Kädestä päivää

Rauhallista. Hiljaista. Pojat nukkuvat. Kävin hatha-joogassa. Luulen ettei mun tarvitse kovin montaa kertaa käydä niin osaan tehdä sitä jo kotona itseksenikin. Kun sisäistän idean: hengityksen mukaan mennään. Liike, vastaliike. Rentoutus joka välissä. Ei se niin tarkkaa ole että mitä ne liikkeet ovat, olen tehnyt niin monia lajeja että mukaan on tarttunut paljon hyviä asentoja ja myös ymmärrystä siitä, mitä liikkeitä milloinkin kannattaa tehdä ja mitkä liikkeet eivät ole mulle terveellisiä. Usein venyttelen iltaisin niin että sitä voisi varmaan kutsua joogaksi. Kun mieli vähän hiljenee, ruumis osaa siirtyä ihan omia aikojaan hyvää tekevään asentoon ja siitä sitten seuraavaan. Välillä liikkeet ovat kummallisia; eilen vietin pitkiä aikoja istuen ja kohotellen käsiä hitaasti suorina sivuille, tunnustellen hermojen kihelmöintiä. Ranteiden aavistuksenomainen taivuttelu tuntui kuin olisi virittänyt viulunkieliä. On hauskaa jäädä liikkeen loputtua kuuntelemaan ja tuntea sitten, miten niska alkaa itsestään taipua tai käsi nousta.

Tahdoin käydä hatha-joogatunneilla koska kaipaan lajia jota voin tehdä myöhään illalla kun lapsi nukkuu. Astanga on mulle liian voimakasta iltaharjoitukseen ja pilates - no, sekin on liian, liian jotain. Iltaisin kaipaan ruumiin avaamista (en sentään ruumiinavausta, toistaiseksi) niistä kohdin joissa tapaan päivän aikana vetää itseni suppuun, ja toisaalta rentoutumista ja laskeutumista kohti lepoa.

Olen ollut kyllästynyt. Kyllästynyt itseeni. Siihen tyyppiin joka esiintyy minuna. Kyllästymisen rinnalla on huvittuneisuus. Mikä säätäjä. Jännittäjä. Sinnittäjä. Eckhart Tolle kirjoittaa jotain sellaista, että kun olet levoton, et ole yhteydessä minääsi (hyvin vapaa lainaus). Niinpä niin - mutta se iski. Niinkuin joskus joku lause vain tekee. Tuntuu selkeyttävältä: siitä sen siis tietää, aina kun olen rauhaton, tiedän että olen yhteydessä säätäjään, en sisimpään. Voisin vaikka lopulta uskoa sen.

On aikoja, jolloin on helppo laskeutua. Viime kuukausina olen huomannut viitisenkymmentä kertaa päivässä että nyt olen ajatuksissani tai ylimääräisillä kierroksilla, mutta tiedosta huolimatta pystyn laskeutumaan vain muutaman portaan alaspäin. On vaikea tavoittaa vaikkapa aistimusta jaloissa, jokin minussa on tukossa. Ei virtaa. Toisinaan kyllä virtaakin, mutta tukoksia on kuitenkin niin paljon, että voin usein fyysisesti jotenkin huonosti.

Tarkoituksena ei ole valitella. En ole alakuloinen tai ahdistunut, itse asiassa oloni on psyykkisesti, ja juuri nyt fyysisestikin, ihan hyvä ja melkein keveä, etenkin siihen nähden että on tammikuu, joka on monesti ollut mulle kaikkein raskainta aikaa vuodesta. Totean vain että jotain on tukossa. Ja... tulossa.

Ihan parin viime päivän aikana on jokin alkanut, no, ei vielä havahtumaan, mutta liikahtelemaan ja kääntelemään kylkeä jossain syvällä kolossaan. Ihan kuin olisi vähän helpompaa päästää irti.

Tänään kättelin erästä ihmistä, jota en ennestään tuntenut, ja kun kätemme koskettivat, huomasin että se olen minä joka kättelee, katsoo silmiin selkä suorana. Se on helvetin hyvä tyyppi! Siihen en kyllästy.

Lapsen kanssa.

Huh huh. Poika alkaa tulla siihen ikään (vuosi ja 4kk) että hän osaa vähän jo vedellä naruista, vaikka se onkin vielä aika viatonta. On siis huomannut että tietyt teot tuottaa hassuja reaktioita. En muista koskaan suuttuneeni pojalle hänen vauva-aikanaan, mutta tiesin kyllä että haasteita on tulossa kun uhma käy tietoisemmaksi. Nyt kahtena iltana peräkkäin poika on pistänyt iltapalan ranttaliksi ja musta on tuntunut että näkökenttä hämärtyy raivosta. En mä koskaan niin pahasti raivostu silloin kun olemme pojan kanssa kahdestaan, koska silloin ei vain voi, mutta jos mies on läsnä, annan tunteelle niin paljon tilaa että on jo vaikea hengittää, mahaan sattuu ja tekisi mieli heitellä lusikoita seinään. Sitten mies saakin jatkaa syöttämistä. Poika on ollut vähän kipeä ja väsynyt, siitä se on enimmäkseen johtunut mutta silti mua raivostuttaa. Se että ruokaa heitellään tuntuu jossain kohdassa mua melkein kivuliaalta. Pyhäinhäväistykseltä. Siinäpä katselemista. Tietysti poika aistii ja näkee kaiken, ja heittelee. Äiti kiljahtaa (tukahdutetusti), kuinka mielenkiintoista! Kokeillaan uudestaan!

