Ulkona

Lihava mies seisoo erään talon katolla liikkumattomana. Osoitan häntä pojalle, aivan kuin mies olisi osoiteltava esine. Mies katsoo suoraan meihin, tai suoraan vaan, katonharjan yli. Orapihlaja-aidoista puskee vaahteraa, hernettä, tammea, akileijaa, kuljen aitojen vieressä niin etteivät ne raavi pojan ulos rattaista törröttäviä kinttuja. Varpuspari hyppää postilaatikolle jota ohitan. Ne jäävät mieleeni kuin valokuvana.

Kaikki nuo perhoset, joita en tunne! Nopeat harakat näkökentän äärillä, harva voi niitäkään lukea läheisiksi tuttavikseen. Jalkakäytävä on juuri asfaltoitu, tahmea tossun alla, kuuma, mustan päällysteen päällä helmeilee vielä mustempia lätäköitä. Poika on saanut maitonsa loppuun, onnellinen pillistä, hekottelee ja puristelee läpinäkymättömiä valkoisia pisaroita purkista ulos. Tuntuu kuin emme olisi menossa minnekään. "Onpa lämmintä!" huutaa vieraileva vaari lasikuistisen talon pihalta. Niin, ihan kuin lämpö tulvisi sisältäpäin ruumiista ja lämmittäisi koko maailman.

Paluu alkeisiin

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

Siitä ilosta

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.

Lainkaan harkittua

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.

Harjoitus

Kaffe

Ruusu

Niin. Joo.
Harvinaisen vähän asiaa. Käpertyvä olo.
Käytiin miehen kanssa kahdestaan retkellä Nuuksiossa päin, mun äiti hoiti poikaa sillä aikaa. Teki niin hyvää meille.
Hm. Näin se on tarkemmin aatellen ollut useina kesinä, mulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Katsellaan.

Varovainen moi

Takaisin Suomessa. Jet lag toiseen suuntaan. Hämärä olo, sielu vielä matkalla. Palataan asioihin heti kun. Luuv!

Reissun päältä

Ollaan toipumassa jet lagista pienessä jenkkiläisessä rantakaupungissa. Jos joku lukija tahtoo lukea & katsella mun ja miehen pitämää matkapäiväkirjaa, voipi mieluusti lähettää meiliä anu.typo atmerkki luukku.com (taikka gmail-osoitteeseen jos tiedät sen).

Äsken olin jostain (väsymys...) niin vihainen että olisin voinut polttaa tämän kylän ja mies olisi kernaasti saanut mennä siinä mukana. No, juoksentelin vähän katuja pitkin ja raivo haihtui. Ah! Emotions!

Sunnuntai-iltapäivällä

Veroilmoitusta. Hiukan myöhässä. Katsotaan meneekö läpi. Tuntuu että mun pitää tehdä se vaikkei menisikään, muuten jää vaivaamaan. Esitäytetty veroilmoitus mulla kyllä on joten ongelmia ei tule, mutta tulonhankkimiskuluja koetan vielä laittaa. Ennen matkalle lähtöä. Täytyy saada tietyt asiat tehdyksi. Istutuksia. Kylvöjä. Hankintoja matkaa varten. Onneksi Ameriikasta saa kaikkea. Talonvahti on tulossa illalla kylään, näytetään hälle paikat ja kasteltavat ja esitetään kainot toiveet. On se täällä ennenkin ollut asumassa, mutta kuviot on sen jälkeen muuttuneet. Kuvioilla on tapana.

Tänään oli ystäviä pitkällisellä aamiaisella tuolla vaahteroiden katveessa. Lyötiin ainekset yhteen. Keitettyjä kananmunia, grillattuja pekoniin käärittyjä homejuusto-herkkusieniä, kahvia, yrttiteetä, jäätelöä ja suklaatäytteisiä grillibanaaneita. Pikkupojat hortoilivat pihamaalla, pysähtyivät kuvauksellisiin asentoihin ja sädekehä-valaistuksiin, kahmivat hiekkaa pois hiekkalaatikosta ja toimittivat keskenään orastavia leikkejä. Tottelivat eitä tai jättivät tottelematta. Varoivat grilliä tai läheltä piti. Siinä olisi voinut viettää vaikka koko päivän. Nyt olen kuitenkin jotenkin kummallisesti joutunut veroilmoituksen pariin. Tietokoneen äärelle. Sisällä on lämmintä ja hämärää.

Menu hikinen

Tili tili tom.

