Kyllä mä pari kertaa muillekin ärisin kun se ei vaan pysynyt sisällä mutta aika paljon sitten vaan oleilin sen olon kanssa ja olin kuulolla. Oloon liittyvät vihaiset ajatukset oli aika vahvoja ja kuuntelin niitä toistaen "se oli ajatus". Tukalaa, voin kertoa, mutta paljon helpompaa kuin se että olisin pääsääntöisesti huutanut ja paiskonut tavaroita, kun se ei yleensä paranna oloa. Siivosin, järjestelin, välillä vihaisesti, mies ehdotti että ottaisin lauantai-päivistä vapaapäivän itselleni, kun hän siis on viikolla pitkät päivät töissä. Sopiihan se! Vaikka olin niin vihainen että hädin tuskin pystyin myöntämään että sopii.
Oloja tulee ja menee, kuten tiedätte. Tuli maanantai-aamu, ja rauha. Ei tietoakaan siitä sietämättömästä energiasta. Ihanat lapset, pitkä leppoisa päivä, rauhallinen olo. Järkevä olo. Mennään päivärutiinin mukaan, säännölliset ruoka-ajat, vapaata leikkiä, ulkoilua. No sitä semmosta. Ja kas, ensimmäistä kertaa tuo kohta-yksivuotias nukkui vain yhdet päiväunet ja MENI AIKAISIN YÖUNILLE, joten meillä oli illalla pari tuntia täysi rauha ennen omaa nukkumaan menoa. Ihmeellistä! Juuri tuo asia on mua ehkä eniten riivannut, että illallakaan ei ole hetken rauhaa, ja mä en osaa mennä sillä sekunnilla nukkumaan kun vauvakin menee. Väsyn kun en nuku tarpeeksi. Jne. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa, taas.
Rauha on edelleen. Jotenkin näen, että vaikka tapahtumilla ja tunteilla oli kaikenlaisia... "sisältöjä", jopa "käänteitä", ne eivät välttämättä olleet lainkaan sitä miten mä ne tulkitsin, eivätkä, miten tän nyt sanois; MEILLÄ EI OLE AAVISTUSTAKAAN MITÄ TAPAHTUU. Pinnan alla, niinku. Kuvittelen että tästä on kyse. Mutta se viikonlopun energia, se oli vain voimaa, joka nyt sai seurakseen sen verran älykkyyttä että sillä oli mahdollisuus muuntua... siksi tai täksi tai tuoksi, joksikin uudeksi jonka aika vain oli nyt, eikä vanhassa ollut mitään vikaa mutta se oli vain aikansa elänyt. Noh, ihan liikaa sanottu tämäkin, arvailua, en tiedä mistä oli kyse. Loppujen lopuksi tietysti... ei-mistään.
Mikähän muuten on raivo-sanan alkuperä? Pitääpä tutkia. Vähän samanlainen sana kuin riemu. Jotenkin puhdas, ei-arvottava ilmaus.
Edit: Hehee. Raivo, takaraivo -> pääkallo. Pääkoppa, kuppi, malja, kuppi nurin, malja vuotaa yli.
3 kommenttia:
Sitä on jotenkin katsonut omaa raivoa ennen semmoisella tuomitsevalla silmällä mutta että se raivo sisällä on aivan yhtä "tuomittavaa" kuin mikä muu tahansa fiilis.
Kaikki henkisyydet tähtään ainakin pinnallisesti semmoiseen tiettyyn tyyneyteen, mutta jos jotain ns. guruja katsoo niin nekin on aika kaukana semmoisesta tyyneydestä. Tarkoitan että eikö se ole ns. vapaampaa, että on ihan vapaasti vittupäinen kuin kuristaa itseään "henkisyydellä" ja on jotenkin fucking calm.
...Eikä tämä tietenkään kohdistu sinuun, niinkuin tiesit, vaan itseeni. Niinkuin aina.
Juuri niin, E!
Mä olen todella vapaa tyyneydestä :D se ei oo mun luonto, tuppaan olemaan vilkas ja tulinen ja tunteellinen - ai niin ja tyyni kans :)
Raivon kanssa on helpompi olla kun sitä ei suuntaa vain ja ainoastaan ulospäin tai muihin ihmisiin vaan on sille tosi läsnä, siinä miltä se tuntuu. Kropassa siis. Tai missä ny onki, ei missään, semmonen energiakenttä. HUHUU! Valo-keho! Kristalli
Kannatti olla ulospäinkin vihainen kun mies ehdotti mulle omaa vapaapäivää :) Jos on raivolle läsnä, se purkautuu jotenki oikein :) Ja jos ei oo läsnä niin sillonki menee ihan oikein :)
Läsnä lässyn. TeRRRve!
Kai se yleensäkin menee niin että mitä enemmän tukahduttaa ja kieltää "negatiivisia" tunteita, niin sitä enemmän ne alkaa paisumaan takaraivossa... ;)
Mäkin oon kuunnellu ja ihmetellyt lähiaikojen uupumusta ja pahaa oloa, enkä oo suhtautunut siihen kovin vakavasti (paitsi välillä tietenkin).
On ollut jännää tarkkailla vähän sillai ulkoapäin itseään ja hyväksyä että mulla on nyt tämmönen olo. Sit oon vaan keskittynyt olemaan läsnä tässä ja kuuntelemaan lintujen laulua ja katselemaan värejä. Enkä ole yrittänyt ollenkaan olla onnellinen.
Halaus Anu!!!!! Näitä sun tekstejä on aina ihana lukea!
Lähetä kommentti