Minäkö neitsyt-merkkinen?

Eikö ole kaunis? Eikö? Mieleni on tehnyt jo pitkään piirtää tuo, mutta nyt vasta kun huhtikuu on lopuillaan eikä dataa enää tältä kuulta kerry, saatoin tehdä sen. Ah.

En ehdi kirjoittaa pitkään. Enkä ole ehtinyt. Tulevasta en tiedä. Kuvitustöitä, pihatöitä, vähän jo matkavalmistelujakin. Olemme lähdössä kesäkuussa kolmeksi viikoksi Amerikkaan. Siitä lisää ehkä myöhemmin - mikäli matka edes toteutuu (seuraillaan sikainfluenssatilannetta...). Mutta ah - on ihmeellisen ihanaa kun voi olla paljon ulkona. Olen tasaisempi, energisempi, tyytyväisempi, nukun syvemmin. Haravoin, suunnittelen, kuokin, möyhin, kanniskelen, istutan, perkaan, työnnän, seisoskelen ja istuskelen ja ihmettelen. Poika hommailee täysillä mukana. Ja välillä istutaan hiekkalaatikolla, meillä on nyt semmoinenkin pihassa. Mäkin tykkään tehdä hiekkakakkuja, oikeastaan mulla voisi olla ihan oma hiekkalaatikko jossa voisin rakennella kokonaista kaupunkia.

Rakas ystäväni lähti aamulla synnyttämään kaksosia, sieltä tuli hyvin lyhyt tekstiviesti-ilmoitus. Mua jännittää, aivan kihelmöi. Heidän porukkansa ei sitten päässyt meille vappukesteihin..! :)

Niin tuo taulukko. Siitä voi tietysti katsoa että montako migreeniä mulla on ollut kuukaudessa. Saa onnitella!

Hoitokuvioita

Hain pojalle päivähoitopaikkaa syksyksi. Perhepäivähoitoon.

Tapasin eilen ihanan perhepäivähoitajan puistossa. Vähän vanhempi naisihminen, lähestyi ehkä jo eläkeikää. Hänestä näki että hän todella rakastaa lapsia. Kun juttelimme, hän huokui kaiken aikaa hyvää tuulta, leppoisuutta ja huumoria. Musta tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo kauan, ja kun kyselin onko hänellä paikkoja auki, hän sanoi että syksystä varmaankin on. Sitten hän sanoi ääneen sen mitä mäkin ajattelin - että meillä tuntui synkkaavan. Muitta mutkitta sovimme että hakisin heti päivähoitopaikkaa ja esittäisin toivomuksen hänen paikastaan.

Tänään vein hakemuksen, toivomuksineen, alueemme vastaavalle hänen toimistoonsa ja juttelin hänen kanssaan hyvän tovin. Niin, ruuhkaahan näihin paikkoihin on... Mies rupesi tunnustellen puhumaan eräästä toisesta, kuulemma tosi hyvästä, nuoresta, koulutetusta, ihan meidän lähellä asuvasta perhepäivähoitajasta jolta voisimme todennäköisimmin saada paikan, jos vielä voisimme aloittaa hoitokuviot vasta lokakuussa. Niin. Aloituksen lykkäys ei olisi ongelma, mutta olin ehtinyt kiintyä ajatukseen että se olisi tämä puistossa tapaamani ihminen! Keskustelimme rauhassa ja sain pohtia asian eri puolia. Jäi semmoinen olo että perheiden erilaisia tarpeita kuunnellaan, vaikka päätöksiä tehdäänkin tiukoissa raameissa. Ihanaa. Asia jäi tietenkin auki, myös mun mielessä, odottamaan jonkin toukokuisen kokouksen päätöstä. Tulin kirkkaaseen päivänvaloon hämmentyneenä. Vähitellen mulle selkeni, että kävi miten kävi, se menee ihan oikein. Ja jos emme me, niin joku toinen perhe saa sen ihanan vanhemman rouvan joka katselee maailmaa niin valoisin silmin.

1) Kaipaan töihin. 2) Aion nauttia näistä jäljellä olevista kuukausista kotona pojan kanssa. Ja repaleisista työtunneista keskellä päivää, itkuhälyttimen ilmoitellessa hetkellä millä hyvänsä, että töiden on aika seisahtua. 3) Mulle jotenkin sopii tämmöinen, ettei tiedä.

Mitä tilaan

Vedenkeitin kohisee, peittää muut äänet. Poika meni unille, mies on matkalla toisesta kaupungista kotiin ja minulla on ihan ohjelmoimaton hetki. Hiljaisuuden voi tuntea.

Keitetäänpä hyvät kaffet.