Poika on yltynyt ihan käsittämättömän suloiseksi. Aamu alkoi kun avasin silmät ja iso aurinkonaama paistoi sentin päässä, painoi sitten posken vasten poskea ja söi siinä sormiaan tovin. Poika kirmailee ja kikattelee ja kirkuu riemusta ja pussailee ja ihmettelee ja osoittaa ja syöksyy syliin ja sokeltaa ihmeellistä saksaansa livertävällä äänellä. Kaija! Koiju tun! Tun! Oi-oi-oi. Kukka! Talven pimeinä flunssaviikkoina ei kukaan meistä ollut niin kamalan ihana... tai ehkä juuri kamalan ihana. Tietysti oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt poika jaksaa olla itse herttaisuus vaikka koko päivän. Aamulla annostelin vettä pikku kottikärryihin ja sitä sitten lapioitiin ja lätsytettiin ja kasteltiin hiekkaa ja työnnettiin naama veteen ja hihat märiksi ja poimittiin pinnalta ihmeellisiä pikkuruisia roskia, tun! Tun! Minäkin aloin huomata miten ihmeellisiä roskat olivat, suorastaan naurettavia. Yksi vaahteran kukan vihreä terälehti, toinen hyönteisen kuorenpalanen, kolmas mustunutta ruohoa, neljäs koivun kaarnan hiutuva.

Laitoin eilen vieraille ruokaa. Tapani mukaan kaikki oli kesken ja sotkut siivoamatta kun kello oli jo vaikka mitä. Hermostuin kun mies tuli niin viime tipassa kotiin, ei kä ollut auttamassa. Ehti se sentään kattaa pöydän ulos. Ihmettelin, miksi aina kehittelen niin kunnianhimoisen menun, vaikka aikaa olisi kuinka rajallisesti. Mutta se mikä on, on. Näin mä nyt toimin. Höppänä. Mä rakastan laittaa tosi hyvät safkat vieraille. Montaa lajia. Jos mahdollista, vielä itse kerätyistä aineksista. Lopulta vieraat saapuivat vähän myöhässä ja sotkusta ja keskeneräisyydestä oli jäljellä enää mun tärinäni ja hassahtanut huolestuneisuuteni, jotka sitten vähitellen laantuivat kun istahdimme nauttimaan nokkoskeittoa, spelttileipää, uusia perunoita, lohta ja keltaisia rosmariinivihanneksia, valkoviiniä, salaattia, manchegojuustoa, ananasta minttusokerimurskalla ja turkkilaisella jukurtilla, viinirypäleitä tummaa suklaata yrttiteetä hunajaa punaviiniä.

Plastu

Työtä työtä työtä - mutta hyvää. Joskus vaan on paljon työtä, toisinaan vähemmän. Joskus ollaan Ellun kanat. Mua on viime aikoina naurattanut se että olen, tosin vähenevässä määrin, taipuvainen olemaan valmiiksi jännittynyt haastavia hetkiä varten myös silloin kun ei ole mitään tehtävää eikä stressattavaa. Absurdia! Tu-dum, ta-dam. Onneksi on orvokki, vahaliina, nokkonen & moni muu!

Matkalle lähtö lähestyy. Ajelemme kesäkuun aikana pitkin Amerikkaa. Bloggaamme sieltäkin, ei tosin tässä osoitteessa. Eräs ystävä tulee siksi aikaa asumaan meille, talonmieheksi, kastelemaan kukkia ja kasvimaita ja kenties vapauttamaan ruokakasveja ei-ruokakasvien (joita joskus rikkaruohoiksikin kutsutaan) pahimmilta invaasioilta. Pitämään mökin seiniä vinossa, kattoa kallellaan ja lattiaa likaisena!

KAGEIDUM!
Jotta voisin paremmin syödä sinut!

Me tehtiin se

Eilen kävi outo juttu. Olin junassa matkalla keskustaan, kun vaunuun tuli lauma teinipoikia jotka rähisivät kamalaan ääneen ja pari tappeli keskenään aika rajun näköisesti. Lyhyesti sanottuna, hirveä hässäkä. Mulla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään, mutta yhtäkkiä kuulin karjaisevani aivan täysin palkein sen metelin yli: LOPETTAKAA! Pojat vähän hätkähtivät, rähinä vaimeni, he siirtyivät toisiaan tönien pois eteisvaunusta. En tiedä oliko se mun huuto vai mikä, mutta tilanne siis rauhoittui. Minä istuin siinä todella ällistyneenä siitä äänestä, kuvittelin kuinka se vieläkin kimpoili junan seinissä. Tunsin halua vajota penkkini sisään, posket kuumottivat ja adrenaliini vielä kihisi ruumiissa. Kuvittelin että kaikki tuijottavat mua, tai jos eivät niin yrittävät olla tuijottamatta. Samalla mua huvitti kauheasti ja tiesin että ajatelkoot mitä ajattelevat, joskus on vaan tehtävä jotain, ei edes siksi että tilanne vaatii vaan siksi ettei ehdi estää itseään tekemästä...!

