niin naiset vanhenevat hetkessä ja ovat tuota pikaa suorastaan kaameita ämmänkuvatuksia. Riittänee jo tästä aiheesta.

Värit. Mä en näe itseäni viettämässä päiviäni hiertäen pigmenttejä porfyyrikivellä, ainakaan tällä haavaa, mä vaan nautin, nautin lukiessani näistä aineista, jotka ovat väriä itseään. Mikäli sellaista voi sanoa, kun värejäkään ei ole olemassa, ne katoavat välähdyksessä kun niiden luonnetta vähänkin tarkemmin syynää. Eivät ne sijaitse aallonpituuksissa, eivät silmänpohjassa, aivoaalloissa, eivät kemiallisissa reaktioissa, vaikkakin niistä voi tavoittaa häivähdyksen kaikissa näissä. Mutta silti, pigmentit, se tuntu että väri ulottuu niissä pintaa syvemmälle, ytimeen asti! Kuin voisi sukeltaa siniseen. Kuten Yves Klein tahtoi tehdä. Tai Anish Kapoor...

Nykyajassa on kaunista (miksi nimenomaan kaunista?) se liikehdintä, joka pyrkii esimerkiksi sosiaalista mediaa käyttäen rikkomaan valtarakenteita, se näkyy niin monella tavalla ja tasolla, tyrannien kukistamisesta maastotietojen vapauttamiseen ja ohjelmakoodien julkaisemiseen. Tai päivään jonka aikana kuka tahansa voi ryhtyä ravintolanpitäjäksi. Juuri kuulin että on myös pigmenttien vapauttamisliike, rikotaan maalitehtaiden monopoli ja ruvetaan itse valmistamaan värimme! Hih. En tiedä millaisena sinä näet tämän kaiken joka on niin monenlaista mutta jota yhdistää jokin sama voima? Mulle se näyttäytyy jonkinlaisena kiinteän aineen hajoamisena osiinsa, säihkeenä, sateenkaaren väreinä. Eikä kiinteää ainetta alunperin ollutkaan! Me vain luulimme. Se koostui tyhjyydestä. Meitä pelotti. Mutta ei se mitään.

Miten tämä liittyy Cennino Cenniniin? Tuona aikana oli (kuten yhä tänäkin päivänä siellä ja täällä) tapana varjella mustasukkaisesti ammattin vaatimaa tietämystä kuin suurtakin vaarallista salaisuutta, verhota se mystiikkaan - ikäänkuin syvän osaamisen ja tietämisen ihmeellisyys siitä karisisi että siitä kertoo muille! Ammatin salat välitettiin vain valituille oppilaille. Cennini sen sijaan julkaisee koko oppipojan koulutuksen kirjana, potentiaalisena oppipoikana ja -tyttönä koko maailma! Ainakin se idea! Koko... kirjallisuuden idea! Jakamisen ja antamisen ja vastaanottamisen idea. Ei se ole somessa syntynyt, tietenkään.

Katsoin eilen ikkunasta ulos ja näin kirjahyllyni yhden osaston heijastuvan täsmälleen halkopinoon, kuin näkisin pressun läpi ja halkojen sijaan sen alla olisikin kirjarivistöjä.

Ei huolta, en aio polttaa niitä takassa. Ei rovioita.

Luulen että sensuurin aika on ohi, vaikka emme ole sitä vielä kaikkialla huomanneet. Tällaiset muutokset, oivallukset, tietoisuuden muutokset voivat olla nopeitakin, mutta hitaus piilee siinä ettemme me ihmiset tajua että - muuttui jo. Meni jo. Potkimme, sätkyttelemme vastaan. Antaminen, no se voi olla kivuliasta sekin, jos ei ole tottunut, ja vastaanottaminen se vasta kivuliasta onkin.

Kuin hengitys.

Pitää osata luopua ilmasta keuhkoissa. Muuten ei täyty, tai täyttyy vaillinaisesti, puhtaalla elinvoimaisella tyhjyydellä.

Eikö tämä ole ihan loogis-rakkaudellinen juttu.

Hyvin repaleinen, pitsimäis-hyytelömäinen, hirmuinen, suunnaton... vaalikirjoitus

Mmm. Hmmm. Jotain heräsi käydessäni eilen äänestämässä... katsotaan elääkö se vielä.

Katsotaan. Kierrellen. Tuntuu ristiriitaiselta kun mussa on viime aikoina noussut innostus olla mukana, olla esillä, vaikuttaa. Ei tietenkään noin yleisellä tasolla, vaan tietynlaisissa asioissa. Mutta jotain yleistäkin siinä on: kyllä mussa on se sirkusleijona joka nauttii esillä olemisesta. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Harjani heilauttamisesta. Mukana olemisesta mutta myös jonkinlaisesta... johtamisesta, heitettäköön vain sanana ilmaan, vaikka en tahtoisi olla vaikkapa johtaja työyhteisössä. En edes perheessä, viihdyn siinä kuviossa että johtajan vastuu kannetaan tilanteen mukaan. Mä olen perässähiihtäjä joka tykkää mennä varsinkin käytännön juttuihin vasta sitten kun ne on hyvin testattuja ja toimivia ja toisaalta jollain toisella, vaikeammin kuvattavalla tasolla olen pioneeri, tutkin aina tuntemattomia maastoja ja kerron tutkimuksistani muille. Eksyksissä ja pihalla olo kuuluu tähän kuvioon vahvasti. Ja siksi... usein kysyn myös neuvoa ja apua toisilta, se on yksi mun vahvuuteni. Ja teidän, kun teillä on mitä antaa. Enkä kyllä yksin pärjäisikään. Mitenkään.

Juttu luiskahti eri raiteille kuin kuvittelin. Tai oikeastaan pois raiteilta. Tässä sitä mennään. Jännittää melkein.

Pioneeri. Heh. No, pioneerit voi mennä vaikka minne, usein semmoisiinkin paikkoihin minne ei kannattaisi. Kokeilla sellaista mitä ei hyväksi havaita. Jostain syystä mussa on aina ollut voimakas tarve mennä ihan omia polkujani, olla määrittelyjen ulkopuolella, löytää oma reitti, omat sanat, väriyhdistelmät, ja toisinaan havaitsen että on hyvä, luontevaa, jos on seuraajia. En nyt tarkoita että olen yksinäinen sankaritar ja muut seuraa, vaan nää tilanteet ja asetelmat ja kuka-seuraa-ketäkin vaihtelee suuresti hetkestä toiseen, koetan tässä näköjään puhua jostain mistä ei oikeastaan voi puhua, se on niin vaikeasti määriteltävää, ja, luoja tietää, ehkä myös ihan epäkiinnostavaa, aika näyttää :). Hinkuni olla pioneeri tai määrittelemätön ns. ulkoisissa asioissa on huomattavasti heikentynyt. Nykyään kutsun itseäni ihan suosiolla kuvittajaksi ja opettajaksi ja äidiksi ja keski-ikäistyväksi ja niin edelleen - tietäen että lopulta en ole mitään näistä ;)

Ette ole tekään.