Taas kerran mun on myönnettävä, että yes sir, huolimatta kaikista vaivoistani, elämänparannusprojekteistani, luonteenvioistani, asioista jotka ovat rempallaan, ihmisistä jotka eivät toimi kuten toivoisin, kaikki on valmista ja kaikki on hyvin. Kirveltää myöntää, kirveltää luopua näistä aikaa vaativista kuvioista. Ääni päässä kimittää: et saa levätä, et ennen kuin, ennenkuin olet - onnellinen!

Hahhah.

Naapuri haravoi meidän pihaa. Hän kyllästyi siihen, että meiltä tuulee lehtiä heidän pihalleen. Syksyllä jäivät haravoinnit kesken, meillähän on paljon vanhoja puita ja lehteä tulee aivan tolkuttomasti. Nyt lumien sulettua olen aina sieltä täältä, töiltäni, varastanut hetken haravoinnille. Mutta en vaan kertakaikkiaan ehdi enkä jaksa enempää. Naapurin piha sen sijaan on moitteettoman siisti. Mutta eipä tässäkään ole ongelmaa. Hänen tarvitsee nyt haravoida. Minä juon nyt kahvia.

Haaveilen silti paremmin hoidetusta pihasta. Tai oikeastaan pihan hoitamisesta, se on ihanaa. Ehkä tänä keväänä ja kesänä se käy jo helpommin, nyt jo olen saanut tehtyä jotain hommia yhdessä pojan kanssa. Viime kesänä poika ei vielä viihtynyt montaakaan sekuntia ilman viihdytystä ja jatkuvaa vartiointia, että pysyy poissa vaikkapa kusiaispesästä tai ruusupensaasta tai ahmimasta kiviä ja orjantappuroita. Nyt hän jo mielellään tekee perässä sitä mitä me teemme, ja tuntuu sisäistäneen reviirin rajat vaikkei aitaa olekaan.

Punarinnat, suloiset pikkunokkaiset, osaavat asettua kaadetun vesakon tuntumaan niin että katoavat täydellisesti harmaiden runkojen ja ruosteenpunaisten leikkauskohtien säleikköön! Ja takapihan metsikössä oli aamulla suuri kivi, jota en ollut ennen huomannut. Katsoin kiikarilla, se oli rusakko, joka oli hakeutunut hyvin kulmikkaaseen, jähmettyneeseen olotilaan.

Tilaa, tilaa! Missä nuo fasaanitkin ovat onnistuneet pesimään? Oletteko nähneet fasaanin pesää? Niin no, toisaalta koko tuo kuivien lehtien ja heinien täplittämä rinne on yhtä fasaanin kylkeä. Fasaanit ovat suuria, tyhmiä, tyylikkäitä, niitä on kaikkialla! Maa on synnyttänyt ja ruokkinut nekin. Pystyttänyt nuo koppuraiset jalat! Ja nuo kyrmyniskaiset varikset, joiden pelkkä pää on suuri kuin taskunauris. Ihmeellistä. Mistä tämä aine tulee? Mistä, helvetti, tulee tuhat kiloa vaahteranlehtiä joka vuosi?

Asetan kaksi pitkulaista rakennuspalikkaa kulmittain. Poika katsoo niitä ja kiljaisee riemusta, työntää päänsä kulmaukseen, asettuu kyljelleen ja pistää sormet suuhun, puristaen karva-ankkaa sylissään. Sillä on siinä turvaisa paikka. Ensin on ei mitään, ja sitten tulee jotain mikä hieman rajaa sitä ei mitään, ja kas, ei mitään tulee käyttöön. Voilà!

Puhetta

Tänään olen taas menossa tapaamaan sitä yhtä tyyppiä, josta en edelleenkään osaa sanoa että mitä se tekee, ja ensi viikonloppuna käyn Tampereella hiljentymispäivässä. Tekee hyvää. Elo on ollut melko kiivastahtista. Töiden päättelyä, uuden suunnittelua, kevätsiivousta, pihatöitä, hankintoja, hiekkalaatikon pystytystä, migreeniä jota huhtikuun julmat säteet yllyttävät, paperiasioita, ensi kesän matkan suunnittelua. Ikkunat ovat yhä pesemättä.

Pihassa kukkivat hohtavan valkeat lumikellot, ja scillat ja sinivuokot työntävät maasta tiukkoja sinisiä nuppujaan. Punarinta lennähtää takapihan koivuun ja västäräkki norkoilee kääntämättömällä kasvimaalla. Poika sanoo puhelimeen "Tä! Mum-mo!", ja ihan oikealle henkilölle. Mummon ääni vähän särkyy. Erinäisten talven vaiheiden jälkeen lapsi on yhtäkkiä yhtä aurinkoa ja hellyyttä ja kujetta, ja hätkähdyttävää uutta oivallusta ja oppimista.

Hiljentymisasiat eivät ole olleet pinnalla, mutta pinnan alla kyllä. Usein huomaan olevani jotenkin... hajanainen, tai olevani vain jotain, tai sitten en paljon mitään, en kovin pysyvä, ajatuksia siellä täällä, tuntemuksia, aistimuksia, mutta en tiedä kenen ja missä. Se ei tunnu erityiseltä, siedän hyvin sen ettei se ole erityistä.