Tänä keväänä mun ruumis on käyttäytynyt usein eri lailla kuin aiemmin. Se on joskus pelottavan tuntuistakin, mutta kuitenkin tosi hyvää. Ennen kuin ehdin ajatella mitään, toimin, eikä se aina ole hillittyä ja sievää. Mä olen ikäänkuin täysin jonkin vallassa, ei, ei se niin ole, pikemminkin mä en silloin ole minkään vallassa, en mieleni vallassa enkä tunteideni, mä vaan olen, ja jostain nousee toiminta. Hiljentymisen aikana olen se useimmin kokenut, että mun ruumis yhtäkkiä nousee ja juoksee jonnekin, vaikkapa syliin, taikka rupeaa suorittamaan jotain liikettä joka ehkä avaa ja vapauttaa jotain ruumiissa. Tai sitten nousee ääni tai puhe, ja ne ovat hurjan kuuloisia ääniä, ja ne kaikuvat juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, en tiedä mistä sen tiedän mutta niin se on. Semmoiset äänet eivät voi olla väärässä, vaikka niitä jälkikäteen vähän häpeäisi. :)

Meidän talon takana on iät ajat, jo ennen meidän tänne muuttoamme, ollut iso kasa homehtuvaa jätelautaa, autonrenkaita ja muuta rojua. Tänä keväänä olemme vähitellen siivoilleet talon päätyä milloin milläkin porukalla. Naapurin, vuokranemäntämme, poika on sairaseläkkeellä mielenterveysjuttujen takia, ja asuu tuossa vieressä siis äitinsä kanssa. Hän on hyvä mies, vähän sulkeutunut mutta mukava. (Joskus, harvemmin tosin, pullo kutsuu ja sitten hän hakeutuu katkaisuun, mutta pitkiä jaksoja hän on siis raittiina. Eikä humalassakaan ole mitenkään hankala, meille ainakaan.) Tänään aamupäivällä hän tuli pakettiauton kanssa ja tarjouduin auttamaan jätepuiden lastaamisessa. Siinä vierähti tunti pari kun kanniskelimme naulaisia homeisia erimuotoisia kalikoita konttiin (niistä parhaat palat oli sahattu jo aiemmin ja viety kellariin saunapuiksi). Meidän poika, nyt 1v 8kk, auttoi kantamaan, hän kiiruhti kasan ja pakun väliä aivan tohkeissaan ja väsymättä koko aamupäivän. Minäkin nautin suuresti työn mutkattomuudesta ja siitä kuinka se vääjäämättä eteni ja kasa hupeni. Naapurin mies kantoi vähän isompia sylillisiä kerrallaan, puheli harvakseltaan niitä näitä, kalvas aurinko helotti pilvien lomasta. Lopulta vihoviimeinenkin kalikka oli autossa ja talon pääty lopulta, vuosien jälkeen, aivan viimeistä myöten tyhjä ja siisti, kasan tilalla vain kostea, nurmeton läikkä. Naapurin mies käveli verkkaisesti kohti pakettiauton etuosaa, ja lopuksi kääntyi vielä meihin päin ja hänen naamansa levisi yhtäkkiä säteilevään hymyyn kun hän sanoi: "Me tehtiin se."

Boing

Kun perustaa ensimmäistä kertaa kodin, voi ostaa pussillisen kumilenkkejä. Ikään kuin vaihtokassaksi. Sen jälkeen ei kumilenkkejä tarvitse ostaa, niitä tulee joka paikasta, se viisitoista vuotta vanha pussi on täysi, vaikka siitä ottaa kuminauhan tai pari joka päivä. Lopulta pussi hapertuu. Kumilenkit voi siirtää toiseen pussiin. Nyt on vihreitä, punaisia ja keltaisia kumilenkkejä, alunperin oli vain punaisia.

Kun tulee lapsi, kumilenkkien tarve kasvaa. Täytyy kääriä monenlaista huomisen varalle. Lapsi venyttelee kumilenkkejä niin että ne räpsähtävät kipeästi hänen sormilleen tai huulilleen. Hän oppii syyn ja seurauksen lain, alle kaksivuotiaana hän osaa välttää niiden laukeamisen iholleen. Hän laittaa niitä suuhun ja mutustelee ja muljaa kielellään. Hän keksii, ehkä isän hienoisella avustuksella, että ne soivat. Hän pingottaa kuminauhan ja rämpyttää sitä sormellaan, silmät nauliutuneina isään, enkö ole ihmeellinen, isä? Kumilenkkejä ei vieläkään tarvitse ostaa, sillä lapsen tultua pitää ostaa enemmän ruokaa, ja tulee sitä paitsi kokattua kotona säännöllisemmin, jopa tuoretta parsaa, kumilenkkejä kertyy aina vain enemmän. Vessan lattialle kulkeutuneet kumilenkit, ja ne kumilenkit jotka uivat siinä tiskipöydän kohdassa johon aina tuppaa kerääntymään epäilyttävä lammikko, niitä ei tarvitse pestä ja tallettaa, ne voi huoletta heittää roskiin.

