Tahtoisin kertoa jotain siitä mitä se sumu nyt oli. Sumutusta. Ja mitä valkeni. Mutta äkkiä se tuntuu aivan älyttömän vaikealta. En löydä sanoja sinne päinkään. Oivallus on kuitenkin ollut kirkkaana, iloisena, kevyenä mussa. Se on helpotusta joka tietää ettei mitään vaikeutusta ollutkaan joten... ei oikeastaan ole edes helpotusta. Mitä jää?
En näemmä pääse lainkaan alkuun, kertomaan mitä olen kertomassa, jatkaisinko vielä jollain hämärillä vertauksilla?
Katsotaan mitä tulee. Huoleton olo. No, hei: raamatunlause! Tai ei edes raamatunlause, vaan idea jonka olen liittänyt kristinuskoon mutta joka ei ole minua onnistunut aiemmin puhuttelemaan koska olen yliherkkä imelälle. Että kelpaan jumalalle/Jeesukselle/taivaan valtakuntaan juuri sellaisena kuin olen, minun täytyy vain uskoa herraan jeesukseen ja antaa elämäni hänen käsiinsä, tunnustaa syntini. Ei tarvitse olla synnitön. No! Siinä teille hämäryyttä kerrakseen! (Se on mun kokemukseni, muilla muut kokemukset.) Mutta! Tajusin tässä taas, mutta jotenkin uudella voimalla, että mun ei tarvitse päästä eroon tästä niskajännityksestä tai siitä että säikähdän kovia ääniä helposti tai kiroilen tai siitä että joskus ruumiin tuntemuksiin palaaminen on mulle hankalaa... ja että sitten kun olen voittanut nämä esteet, voin olla rauhassa, valaistua, vaikka.
En ole koskaan valaistumisesta piitannut, se on mulle vain abstrakti idea. Mutta näköjään se idea piileskelee munkin psyykessä vaikkei ehkä sillä nimellä, ja välillä huomaan että olen mielessäni pyrkimässä ideaalitilaan.
Tutkija jotka tavoittelee absoluuttista nollapistettä, päästen yhä lähemmäs, lähemmäs, erottavien asteiden ja niiden murto-osien käydessä yhä vaikeakulkuisemmiksi. Tärkeämmiksi. Läpipääsemättömiksi.
Teoreettinen ja käytännöllinen mahdottomuus.
Kelpaan juuri tällaisena kuin olen, juuri nyt, Jeesus, halataan! Ei se mitään vaikka olit mies joka kuolit parituhatta vuotta sitten, mä en nyt just muista mitä mieltä mä olen asioista. Tää on armoa, mutta aivan armotonta menoa. Ei ole kyse minusta, ei ole mitään mitä hyväksyä saati jättää hyväksymättä.
No ei ihme että tätä oli vaikea sanoa, eihän tätä voi sanoa. Voi vaan olla.
Hei alkuräjähdys tapahtuu muuten nyt, ihan hiljaa, heittää atomit ilmaan ja simsalabim, ne järjestyvät noiksi syysauringossa kylpeviksi kultaisiksi vaahteroiksi.
Hunaja leviää teekuppiin.
5 kommenttia:
Kiitos, Anu. :-) Eiks oo!
Mä olen juuri tullut siihen tulokseen että vaikka mulle mitä kerrottaisiin niin mä kelpaan itsenäni ja mun on mahdollista joskus löytää rakastava mies jonka kanssa elää tietoista rakkauselämää siitä huolimatta että mä en näköjään aio ruveta treenaamaan rakastelua varten kuin olympialajiin: voimistamaan vatsanpohjan lihaksia, tekemään asanoita, syvähengitystä, mantroja, yantroja, kohottelemaan energioita - whatever.
Ja kaiken kukkuraksi: mäkin välillä kiroilen. :-D
Lara, perkele! <3
Ja teen, ja hunajan ja kaiken muun - ja vielä joka hetki uutena kunhan vain annan sen uuden hunajan valua kuppiini.
Kiitos kun kirjoitit.
Hei Lauri, Lauri... kiitos, kuka, mikä oletkin! :)
Lähetä kommentti