Terveisiä

Hum hum. Tadaa. Jooo... joppiajoo.

Niin.

Tässä sitä. Katsokaa. Kir-jai-mia.
Minä.

Minäminäminä.

Olimme Pietarissa.

Suklaata. Pa... puja.

Ai hei, moi! Sinä siellä! Moi! Hauskaa että
olet.

Oli kylmä, mua väsytti, kadut liian pitkiä,
leveitä, sillat, oli kivaa, japonskaja kuhnja.
Ystäviä. "Olette idiootteja! Vittu mitä idiootteja!"
Za druzbu!

Kaunis huivi. 600 ruplaa.
Rakkaus.
Häilyn.

Lokit matkustavat jäälautoilla.

Jokin häilyy.

Rakas Jumala.

Tuli leiskuu takassa ja tiskikone tekee työtä puolestamme. Poika imuroi ja ajaa pikkuautoilla ja tunkee henkarin metalliosaa imurin suuhun. Juttelimme miehen kanssa kunnolla pitkästä aikaa, lähinnä siitä että emme ole jutelleet tai jos olemme, se on luisunut väittelyksi. Vuoron perään on selitetty kumpainenkin omia innostuksiamme ja toinen on ollut vähän vaitonainen. Yksi syykin tähän ilmeni: mies sanoi että hänelle on kertynyt 90 tuntia ylityövapaita. Kas, onkin tuntunut siltä ettei vietetä paljon aikaa yhdessä. Tähän päälle se että minullakin oli tiiviimpi työjakso, joka tosin nyt on ohi. Rauha maassa. On helppoa etääntyä, en ole edes kärsinyt siitä, olen vain vetäytynyt lukemaan kirjoja. Nyt on kuitenkin helpottunut ja puhdistunut olo.

Luin Harry Potterit loppuun. Voin vilpittömästi sanoa, että ne olivat ihania. Odotan vain, että tapaisin jonkun, joka myös on lukenut ne kaikki, että voisin puhella niistä vapaasti jakelematta spoilereita. Erityisesti toiseksi viimeisen kirjan loppu oli mulle jotenkin - suuri. Siinä Harry jää, tavallaan, kasvokkain kuoleman kanssa, ilman että välissä on enää mitään tai ketään. Mä elin siinä tunteessa useita päiviä, siinä oli hitunen surua ja sitten vaan paljon jotain nimetöntä hurjaa. Aluksi kuvittelin että elin edelleen vahvasti kirjan henkilöhahmojen kanssa, mutta sitten huomasin että kyseessä olikin minun elämäni, tai juuri tämä elämä, joka ei ole kenenkään. Ja tämähän on hurjaa. Elämä/kuolema.

Lapsena aina aloitin rukouksen: "Rakas Jumala." Viime aikoina olen taas lausunut noita sanoja, tai olenhan lausunut niitä läpi elämäni, mutta on ollut pitkiä aikoja jolloin en ole oikein tajunnut mihin ne viittaavat, miksi lausun ne. Ne ovat tuntuneet kaikuvan tyhjyydessä. Kun hiljentymisen idea (ja kokemus) tuli mun elämään, nuo sanat tuntuivat entistä ulkokohtaisemmilta - mutta tietyillä hetkillä kuitenkin sanoin ne ja jäin odottamaan hämmentyneenä. Nyt jokin ympyrä on sulkeutunut, kun olen tajunnut että puhuttelen ja kutsun niillä sitä syvintä ja rakkainta minussa itsessäni. Nyt "Rakas Jumala" taas resonoi ja palauttaa mut oikeaan paikkaan. Ja kaikuu tyhjyydessä, siinä tyhjyydessä missä kaikki saa ilmetä.

Pehmoeläjä

Kahden viikon opetusjakso on ohi. Oli hauskaa ja raikasta. Oli ihanaa uppoutua uusien ihmisten kanssa aihepiiriin jota rakastan, ihanaa käydä lounaalla vanhojen opiskelukavereiden kanssa jotka nyt ovat töissä entisessä opinahjossa. Olen kiitollinen ja ihmeissäni siitä millaisia opiskelijoita kohtasin. Lempeitä, lahjakkaita, viisaita, huumorintajusia, avoimia, eläviä ihmisiä.