Ja sitten kuitenkin... mussa on into olla tekemässä jotain... äh, olla... ei, ei nyt sinne. Mä tunnen kuinka kaikki on muuttumassa, se miten me ihmiset ollaan keskenämme.


Halu olla jotain...? Näh. Tarve olla kokonainen. Kokonaisuus. Olla osa, olla kokonaisuus.

Eturintamassa. Miten siellä voi "olla"? Ei haluamalla olla, ainakaan. Olla tässä, se vasta radikaalia on, mutta onko se jotenkin tapahtumassa laajemminkin? Miten niin?

Mussa on paljon levottomuutta. Ollut aina. Se "vaikeuttaa tässä olemista". En voi olla kuin tässä, ikinä, mutta voin tuntea oloni levottomaksi, ajatukseni harhailevat, tartun niihin. Se on muuttunut että nykyään havaitsen hiljentymisen, keskiööni asettumisen tarpeen jo aikaisessa vaiheessa, en ainoastaan sitten kun jo sattuu lujaa. Havaitsen tarpeen mutta en aina toimi sen mukaan. Toisinaan toimin. Sekin on muuttunut että nykyään mulla on säännöllinen harjoitus. Aika monta vuotta kesti ennen kuin hyväksyin sen että (mun) pitää harjoittaa ruumiiseeni, jalkoihini, aistimukseen, tähän hetkeen palaamista määrätietoisesti, päivittäin. Mutta vielä voisi petrata että tekisi sitä harjoitusta useammin myös tarpeen tullen :) Voisi. Ei voisi, mitään, mutta näenhän mä että sekin on muuttumassa.

Voimia on kovin vähän. Tai pikemminkin, ne voimat tuntuvat toistuvasti nousevan jonkinlaisena hyökynä, joka sitten murtuu rantaan. En tiedä mistä se ilmiö johtuu, onko näin ollut aina vai huomaako sen vain nyt selkeämmin kun oikeasti olen jo monta vuotta kestäneen pikkulapsivaiheen väsyttämä. Tiedän, näen, että asioita voisi tehdä pikkuhiljaa eikä hirmuisina rykäisyinä. Asioita, varmaan hirmuisen kiinnostavaa kun olen näin epäkonkreettinen, lukija viihtyy yksityiskohdissa, edes vihjeitä kaivataan.

Kaikenlainen verkostoituminen ja verkostojen voimalla eteenpäin menevä toiminta... sekin vaatii niin paljon. Ei se verkosto kuitenkaan mitään tee, ihmisen on tehtävä. Mä uuvun jo yhden illan kokoontumisesta, saati sitten että saisin vielä tukun kotiläksyjä. Vaikea puhua näistä asioista kun toisaalta mulla on polte osallistua, olla luomassa jotain konreettista uutta ja toisaalta. Se polte on myös symboli tai ilmaus jollekin syvemmälle. Kaipuulle/tiedolle.


Missä mä nyt olen? Eksyksissä? Katsotaan. Se mikä heräsi. Käydessäni äänestämässä liikutuin suuresti siitä näystä että tässä minä ja maalaiskylän mummot ja papat jonotamme ojentamaan lippuamme, me äänestämme näistä kahdesta itse valitsemastamme ehdokkaasta, joista toinen on avoimesti homo. Tämä viisas mies joka myöskin on homo, joka on joutunut ja joutuu kulkemaan omia teitään, ennestään tuntemattomia reittejä, vaarallisiakin teitä, poluttomia maastoja, tullakseen minuiksi itsensä ja sinuiksi kulloisenkin sosiaalisen ympäristönsä kanssa, häntä moni meistä äänestää, kenties ei vain siksi että hän on älykäs, humaani, puhetaitoinen, vaan... juuri siksi että hän ei pelkää tuntematonta, tai jos pelkää, ei tottele pelkoa. Enkä minä nyt tietenkään puhu vain Pekka Haavistosta vaan minusta, meistä.

Hesarissa oli hieno kolumni / artikkeli viime vuoden lopulla, sen oli kirjoittanut ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski. Hän kirjoitti siitä miten kaikkialla maailmassa veristä vuotta 2011 leimasi se että ihmiset nousivat sortoa, sortajia vastaan pelosta huolimatta. Jos elät diktatuurissa ja nouset vastustamaan vallanpitäjiä, on totisesti pelättävää, sillä pelissä ja vaarassa on kaikki, koko henkilökohtaisen elämänpiirin totunnaiset asiat ja läheiset ihmiset. Ja silti se on ruvennut tapahtumaan kaikkialla maailmassa.

Samalla olemme ehkä jo ohittaneet sen hetken, jossa ympäristötuhot ovat menneet yli maapallon kantokyvyn tai sanotaanko, sen pisteen jossa tietty balanssi voisi säilyä. Luvassa on kaikenlaista, öö, järistystä. Pakon edessä olemme havahtumassa. Onko se liian myöhään? Havahtumisen kannalta ei tietenkään, sehän on aina nyt, nykyisen elämänmuodon säilymisen kannalta varmaan kyllä. Mutta eipä sitä tässä oltu säilyttämässäkään, antaa mennä. Vaikka pelottaa.


Ja Haavisto ja homous ja ilmastonmuutos ja pelko ja tahto vaikuttaa, miten mikään liittyy mihinkään? Onko tämä nuortenosaston kirjoitus jossa kannetaan huolta kaikista maailman asioista ongelmista yhtäaikaa? On mulla sekin taipumus, mutta, hih, siinä auttaa se kun palaa tuntemukseen jaloissa. Tässä ollaan. Kokonaisuutta katsomassa. Etenkin tuntemassa. Sanomassakin, jotenkin.

Minkähän takia nyt ja viime vuosina nimenomaan homous on ollut niin voimakkaasti esillä? Muakin se aihe on kiinnostanut. Sitten tuntuu että lakataan nyt jauhamasta tätä, homo ku homo. Mikä on tän uutuusarvo mulle, mun ystävistäkin on varmaan puolet homoja? Mutta silti se aihe aina vaan jaksaa kiinnostaa. Nyt ne pojat tanssii tuolla, miten suloista! Miten ne on tutustuneet! Mitä niitten äidit sanoi? Öh. Se koko asia on jokaisen syvää ydintä, rakkautta, seksuaalisuutta, sitä yhtä, ominta, jaettua, jakamatonta. Se on sitä kenttää jossa me ollaan yksi. Rakastelun unohdus on varmaan taivaallisinta mitä itse kukin kokee maanpäällisen elämänsä aikana. Ei siellä saa olla mitään torjuttua. Homous, heterous, kaikki siltä väliltä ja niitten ulkopuolelta.