Laskeudutaanpa. Ollaan siis kaikki nukuttu pojan kipeyden vuoksi huonosti monta yötä ja väsymys kärjistää negatiivisia tunteita [edit: negatiivisia!? Heh. Hankalia, kyllä]. Sitten on toisia tilanteita joissa mies hermostuu, ja silloin mä astun puikkoihin... on toisaalta hyvin helpottavaa, että osia voi joskus vaihtaa. Kuten tietävät varmaan kaikki joilla on ilo kasvattaa lapsia yhdessä kumppanin kanssa. Mutta näen myös, että toi syömishomma on haaste juuri mulle ja mun kannattaa katsoa sitä, ja se taas ei onnistu jos rupean lyömään hanskat tiskiin aina kun raivo nousee. Ehkä raivossa on jotain - käyttökelpoista, kunhan sen energian onnnistuu suuntaamaan paremmin?

Oikeastaan olen ollut vähän ihmeissäni pojan kanssa. Hän on muuten iloinen ja ihastuttava olento ja kaikki nuo väsymykset ja uhmat kuuluvat asiaan, ja niissä kumminkin tiedän, miten toimia, vaikka en aina toimikaan. Tiedän: pysy rentona ja rauhallisena, älä tee isoa numeroa mistään, ota huumorilla. Näihin yleensä palaan tilanteiden keskellä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Mutta sitten on asia, josta en tiedä, miten sen kanssa olla, pitäisikö sille... tehdä jotain muutakin, ja mitä. Poika yhä vain itkee kamalasti isänsä perään. Kolmen viikon loman loppuvaiheilla poika alkoi jo rauhoittua kun huomasi ettei isä häivy minnekään. Hän tuli yhtä lailla meidän molempien luokse asioinensa, halailua ja hellyyttä oli paljon. Nyt kun mies meni taas töihin, poika on taas kerran pettynyt ja säikähtynyt. Tänä aamuna hän havahtui kun mies oli lähdössä ja meni aivan hysteerikseksi. Hän rimpuili pois minun sylistäni, koska siinä tilanteessa minä merkitsen kai eroa isästä... myöhemmin hän kyllä rauhottui ja kun olemme kahden, ei ole mitään ongelmaa. (Eikä ongelmaa tietysti muutenkaan ole, onpahan vain tämmöinen asia, jota katselemme.) Tosin poika ei enää niin usein tule syliini.

Kun mies on kotona, poika juoksee itkien miehen perään jos tämä vain käy vessassa tai vaihtaa huonetta. Poika siis pelkää koko ajan että isä menee pois. Se että mies hakee pyykit kellarista (ulkokautta) saa pojan jo ihan tolaltaan, ja tuntuu kurjalta kun en voi auttaa (tai tietenkin autan, monin tavoin, mutta kun poika haluaa isän niin äiti ei juuri sillä hetkellä kelpaa). Tätä on siis jatkunut siitä asti kun mies piti isyyskuukautensa kesä-heinäkuussa ja minä tein sillä aikaa töitä. Eli aika kauan. Välillä olen surrut sitä etten minä äiti olekaan se ensisijainen, ja silti olen yhä kaiket päivät lapsen kanssa, olisin mielelläni... no joo, juuri tällä hetkellä kuitenkin ihmettelen asiaa pikemminkin pojan kannalta. Mikä olisi hänelle hyvä?

Välillä jopa mietin, että pitäisikö sen pojan nyt vain saada haluamansa, voisiko mies vaihtaa hoitovapaalle. Luulen (en tiedä) että mies ei kyllä suostu, eikä se työpaikankaan puolesta ihan äkkiä järjesty, ja olemme sitä paitsi puhuneet että hän olisi hoitovapaalla vähän aikaa joskus kesällä, ennen pojan päiväkotiin tms menoa. Mutta siihen on pitkä aika. Meanwhile in the jungle...

Jotain olemme tehneetkin. Kun olemme kolmisin, koetamme olla parhaamme mukaan läsnä toisillemme ja näyttää pojalle monin tavoin että äiti ja isä ovat rakastavaisia ja me molemmat olemme nyt hänen kotinsa ja rakastamme häntä. Ja joskus taas unohdumme lukemaan lehtiämme ja kiireilemään asioita, ja sen kyllä huomaa sitten pojassa.

Mä aion nyt päättää tän merkinnän, mutta en oikein tiedä miten. Joku kysymys on vielä...

Mitä rakkaus tekisi?

Pitkä viisu

Laran ihanat kiitokset kommenttilaatikossa pari postausta taaksepäin herättivät eloon erään oivalluksen, joka on oikeastaan pikemminkin jatkuva... seikkailu. Seikkailu oman äänen, oman ilmaisun etsimisessä, löytämisessä, luomisessa. Enkä tarkoita nyt (ainakaan pelkästään) taiteellista ilmaisua tai sitä mitä kutsutaan vaikkapa kirjailijan oman äänen löytymiseksi. Tarkoitan jotain perustavanlaatuisempaa, ei-niin-henkilökohtaista mutta kuitenkin oman ainutlaatuisen ilmaisun elämistä, oman tien kulkemista, tulemista siksi kuka olen. Osana sitä, näköjään, on se miten tässä kirjoitan, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan.