Hieman raskasta ja jännittävää oli myös. En nukkunut kunnolla kahteen viikkoon, jokin pinnanalainen jännitys sai heräilemään. En ottanut asiasta ongelmaa. Nyt kun rupeama on ohi, väsymys alkaa painaa. Lievä huonovointisuus ei ainakaan toistaiseksi ole kääntynyt migreeniksi. Ruumis yrittää toimia vanhan kaavan mukaan, rupeaa painumaan sykkyrään, jännittyy, käpertyy, ikäänkuin suojautuisi, vaikka onkin siten tuottanut vain vahinkoa itselleen. AUKI, sanon itselleni. Rentoudun ja avaudun. Olen ihan pehmeä. Koko olemassaolo tulee iholle. Se ei uhkaakaan minua vaan hivelee ja syleilee. Vaikka kevätaurinko tuntuu aluksi raa'alta. Huono olo väistyy vähitellen, ruumis oikenee. Aistit herkistyvät, tasapainottuvat.

Katsoin netistä ohjelmaa jossa Richard Dawkins koetti kaikin keinoin todistaa kaikille kirkonmiehistä ja poliitikoista opettajiin ja katsojiin, että evoluutio on totuus elämästä ja vain tieteellinen lähestymistapa voi tuottaa oikeata tietoa maailmasta jossa elämme. Olen iloinen ettei minun tarvitse todistaa mitään kellekään. Kaikki vain on niinkuin on. Eikö ns. darwinismikin ole lopulta vain sitä, että kaikki vain on niinkuin on ja tapahtuu niinkuin tapahtuu, ja olemme tässä ja nyt ja se on eräällä tavalla vääjäämätön seuraus siitä että olimme tuolla silloin, ei siksi että maailma toimisi syy- ja seuraus-idealla vaan siksi että... kaikki vaan on niin kuin on, ja se mitä oli, oli? Ehkä silmän mekanismi on aikojen saatossa kehittynyt alkeellisista valoherkistä soluista, mutta se on mennyttä, nyt on nyt, eikä muuta ole. Huu!

Jännää. Miten tieteilijät voivat uskoa käsitteisiin? Kuten syy? Tai seuraus? Eiväthän he pääsääntöisesti kai usko henkimaailman asioihin. Missä ne käsitteet heidän mielestään ovat?

Hmm. Tieteilijät. Siinä yksi käsite, minun päässäni. Kuinka helppoa olisikaan jäädä kyselemään kuvitteelliselta tieteilijältä vielä hieman lisää. Tunnen väittelyn kutsun lievänä jännityksenä hartioissa. Menen pehmeäksi. Hyvää yötä.

Toukka

En malta olla kirjoittamatta pientä muistiinpanoa. Paitsi että... nyt kun ryhdyin kirjoittamaan, tajuan että tarpeeni olisikin ehkä kertoa jollekulle kasvotusten. Mutta olettehan te siellä, jotenkin. No... olin jälleen tapaamassa sitä yhtä tyyppiä, istuin hänen kanssaan läsnäolevan puolitoistatuntisen. Sinä aikana näin selkeästi tarpeeni tulla, pelkistyä, pelkäksi siksi mikä olen, ilman näitä lisukkeita, naamioita ja kuoria, jotka ilmenevät vaikkapa jännityksenä... tai sosiaalisena hymynä, jännitystä sekin... tai vastustamisena tai vaatimuksena, kaikki ne ovat sitä samaa.

Ja sitten toisaalta, en voi nopeuttaa enkä pakottaa mitään. Kaikki on niinkuin pitääkin ja kaikki tapahtuu kuten tapahtuu. Kohtaamisessa nousi kuva toukasta joka on kotelonsa sisällä, se kasvaa ja voimistuu siellä, se tarvitsee kuorensa, niin kauan kuin tarvitsee. Tullakseen siksi mikä se on.

Ilmoitusasia

Jään nyt tauolle bloggaamisesta ja sen sellaisesta. Pari viikkoa olen päivät pitkät opettamassa, ja sen jälkeen otan varmaan vielä pari viikkoa lepoa virtuaalisesta ihan muuten vaan. Viesteihin vastaan kyllä.

Olkaa sitä mitä olette. Halaus.

Kohti vaaraa, Isovaaraa

Syön lounaaksi jääkaappia tyhjäksi. Hmm, mitäs täältä löytyy. Maksamakkaraa. Viininlehtikääryleitä. Oliiveja. Öö... toisenlaista maksamakkaraa. Vähän jukurttia. Pojalta jäänyt mössö. Hapankaalia. Parsakaali nahistunut, hyvä, ei tarvitse kypsentää kauan. Joo, kyllä tästä kylläiseksi tulee.

Olen nukkunut viime yönä kohtalaisesti. Sain työt eilen ihan hyvään vaiheeseen, vaikkakaan en valmiiksi, mutta se oli asiakkaalle ok. Olen pakannut jo pari päivää ja se täytyy viimeistellä tänään. Voisiko, olisiko mitenkään mahdollista, että en kehittäisi mitään tämän kummempaa lähtöhärdelliä? Mitenkähän se olisi mahdollista? Olisiko esimerkiksi niin että en jatkaisi tätä (toki äärettömän tähdellistä) raporttia tämän pidempään vaan tekisin sen minkä tiedän tehtäväksi?