Vaikeus tässä käytännön elämässä. Olla niin monenlainen. Ja aika vahvasti kaikkea sitä. Ristiriitaista. Siks mun päätä välillä särkee, mut minkäs teet, nämä kortit on saatu syntymässä. Koetan asettua tähän. Kuhunkin tähän.


Yksi aspekti: Me sorretut heterot, jotka emme oikein uskalla puhua niistä variaatioista itsessämme (pliis huom ironia). Ei siksi että muut heterot katsoisivat pahasti, vaan siksi, heh, ainakin itselläni se vaikuttaa, en viitsi kauheasti puhella naisee kohdistuvasta seksuaalisesta rakkaudesta koska sehän olisi tökeröä turismia, kun kuitenkin elää heterosuhteessa. Rakastamansa miehen kanssa. En ole koskaan rakastunut naiseen juuri sillä nimenomaisella tavalla että haluaisin jakaa käytännön elämäni hänen kanssaan. En mä ole sosiaalisesti homo. Mutta rakastunut olen, kaikkiin sukupuoliin, ja rakastun jatkossakin. Voiko sen kuitenkin mainita, en mä yritä sillä mitään? Mä vaan tahdon olla se mitä mä olen, ihan kokonaan, mitään vähentämättä. Rakkaudessa.

Äänestettyäni, itkettyäni siitä syvästä hyväksynnän tunteesta, vaalikahviteltuani kylän epämaalaisimmassa vintagevaate-kahvilassa, menin kotiin ja lepäsin, suurena ja kokonaisena.

Käytännöllinen olento

Ikkunasta näkyvissä nuorissa koivuissa risteilee sadepisaroiden helminauhoja. Vuoden 2011 toiseksi viimeistä päivää viedään. Alhaalla poika 4,5v raivoaa väsyneenä. Eikä ole! Enkä mene! Mulla on kylmä! En pue!

Pieni tyttö nukkuu.

Siivoan. Huomenna tulee veljeni perhe ja äitini ja isäni uudenvuodeviettoon. Mutta nyt istun pikemminkin tässä.

Elämä tarjoilee kaikenlaista rankkaa ja uuvuttavaa. Sitä tulee sisältäni, ja sitä tulee ulkoapäin. Juuri kun tuntuu, että tämän väsyneempi ei voi olla, tulee jotain uutta yllättävää joka tuntuu ylitsekäymättömältä. Sitten ikäänkuin päästän irti, uskomatonta, absurdia, kaaos, ja sitten jostain nousee voima, laajenen, sisällän horjumatta kaiken. Teen yhden asian kerrallaan. Mä en varmaan koskaan ennen ole ollut näin... käytännöllinen. Oikeastaan mä en ole ollut juurikaan käytännöllinen. Mutta nyt olen. Yön tunteina en toisinaan saa unta, asiat koettavat vyöryä päälle, niillä on hirmuinen tahto, jokin koettaa saada mut palasiksi. Laajenen jälleen, tämä suuri ihmeellinen olento suostuu armollisesti leikkimään näitä hassuja kotileikkejä, loputtomia remonttileikkejä, päivähoitoleikkejä... tekee, toimii, ottaa selvää, koska juuri nyt elämä vaatii sellaista joka suunnalla. Onneksi mieskin toimii, kylmäpäisesti. Asiat eivät jää roikkumaan. Teemme mitä voimme. Mitä emme voi, elämä voikoon. Tavalla tai toisella.

Koipien kiitos

Kävin viikonloppuna pienellä kaupunkilomalla Helsingissä, vanhoissa tutuissa maisemissa Munkkiniemessä, jossa asuin joskus vuosia sitten ja jossa edesmennyt mummoni asui. Mulla oli selässä pieni kipusolmu. Kävelin merenrantaan, aikomuksenani tehdä pitkä kävelylenkki. Eteeni avautui kauniin muotoinen rantakallio ja laskeva aurinko. Kiipesin kalliolle ja rupesin kuin huomaamattani tekemään chi kungia. Se tuntui hyvältä. Eräästä käkkyräisestä männystä minua tuijotti apina. Puunoksa oli aivan erehdyttävä, sillä oli jopa hurjan näköiset apinankasvot. Mieleeni nousivat siinä Mara-demonit jotka kiusasivat Buddhaa ennen hänen valaistumistaan. Elämä on taas ollut sisäisesti aika hurjaa muuton jälkeisinä aikoina ja olen kymmenettätuhannetta kertaa suostumassa siihen että outoja energioita ja tunteita ja ajatuksia ja kummallisia sattumuksia tulee aika kovalla voimallakin ja mun on vain suostuttava siihen, kohdattava ne, oltava lujasti läsnä ja ruumiissani. Se on uuvuttavaa, joskus loputtoman tuntuista. Mutta siitä että voi tehdä sen eikä pelkää, tai tekee sen vaikka pelkää, siitä nousee hiljalleen luottamuksen tunne. Että tää on nyt sitä mitä on tehtävä. Vaikka lopulta se ei ole tekemistä, vaan torjuminen on tekemistä ja tää on olemista... mutta vie voimia kohdata sellaisia energioita ja vie voimia tehdä toisin kuin on tottunut tekemään. Kärsivällisyyttä, lempeyttä! Ja leijonan karjaisu!

Chi kung-sarjan tullessa kohti loppuaan oli aurinko laskeutunut ja valaistus muuttunut, nyt minua tuijotti samalta oksalta suuri pöllö. Loppuliikkeiden jälkeen huomasin että olin ottanut kassini ja jalkani veivät minua jonnekin. Jokin tosiaan nosteli koipiani. Ihmettelin, että minne mua viedään. Kaukaa näin raitiovaunun, ajattelin että ei ainakaan tuohon, se ehtii mennä ohi. Ehkä kuitenkin vielä kävelylle rantaan? Mutta ratikan suuntaan jalat mua veivät, hiljaisella mutta vääjäämättömällä voimalla. Ratikka jäikin päättärille. Koetin kävellä sen ohi mutta silloin jalkani tahmautuivat, muuttuivat raskaiksi. Menin siis sisään, edelleen epävarmana että minne olen menossa ja istuin yhden tai kaksi pysäkinväliä kunnes tuntui että pitää jäädä pois ja mennä kämpille, jossa rakas ystävä jo odotti mua. Ja niin tapahtui. Me vaan lepäsimme ja juttelimme ja söimme koko pitkän iltapäivän ja illan. Sielujemme kyllyydestä. Selän kipu häipyi siihen lämpöön. Tarvitseeko sanoakaan, ei tarvitse mutta on ihanaa sanoa että olen hyvin kiitollinen että tämän perinteikkäästi itsepäisen ruumiin päisin osa menee yhä useammin hiljaiseksi ja hataraksi ja jokin syvempi älykkyys ottaa ohjat. Tämä päällimmäisin minä ei ole koskaan oppinut tietämään, eikä vissiin opi, milloin kannattaisi hiljentää, milloin levätä. Mun on myönnettävä ettei se opi. Se tietää kauheasti mutta pienimmästäkin vihjeestä se ajattelee että no niin, vaikeudet selvitetty, nyt voin lukea kirjaa aamukahteen tai neljä annosta kahvia, tai mitä hyvänsä. Se ei opi, eikä sen vissiin tarvitse.

