Koipien kiitos

Kävin viikonloppuna pienellä kaupunkilomalla Helsingissä, vanhoissa tutuissa maisemissa Munkkiniemessä, jossa asuin joskus vuosia sitten ja jossa edesmennyt mummoni asui. Mulla oli selässä pieni kipusolmu. Kävelin merenrantaan, aikomuksenani tehdä pitkä kävelylenkki. Eteeni avautui kauniin muotoinen rantakallio ja laskeva aurinko. Kiipesin kalliolle ja rupesin kuin huomaamattani tekemään chi kungia. Se tuntui hyvältä. Eräästä käkkyräisestä männystä minua tuijotti apina. Puunoksa oli aivan erehdyttävä, sillä oli jopa hurjan näköiset apinankasvot. Mieleeni nousivat siinä Mara-demonit jotka kiusasivat Buddhaa ennen hänen valaistumistaan. Elämä on taas ollut sisäisesti aika hurjaa muuton jälkeisinä aikoina ja olen kymmenettätuhannetta kertaa suostumassa siihen että outoja energioita ja tunteita ja ajatuksia ja kummallisia sattumuksia tulee aika kovalla voimallakin ja mun on vain suostuttava siihen, kohdattava ne, oltava lujasti läsnä ja ruumiissani. Se on uuvuttavaa, joskus loputtoman tuntuista. Mutta siitä että voi tehdä sen eikä pelkää, tai tekee sen vaikka pelkää, siitä nousee hiljalleen luottamuksen tunne. Että tää on nyt sitä mitä on tehtävä. Vaikka lopulta se ei ole tekemistä, vaan torjuminen on tekemistä ja tää on olemista... mutta vie voimia kohdata sellaisia energioita ja vie voimia tehdä toisin kuin on tottunut tekemään. Kärsivällisyyttä, lempeyttä! Ja leijonan karjaisu!

Chi kung-sarjan tullessa kohti loppuaan oli aurinko laskeutunut ja valaistus muuttunut, nyt minua tuijotti samalta oksalta suuri pöllö. Loppuliikkeiden jälkeen huomasin että olin ottanut kassini ja jalkani veivät minua jonnekin. Jokin tosiaan nosteli koipiani. Ihmettelin, että minne mua viedään. Kaukaa näin raitiovaunun, ajattelin että ei ainakaan tuohon, se ehtii mennä ohi. Ehkä kuitenkin vielä kävelylle rantaan? Mutta ratikan suuntaan jalat mua veivät, hiljaisella mutta vääjäämättömällä voimalla. Ratikka jäikin päättärille. Koetin kävellä sen ohi mutta silloin jalkani tahmautuivat, muuttuivat raskaiksi. Menin siis sisään, edelleen epävarmana että minne olen menossa ja istuin yhden tai kaksi pysäkinväliä kunnes tuntui että pitää jäädä pois ja mennä kämpille, jossa rakas ystävä jo odotti mua. Ja niin tapahtui. Me vaan lepäsimme ja juttelimme ja söimme koko pitkän iltapäivän ja illan. Sielujemme kyllyydestä. Selän kipu häipyi siihen lämpöön. Tarvitseeko sanoakaan, ei tarvitse mutta on ihanaa sanoa että olen hyvin kiitollinen että tämän perinteikkäästi itsepäisen ruumiin päisin osa menee yhä useammin hiljaiseksi ja hataraksi ja jokin syvempi älykkyys ottaa ohjat. Tämä päällimmäisin minä ei ole koskaan oppinut tietämään, eikä vissiin opi, milloin kannattaisi hiljentää, milloin levätä. Mun on myönnettävä ettei se opi. Se tietää kauheasti mutta pienimmästäkin vihjeestä se ajattelee että no niin, vaikeudet selvitetty, nyt voin lukea kirjaa aamukahteen tai neljä annosta kahvia, tai mitä hyvänsä. Se ei opi, eikä sen vissiin tarvitse.

Elämän rankkuus ei niinku lopu. Vaikka tavallaan... loppuu koko ajan. Mutta kumminkin elämää on vaan kestettävä. Kaikkinensa. Silmästä silmään. Olenko mä kuullut tämän ennenkin? Oletteko te?

Kaunista olla ja sisältää kaikki. Eräänlainen syleily!