Aikomuksenamme on hiihtää, eräät ystävät siellä ovat uhanneet antaa mulle reikihoitoa nelikätisesti, ja lopuksi on miehen 94-vuotiaana kuolleen mummin hautajaiset. Kaikkea hyvää, siis.

Sommittelen

Väsymys hyökyy, mies tulee huomenna, vielä pitää jaksaa valvoa kuumeisen ja kivuliaan pojan kanssa ehkä ensikin yö ja pakata omat ja pojan tavarat ja matkustaa autojunalla Lappiin. Pitää jaksaa... se etten osaa nukkua junassa... nyt pitää kestää vaan tämä hetki, tai ei pidä, mutta se on fiksua, tai ainakin totta. Muu ei ole.

Koetan tehdä töitä, poika nukkuu, olen käynyt tuudittamassa hänet uudestaan uneen ainakin kuusi kertaa. Jännitys pakkaantuu hartioihin. Samalla tiedän että kaikki on hyvin.

En tiedä miksi mutta nyt toimii sellainen lause, että kun huomaan liiteleväni jossain, sanon itselleni "en ole läsnä". Sitten olen. Heti. Ei kovin positiivista ajattelua :D

Apua

Mies lähti työmatkalle ja sain heti mahataudin. Olin huolissani että jos se yltyy yhtä hurjaksi kuin viimeksi, joululomalla (mulle mahataudit on vähän uusi ilmiö, en ole aiemmin juuri niistä kärsinyt), ja miten sitten pärjään yksin pojan kanssa. Makasin yöllä mahakouristuksissa ja mietin kauhuissani, että KUKAAN EI KUITENKAAN TULE AUTTAMAAN. Kohta tajusin, että tämä on hulluutta, kaikki järjestyy, on aina järjestynyt, rentouduin. Sitten taas KUKAAN EI TULE... ja taas paluu todellisuuteen. JA TAAS, ja taas, ja TAAS. Uusintakierroksissa oli se hyvä puoli että joka kerralla uskoin itseäni vähän vähemmän. Lopulta mahakipu ilmeisesti hellitti koska olin vaipunut uneen.

Seuraavana päivänä maha oli löysällä mutta pärjäilin aivan hyvin enkä edes tarvinnut apua. Että se siitä. Paitsi että - sitä seuraavana aamuna, eli eilen, laukesi voimakas migreeni, olin aivan veltto ja kyvytön. Lievä kauhu alkoi nousta kun poika aamun alkajaisiksi putosi korkealta sängyltä pää edellä ja heti kohta kaatui pienen tuolin kanssa. Sekin alkoi olla aika poloisena. Tajusin että todellakaan en ole tehtävieni tasalla. Mua pelotti, ahdisti ruveta soittelemaan ihmisille ja pyytää apua. Sitten kun lopulta apua alkoi tulla ovista ja luureista, ihana naapurin perhe lupasi ottaa pojan illaksi luokseen ja eräs äitiyslomalainen enkeli tuli aamupäiväksi syöttämään, ulkoiluttamaan ja laittamaan pojan päiväunille, olin aivan äimistynyt. Melkein itkin silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sain maata koko päivän liikkumatta pimeässä ja oksentaa juomisyritykseni ihan rauhassa ja tiesin että poika on parhaissa käsissä.

Olen suurimman osan elämääni ollut huolissani lähinnä siitä että saanko minä tarpeeksi rakkautta, tarpeeksi apua, tarpeeksi mitä hyvänsä. On oikeastaan helvetin hyvä joutua kohtaamaan tuollainen pelko ja nähdä että se on ihan puppua. Minä olen saanut, ja saan, yltäkylläisesti, aina tarpeeksi ja enemmänkin. Olen viime aikoina pikemminkin tajunnut että kannattaa antaa, auttaa, niin paljon kun vaan, eikä yhtään huolehtia että onko se nyt itseltä pois. Ei se ole. Päinvastoin.

Miehen ihana mummi, yhdeksänkymppinen ja täydessä vedossa, syvässä iloisessa kristinuskossa, keroi kerran että kun heillä nuorena perheenä oli iso asuntovelka, tasaisin väliajoin tuli tilanteita että ei kerta kaikkiaan tiennyt mistä sen lainanlyhennyksen tällä kertaa taikoisi. Mummi sanoi että silloin hän aina lähti tarjoamaan apua tutuille perheille, kuka nyt mitäkin tarvitsi. Ja kohta se tarvittava rahasumma ilmaantui heille jostain ihmeen kaupalla. Tämä kertomus nauratti mua. Se on niin tosi.