Elämän rankkuus ei niinku lopu. Vaikka tavallaan... loppuu koko ajan. Mutta kumminkin elämää on vaan kestettävä. Kaikkinensa. Silmästä silmään. Olenko mä kuullut tämän ennenkin? Oletteko te?

Kaunista olla ja sisältää kaikki. Eräänlainen syleily!

Maasta olen tullut, mutta mistä maasta!

Heh, tää on pelkkä vitsi että koetan kirjoittaa. Lapset hilluvat villeinä ympärillä. Kohta joku tulee ja rämäyttää tän kannen kiinni. Se on selkeä kannanotto, tai ei edes kannanotto vaan teko joka puhuu puolestaan. Ooh ja nyt tuli lisää lapsia avonaisesta ovesta. Hihii. Vitsi paranee vaan.

Allekirjoitimme eilen kauppakirjan talosta. Elokuussa muutto, sitä ennen remonttia ja pakkaamista ja sortteerausta. Tämmöistä tiluksilla, kuten Lauri elämän ulkoisia olosuhteita nimittelee. Siirrymme pääkaupungin ulkopuolelle asumaan, työt ovat edelleen täällä.

Tuossa meidän olohuoneen lattialla leikkii naapurin Lauri. Laurit, onko teillä asiaa?

Nyt tuli mies kotiin ja yhtäkkiä mulla onkin rauha kirjoittaa. Juuri nyt. Mies haalii kaikki ipanat syömään, keitto on ilmeisesti vetovoimaista koska mun jälkikasvu jo söi tovi sitten. Tai sitten se on tuo mies. Keittiöstä kuuluu kauhea kälätys, silkkaa siansaksaa, tyttö 1v 2kk on ruvennut "puhumaan", ja isommat perässä. Pättä pättä pättäj ii-jii-jii! Ohhoi. Aa-ua! Aa-ha!

Tää mielipuolinen kokeilu nimeltä elämä on viime aikoina laittanut tän roolihenkilön tosi koville. Mutta ei jaksa, puhutaan mieluummin vaikka kukista. Kukka! Pieni haltiakummityttö antoi mun aamulla haistaa taittamaansa ruusua, se oli humalluttava hetki. Ihminen tahtoo olla ruusu! Ihminen on. Ihmisen pihassa on monien ihmisten aikojen saatossa laittamat kukkaterassit, jotka ryöppyävät, pursuavat, räjähtävät unikoista, liljoista, koristetupakasta, purppuraisista päivänkakkaroista, lukemattomista lajeista joita en tunne. Kun katsoin sitä ruusua, toivoin hetken että se olisi ihmisen tekemä, että ihminen voisi tehdä jotain niin täydellistä, mutta ihminen vaan on ihmeellinen.

Kaaos on musta hyvä järjestävä periaate.
Aika vähän lisättävää.

Sanotaan nyt vaikka... metsä, vaikkei sitäkään lisätä tarvitse. Jos sanoo metsä, kuulostaa kauhean suomalaiselta, mutta ei me mitään suomalaisia olla, ehei!

Eilen ja tänään meillä oli vieras joka esiintyi ugandalaisena. Hah, Uganda! Amerikka. Kuvitelkaa.

Hys

Hahaa! Mulla ei ole mitään sanottavaa. Mä huomasin sen!

Tätä hiljaisuutta mä tahdon kuunnella. Kuuletko sä sen?

Ei ole aloitetta mihinkään. Pitää vaan hoitaa hommia kuunnellen ei-mitään oikein valppaasti. Olen hieman järkyttynyt, koska meidän talo-tarjous meni läpi. Vielä kuntotarkastus. Nyt vaan katsotaan mitä tapahtuu. Ajattelu ei tee mitään, eikä mitään ole tehtävissäkään juuri nyt.

Peesaan!

Soitin Lapissa oleilevalle ystävälle ja ehdotin, että keittäisimme tahoillamme kahvit ja turisisimme puhelimessa. Sanomatta oli selvää, että kuvailisimme kahvileipiemme nostattamat elämykset toisillemme aika tarkasti. Tuoksu, koostumus, maku, jopa äänet (hih, eilen leipäjuustoa maistellessa poika kysyi, miksi hampaissa vinkuu). Ah makujen maailma, joka sanoja pakenee! Mutta sanat juoksevat urhoollisesti peesissä! Kun virtuaali-kaffittelu ei onnistunut, toisen osapuolen ollessa matkalla pankkiin, päätin laittaa lounasta ja kirjoittaa... teille. Moi Sinä!

Tämä mun lounas ei ehkä ole kulinarismin korkein huipentuma, mutta sen synty ilahduttaa mua. Sain eilisiltä 5-vuotissynttäreiltä mukaani rasiakaupalla salaattia, jossa oli kurkkua pikkutomaattia paprikaa jäävuorisalaattia, eli ihan perussalaatti. Otin lautasen kukkuroilleen ja kaadoin puolet blenderiin. Heitin sekaan pinjansiemeniä, vuohenjuustoa, valkosipulinkynnen, mustapippuria sekä oliiviöljyä ja blendasin. Kumosin kastikkeen (varsin epäesteettisesti) salaattini päälle ja lisäsin lautaselle kourallisen idättämiäni mung-papuja, muutaman suolatun katkaravun, ja ripottelin hiukan ruususuolaa komeuden päälle. No, blenderin kannussa oli hankalasti kaavittavat jämät pohjalla, kaadoin sinne vettä ja sekoitin. Kaadoin liemen lasiin, lisäsin vähän hunajaa ja nautin ruokajuomana. Kannu tuli melkein tiskatuksi samalla, mutta öljyn tähden jouduin vielä pyöräyttämään kuuman veden kanssa.

Yhdestä voi nyhjästä. Mulla kun on ruuanlaittoon aina niin vähän aikaa, äkilliset päähänpistot ovat mun reseptikirjan sivuja.

Ja oli se kyllä tosi hyvää. Nyt on virkeä olo, mitä sitä söisi jälkiruuaksi?