Tämä seikkailu liittyy minulla naisena olemiseen, etenkin sitä taustaa vasten että osan elämästäni koetin kilpailla miesten kanssa. Minut oli ehkä kasvatettu niin, tai ainakin olin nielaissut sellaisen arvoasteikon, että miesten tekemät asiat ja miesten tapa tehdä asioita ovat arvokkaampia. Voisin kuvailla tätä arvomaailmaa lukemattomin esimerkein, mutta en jaksa. Työn saralla jätin uusmediamaailman koska tajusin että en jaksa istua kaikkia päiviä tietokoneen äärellä ja kahvitaolla käyttää energiaani sen tosiasian salailuun (miespuolisilta) työkavereilta, etten tajua hölkäsen pöläystäkään Javasta tai siitä miten tietokannat käsittelevät jotain lomaketietoja enkä jotenkin ehdi seurata mitä uusia ohjelmia ja laitteita markkinoille saapuu. Ja voi kun mua ei syvimmiltään kiinnostanut yhtään, mutta meni aika monta vuotta myöntää se. En tietenkään ollut porukan koodaajana vaan käsikirjoittaja-graafikkona, mutta vertailu jota jatkuvasti suoritin mielessäni oli liian rankkaa. Se syö naista!

Mutta. Kaikki kunnia ja ihailu miehelle (miehelle yleensä, ja mun elämässä olevalle miehelle) joka asentaa mulle uuden windowsin. Puhumattakaan muista fyysisistä ja henkisistä urotöistä. Mies on onnellinen kun minä kunnioitan, en kilpaile. Yhä saatan yllättyä silloin kun miehen kiitollisuus tulvahtaa yli äyräiden, kun kiperässä paikassa minä otan hänet syliin ja lohdutan, tai ylläpidän jotain mikä saa arjen sujumaan tai... maustan ruuan niin että tavallisista aineksista syntyy jotakin uutta. Ja silloin kun en vaadi mitään, vaan huokuttelen miehen läsnäoloon ja rakkauteen kanssani. Ilahdun ja yllätyn, että kumppanikin tajuaa että feminiininen tapa olla on täydellisen arvokas ja palvelee häntä miehenä, eikä mies kaipaa rinnalleen pätevää jätkää.

Kirjoittamisesta vielä. Joskus syksyllä tajusin että olin ruvennut kilpailemaan. Tässä päiväkirjassa siis. Jostain olin saanut jo syntyessään virttyneen pistoksen: mun pitää olla viisaampi, mun täytyy antaa parhaat neuvot ja sanoa viimeiset sanat, mun pitää aina tietää mistä puhutaan kun puhutaan henkisen tien jutskista ja kompastuskivistä, been there done that, ja mistä saa parhaat ja edullisimmat nykyhetken päivitykset ja miten formatoidaan pään fragmentoitunut kovalevy niin että voidaan olla ihan zen. Ei aavistustakaan, välittyikö tämä vinksaus muille eikä sillä enää ole väliä. Joka tapauksessa, asian tajuaminen oli suunnaton helpotus. Ei mun edelleenkään tarvitse kilpailla kenenkään kanssa, ei olla ketään parempi tälläkään saralla eikä pyrkiä kenenkään guruksi. Riittää että säteilen sen minkä säteilen. Ehkä se sopii maskuliiniselle psyykelle paremmin antaa ja saada haastavaa palautetta ja kritiikkiä ja analysoida asioita? Mulle taas voi sellaisesta jäädä vähän ontto olo, vaikka toki nainenkin voi puhua (ja kuunnella) tiukkaa järkipuhetta, ja totisesti siitäkin on toisinaan ollut iloa. Nämä ovat tällaisia... malleja, yleistyksiä, karikatyyreja. Mutta silloin kun vain annan, valikoimatta kohdetta, sen minkä syvimmiltäni tiedän juuri nyt, silloin en ole mitään vailla, eivätkä muutkaan ole valittaneet, koska kukaan ei ota sitä henkilökohtaisesti :). Se mitä tiedän juuri nyt, vaikka se olisi puettu millaisiin yksityiskohtiin, on kai lopulta kokemusta kaiken yhteydestä ja ykseydestä, ja sitä runous minusta pohjimmiltaan ilmaisee, jopa silloinkin kun se ei ole runoilijan tarkoituksena. Vertaukset, symbolit, rinnastukset, assosiaatiot voi lukea melkein... kirjaimellisina todistuksina asioiden yhteenkuuluvuudesta.

9. Rakkaani on gasellin kaltainen tai nuoren peuran. Katso, tuolla hän seisoo seinämme takana, katsellen ikkunasta sisään, kurkistellen ristikoista.
10. Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
11. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
12. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.
13. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
14. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi."
15. Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa.
16. Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.
17. Kunnes päivä viilenee ja varjot pakenevat, kiertele, rakkaani, kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla.
(Korkea veisu 2)

Todellisuuskatsaus

Ystäväni on raskaana ja hänestä huokuu sisäinen ja ulkoinen tyyneys. Siitä huolimatta, että esikoinen on vielä pieni ja vatsassa muhivat kaksoset... mitäpä sitä hötkyilemään, kun etukäteen ei voi tehdä juuri mitään. On mahtavaa miten luonto hoitaa tulevan kädet-ja-tissit-ja-kaikki muutkin kohdat-täynnä-seuraavat-ties-kuinka-monta-vuotta -kandidaattinsa hievahtamattomaan mielen ja ruumiin rauhaan. Hänen tyyneytensä saa minut tuntemaan itseni hetkittäin hermoheikoksi. (Sekin on jännää miten luonto kääntää vanhojen ihmissuhteiden asetelmat äkkiä ihan uuteen uskoon. Silloin molemmista paljastuu uutta.)

Vaikka ei minun hermoiluni uutta ole. Loma-aikana ehdin katsella itseäni, jännittämistä ja hötkyilyä ja suuttumusta joka kääntyy itseäni kohtaan mutta roiskuu myös sivullisten silmille. Vaikka olisin kuinka rentoutunut, omassa mittakaavassani, hartiat ovat silti jäykät, niska hieman kipeä, pää kipeä useita kertoja kuukaudessa, viime aikoina kymmenenkään päivää kuussa ei ole ollut harvinaisuus. Muistutan itseäni, että oikeasti siitä että sain lapsen, mikä oli tähänastisen elämäni suurin järistys, on alle puolitoista vuotta, ja yhä eletään haastavia pikkulapsiaikoja. Ei hetken rauhaa, koska sillä aikaa se menee ja kiipeää pöydän päälle ja syö kynttilän, tai puolikkaan suklaakakun, kuten tänään kun herpaannuimme toviksi. Lisäksi olen tehnyt töitä lapsen päiväuniaikoina... niin. Vastuu on minun, kuten aina, mutta elän kuitenkin aika hurjaa elämänvaihetta. Syyllisyys ja ylpeys nostavat vahingoniloisia päitään: miksi minä aina vaan poden tätä ikivanhaa vaivaa, ja koko ajan pahempana, vaikka olen niin kauan jo harjoittanut hiljentymistä ja tajuan näitä juttuja jo aika paljon ja olen kokeillut myös kaikki mahdolliset venyttelyt ja pilatekset ja akupunktiot ja hypnoosit ja lääkitykset! T. vihainen kuluttaja.

Nyt olen kokeilemassa vähähiilihydraattisempaa ruokavaliota. Lyhyellä kokemuksella on sanottava, että olo on kyllä yleisesti parempi, vaikken vaikutusta migreeniin vielä tiedäkään. No, se oli kenties sivupolku. Tiedän vallan hyvin, että en voi muuta kuin tehdä minkä teen ja lakata syyttämästä itseäni ja jos se ei ole mahdollista, vaikka vain katsella syyllisyyttä silmiin. Sama ylpeyden ja tahtoo-ratkaisut-heti -tuntemusten suhteen. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Haloo! Kuuluuko?! Kaikki on juuri niin kuin on enkä minä voi tässä hetkessä muuttaa atominkaan paikkaa!

Kiitos muuten Olematon viimeaikaisista muistutuksista todellisuuden hyväksymisen suhteen. En nyt jaksa linkittää, kyllä te kaikki kumminkin tiedätte kenestä puhun. :)

Kiitos: hunajalla ja valkosipulilla ja piparminttutahnalla maustettu kahden kilon lohi. Kiitos kipu, kiitos rakas mies, kiitos sydäntä nyrjäyttävän ihana pikkupoika.

Itkumuurilla

Muuri kohoaa selkää pitkin korkeuksiin ja eristää minut. Jännitystä ja kipua. Niska vääntyy, perkele hengittää. Hirveä pystysuora... voima.

Mykkyyttä. Soimauksia: Jäykkä! Veltto!

Katsotaan. Muurin sisään. Heikko näkyvyys... kiven atomit. Tilaa. Ei mitään. Ei! Olen täällä vankina. Tjaa. Kauniit murikat, tarvitseeko tätä purkaa? Ojentaa vain kätensä läpi. Rystyset verillä! Sydän nurinpäin. Ovi auki.

Sujautan muurin koloon lappusen, postikortin sinulle. Itken ja nauran joen,
perillä ollaan, ja matkalla.


Hyvää uutta vuotta.

Lapissa.

Olen parahiksi toipunut viiden vuorokauden vatsataudista. Kinkku kypsyy uunissa. Äsken kävin ensimmäistä kertaa päiväkausiin ulkona, joella kävelyllä. Oli kaunista ja hiljaista, alakylän talot jäivät pian taakse. Sitkasta, laihaa tuulenpieksemää ja lumen köyristämää puuta. Mustaa ja valkoista. Ajatukset lähtivät lentoon. Häiritsevinä. Palasin aina horisontin viivaan. Se pysäytti joka kerta. Kaksi korppia lensi pitkin uomaa rääkkyen, yllättävän kimeällä äänellä. Hyvää joulua, rauhaa jokaiseen päivään.

Hyvä uutinen

Mies tuli työmatkalta kotiin. Menin avaamaan oven, tervehdin ja painuin samantien keskeneräisen homman pariin. Mies seisoi hämmästyneenä keskellä huonetta laukut vielä käsissään ja kysyi "Mitä sinä nyt teet? Minä olen ollut viikon poissa!" Nolostuin ja menin sivistyneesti halaamaan häntä. Mutta tunne oli edelleen että yhdentekevää. Koetin kysellä että miten lento sujui. Jäykkää. Aloin epäillä että nyt mulla on joku - juttu. Poika oli päiväunilla ja lopulta pyysin että mies tulee vähäksi aikaa mun kanssa köllimään. Vaikkei kyllä olisi huvittanut.