Hei te siellä

Ei mitään erityistä. Tavallista. Karhea kurkku, väsynyt lapsi, pilvinen taivas - ja sisällä, tai missä lie, kaikkialla tieto siitä että - että - kaikki on - mä en pysty sanomaan mitä, se ei ole mikään adjektiivi, vain hipihiljaista tunnetta siitä että asiat ja ei-asiatkin ovat paikoillaan. Oikeastaan se on vaan tunne kauneudesta. Tai kauneutta itseään.

Kaivan suunnitellusta kukkamaasta suuria kiviä ja rakennan niistä alemmas pihalle penkerettä. Sinne ne loksahtelevat lomittain. Ajoin nurmikon ensimmäistä kertaa tänä keväänä, väistelin pieniä orvokkiryppäitä ja lemmikkejä, jäi hassuja tuppaita, kauniita.

Luin Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Ihania, hilpeitä novelleja jotka leikittelevät perimmäisillä kysymyksillä. Mies yrittää hallita äärimmäisiä kosmisia (feminiinisiä) voimia vaikkapa kirjanpidollisin keinoin. Nainen koettaa pitää siistinä nuorta maa-planeettaa joka kerää hirveästi avaruuspölyä ja -rojua. Etääntyvä ja lähentyvä kuu joka vetää konkreettisesti puoleensa kaikkia meitä hulluja. Isoäitejä jotka ovat niin vanhoja että haikailevat vanhoja hyviä ei-olemisen ja ykseyden aikoja. Lämmin suositus!

Joku uusi ulottuvuus ruumiillisuudesta on avautumassa. Musta on lähes hellyyttävää huomata, miten pihalla olen monissa suhteissa ruumiista ollutkaan. Olen jo pidempään katsellut ja huomioinut sitä, etten seiso kunnolla. En seiso koko jalkapohjalla vaan usein jollain syrjällä, lattiahan voi olla likainen, märkä, kylmä, tai se mitä olen tekemässä, vaikka tiskaamassa, on jollain tapaa epämieluisaa, ja epämiellyttävyyttä voi (tietenkin) väistää jos ei asetu kunnolla jalkapohjilleen, koettaa ikään kuin kiemurrella pois ruumiista ja tilanteesta. Joka on kumminkin pakko hoitaa. Mutta nyt jalkapohjiin on tullut jokin uusi älyn pilkahdus, olen niistä yhtäkkiä hyvin tietoinen, ne kääntyvät itsestään kohti kamaraa, lepäävät siinä ja maadottavat mun koko ruumiin siihen missä olen ja mitä teen. Ahhhhhh. Samalla - tunnustelen, miltä tuntuu olla tämä ruumis, omistaa tämä ruumis, olla tämän ruumiin käytetävissä, riippuen näkökulmasta. Se on hyvää ja yksinkertaista, mutta ei lainkaan niin kiinteää, jatkuvaa ja jämähtänyttä kuin olen kenties luullut. Tuntemuksia lämmöstä, kylmyydestä, näköhavaintoja edessäni liikkuvista ulokkeista, ulottumista yllättävän pitkälle, sykkimistä, värähtelyjä. Puutumista, kipua, painoa. Hetkeksi mieli kasaa tästä kaikesta kiinteän yksikön, joka sitten taas hajoaa.

Jossain on mielihyvää siitä, että joku kenties kuulee, lukee mitä sanon. Minä vilkutan teille, uskotteko?

Toimintaa ja toiminnan mahdollisuuksia

Perheen miehet ovat sairaita. Istuvat sohvalla sylikkäin ja niiskuttavat. Minuun ei sitten tainnut tarttua, siitä on jo viikko kun tauti alkoi miehellä (paranikin jo välillä, mutta liian aikainen töihinpaluu toi takapakin).

Olo onkin kaikin puolin terve. Tuntuu että ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Viime viikkoina on ollut poissa jopa se jatkuva aamuinen huonovointisuus jota migreenitaipumukseen liittyi. Kuukautisetkin menivät täysin säryttä. Ihmeellistä! Joskus illalla on ollut hitusen huono olo, mutta se on poistunut nukkumalla - ennen nukkuminen vain pahensi asiaa. Uusi suora nukkuma-asento määrää!

Tänään selkiytyi kaksi asiaa. Saimme pojalle perhepäivähoitopaikan elokuun alusta alkaen. En tiedä mitään siitä perhepäivähoitajasta, jota meille ehdotetaan, joten meidän täytyy tavata ja tutustua. Olisipa hienoa jos synkkaisi. Hän asuu mun työhuoneen lähellä - hieno juttu. Ja tadaaa- juuri eilen mua kyseltiin pitämään syksyllä paria väri-aiheista kurssia samaan opinahjoon jossa olen ennen pojan syntymää opettanut. Siellä on tällä välin käynyt hirmuinen organisaatiomullistus, mutta mut muistettiin yhä! Saatoin tänään vastata kyllä. Eli nyt on vähän töitä ja hoitopaikka syksyksi. Ihmeellistä!

Taitto- tai kuvitustöitä ei vielä ole tiedossa (syksyksi siis, parhaillaan kyllä liiankin kanssa :)). Melkein toivon salaa, ettei niitä tulisi kovin paljon - voisin lopulta saattaa päätökseen mun lastenkirjahankkeen. Se on jo niin pitkällä että olisi sääli jättää tarjoamatta sitä minnekään.

Olin mielenosoituksessa. En rakasta väkijoukkoja, mutta saatoin elävästi nähdä itseni kiroilemassa kelvotonta työsopimusta (siinä on muutakin kelvotonta kuin tuossa uutisessa mainitut asiat). Koko asia teki minut vihaiseksi. Tein viime kesänä Sanomille kuvituksia (HS:n Olympia-liitteeseen), se on kai mahdollista jatkossakin. Oli pakko tehdä jotain. Tehdä sen minkä voi. Kun tulin kotiin, en ollut enää vihainen. Eräs ystäväni puhui mielenosoituksessa. Hän kuvaa Hesarille, mutta hän ei yhtään pelkää oman asemansa ja työnsä puolesta, hän puhui suoraan, sydämestä, avoimesti ja kannustavasti. Olin tosi ylpeä hänestä: siinä on ihminen jossa on niin suurta luonnollista rohkeutta, ettei sitä edes meinaa rohkeudeksi huomata.

Oomme kaikki, oomme kaikki

I have 12 followers. Kaksitoista opetuslasta!

Ja sitten minä olen opetuslapsena muutamissa blogeissa. Vuoroin vieraissa. Siellä täällä ilmenee Hän. Aamulla se ilmeni siinä naakassa, joka välittömästi ilmaantui hyppelemään vastakäännetylle kasvimaalle, ihan maankääntäjän kannoille, tietäen että möyritty maa kuhisee herkkupaloja, ehkä tietäen kuinka hyvältä sen hopeanharmaa höyhenpeite näyttää mustaa multaa vasten, kuinka hurjalta terävä silmä ja taempana vahvan vihreä nurmi. Naakka oli niin oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikealla tavalla, että saatoin vain istua opetuslapsena. Enkä silti ollut oppimassa mitään vaan ainoastaan täynnä ihmetystä.

Pojalla valuu räkä, istumme pihalla hiekkalaatikolla. Poika itkee, heittää lapion vähän väliä, kipeä riepu. Pyyhin nenän viisitoista kertaa. On lämmin, tuulee, ei kiire minnekään, ei ketään jolla olisi kiire. Katselemme iäkästä ruutupaitaista miestä ja möhkäleistä konetta jolla maa möyritään, poika hiljaa sormet suussa, se meinaa nukahtaa moottorin tasaiseen ärinään. Heitä tänne viisi kourallista apulantaa, niin maa tuottaa paljon paremmin, mies neuvoo. Apulantaa? Mitähän se on, onko se jotain ihan tiettyä vai yleisnimike jollekin, en saa kysyttyä moottorin äänen yli. Luulin että se on bändi...

Kirjosiepot ja talitiaispariskunta eivät ole edelleenkään saaneet sovittua, kumpi pesii takapihan pöntössä. Niinpä ne kaikki kantavat sinne korsiaan. Tintit olivat kyllä ensin, jo lopputalvesta ne pyörivät pöntön tienoilla. Mutta lopulta, kun pesä on valmis, kirjosieppo varmaan häätää tintit pois, on se sen verran sitkas kiusankappale. Siis tinteille - minä tykkään kirjosieposta. Sieppaa sateenkaaren! Tarttuu tilaisuuteen!

Olematonkin kirjoittaa nyt jatkuvasti tästä, eihän niitä aiheita lopulta niin monia ole, ettei ole mitään erityistä tehtävissä, ei etsittävissä, löydettävissä. On vaan tämä, jossa voi levätä. Jos voi. Voi jännittääkin. Se ei muuta asiaa. Onko se tämä kevään lämpö ja valo jotka näyttävät meille kädestä pitäen, että voin vaan istua tässä, hiekkalaatikolla, kuokkia tässä kasvimaalla, vajota nojatuolissa hiljaisuuteen, kiukustua lapseen joka kaataa maitolasin tai istuskella keittiönpöydän ääressä lasta hoitamassa olleen isoäidin kanssa, oma äitikin on vaan mitä on, ei senkään tarvitse muuttua, en enää muista mitä vikaa hänessä joskus ammoin oli, minun ei tarvitse muuttua. En voi muuttua. On vaan nyt.

Nikkarin talossa

Olen parina päivänä ollut aivan kuolemanväsynyt oltuani pojan kanssa päivän (ja päiväuniajat teen tosiaan töitä, joten se ei ole auttanut asiaa). Olen itkua tuhertanut kun mies on tullut kotiin. Koti kaaoksessa, poika juoksee ympäriinsä ja aiheuttaa lisää, iälleen uskollisena. Eilen lähdin pilatekseen horjuvin jaloin ja pää sumussa. Kun tulin illalla kotiin, mies sen lisäksi että oli leikkinyt pojan kanssa ulkona ja tehnyt omia opiskelujaan, oli pessyt kaksi koneellista astioita ja kaksi koneellista pyykkiä ja asentanut portin keittiön ja olohuoneen väliin - nyt voi välillä levätä sohvalla niin ettei poika pääse samalla keittiöön hajottamaan astioita, kiipeämään pöydälle ja repimään myslipaketteja ja idätysastioita lattialle! Melkein puhkesin itkuun silkasta kiitollisuudesta.

Tänään mulla on kokonainen työpäivä ja mies ja poika lähtivät hankkimaan lisää hyllyjä keittiöön (saa tavaroita korkeammalle, niin ettei poika ylety kaikkeen). Aiemmin tällä viikolla tapahtui semmoinen uudistus että pojan itse nikkaroitu sänky, joka oli sijoitettu aika korkealle, pantiin osittain uusiksi ja laskettiin lattiatasoon. Tähän asti jompi kumpi meistä on aina nukuttanut pojan iltaisin, koska häntä ei ole voinut jättää yksin sänkyyn koska hän olisi voinut pudota korkealta. No, nyt parina iltana poika on jäänyt nukahtamaan itsekseen (eikä ole pannut sitä yhtään pahakseen, kikatellut siellä vaan) ja minulla ja miehellä on yhtäkkiä kahdenkeskistä aikaa!

Siunattu olento tuo mies. Kun minä väsähdän, hän kuuntelee empaattisesti ja ottaa sitten pragmaattisen asenteen: mitä voisimme tehdä helpottaaksemme asioita? Ja jos sitten keksimme jotain, hän tekee sen (tai mahdollistaa osaltaan) saman tien. Olen kerta toisensa jälkeen yhtä äimistyntyt. Kukaan aiempi poikaystävä (eikä oma isä) ei ole ollut tuommoinen mcgyver.

Puhumattakaan, että miehessä on runsaasti muitakin erinomaisia puolia.

Ropinoita

Ainakin kahdessa seuraamassani blogissa ihmetellään kevätsadetta. Ja tässä tapauksessa kaksi on monta, koska minä en seuraa niin kovin monia.

Mutta ei sitä voi olla ihmettelemättä. Kaikki on vähän toisenlaista ja outoa! Tänä aamuna pihanurmi oli ihan varmasti monta astetta vihreämpää ja pari senttiä korkeampaa kuin eilisiltana. Nukkumaan mennessäni kuulostelin, kuinka joku koputti ja koputti ovellemme kuolettavan kärsivällisesti - kunnes tajusin, että jossain talon seinustalla raskas pisara toisensa jälkeen tömähti jollekin ontolle pinnalle. Ja mitä ihmettä! Aamulla kasvimaalla hyppeli pähkinähakki! Ei, se olikin varis, höyhenpeite täynnä vesihelmiä! Sitten se ravisti, ja muuttui liian monta kertaa pestyn pehmolelun näköiseksi.

Vein illansuussa pari pikkumattoa ulos narulle kuivumaan. Siellä ne saavat nyt nähtävästi olla aika pitkään, kun en tajunnut hakea ajoissa pois. Mutta ei se mitään! Ehkä ne ovatkin siellä karanteenissa, toisessa niistä saattaa elää norovirus vielä kuutisen päivää. Omakotitalojen pyykkinaruilla tuulettuvat matot ovatkin kuin entisajan purjelaivojen lippuja: Rutto! Pysykää kaukana!

Tuli otettua selvää tuommoisestakin asiasta kuin noroviruksen itämisajasta ja säilyvyydestä, kun kaksoset saanut ystäväni sairastui heti sektion jälkeen norovirukseen (ja meidän porukka sairasti ehkä saman taudin, kävinhän mä heitä silloin sairaalassa katsomassa). Aika dramaattisia hetkiä, kun ihmeteltiin sairastuvatko vastasyntyneet. Mutta nyt taitaa olla kaikki hyvin ja perhe on jo kotiutunut. Voin vain kuvitella, miltä tuon kaiken on täytynyt tuntua, kun synnytyksen jälkeen on muutenkin niin hurja hormonimyräkkä päällä. Siinä kyllä vaihtuu raskauden aikainen viilipyttyys äkkiä täysin toisenlaiseen moodiin. Niin, tyttö ja poika sieltä tuli, isot semmoiset, aavenyrkkeilijät, ryppyiset!

Meidän poika harjoittelee retkeilyä nukkumalla rattaissa sateen ropinaan.

Ja migreeniin auttoi...

Vappu vietetty, käyty mun vanhempien luona jossa mekasti myös mun veljen porukka, mahatauti sairastettu (sekä meidän perhe että kaikki edellä mainitut). Kaikkensa antanut olo.

Edellisen merkinnän kommenttiosastolla uhkasin kirjoittaa merkinnän siitä mitkä konstit ovat tepsineet migreeniin. Tässä se tulee, voipi pitkästyttää sinut ellei ole henk koht kosketusta aiheeseen. Skippaa hyvällä omallatunnolla :)

No, minähän menetin jo kauan sitten uskon siihen että mun migreeniin voisi vaikuttaa millään yksittäisellä konstilla tai hoidolla. Joten alkuvuodestä päätin lähestyä sitä vähän joka kantilta.

Ensin aloitin vahvan B-vitamiinin syömisen (syön B2-vitamiinia 100mg päivässä, ja on siinä Solgarin valmisteessa myös muita B-vitamiineja, esim tärkeää B12:a), samoin aloitin magnesiumsitraatin. Juhana Harju kirjoitti, että B-vitamiini on tehokas migreeniin, ja että mitkään kaupan multivitamiinien määrät eivät siinä riitä. Eräs tuttu nainen oli jo vuosia suositellut mulle B-vitamiinia mutta pidin sitä ihan höpöjuttuna, eihän joku vitamiini voi tepsiä näin vaikeaan vaivaan (olen käynyt läpi aika liudan kaikenlaisia hoitoja ja estolääkkeitä eikä mikään ole aiemmin auttanut). No, uskoin kun Juhanakin sanoi, ja totta, kohtausten määrä väheni heti.

Juhanan kommenttiosastolla Taika kertoi kamomillateen, sitruunamelissateen ja vyöhyketerapian auttaneen hänellä (Taika neuvoi mua vielä tarkemmin sähköpostitse). Hankin kirjastosta Maj-Lis Hagenmalmin kirjan Vyöhyketerapia (loppuunmyyty kaikkialla) ja opettelin sen avulla hieromaan jalkojani ja siellä erityisesti ruuansulatuselimistön, pään, silmien, selän, haiman ja pernan pisteitä. Olen hieronut peräti 3-7 päivänä viikossa, poikaa nukuttaessa, vaikka vähempikin varmaan riittäisi. Lopetin myös migreenilääkkeiden käytön, koska lääkkeet voivat Hagenmalmin mukaan estää parantumisprosessia. No, se onkin ollut aika rajua, koska olen sittemmin saanut kärsiä kaikki kohtaukset ihan täysimääräisinä. Mutta niitä on siis ollut koko ajan vähemmän, ja sen takia olen jaksanut uskoa että kannattaa. Kamomillaa ja sitruunamelissaa (joista erityisesti kamomilla tuntuu tehokkaalta) olen juonut kolmisen kuppia päivässä, ja niillä on ollut sellainen tärkeä vaikutus että lievä huono olo (jota mun migreeniin on myös liittynyt paljon) usein kohenee nopeasti, olen siis jaksanut jotenkin paremmin, vaikka en tiedä onko niillä pidempiaikaista parantavaa vaikutusta. Oma osuutensa on varmasti sillä että näin tulen juoneeksi tarpeeksi nestettä, nestehukka on aika hyvä konsti saada kohtaus aikaan (esim mahataudissa saan yleensä, kuten myös eilen, migreenin jos menetän paljon nestettä).

No, yksi tärkeä juttu on ollut pilates. Olen harrastanut sitä yhteensä puolisentoista vuotta, mutta vasta tänä keväänä olen oivaltanut opettajani Minna Määtän kärsivällisen jankutuksen avulla eräitä juttuja. Hartioiden, pään ja niskan asento ovat olleet aika tavalla pielessä, ja vieläkin jos tulee taukoa treeniin, ne tahtovat palata vanhaan. Pään tulee olla todella pystyssä (mutta rentona) ja leuka melko takana, ei siis eteen kurkottuneena. Minna huomautti kerran, että eteenpäin kurkottava, tyypillinen tietokone/istumatyöläisen asento, ärsyttää eräitä päästä lähteviä, niskassa ja selässä kulkevia hermoratoja ja aiheuttaa migreeniä. Se on muuten aivan totta, kun asiaa rupeaa tunnustelemaan! Usein vieläkin herään öisin alkavaan kipuun (kohtaukset alkavat usein aamuyöllä) ja silloin korjaan nukkuma-asentoani niin että selkä ja niska ovat hyvin suorat ja leuka lähellä kaulaa (nukun kyljelläni), ja herään aamulla hyvinvoivana. Samoin päivisin voi olo heikentyä, ja korjaantua saman tien kun korjaan asentoa. Hartioiden asettuminen alemmas ja taemmas on varmaan myös auttanut. Tämä kaikki vaatii ensinnäkin omakohtaista oivallusta, sitten lihaskuntoa ja eri lihasryhmien välistä oikeaa tasapainoa - ainakaan mulla nämä eivät ihan hetkessä muuttuneet, ja prosessi on yhä kesken. Se kysyy jatkuvaa ylläpitoa. Pilates pakottaa oivaltamaan, tiettyjä juttuja hinkataan niin kauan että tyhminkin valaistuu.

Nämä edelliset ovat konsteja, joilla koen olleen selkein vaikutus. Ruokavalion vaikutus on myös kiinnostanut mua ja olen kokeillut vähän jotain juttuja, mutta niiden vaikutuksesta migreeniin en osaa paljon sanoa. Kokeilin hetken aikaa vähähiilihydraattista dieettiä, Antti Heikkilän mukaan, ja olo ehkä kirkastui hetkellisesti, mutta sitten dieetti vei multa yöunet. Unien kanssa en viitsi pelleillä yhtään, joten lopetin kokeilun jo viikon kuluttua. Koetan kuitenkin edelleen syödä mahdollisimman ravinteikkaita hiilareita, siis kasviksia monipuolisesti, ja luomua, jos se vaikka olisi täydempää tavaraa... Jos syön tärkkelyspitoista niin lapin puikulaa, tummaa riisiä, täysjyväpastaa. Syön paljon erilaisia siemeniä ja pähkinöitä ja kalaa. Makeaa syön yhä varmaan liikaa, ainakin ajoittain. Se heiluttelee verensokeria, mikä on huono juttu, varmaan kaikille mutta erityisesti migreenistä kärsivälle (ja sokerinhimo vielä iskee usein juuri ennen migreenikohtausta). Kahvia juon tällä hetkellä kaksi kuppia päivässä, luulen että yksi kuppi voisi riittää, kun mulla on muutenkin taipumusta mennä yli- (ja ali)kierroksille.

Olen myös käynyt muutaman kerran sen yhden tyypin luona, Sergey hän on nimeltään (hänellä ei ole nettisivuja joihin viitata), joka on vahvasti läsnäoleva ihminen ja tekee jonkinlaista energiatyötä siinä samalla kun istumme... istunnoissa olen tuntenut vahvaa jotain, energian liikkeelle lähtöä, ehkä. Pari kolme kertaa se oli tosi hyvää. Mutta, no, viimeksi kun kävin siellä, päädyimme käymään läpi erästä vanhaa untani, ja siitä minulle jäi huono olo, en jaksa enää terapiaa, en halua mennä menneisiin, minussa(kin) on pohjaton kaivo vanhaa, eikä se tonkimalla lopu, päinvastoin. Nykyhetki on ainut vastaus. Koin tämän taas eräässä toisessa hiljentymistilanteessa, Lauri Siiralan istunnossa - että menneisyys, lukittuneisuus, seisahtuneisuus voi purkautua nykyhetkessä, kehon kautta, ilman että mielen millään osalla tarvitsee mennä menneisiin tai mielikuvitukseen tai oikeastaan minnekään. Se oli huikean tuntuista, niin... puhdasta. Aamen!

Tilanne on nyt se että viime kuussa mulla oli yksi migreenikohtaus ja yksi lievästi huonovointinen päivä kuukautisten aikaan, ja muutamia aamuja jolloin en oikein tiennyt mihin suuntaan tämä kääntyy, mutta ei tullut migreeniä. Nähtävästi flunssat ja mahataudit voivat edelleen laukaista migreeniä, vaikka muuten olisi parantunut, siitä taipumuksesta ei ehkä täysin pääse eroon ennenkuin kuolemassa - tai vaihdevuosissa. Mutta täytyy sanoa, että jo nyt olen terveempi kuin olisin ikinä voinut uskoa. Mullahan oli aiemmin 5-10 migreeniä kuussa plus ne kaikki aamuiset ja lievemmät huonot olot... Olen tosiaan pitänyt tarkkaa kirjaa kohtauksista ja luulen, ettei tämä tervehtyminen ole vielä loppumassa, kun trendi on tähänkin asti ollut niin selkeästi paraneva. Huonot olot aamuisin ovat melkein yhtä rasittavia kuin yksittäinen migreenikohtaus. Jos nekin vaikka vähitellen helpottuisivat... ja jos eivät helpotu näillä kostein niin keksitään taas jotain!

Lämmin, kirkas kiitos ja halaus kaikille asianosaisille! :)

Ja iso kiitos mun miehelle joka on uskollisesti jäänyt kotiin hoitamaan lasta ja hoivaamaan mua tänä aikana kun en ole syönyt lääkkeitä.