Kuulkaa, nyt kukkivat kaikenlaiset pienet metsä-, keto- ja suo-orvokit, poimikaa niitä ja laittakaa salaattienne, kakkujenne koristeeksi! Orvokit ova myrkyttömiä tyynni. Mä tein viikonloppuna eräille synttäreille Magnus Appelbergin raaka-mansikkakakun, joka oli suuri suksee. Taivaallinen. Oli suunnitelmissa laittaa orvokkeja sen päälle mutta unohdin. Salaatissa olen kyllä itse nauttinut. Tipautin pisarat hunajaa orvokkien päälle niin maistuivatkin joltain.

Elän jännittäviä hetkiä. Olemme tehneet tarjouksen talosta ja saaneet vastatarjouksen... katsotaan nyt. Paikkakunta olisi uusi, mutta Helsinki pysyisi kuitenkin tukikohtana sikäli, että täällähän ne työt ovat. Molemmilla. Mullehan ei ole paljon väliä, missä työskentelen, mutta kuvitusten teettäjät ovat enimmäkseen täältä. Ja mies junailisi päivittäin pääkaupunkiin. Matka ei ole pitkä. Saa nähdä! Tunteet ovat vaihdelleet riemusta kauhuun, itse-epäilyksestä tietoon ettei tämä ole niin vakavaa, vaikka isoista järjestelyistä on kyse.

Katsaus kevään trendeihin

Usein tekisi mieleni kirjoittaa tänne mutta aina samalla tulee ailahdus että voisinpa kirjoittaa käsin, ja sitten kirjoittaminen jää. No, tässä on tietysti erilaisia mahdollisuuksia. Tuleeks hyviä ideoita? :) Hm, mulla on Wacomin piirtopöytä, en ole kokeillutkaan, olisiko jotain ohjelmaa joka lukis mun käsialaa...? Tai. Mut ei sillä piirtopöydälläkään voi kirjoitella sohvalla istuen, ainakaan kovin näppärästi. Tai... hm. Nyt olis varmaan googletuksen paikka. Mut en mä nyt jaksa.

Kävin UFF:lla ja ostin kerralla kesähepenet. Ihmeellisiä värejä. Katselin niitä bussissa istuessa, kassissa vierekkäin viikattuina, vaaleankeltaista, aniliininpunaista, joulunpunaista, mustaa, vaalean sinistä, smaragdinvihreää, melkein sydämeen sattui kun ne värit ja kuviot olivat niin kauniita yhdessä. Ja keväinen metsä! Teimme eilen pienen retken Laajalahdella. Kaikki nuoret kasvit ripoteltuina metsän alle, tummaan, vielä hetki sitten martoon maahan, koristeellisina, rytmikkäinä, jotenkin neitseellisinä lampareina. Ketunleipä hentoine kuviollisine kukkineen (takuulla muutamakin vaatesuunnittelija on saanut niistä inspiraatiota), vielä hieman syntymästä ryppyinen vuohenputki, hartaasti kukkinut valkovuokko, sirkeä kevätleinikki, kaikki hurmaavassa koreografiassa sortuneiden ja taivasta kohti kurottuvien puiden pylväikössä. Ilta-aurinko poimi sieltä täältä yksityiskohtia, yksinäinen metsäkorte hohti kuin jokin haltiakummin taikasauva. Sirot varret, kukat ja nuoret lehdet heittivät tarkkoja graafikon kynästä lankeavia varjoja toisiinsa ja puiden rungoille.

Luin lehdestä, että ihminen rentoutuu metsässä. Ahaa!

No nyt en ole kypsänä.

Olin sunnuntaina Katjan raakaruokakurssilla tai -brunssilla tai miksikä sitä nyt sanoisi. Ihana ja inspiroiva ja hyvin herkullinen iltapäivä. Täytettyjä herkkusieniä, kesäkurpitsa"pastaa" pähkinäkastikkeella, suklaakakkua masikkamoussella. Nyt pähkäilen pähkinöiden ja kasvisten ja kehnon blenderini kanssa, mitä kääk sitä seuraavaksi ateriaksia keksisi... ideoita on, mutta ne tulevat ja menevät, ja puuttuu kuivuri, puuttuu kaikenlaista! Eilen tein itselleni ja lapsille aika onnistuneen raakakeiton porkkanoista, pähkinöistä ja siemenistä sun muusta mitä kaapista löytyi, poikakin suostui syömään sen, hokien "ihmeellisen makuista" - mutta kahden tunnin kuluttua meillä kaikilla oli kova nälkä, hahhaa! Hiukan tuhdimpaa pitää opetella tekemään. Luulin kyllä laittaneeni aika tavalla sitä oliiviöljyä...

No, tämä on tämmöistä opettelua. On hauskaa katsella itsessään sitä joka pitää kiinni vanhasta (en tarkoita että ruuan kypsentäminen tms olisi vanhaa sinänsä, vaan ne omat tavat ja kiintymykset ja käsitykset, olivat ne mitä hyvänsä). Se on aika hyvä karikatyyri, puupää, ei voi laittaa näin paljon pähkinöitä kun niiden kilohinta on ainakin 14,95e, turha edes yrittää kun en kuitenkaan keksi mitään ja hyväähän tää on nyt mutta entäs kun syöt tätä kolmatta päivää.

Mutta tietysti vielä hauskempaa on kun ei pidä kiinni. Päivässä tuntuu olevan kovin vähän tunteja siihen nähden mitä kuvittelee tahtovansa tehdä. Kuvittelun pilvi on onneks häilyvä ja ohut, läpinäkyväkin usein. Sen läpi... teen mitä teen. Kohta meen laittamaan muhevan salaatin, ja ehkä eilisen kokeilujen jäljiltä jääkaapista löytyy kummallinen kastike tai kaksi.

Puhdasta raivoa

Viikonloppuna olin lopen kyllästynyt ja raivoissani. En oikein ymmärtänyt mistä se raivo tuli, sille ei ollut mitään selkeää syytä. Mä en halua tätä elämää! Juu, kyllästynyt perheeseen, itseeni, toisten hoitamiseen, mutta myös vain jonkinlaista puhdasta raivoa täynnä.

Kyllä mä pari kertaa muillekin ärisin kun se ei vaan pysynyt sisällä mutta aika paljon sitten vaan oleilin sen olon kanssa ja olin kuulolla. Oloon liittyvät vihaiset ajatukset oli aika vahvoja ja kuuntelin niitä toistaen "se oli ajatus". Tukalaa, voin kertoa, mutta paljon helpompaa kuin se että olisin pääsääntöisesti huutanut ja paiskonut tavaroita, kun se ei yleensä paranna oloa. Siivosin, järjestelin, välillä vihaisesti, mies ehdotti että ottaisin lauantai-päivistä vapaapäivän itselleni, kun hän siis on viikolla pitkät päivät töissä. Sopiihan se! Vaikka olin niin vihainen että hädin tuskin pystyin myöntämään että sopii.

Oloja tulee ja menee, kuten tiedätte. Tuli maanantai-aamu, ja rauha. Ei tietoakaan siitä sietämättömästä energiasta. Ihanat lapset, pitkä leppoisa päivä, rauhallinen olo. Järkevä olo. Mennään päivärutiinin mukaan, säännölliset ruoka-ajat, vapaata leikkiä, ulkoilua. No sitä semmosta. Ja kas, ensimmäistä kertaa tuo kohta-yksivuotias nukkui vain yhdet päiväunet ja MENI AIKAISIN YÖUNILLE, joten meillä oli illalla pari tuntia täysi rauha ennen omaa nukkumaan menoa. Ihmeellistä! Juuri tuo asia on mua ehkä eniten riivannut, että illallakaan ei ole hetken rauhaa, ja mä en osaa mennä sillä sekunnilla nukkumaan kun vauvakin menee. Väsyn kun en nuku tarpeeksi. Jne. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa, taas.

Rauha on edelleen. Jotenkin näen, että vaikka tapahtumilla ja tunteilla oli kaikenlaisia... "sisältöjä", jopa "käänteitä", ne eivät välttämättä olleet lainkaan sitä miten mä ne tulkitsin, eivätkä, miten tän nyt sanois; MEILLÄ EI OLE AAVISTUSTAKAAN MITÄ TAPAHTUU. Pinnan alla, niinku. Kuvittelen että tästä on kyse. Mutta se viikonlopun energia, se oli vain voimaa, joka nyt sai seurakseen sen verran älykkyyttä että sillä oli mahdollisuus muuntua... siksi tai täksi tai tuoksi, joksikin uudeksi jonka aika vain oli nyt, eikä vanhassa ollut mitään vikaa mutta se oli vain aikansa elänyt. Noh, ihan liikaa sanottu tämäkin, arvailua, en tiedä mistä oli kyse. Loppujen lopuksi tietysti... ei-mistään.

Mikähän muuten on raivo-sanan alkuperä? Pitääpä tutkia. Vähän samanlainen sana kuin riemu. Jotenkin puhdas, ei-arvottava ilmaus.

Edit: Hehee. Raivo, takaraivo -> pääkallo. Pääkoppa, kuppi, malja, kuppi nurin, malja vuotaa yli.

Omakuva

Olen ajoittain katsellut tätä kroppaa ja tuntenut erinäisiä vähäisiä paineita ja levottomuutta siitä että se on muotoutunut eri malliseksi kuin ennen raskauksia. Mulla on itsestäni tietty kuva vahvana ja jäntevänä ja tietyn mallisena - siihen kuuluvat leveät hartiat, kapea vyötärö, litteä vatsa ja niin edelleen. Painan hiukan vähemmän kuin ennen lapsia, liikun paljon, mutta kilot ovat kumminkin asettuneet eri paikkoihin. Se kuva jota katson peilistä, se herättää kaikenlaista tyytymättömyyttä, hyväksyntää, sisuuntumista ja niin edelleen. Että muuten hyvä mutta tuon vatsan kun saisi... no joo, osaatte kuvitella. Harvalle naiselle nää mietteet kai ihan tuntemattomia on. Miehistä en tiedä. Pitäisikö... mulla olla jotenkin parempi, armeliaampi kuva itsestäni? Samalla olen tuntenut, että tää pohdinta on jotain... ylimääräistä, siinä on jotain, hm, epätodellista.

Eilen se iski, lauseena:

Mitäs jos mulla ei olisi ollenkaan kuvaa itsestäni?

Mitä jos! Mihin sitä tarvitsen? Ja onko mulla edes! Mikä se semmoinen kuva on, missä?

Hei kevät

Kevät kaikessa. Uusia ideoita, uusia aloitteita, uusia mahdollisuuksia, uusia taitoja. Tyttö 10kk kävelee kohta, se on ottanut jo muutamia askeleita. Ammatillisesti, no, hieman itsenikin yllättäen olen saanut lähetettyä lastenkirjaani kustantajille. Vastauksia ei ole vielä tullut kuin yhdeltä (joka ei sitä huolinut – harmi heille ;)). Lisäksi huomasimme erään ystävän ja kollegan kanssa että nyt voisi olla oikea aika startata jotain uutta, ja eipä siitä sen enempää vielä... ja asumisenkin suhteen on uusia ideoita ja lisäksi ilmennyt jopa konkreettisia mahdollisuuksia.

Mutta isointa on se että sisäisesti, tai mikä sisäinen, en tiedä missä sijaitsee, jotain on avautunut ja avautumassa. Olen ollut lasten kanssa kärsivällisempi, kaikkiaan mulla on ollut vakaampi mutta kevyempi, olemattomampi olo. Aamulla meinasi tulla migreeni, kihinä takaraivolla, mutta siinä vauvaa syöttäessä laskettelin ne voimat jalkapohjiini ja kipu hävisi sen sileän tien. Uhri maaemolle! Jotain semmoista että... elämä on, kuten aina, tavattoman epävarmaa mutta jokin minussa liikkumaton tiirailee tätä kaikkea. No, kuinka muusta voisikaan olla kyse? Se asia vain avautuu eri aikoina eri tavoilla, eri syvyyksillä. Eri sanoillakin. Hyvää tuntematonta, pysy valppaana!

Luomista

Mies tuli kotiin viikon matkalta. Hiljaista. Kaikki muut nukkuvat ja mulla on melkein kymmenen tunnin unet pohjalla, voin ja jaksan äkkiä tehdä ihan mitä huvittaa. Mä en ole jaksanut kirjoittaa tänne. Ei niin että olisin ollut (ainakaan koko ajan) kuolemanväsynyt, mutta koneella istuminen ei virkistä tai rentouta tarpeeksi, niinpä olen yksinäisinä vapaahetkinäni tehnyt jotain muuta - lukenut taas lempikirjaani Pimeyden vasen käsi (Ursula LeGuin), joogannut tai syönyt tai siivonnut tai ollut vaan.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet hyvin rankat mutta en jaksa kirjoittaa siitä, juuri nyt ei vaivaa mikään.

Mussa väreilee hiljaisesti hyvin tuttu tunne, miksi sitä sanoisi... luomisen tahto, tekemisen polte, kauneuden kaipuu. Siinä on juurikin vivahde kaipuuta, mutta se on hyvin kaunis ja inspiroiva tunne. Joskus ei ole mahdollista ilmaista sitä, kovin suureellisesti ainakaan, ja silloin voin vain pidellä sitä, olla siinä tunteessa. Katsella kynttilän eloa lapsen tekemässä pilttipurkkilyhdyssä, antaa silmien kuljeskella luonnon lumiteoksissa, ihmetellä roikkuvien pyykkien outoa harmoniaa, havainnoida muotojen ja tilan väreilyä näkökentässä, riippumatta mitä siellä näkyy. Niin se tunne päivittyy nykyhetkeen ja kaipuu katoaa. Luominen jatkuu.