Köllittiin ja halattiin ja rupesi itkettämään. Aikani nyyhkytin ja kun se loppui, olo oli lämmin ja kirkas. Olin ollut vihainen siitä että mies oli poissa. Nykyään saatan sentään tajuta että rakkaus on se, miten sen nyt sanoiksi panisi, oletusarvo, ja jos sulkee itsensä rakkaudelta, niin olisi ehkä syytä tehdä jotain tai kuunnella itseään tai antaa jonkin asian ilmaista itsensä. Jos rakkaus ei avaudu niin on jotain mikä estää rakkautta avautuvasta... mitä se nyt milloinkin on. Keksimme kyllä syitä. Kuinkahan paljon sitä onkaan viettänyt elämästään sulkeutuneena rakkaudelta, eikä ole ollenkaan edes tiennyt tekevänsä niin? Kysymys on retorinen, mitäpä sitä tonkimaan, tiedämme itse kukin että... aika paljon.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani häiritsevä ajatus, joka näennäisesti ei liittynyt meihin mitenkään, oli kai tätä samaa suuttumusta. Nyt on rauha maas ja rakkaus maan päällä, ainakin juuri tässä ja nyt.

Härkänen

Äitini hoitaa poikaa (viereisessä huoneessa, sieltä kuuluu riemastuttavaa loruilua ja dappa-dappa-dapatusta), mies on työmatkalla ja minä koetan saattaa taittotyöt loppuun deadlineen mennessä. Miten minulla on joskus ollut aikaa kirjoittaa ja lukea blogeja?

Kuuluu hyvää. Olen oleillut erään sitkaan ajatuksen ja siihen liittyvän tunteen kanssa, se ei ole suurta kärsimystä mutta omituista ja häiritsevää. Koetan olla ja katsella tätä asiaa itsessäni mutta heti kun herpaannun, mieli heijastaa sen kauas minusta. Sitten kiehun ja kiroilen. Ja aina kun hoksaan, niin katselen ja tunnustelen miltä kiehunta tuntuu. Vähäpätöinen asia, joka ei ulkoisesti edes liity minuun, on saanut isot mittasuhteet.

Pikku tyttö, Peppi joka on jäänyt jotain vaille, purkaa suuttumustaan. Nostaa hevosen. Suuttumus ei sillä vähene. Kaikesta huolimatta, kuten sanoin, kuuluu hyvää. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta kirjoittaa, vaikka en voi (eikä ehkä ole tarpeenkaan) kertoa tarkemmin. Jännää. Sydän tuntuu hivenen pehmeämmältä.

Mitä tiedän?

Tänään olen pohtinut, en edes pohtinut, oleillut sellaisen asian kanssa kuin että mitä minä oikeastaan tiedän. Jonkinlaista kauhunsekaista helpotusta on ilmassa, päästän jostakin irti tai jokin päästää irti, tai jokin on päässyt irti avaruusaluksessa, en tiedä mistä mutta jotain tapahtuu, ehkä. Järjen, väittelyn, tieteellisen tietämisen tasolla en tiedä yhtikäs mitään, mulla ei ole ainokaistakaan saati pitävää argumenttia läsnäolo- ja hiljentymis-asioiden puolesta. Ei mitään todistetta eikä mitään todistettavaa. Mutta ei mulla ole oikein mitään tietoa mistään millään muullakaan tasolla. Ei hajua jumalasta, kuolemasta, tarkoituksesta. Ei mistään mitä en koe itse. Menneet kokemukset voivat olla satuja vaan, ja jopa tämänhetkinen kokemus, se on vain - huu. Seuraan jotain, mikä tuntuu "oikealta", "laskeudun" johonkin mikä tuntuu hyvältä (tai sitten pahalta mutta "tarpeelliselta", ties miksi), koen "laajenemista", yhtä lailla voisin sanoa että mua pyörryttää tai olen varmaan tulossa keski-ikäiseksi tai yxfghjkl hfd.

Olen lukenut kaikenlaista, ja luettu värittää tai ohjaa tulkintoja kokemuksistani. Käytän sanoja, joita olen kuullut käytettävän, kuvaamaan kokemuksia, jotka... menivät jo, tai o v a t n y t. Joskus lukemani tuntuu oikealta - siinäpä painava todiste. Älytöntä, etten tiedä mitään painavampaakaan.

Tässä sitä vaan. "Läsnäolo", mitä? Oikeastaan en voi jatkaa tämän kirjoittamista, tämä ei johda mihinkään. Ha! Olla vaan täysin tai tyhjin siinä mitä on. Mitä tahansa hyvänsä pahansa onkaan.

Absurdia, että mun pitää nyt ruveta taittamaan kehitysyhteistyö-aiheista artikkelikokoelmaa.

Harakka huttua keittää

Aamusauna. Puhtaat sukat ja alusvaatteet, eilisen paita jossa on lapsen räkää. Heräsin siihen että olen virkeä. Huurteisissa puissa häärivät magentanharmaat punatulkkunaaraat, tikut suussa. Lapsi juoksee isänsä perässä ja itkee. Isä ei saisi nyt käydä edes eteisessä. Kuivaa nenänsä miehen kalsareihin. Miehet istuvat sylikkäin ja katselevat tulta.

Eilen illalla puristelin mustapäitä vessan peilin edessä. Rakas vanha harrastus jolle en nykyään tahdo löytää aikaa. Äkkiä minuun iski niin hirmuinen kiitollisuus että polvet notkahtivat ja minun oli käytävä pytyn kannelle istumaan, hengittelemään ja hokemaan, kiitos, kiitos, kiitos. Sivusilmällä näin että lavuaari oli pinttynyt läikikkääksi hanan alta. Tätä tämä on. Laajenin hetkeksi joksikin suureksi ja kiehuvaksi, kylmän kiehuvaksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Tuli tunne että olisi pitänyt mennä vieläkin alemmaksi, polvilleen, mutta sitten olisin kumartanut pyttyä, ja se tuntui jo liiottelulta.

Nyt poika istuu tarjottimella ja huutaa mukiin. Se on totta, en tajua noita miehiä, lapseni on minulle arvoitus, hänen voimansa jota voin vain... pidellä, halata, en hallita. Hiljentymisillassa tapahtui jotain, kenties omassa psyykessäni, kenties kaikkien kesken, jotain mille ei ole muuta kuvausta kuin haparoivia teonsanoja: käännähtelee, hämmentää.

Kysymys rakkaudesta

Kävelen hitaasti ja nautiskellen. Mulla on jalassa kengät jotka kopisevat, rytmi kuulostaa mukavalta. Olen etuajassa. Mies jolla on laajentuneet pupillit, ohittaa mut ja sanoo: "Joo kyllä minäkin tässä kävelen ihan rauhassa, katselen maisemia! Mutta kohta alan huutaa kuin pieni eläin, ei tarvitse pelästyä." Annan miehen pyyhkiä ohi ja jään seuraamaan, minkä kohtauksen hän on päättänyt saada. Ihan kohteliasta varoittaa mua. Kohta mies kaartaa ajokaistojen puolelle ja alkaa karjua ikkunoille: Pera! Pera! Jostain korkealta kuuluu toisen miehen ääni, käskee huutajan matkoihinsa, hänellä on naisseuraa, huutaja perääntyy luimistellen ja syljeksien. Minulle tulee mieleen, että kadulla voi siis erottua (paitsi karjumalla kuin eläin, myös) kävelemällä hitaasti ja kiireettä. Lähden nykyään ajoissa, siihen ei oikeastaan ole mitään syytä, mutta seurauksena on se että saan kävellä hitaasti, katsella kaupungin valoja ja lätäköitä ja jäädä tilaisuuden tullen rauhassa juttelemaan tuttujen tai tuntemattomien kanssa.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, mitä rakastan luonteenomaisesti. Mun suuret rakkaudet ovat kauneus ja toiset ihmiset (ihmisten seura). Niistä nautin ehkä eniten ja useimmin tässä elämässä ja niiden kautta mulle usein avautuu läsnäolo. Rakastan kyllä muitakin asioita mutta jos valitsen vain kaksi, valinta ei ole vaikea.

Musta olisi kauhean hauska kuulla, mitä asioita sinä, joka satut lukemaan tätä, rakastat luonteenomaisesti? Vastaa tähän tai kirjoita aiheesta vaikka oma blogimerkintäsi, jos huvittaa.

Edit: Hmm, tuntui että voisi vielä täsmentää... minä rakastan tietysti yli kaiken rakkautta, koska se on lopulta olemukseni, ja miestä, koska olen nainen. Mutta tässä puhun luonteenomaisista rakkauksista, jotka ovat eri yksilöillä ehkä aika erilaisiakin.

Ruumis kirjoittaa

Pitäisi rohjeta... testata eräs idea. Lopputulos voi olla aika hieno. Vähän pelottaa tarttua siveltimeen. Kohta sen teen. Ihan kohta.

Olen tainnut vaihteeksi sopeutua siihen että olen iltapäivät kotona ja teen töitä kun lapsi nukkuu. Aluksi päiväjärjestys tuntui hieman uuvuttavalta ja yksinäiseltäkin, vaikka työt ovat mieluisia. Nyt tuntuu kaikin puolin mainiolta. Olen ruvennut tajuamaan, miten ehkäistään sitä että iltapäivällä on niska-hartiaseutu jumissa ja mökkihöperö olo. Siten, että pysyn nahoissa ja lihoissa ja luissa koko ajan, vaikka istuisin koneen äärellä. Hartioita pitää liikutella, pysyä varpaiden, takamuksen tuntemuksissa, oikaista selkää, venytellä nautinnollisesti. Kolmen tunnin ajan! Sen lisäksi, että on läsnä töille. On erinomaista harjoitusta, että työpäivä on lyhyt. Jos mun nyt pitäisi tehdä kahdeksantuntista, en varmaan jaksaisi pysyä nahoissani, lihoissani & luissani koko päivää.

Niska jumiutui viikonlopun pilateksen jälkeen vanhalla tutulla tavalla. En vieläkään oikein huomaa ajoissa, milloin ja miten sitä pitää varoa. Olen kuitenkin sen tähden jättänyt joogailun väliin parina aamuna, oikaissut vällyjen välissä itseni oikein suoraksi ja jatkanut unia tai sitten pysytellyt vajaan tunnin (kunnes poika herää) siinä lämpimässä, läsnäolevassa ja nimettömässä olossa, johon on niin helppo jäädä kun on vasta vähän havahtunut tähän maailmaan. Ahhh. Se on... täydellistä. Melkein tekisi mieli kiittää, että niska jumiutui. No, pihkura: Kiitos!

Vanha kaveri

Vanha kaveri ottaa yhteyttä. No terve terve! Mikäs sut sai soittamaan/tekstaamaan/skypettämään/kirjoittamaan? Siitä onkin tovi. Luojan kiitos. Mutta ilmeisesti sulla on vielä sanottavaa.

Vanha kamu on vähän erilainen miehen hahmossa ja naisen hahmossa. Naisen hahmossa se on hyökkäävä, tunkeileva ja piittaamaton mun herkistä tunteista, enkä mä osaa pistää rajoja että ei kiitos, ei tätä mulle. Miehen hahmossa se on vauvamainen aikuinen mies joka haluu olla mun ystävä, ihastunut/äitihahmon tarpeessa, myös tunkeileva niin pitää yhteyttä mieluiten joka päivä eikä yhtään tajua että mua ei vois vähempää kiinnostaa mutta koska olen niin ihana ja kiltti, en voi sanoa sitä hänelle ihan suoraan eikä hän tajua mun epäsuoria vihjeitä eikä sitä etten välillä vastaa aikoihin.

Nyt se on italialainen heppu jonka kanssa satuin juttelemaan skypessä. Jossain vaiheessa huomasin, ettei hänen kanssaan oikein syntynyt juttua mua kiinnostavista asioista, joten meinasin unohtaa koko asian... mutta hän alkoikin pommittaa mua viesteillä. Vastailin silloin tällöin kohteliaasti. Olen hänelle kamu, sisko, ystava for ever. Eikä mua edelleenkään kiinnosta. Mutta nyt hän on ruvennut pyytämään multa apua johonkin pulmaansa, tahtoisi Suomessa käydessään tulla kylään jne. Eihän siinä mitään, mutta kun ei kiinnosta koko ihminen. Taas tässä tilanteessa! Eikähän tämä nyt edes mikään tilanne ole, en ole pallo jalassa eikä kukaan kurki illalla ikkunan takaa, mutta paikotellen pistää raivostuttamaan ja turhauttamaan, että osaan antaa niin vääriä viestejä ja vedän edelleenkin puoleeni näitä tyyppejä. Miten voisinkaan ilmaista ettei kiinnosta, kun olen itse yksinäisenä / pitkästyneenä hetkenä ottanut hänen viestinsä melkein ilahtuneena vastaan ja jorissut niitä näitä kanssaan, koko ajan ajatellen että tekisin jotain muuta mieluummin mutta kun muuta ei ole tarjolla? Tätä se laiskuus teettää. Ja pelko että mua pidetään tylynä, ja sitä paitsi onhan se kiva kun on ulkomaisia kontakteja!

Mahassa on hauska hyrinä. Miten hupaisaa toimintaa. Tästäkin saisi oivan sketsin. Nainen joka ei osannut pitää puoliaan. Onneksi olen naimisissa, muuten varmaan joutuisin avioon tän italiaanon kanssa :D

T-sanoja

Sain Villiinalta T:n. Jos luet tätä ja haluat osallistua, minä jakelen vuorostani aakkosia kommenttiosastolla.

Työ. Tässä olemassaolossa minun on tehtävä monenlaista työtä pysyäkseni hengissä tai ainakin jotenkin menossa mukana. Rakastan työtäni, enkä voisi kuvitella mitään minulle tällä hetkellä sopivampaa kuin kuvittamisen, taittamisen ja opettamisen kombinaatio. Toisinaan työ on hartiavoimin tehtyä, mutta toisinaan, kasvavassa määrin, se sujuu kuin...

Tanssi. Kun päästän irti jännityksistä, niin arkisesta toiminnasta tulee muotojen koreografiaa, ruumiin leikkiä juustohöylien ja likapyykkien ja lasertulostimien kanssa. Kuten kaikki Taide, myös tanssi kyselee mitä kauneus tai rumuus on tai toisinaan yksinkertaisesti vain roihuaa kauneutena, toisten tanssia on kaunis katsoa eläytyen ja oma tanssi tuntuu joka solussa kauneuden kokemuksena, siis suunnattomana helpotuksena. Tanssi musiikin tahdissa tanssilattialla tai olohuoneen lattialla keskellä päivää on ruumissa olemisen juhlaa. Rakastan sitä, kun ruumis on ensin jäykkä ja kaino, mutta lämmetessään ja päästessään rytmiin se muuttuu yhä elävämmäksi, ja lopulta se tekee asioita joihin en tiennyt sen pystyvän, nopeammin, yllättävämmin ja älykkäämmin. Eikä sillä taidolla ole enää mitään tekemistä itseni kanssa. Olen tanssinut afrikkalaisia tansseja, ne rytmit ja liikkeet ovat tavattoman iloisia ja maadottavia, koko ihmislauma tanssii niitä yhtenä hikisenä ruumiina. Kun liike breikin jälkeen vaihtuu toiseen ja sitten seuraavaan ja seuraavaan, on pakko laittaa ajatteleva mieli pois päältä ja antaa vaan yhteisen ruumiin tietää mitä pitää tehdä.

Taide. Tarvinneeko mun selittää?

Hei, oletteko huomanneet, miten upea on Quantum of Solace 007 –leffajulisteen Typografia? Huokaisen joka kerta kun ohitan bussipysäkin. Se suuri Q-kirjain, varmaan kustomoitu, ihana! Se miten nollat solahtavat sanojen sisään ohuina ja hivenen tummempina, ja se lopun toisiinsa selin oleva pari, seiska ja ase! Ah. Solace-sanan S on jännästi vähän isompi, sen alaviivakin on alempana kuin seuraavien kirjainten, ja sanat on jaettu riveille hieman orgaanisesti toisiinsa nähden. Kaunista.

Tietoisuus. Juuri nyt tuo sana tuntuu kovin maskuliiniselta, sellaiselta jota... palvon miehessä. Omassa miehessäni ja miehessä yleensä. Tietoisuus joka saa minut syttymään ja toisaalta suoristumaan itsekin. Onko ihme että miljoonat naiset itkevät kuunnellessaan Barack Obamaa? Tämä mies avaa ja lävistää meidät lujilla, oikeudenmukaisilla, kirkkailla sanoilla ja täyttää meidät suoruudella... kyllä, me pystymme, me toimimme, me rakastamme tässä maailmassa joka on niin mutkallaan ja rähmällään, mitä ikinä se vaatiikaan. Lauri kirjoittaa hienosti Obamasta tai pikemminkin siitä, mitä hän meille edustaa.

Toiminta. Sitä etten jää ajattelemaan ja kääntelemään asioita mielessäni vaan toimin silloin kun on sen aika. Viime päivinä minussa on avautunut omakohtainen oivallus, ettei oikeastaan ole niin väliä mitä teen, vaan miten teen. Olen kuullut sen sata kertaa, mutta nyt rupean tajuamaan mitä se tarkoittaa. Se on kuulkaa tavattoman helpottavaa! Olen ollut kova arpomaan pikkuasioissa, että olisikohan nyt hyvä keittää riisiä vai quinea-siemeniä ja teenkö virheen jos lepään sen sijaan että putsaisin pöydän ja millähän tavalla viisas ihminen siirtyisi lapsen syöttämisestä siihen että se syö itse? Olen alkanut tajuamaan, esimerkiksi lapsen kanssa, että ei sillä ole niin väliä mitä teen, kunhan teen mitä teen rennosti ja läsnäolevasti, parhaani mukaan. Poika on aina tehnyt itse aloitteen, kun sillä on ollut aika siirtyä johonkin uuteen vaiheeseen. En minä voi ajattelemalla ottaa selville, mikä on oikein.

Loput t-sanat ovat Tee, erityisesti Rooibos (vaikka täytyy myöntää että tässä kohdin olen vähän enemmän k-ihmisiä), ja Tapani/Tapio, joista jompi kumpi on melkein kaikkien läheisten miesten toinen nimi, Talo, jossa saan asua niin kauan kuin saan, mutta joka ei ole omaisuuttani, ja Tila - mitä muuta kuin tilaa täällä lopulta on?

Kymmenenkö näitä piti olla? No nyt tuli kyllä mieleen vielä Tähdet ja avaruus, yhdennellätoista hetkellä. Lempiviihdettäni. Ei niinkään blogi mutta se lehti.

Menossa mukana

Jotain on tapahtumassa.

Söin jälkiruoan ennen pääruokaa. Se ilahdutti mua. Kahvia ja hamppukeksin. Ei vitsejä, tai ihan vapaasti toisaalta! Kuka mitäkin rakastaa. Mä rakastan kauneutta ja ihmisiä. Kauneus ja ihmisten seura ravitsevat minua. Äiti sanoi että jo pienenä Anu aina heräsi säteilemään heti kun tuli vieraita. Sanoi sen vähän kirpeästi. Nyt äiti ja isä saavat vuorostaan olla vieraita, jotka tulevat taloon ja joille voin säteillä, mielelläni heidän kanssaan. Kauneus, kun kohotan katseeni ikkunaan, oli päivä miten musta ja märkä tahansa. Kiiltomusta, kaunis on tien pinta, sanoo graafikko. Kauneus on kuolemisen sivutuote. Kaikki tämä muuttuminen ja kuoleminen roihuaa kauneutena. Viimeiseen hengenvetoon, ja kummaa kyllä, vielä sen jälkeenkin. Kuoleminen ei lopu edes kuolemaan.

Ja toisinpäin. Kauneuden kokemus särkee sydämessä. Sydämen. Se repeää auki, kerta toisensa jälkeen. Kuura joka himmentää värit ja jäljelle jää pinnan alainen hehku, kehä ykkösen sinfonia tilhille, peiton mellakka siihen sointumattoman lakanan päällä, aina kun avaan aistini. Pääruuaksi oli spagettia ja mung-papukastiketta. Mahassa on lämmin, juustoinen olo. Poika nukkuu pakkasessa. Työt, sommitelmat, saavat odottaa vielä hetken.

Ihmettelen, mitä tämä kauneus oikein on, miksi se on? Ja toiset ihmiset? Kaikki tämä roihu. Kiitos! Ihan täysillä tässä maailmassa mukana. Eikä kuitenkaan, ja siltikin. Täytyy tuntea joka solua myöten kaikki mikä ilmenee. Päästää irti näistä jännityksistä, niinkuin nytkin teen, hei hei. Ei mun tarkoitus ole olla epäselvä tai kryptinen, sanat tunnustelevat tietään sisäänpäin kirjainten pimeydessä, tai siis ulospäin ruudun häikäisyssä. Naapurissa käynnistyy auto, ja itkuhälytin pärisee hetken.

Alt+tab vaan, ja olen rakkaiden velvollisuuksien parissa.

Kotiin

Ikkunalasien väliin on jäänyt vettä, se aaltoilee bussin liikkeiden mukana kulmalta toiselle. Poikkileikkaus merestä. Rintakehän sisällä tuntuu sama liike, hyvän olon, tai onko se hyvää vai mitä, en tiedä, mutta siinä on hyvä levätä. Koneisto allamme pitää matalia kurahduksia ja kumahduksia, poika ja tyttö puhuvat jostain mikä on kiertänyt Facebookissa, varmaan joka päivä tai joka toinen päivä, joka puolelta tullut, ihan tajutonta, ajoneuvo pysähtyy täsmällisesti kyltin kohdalle ja astun toisena ulos. Kävelen vinossa, vaappuen, kainalossa jätelavalta poimittuja lastulevyjä. