Hyvin repaleinen, pitsimäis-hyytelömäinen, hirmuinen, suunnaton... vaalikirjoitus

Mmm. Hmmm. Jotain heräsi käydessäni eilen äänestämässä... katsotaan elääkö se vielä.

Katsotaan. Kierrellen. Tuntuu ristiriitaiselta kun mussa on viime aikoina noussut innostus olla mukana, olla esillä, vaikuttaa. Ei tietenkään noin yleisellä tasolla, vaan tietynlaisissa asioissa. Mutta jotain yleistäkin siinä on: kyllä mussa on se sirkusleijona joka nauttii esillä olemisesta. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Harjani heilauttamisesta. Mukana olemisesta mutta myös jonkinlaisesta... johtamisesta, heitettäköön vain sanana ilmaan, vaikka en tahtoisi olla vaikkapa johtaja työyhteisössä. En edes perheessä, viihdyn siinä kuviossa että johtajan vastuu kannetaan tilanteen mukaan. Mä olen perässähiihtäjä joka tykkää mennä varsinkin käytännön juttuihin vasta sitten kun ne on hyvin testattuja ja toimivia ja toisaalta jollain toisella, vaikeammin kuvattavalla tasolla olen pioneeri, tutkin aina tuntemattomia maastoja ja kerron tutkimuksistani muille. Eksyksissä ja pihalla olo kuuluu tähän kuvioon vahvasti. Ja siksi... usein kysyn myös neuvoa ja apua toisilta, se on yksi mun vahvuuteni. Ja teidän, kun teillä on mitä antaa. Enkä kyllä yksin pärjäisikään. Mitenkään.

Juttu luiskahti eri raiteille kuin kuvittelin. Tai oikeastaan pois raiteilta. Tässä sitä mennään. Jännittää melkein.

Pioneeri. Heh. No, pioneerit voi mennä vaikka minne, usein semmoisiinkin paikkoihin minne ei kannattaisi. Kokeilla sellaista mitä ei hyväksi havaita. Jostain syystä mussa on aina ollut voimakas tarve mennä ihan omia polkujani, olla määrittelyjen ulkopuolella, löytää oma reitti, omat sanat, väriyhdistelmät, ja toisinaan havaitsen että on hyvä, luontevaa, jos on seuraajia. En nyt tarkoita että olen yksinäinen sankaritar ja muut seuraa, vaan nää tilanteet ja asetelmat ja kuka-seuraa-ketäkin vaihtelee suuresti hetkestä toiseen, koetan tässä näköjään puhua jostain mistä ei oikeastaan voi puhua, se on niin vaikeasti määriteltävää, ja, luoja tietää, ehkä myös ihan epäkiinnostavaa, aika näyttää :). Hinkuni olla pioneeri tai määrittelemätön ns. ulkoisissa asioissa on huomattavasti heikentynyt. Nykyään kutsun itseäni ihan suosiolla kuvittajaksi ja opettajaksi ja äidiksi ja keski-ikäistyväksi ja niin edelleen - tietäen että lopulta en ole mitään näistä ;)

Ette ole tekään.

Ja sitten kuitenkin... mussa on into olla tekemässä jotain... äh, olla... ei, ei nyt sinne. Mä tunnen kuinka kaikki on muuttumassa, se miten me ihmiset ollaan keskenämme.


Halu olla jotain...? Näh. Tarve olla kokonainen. Kokonaisuus. Olla osa, olla kokonaisuus.

Eturintamassa. Miten siellä voi "olla"? Ei haluamalla olla, ainakaan. Olla tässä, se vasta radikaalia on, mutta onko se jotenkin tapahtumassa laajemminkin? Miten niin?

Mussa on paljon levottomuutta. Ollut aina. Se "vaikeuttaa tässä olemista". En voi olla kuin tässä, ikinä, mutta voin tuntea oloni levottomaksi, ajatukseni harhailevat, tartun niihin. Se on muuttunut että nykyään havaitsen hiljentymisen, keskiööni asettumisen tarpeen jo aikaisessa vaiheessa, en ainoastaan sitten kun jo sattuu lujaa. Havaitsen tarpeen mutta en aina toimi sen mukaan. Toisinaan toimin. Sekin on muuttunut että nykyään mulla on säännöllinen harjoitus. Aika monta vuotta kesti ennen kuin hyväksyin sen että (mun) pitää harjoittaa ruumiiseeni, jalkoihini, aistimukseen, tähän hetkeen palaamista määrätietoisesti, päivittäin. Mutta vielä voisi petrata että tekisi sitä harjoitusta useammin myös tarpeen tullen :) Voisi. Ei voisi, mitään, mutta näenhän mä että sekin on muuttumassa.

Voimia on kovin vähän. Tai pikemminkin, ne voimat tuntuvat toistuvasti nousevan jonkinlaisena hyökynä, joka sitten murtuu rantaan. En tiedä mistä se ilmiö johtuu, onko näin ollut aina vai huomaako sen vain nyt selkeämmin kun oikeasti olen jo monta vuotta kestäneen pikkulapsivaiheen väsyttämä. Tiedän, näen, että asioita voisi tehdä pikkuhiljaa eikä hirmuisina rykäisyinä. Asioita, varmaan hirmuisen kiinnostavaa kun olen näin epäkonkreettinen, lukija viihtyy yksityiskohdissa, edes vihjeitä kaivataan.

Kaikenlainen verkostoituminen ja verkostojen voimalla eteenpäin menevä toiminta... sekin vaatii niin paljon. Ei se verkosto kuitenkaan mitään tee, ihmisen on tehtävä. Mä uuvun jo yhden illan kokoontumisesta, saati sitten että saisin vielä tukun kotiläksyjä. Vaikea puhua näistä asioista kun toisaalta mulla on polte osallistua, olla luomassa jotain konreettista uutta ja toisaalta. Se polte on myös symboli tai ilmaus jollekin syvemmälle. Kaipuulle/tiedolle.


Missä mä nyt olen? Eksyksissä? Katsotaan. Se mikä heräsi. Käydessäni äänestämässä liikutuin suuresti siitä näystä että tässä minä ja maalaiskylän mummot ja papat jonotamme ojentamaan lippuamme, me äänestämme näistä kahdesta itse valitsemastamme ehdokkaasta, joista toinen on avoimesti homo. Tämä viisas mies joka myöskin on homo, joka on joutunut ja joutuu kulkemaan omia teitään, ennestään tuntemattomia reittejä, vaarallisiakin teitä, poluttomia maastoja, tullakseen minuiksi itsensä ja sinuiksi kulloisenkin sosiaalisen ympäristönsä kanssa, häntä moni meistä äänestää, kenties ei vain siksi että hän on älykäs, humaani, puhetaitoinen, vaan... juuri siksi että hän ei pelkää tuntematonta, tai jos pelkää, ei tottele pelkoa. Enkä minä nyt tietenkään puhu vain Pekka Haavistosta vaan minusta, meistä.

Hesarissa oli hieno kolumni / artikkeli viime vuoden lopulla, sen oli kirjoittanut ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski. Hän kirjoitti siitä miten kaikkialla maailmassa veristä vuotta 2011 leimasi se että ihmiset nousivat sortoa, sortajia vastaan pelosta huolimatta. Jos elät diktatuurissa ja nouset vastustamaan vallanpitäjiä, on totisesti pelättävää, sillä pelissä ja vaarassa on kaikki, koko henkilökohtaisen elämänpiirin totunnaiset asiat ja läheiset ihmiset. Ja silti se on ruvennut tapahtumaan kaikkialla maailmassa.

Samalla olemme ehkä jo ohittaneet sen hetken, jossa ympäristötuhot ovat menneet yli maapallon kantokyvyn tai sanotaanko, sen pisteen jossa tietty balanssi voisi säilyä. Luvassa on kaikenlaista, öö, järistystä. Pakon edessä olemme havahtumassa. Onko se liian myöhään? Havahtumisen kannalta ei tietenkään, sehän on aina nyt, nykyisen elämänmuodon säilymisen kannalta varmaan kyllä. Mutta eipä sitä tässä oltu säilyttämässäkään, antaa mennä. Vaikka pelottaa.


Ja Haavisto ja homous ja ilmastonmuutos ja pelko ja tahto vaikuttaa, miten mikään liittyy mihinkään? Onko tämä nuortenosaston kirjoitus jossa kannetaan huolta kaikista maailman asioista ongelmista yhtäaikaa? On mulla sekin taipumus, mutta, hih, siinä auttaa se kun palaa tuntemukseen jaloissa. Tässä ollaan. Kokonaisuutta katsomassa. Etenkin tuntemassa. Sanomassakin, jotenkin.

Minkähän takia nyt ja viime vuosina nimenomaan homous on ollut niin voimakkaasti esillä? Muakin se aihe on kiinnostanut. Sitten tuntuu että lakataan nyt jauhamasta tätä, homo ku homo. Mikä on tän uutuusarvo mulle, mun ystävistäkin on varmaan puolet homoja? Mutta silti se aihe aina vaan jaksaa kiinnostaa. Nyt ne pojat tanssii tuolla, miten suloista! Miten ne on tutustuneet! Mitä niitten äidit sanoi? Öh. Se koko asia on jokaisen syvää ydintä, rakkautta, seksuaalisuutta, sitä yhtä, ominta, jaettua, jakamatonta. Se on sitä kenttää jossa me ollaan yksi. Rakastelun unohdus on varmaan taivaallisinta mitä itse kukin kokee maanpäällisen elämänsä aikana. Ei siellä saa olla mitään torjuttua. Homous, heterous, kaikki siltä väliltä ja niitten ulkopuolelta.

Vaikeus tässä käytännön elämässä. Olla niin monenlainen. Ja aika vahvasti kaikkea sitä. Ristiriitaista. Siks mun päätä välillä särkee, mut minkäs teet, nämä kortit on saatu syntymässä. Koetan asettua tähän. Kuhunkin tähän.


Yksi aspekti: Me sorretut heterot, jotka emme oikein uskalla puhua niistä variaatioista itsessämme (pliis huom ironia). Ei siksi että muut heterot katsoisivat pahasti, vaan siksi, heh, ainakin itselläni se vaikuttaa, en viitsi kauheasti puhella naisee kohdistuvasta seksuaalisesta rakkaudesta koska sehän olisi tökeröä turismia, kun kuitenkin elää heterosuhteessa. Rakastamansa miehen kanssa. En ole koskaan rakastunut naiseen juuri sillä nimenomaisella tavalla että haluaisin jakaa käytännön elämäni hänen kanssaan. En mä ole sosiaalisesti homo. Mutta rakastunut olen, kaikkiin sukupuoliin, ja rakastun jatkossakin. Voiko sen kuitenkin mainita, en mä yritä sillä mitään? Mä vaan tahdon olla se mitä mä olen, ihan kokonaan, mitään vähentämättä. Rakkaudessa.

Äänestettyäni, itkettyäni siitä syvästä hyväksynnän tunteesta, vaalikahviteltuani kylän epämaalaisimmassa vintagevaate-kahvilassa, menin kotiin ja lepäsin, suurena ja kokonaisena.