Nyt poika heräsi ja pyytää lukemaan kirjaa. Got to go.

Huhuu

Se, mistä voisi kirjoittaa on kauneus, rakkaus, ihmettely, se mikä naurattaa

mutta juuri nyt en ole niitä tulvillaan, vaan

on jotain hiljaista,

vetäytyvää.

Avaan, näköjään, tän ikkunan nyt kuunnellakseni, en kertoakseni.

Hm

Oli mulla aihekin.

Mutta kovin on hiljaista. Sitä kuunnellen.

Kokemusta

Yksi pieni juttu. Pieni juttu, iso harmitus. Siitä vain että toinen lähti käymään jossain... ja jotain. Kohtuutonta, täysin epäreilua, mutta tahdon velloa, syyttää. Ja juuri nyt kun sanon tän, huomaan ettei se ole totta. Ei mua enää harmita. Puristus sydämen kohdalta on äkkiä poissa. Idea siitä että loppupäivä jollain tapaa seuraa tätä hetkeä, onkin... hivenen innostava. HÖ!

Lämmitän saunan. Juu.

Tyttö istui rattaissa ja katseli. Alastoman vaahteranrungon juureen oli valahtanut häikäisevä hame ja yö oli jäädyttänyt sen siihen, lähes täydelliseen ympyränmuotoon. Haravoimme ratisevia, neonkeltaisia lehtiä suurelle pressulle, jonka mies välillä kokosi kulmista ja veti perässään tunkiolle.

Kasvimaan sinikelloilla oli jäästä karvaiset hunnut. Ihmeitä kolmivuotiaalle. Vesisaavin pinnalta haalittu jää on "kato, lasia joka menee rikki". Hän vetää ruohonkorsia huuliensa läpi, pureskelee niille jähmettyneitä pisaroita. Äiti varoittaa haavoista. Poika ehkä lopettaa, mutta vasta oma kokemus opettaa. Tänään, aamiaisella, hän kaatui ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa taaksepäin keikkuessaan tuolilla.

Minä kaaduin sillä tavalla varmaan vielä kymmenen vuotta sitten.

Terveisiä elämästä

Olo on tasoittunut. Ilon keskelle ei ole tunkenut epätoivoisia hetkiä. Tietenkin on kaikkea, ärtymystä, epätietoisuutta, raivoakin kolmevuotiaan sinnikkäästä uhmasta, väsymystä, mutta kaikki sellainen unohtuu saman tien. Tuntuu kuin mulle olisi tapahtunut... jotain. Yhtäkkiä on helppo syödä sopivasti, syödä vain vähän makeaa, helppo mennä nukkumaan jos ei kauhean ajoissa niin sopivaan aikaan kuitenkin, helppo keskeyttää rennosti, ei repien, jokin homma johon tuppaan jumiutumaan. On vähän helpompaa rentoutua silloin kun huomaan jännittäväni. On ihanaa olla läsnä joka solulla kun laittelen tavaroita paikoilleen. Joo, olen ruvennut siivoamaan, sekä järjestelemään tukkeutuneita komeroita ja koloja, että ylläpitämään jokapäiväistä järjestystä tässä kodissa. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni nautin siitä, huomaan että se onkin ihan olennainen osa sitä että viihdyn tässä kotiäidin roolissa. Turhautuneita hetkiä on vähemmän, heh, ainahan voi siivota ja se on aina palkitsevaa.

Ja rakasteluun on tullut jokin uusi juonne, rentous, hauskuus, ihanuus. Sekin vielä! Voisin kirjoittaa tästä enemmänkin, mutta toisaalta se ei tunnu luontevalta - en tiedä kumpaa se on, sitä että näistä ei "sovi" kuulutella vai sitä että se on aidosti meidän keskinen asia. Itsestäni voin kumminkin sanoa että... on helpompaa olla läsnä juuri sille mitä tapahtuu, eikä toivoa ja odotella jotain mitä mun mielestä pitäisi tapahtua.

Mies! Kosketa sitä naista ihan kaikkialta, älä keskity, älä erikoistu, älä vaadi, älä jämähdä tekemään jotain hyväksi havaittua, viilamaan jotain pistettä. Nainen on kaikkialta palava! Ihan kaikkialta. Ei sinun, mies, tarvitse olla "taitava" tai jotain muuta sellaista, ainoastaan auki, tunnusteleva! Niinkuin mies on herkkä, ei naisellisen herkkä vaan toisella tavalla, jota minä en osaa kuvailla. Ehkä sille olisi jokin toinenkin sana, täsmällisempi. No, se kuitenkin vetää naisen polvet veteläks. Naiset, voitte täydentää... :)

Ja Jumala loi teekupin

Jokin uusi ulottuvuus on avautunut sellaisesta asiasta...äh. Eikun jokin sumun kerrostuma taas on hälventymässä, sen takana oleva asia on aina sama. Aina uus.

Tahtoisin kertoa jotain siitä mitä se sumu nyt oli. Sumutusta. Ja mitä valkeni. Mutta äkkiä se tuntuu aivan älyttömän vaikealta. En löydä sanoja sinne päinkään. Oivallus on kuitenkin ollut kirkkaana, iloisena, kevyenä mussa. Se on helpotusta joka tietää ettei mitään vaikeutusta ollutkaan joten... ei oikeastaan ole edes helpotusta. Mitä jää?

En näemmä pääse lainkaan alkuun, kertomaan mitä olen kertomassa, jatkaisinko vielä jollain hämärillä vertauksilla?

Katsotaan mitä tulee. Huoleton olo. No, hei: raamatunlause! Tai ei edes raamatunlause, vaan idea jonka olen liittänyt kristinuskoon mutta joka ei ole minua onnistunut aiemmin puhuttelemaan koska olen yliherkkä imelälle. Että kelpaan jumalalle/Jeesukselle/taivaan valtakuntaan juuri sellaisena kuin olen, minun täytyy vain uskoa herraan jeesukseen ja antaa elämäni hänen käsiinsä, tunnustaa syntini. Ei tarvitse olla synnitön. No! Siinä teille hämäryyttä kerrakseen! (Se on mun kokemukseni, muilla muut kokemukset.) Mutta! Tajusin tässä taas, mutta jotenkin uudella voimalla, että mun ei tarvitse päästä eroon tästä niskajännityksestä tai siitä että säikähdän kovia ääniä helposti tai kiroilen tai siitä että joskus ruumiin tuntemuksiin palaaminen on mulle hankalaa... ja että sitten kun olen voittanut nämä esteet, voin olla rauhassa, valaistua, vaikka.

En ole koskaan valaistumisesta piitannut, se on mulle vain abstrakti idea. Mutta näköjään se idea piileskelee munkin psyykessä vaikkei ehkä sillä nimellä, ja välillä huomaan että olen mielessäni pyrkimässä ideaalitilaan.

Tutkija jotka tavoittelee absoluuttista nollapistettä, päästen yhä lähemmäs, lähemmäs, erottavien asteiden ja niiden murto-osien käydessä yhä vaikeakulkuisemmiksi. Tärkeämmiksi. Läpipääsemättömiksi.

Teoreettinen ja käytännöllinen mahdottomuus.

Ja sitten tapahtui ihme!

Kelpaan juuri tällaisena kuin olen, juuri nyt, Jeesus, halataan! Ei se mitään vaikka olit mies joka kuolit parituhatta vuotta sitten, mä en nyt just muista mitä mieltä mä olen asioista. Tää on armoa, mutta aivan armotonta menoa. Ei ole kyse minusta, ei ole mitään mitä hyväksyä saati jättää hyväksymättä.

No ei ihme että tätä oli vaikea sanoa, eihän tätä voi sanoa. Voi vaan olla.

Hei alkuräjähdys tapahtuu muuten nyt, ihan hiljaa, heittää atomit ilmaan ja simsalabim, ne järjestyvät noiksi syysauringossa kylpeviksi kultaisiksi vaahteroiksi.

Hunaja leviää teekuppiin.

Tasapainosta

Vien tavaroita kirpputorille. Roskiin. Kierrätykseen. Lähettelen lainattuja kirjoja niiden omistajille ja soittelen ihmisille josko he tarvitsisivat sitä tai tätä kapistusta. Pitkään talveen täytyy varautua tyhjentämällä varastot.

Vauva on ruvennut heräämään aamuneljältä tunniksi, pariksi. Iloisena ja virkeänä. Mellastuksen ja ähräämisen perästä nukutaan vielä ehkä tunti, levottomasti, ja sitten alkaakin uusi päivä. Juhuu. Mutta oma unettomuus ei ole päässyt iskemään muhun, paitsi ajoittain mutta osaan jo hoitaa sen pois joogaamalla ja rauhottumalla, niin tiedän hyvin että kun selvisin viimeksi siitä että en nukkunut juuri lainkaan, vähäisemmät unien menetykset eivät mua kaada. Väsyttää, tietenkin, ja joskus jos mies soittaa iltapäivällä että "mulla menis vielä pari tuntia kun tää yks budjetti pitää saada tänään kasaan" niin "okei, tule kun ehdit, kulta" juuttuu kurkkuuni ja tuntuu hetken että nyt romahdan tähän paikkaan. Se romahtamisen houkutus on valtaisa, sillä hetkellä mikään ei tunnu niin houkuttelevalta kuin... mitä? Atomini hajoaisivat, hajoaisivatko elektronitkin? Äidistä jäisi vain laulavia säikeitä jäljelle. Houkutusta on kuitenkin ollut ihmeen vähän. Itse asiassa, vain pari kertaa, ennen sitä riitti. Mä en ole... henkisesti väsynyt. Mulla on tilaa. Mä olen vapaa. Vaikka onkin pallo molemmissa jaloissa.

Outoa että kahden kanssa on melkeinpä helpompaa kuin yhden. Heti kun sanon tän, löydän paljon perusteluita miksi näin ei ole, mutta silti tuntuu siltä. Olen kai vaan suostunut tähän tilanteeseen perusteellisemmin.

Mun kaikki omat hetket kuluvat joogatessa. Tai pilateksessa. Tai chi kungissa. (Tai facebookissa :)). Sillä tavalla mä luon sitä tilaa. En tietenkään luo, mutta havaitsen sen. Pysyn siitä tietoisena. Tiedän, olen kokeillut, että jos en tekisi harjoituksiani, eläisin nyt aika synkkää, levotonta, unetonta uupunutta aikaa. Joskus riittää että tekee pari harjoitusta viikossa, nyt pitää tehdä kunnolla ja joka päivä, muuten alkaa kierre. Välillä alkaakin mutta osaan katkaista sen, joten... kierrettä ei ole. Mun psyykelle nää lasten syntymät ja vauva-ajat ovat näköjään niin hirmuisia mullistuksia että saan todella tehdä töitä pysyäkseni jonkinlaisessa tasapainossa. Onneksi sen kaltainen työ on lopulta ei-työtä, ei-tekemistä, tyhjää, tilaa. Öh.

Hiljainen hetki. Jokin mitä juuri kirjoitin, kumisee tuolla sisuksissa. Tuntuu hyvältä, vähän kuin mua hierottaisiin sisältä päin.

Eli... joudun siis hirveästi ei-ponnistelemaan jotta en tekisi koko ajan liikaa töitä!

Tuulee

Yllättävä rauhallinen hetki. Pihaamme on pesiytynyt jo usean päivän ajan karavaanareita pohjoisesta, mutta yhtäkkiä kaikki ovat jossain, minä ja nukkuva vauva vain kotona. Ihmeellistä kun saa olla yksin sisällä eikä tarvitse edes kokata kenellekään. Tuulee sisään kaikista ikkunoista, savu tuoksuu, en jaksa ajatella niitä metsiä. Mitä muuta tässä hullussa maailmassa voi tehdä kuin koettaa säilyttää pienen rauhallisen saarekkeen, nykyhetken kokoisen?

Viime yönä se oli vähän haastavaa, mietin joutavia pyöriessäni hikisissä lakanoissa, ja aamuinen tekstiviesti selvensi, että mitään mietittävää ei olisi ollutkaan. (Vaikka eihän siihen oikeasti tekstiviestiä tarvita, mutta nyt siitä kyllä oli apua :)). Tiedän jo, että ennen matkaa nukun pari yötä huonosti. Enkä stressaa siitä, että vähän stressaan.

Parhaat oivallukset, tai kirkastumiset, ovat usein paradokseja: siedän itseltäni yhä vähemmän onnettomana olemista. Mutta jos sitten olen onneton, siedän sitä yhä paremmin. Haha!

Hoksasin tässä yksi päivä että "muutoksen tuulet" on ihan kirjaimellinen sanonta. Että tosiaan, tuulihan aina kertoo, että säätila on muuttumassa. Nyt tämä kummallinen helle on kai vaihtumassa johonkin coolimpaan. Päivät näyttävät! Ja tänä kesänä tuuli tuo kirvoja, perhosia, kaukaisten tulipalojen savuja. Vauva on ulkona vaunuissa, nyt jo hereillä, kuuntelee ihmeissään tuulen ääniä, katselee lehvästön villiä liikettä, tavallisesti se olisi jo huudellut äitiä hakemaan pois.

Hurjaa että tuuleekin! Näyttää kuin pensaat olisivat lähtemässä juuriltaan! Mitähän!