Tajuan että se mitä mä tarvitsen... on antamista. Se tekee niin hyvää mulle, se aukaisee mut. Ei se aina helppoa ole, mutta viime aikoina olen vähän harjoitellut, heh, jollain pikku jutuilla. Vienyt jollekulle pussillisen pähkinöitä, tarjonnut lounaan, semmoista pientä. Tunnen että mussa on kitkaa, kitsautta jonka on kuluttava pois. Olen pienestä pitäen ollut peloissani että suoriudunko läksyistä, töistä, luvatuista tehtävistä, ja takertunut niihin, mun on hoidettava nää ensin, nyt mä en ehdi muuta..! Autan jos se sopii mulle täydellisesti. No, se saa mennä. Sen aika on ohi.

Niin että jos on jotain niin - autan mielelläni. Autan itseäni samalla. Varsinkin kun ei täällä lopulta ole muita kuin minä. :)

Ihana

Murjottava tilhi

Laiskottelun aakkoset

Mies on lähdössä taas työmatkalle varhain huomen aamulla. Me jäädään pojan kanssa viikoksi kahden. Tuntuu haikealta. Ja tietysti on hieman rankka viikko edessä.

Olen katsellut sitä kun mä teen jotain mitä "ei pitäisi" tehdä sen sijaan että tekisin sen mikä "pitäisi": luen Harry Potteria vaikka pitäis tehdä töitä, rupean kokkaamaan sotkuisesti ja pitkän kaavan mukaan silloin kun olisi aihetta pikaisesti siivota, valvon myöhään vaikka kannattaisi mennä nukkumaan, lorvin, laiskottelen, makoilen, roikun netissä... olen löytänyt tähän kaikkeen uuden vaihteen. Olen ruvennut nautiskelemaan. Joo, tiedetään, ensi viikolla tulee varmaan olemaan aika tiukkaa töiden suhteen koska olen tehnyt kaikkea muuta. Mutta mua ei kaduta, ihanaa, mua ei kaduta, koska olen tehnyt mitä olen tehnyt ja vielä iloinnut joka hetkestä. Nyt vaan maksan viulut. Tai en nyt, nyt mä kirjoitan tätä ja nautin kamomillateetä ja kohta alan hieroa jalkojani. Ahh.

Pian nähdään taas, mitä siis tapahtuu, kun jättää työt kasautumaan. Tästä on vaan nyt ainakin yksi kärsimyskierros pois. Olen mä ennenkin lorvaillut, mutta en näin puhtain sydämin.

Haavistelua

Mä en ole koskaan ollut kova haaveilija mutta nyt tuntuu että haaveita on... ilmassa. Haave on sana jota en tunne ihan omakseni, ne ovat aavistuksia tai jonkinlaisia mahdollisuuksia uudesta, jonka aika ei ole ihan vielä, mutta kuitenkin minä hetkenä hyvänsä. Ja haaveilu on sitä, että antaa uudelle tilaa syntyä ja kypsyä, ihan itsekseen, kauheasti puuttumatta siihen. Ehkä hiljaa katsellen jostain nousevia kuvia ja ideoita. On paras olla aika skarppina ettei lähde kauheasti ajattelemaan niitä. Eilen hiljentyessäni rupesi mielen pintaan pullahtelemaan erääseen aihepiiriin liittyviä ideoita, ja jossain vaiheessa mieli sai niistä otteen ja rupesi vatvomaan ja paisuttelemaan ja huolehtimaan että mitenkäs sitten tämä yksityiskohta hoidetaan, enkä ollut kyllin nopea tajutakseni mitä tapahtui. Nyt huomaan että vatvomisen seurauksena innostus nuopahti alkuunsa.

Ei se mitään. Innostuksiakin tulee ja menee.

Kiinnostavaa kyllä havainnoida seurauksia.

Olen lapsesta lähtien kokenut että kuvan-, tai laajemmin taiteen tekeminen tai jokin siihen liittyvä on minun alaani, eikä mua ole ammatillisessa mielessä oikein muu kiinnostanut, mutta viime aikoina on ruvennut aavistelemaan että pysyäkseen mun rakkautena senkin täytyy tulla vielä jotenkin... lähemmäs... en osaa vielä muotoilla tätä...

Jotain sellaista, että jos taide tulee jatkossakin olemaan mun alaani, tahdon sillä – ilmentää – rakkautta – läsnäoloa – tätä rauhaa josta käsin katselen ja todistan olemassaolon melskettä. Tällä hetkellähän minä teen tilaustöinä vaikkapa erilaisia kuvituksia ja taitan kirjoja ja esitteitä, se on tosi hyvää ja nautin siitä että saan sommitella ja valikoida oikeanhenkiset fontit ja hienovaraisilla keinoilla nostaa esiin olennaisen, nautin siitä että saan aikaan järjestyksen joka on samalla kertaa levollinen ja dynaaminen. Ja iloinen tai dramaattinen tai mitä hyvänsä mikäkin tehtävä vaatii. Kuvituksen teossa se taas on jotain semmoista että jokin sellainen näkökulma tai tunnelma, jota ei tekstin keinoin voida (tai edes yritetä) ilmaista, välittyy vähän kuin... varkain. Tai mistä minä tiedän välittyykö, minähän vain teen kuvan, nautin siitä että minulle välittyy jotain sanatonta, ja nautin siitä kun väri leviää yllättävällä tavalla ja viiva joka meni pieleen laittaa kaiken uuteen valoon.

Aavistelen, että kun hiljentyminen keskellä ja keskelle elämää on tullut mulle niin olennaiseksi, niin ehkä jonain päivänä tahtoisin olla mukana opettamassa sitä, tavalla tai toisella. Kun mä nytkin jo opetan värejä ja kuvittamista toisinaan, ei tunnu edes kovin kaukaiselta ottaa mukaan syvempiäkin ulottuvuuksia... sopivassa yhteydessä (vaikka ainahan ne mukana ovat, tahdoimme tai emme). Mutta hiljentyminen ja sen myötä elämän itsensä luovuudelle avautuminen tuovat kuvantekoonkin jotain ihan muuta kuin – työtä.

Katselen.

Kuolema talossa

Kappas. Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa mutta tämä ikkuna oli auki, ja tässä sitä ollaan. Tuntuu hyvältä kirjoittaa omalla nimellä. Ja naamalla. Selkiyttää elämää. Ei ole mitään erillisiä saarekkeita. Jos vaikka, sanotaan, joku opiskelijani tai työnantajani tai opiskelukaverini eksyisi tänne, niin - tervetuloa vaan.

Hiirenloukut ovat napsaisseet jo kuusi pientä kaulaa poikki.

Joskus joulukuussa lintulautaa laittaessa ihmettelin, minne on kadonnut se suuri säkillinen maapähkinöitä ulkoeteisestä. Perheemme maalaispoika kertoi vieneensä sen joku aika sitten kellariin. Mitä hel-??? Kellariin! Mä juoksin, vaikka se oli tietysti pelkkää filmausta siinä tilanteessa. Maakellarin lattialta löytyi säpäleinen säkki ja muutama maapähkinän kuori. Harmailla pikku ystävillä oli ollut melkoiset orgiat. Niillä eväillä (räjähdysmäisesti) vahvistunut kanta on sittemmin rapsutellut ja kipsutellut ja kuopsutellut ympäri taloa.

Mulla on tässä kuussa ollut vain neljä migreeniä. Se on neljä vähemmän kuin viime kuussa, ja ennätys sitten viime kesäkuun. Nämä neljä ovat kyllä olleet aika rajuja, koska en ole käyttänyt kohtauslääkkeitä vaan potenut kivut alusta loppuun. Joka tapauksessa näyttää siltä, että jokin tai jotkin uusista konsteista ovat alkaneet tepsiä. B2-vitamiini, kamomillatee, jokailtainen itse tehty vyöhyketerapia. Kenties myös se jokin energeettinen asia mikä tapahtui sen yhden tyypin tapaamisessa. Olen jostain syystä myös laihtunut, en ole tullut syöneeksi yhtä paljon kuin tavallisesti - ehkä ruoka imeytyy paremmin enkä siksi ole niin nälkäinen, kuka tietää? En kyllä tahtoisi juuri laihtua, mutta toisaalta luotan että se muoto jonka ruumis omaksuu, kun voin hyvin, tuntuu hyvältä, oli se sitten millainen hyvänsä.

Mmm. Vielä kun tapaisin uudestaan sen jättiläishämähäkin vessassa , niin - hauska tappaa vanha tuttu.

Moi! Minä tässä!

Minä olen guru. Viime yön uni muistutti siitä, minkä jo tiesinkin. Ei ole muita guruja, loppujen lopuksi.

Mutta se mies jonka tapasin pari päivää sitten, oli läsnäoleva mies, oli hyvä istua hänen kanssaan, ja jotain uutta avautui.

Minähän en mistään energiavirroista mitään tiedä - tarkoitan etten ole koskaan perehtynyt vaikkapa shakrajärjestelmään tai muihin vastaaviin. Aistit minulla kuitenkin on, tunsin että se mitä siinä tilassa tapahtui oli jotain energeettistä. Myöhemmin minussa heräsi tarve ottaa pikkuisen selvää tietyistä jutuista. Huomasin pian, että mieleni olisi hirmu mielellään ruvennut kehittelemään jotain näiden ideoiden ja käsitteiden varaan. Vaikkapa tukoksia siinä ja tässä energiakeskuksessa! Viime yön uni muistutti, että olennaista on pysyä aisteissaan eikä lokeroida sitä mitä tapahtuu, ainakaan ennalta tiedettyjen käsitteiden mukaan. Muuten olen vain luomassa mielikuvituksellisia esteitä, joiden ylittämisessä sitten taatusti pysyn touhukkaana.

Unessa pikkupojat hankkivat ilotulitteista jonkinlaisia huumaavia palovammoja joiden avulla pääsivät uusille tajunnan tasoille. Herättyäni, vielä unen maailmassa, ihmettelin, lievästi huonovointisena, mitä sitten kun ilotulitteita ei ole saatavilla? Sitä paitsi pojat olivat saaneet aikamoiset paloarvet, ja arpikudos tietysti heikensi uusien ilotulitteiden tehoa. Heh.

Kaikki on niin mielettömän yksinkertaista. Teen mitä teen, perehdyn taitto-ohjelman manuaaliin tai tapoihin mallintaa energian liikettä ihmiskehossa, teen sen tietoisena. Ei väliä, mitä teen, vaan miten teen. "Ratkaisu" kaikkiin "ongelmiin" on vaan läsnäolo. Minä joka havainnoin sitä mikä tapahtuu. Voisin lopettaa blogin pitämisen tähän, koska sanoin juuri kaiken olennaisen.

Kiitos henkiset opettajat, kiitos manuaalit, kiitos rohdot, kiitos lapsenvahdit, kaikki se mistä on jotain apua tai hyötyä käytännön asioissa. Käytännön asioita piisaa. Kiitos tälle viimeisimmälle miehelle, jonka sain tavata. Olen erityisen kiitollinen, että sain olla läsnä kokonaisena, voimakkaana, naisena, havaitsijana. En mennyt ongelmiin enkä humpsahtanut menneisyyteen. Sain sanoa ääneen yhden kamalan jutun eikä siitä tullut pienintäkään ongelmaa. Sain kertoa totuuteni ja kokemukseni ja toinen kuuli ja katsoi ja ymmärsi. Se on iloa se.

Tässä olen! Katsokaa! Jännitystä ruumiissa, minä katselen sitä, annan sille tilaa. Lievää kivun tapaista siellä jossain, sykettä, pistelyä, paljon levollisuutta, rauhaa, kuplivaa iloa, hiljaisuutta. Tilaa!

Nyt tiedätte kuka minä olen, ettekä kuitenkaan.

Tilaa.

Sykettä.

Annan tilaa.

Teen tilaa.

En tee.

En tilaa mitään, kiitos.

Ei, mutta kiitos.

Teetä.

Varpaita.

Varpaiden välejä.

Tilaa.

Ilme. Häivähtää.

Ilmenee.

Tyhjää

olla

auki

Siedettävä keveys

Tämä vuosi on ollut uudenlainen. Olen nähnyt selkeämmin omia piintyneitä kuvioitani ja katsellut niitä tunnustellen, jotenkin rauhallisempana ja kevyempänä. Ilman odotuksia, siis aina kun olen voinut. Ja kas kummaa, kuviot ovat lähteneet liikkeelle, elämään, muuttumaan. Vähän kuin katselisi lehtien putoilua vaahteroista ja sitä miten ne asettuvat uusiksi sommitelmiksi maahan.

Näen useammin, että tämä kaikki on leikkiä, jota minä katselen, kaikki nämä tapahtumat, muutokset, kivut, ongelmat, henkilöt, tunteet... ja minä vaan katselen ja ihmettelen. Välillä, aika useinkin, mua vaan naurattaa. Kaikenlaisia kohtaamisia, tulijoita, menijöitä, ajatuksia, hirviöitä! Merkillinen maailma.

Olen tänään menossa tapaamaan miestä, jota, no, en osaa paremminkaan sanoa kuin että olen kuullut kutsuttavan guruksi. Soitin hänelle mielijohteesta kerran kun olin migreenin kourissa ja hän lupasi ottaa vastaan. Aihe on siis migreeni, jollain tapaa, ainakin olevinaan, mutta mua rupesi melkein heti soitettuani huvittamaan kamalasti. Mitähän tämäkin merkitsee? Miksi menen sinne kun mulla... ei ole mitään ongelmaa?

No, ehkä minä voin kohdata uuden ihmisen ilman mitään ongelmaa.

Joella on jään päällä vain ohut lumihuntu. Haastavaa mutta hauskaa hiihtää.

Olin eilen Tampereella hiljentymispäivässä. Toisten kohtaaminen läsnäolossa ja ilossa vahvisti jotakin sellaista tietoa, että en ole etsimässä mitään elämältä enkä haluamassa mitään keneltäkään. Ihan ensimmäiseksi en ole vaatimassa mitään itseltäni. Voin nähdä, että mulla on että pidän siellä täällä kiinni jostain vanhasta tai että tunnen ajoittain kärsimystä, ja samaan aikaan olla vaan mikä olen, syyttömänä, häpeämättömänä ja vailla huolia!

Poika juo hyvin intohimoisesti vettä. Se on kiintynyt kirjavaan pieneen huopasydämeen (jonka tuntematon pieni tyttö taannoin lahjoitti miehelle Forumin kulmalla, kysyttyään onko tällä ystäviä), ja kantaa sitä mukanaan poskeaan vasten ja pyyhkii siihen räkänsä.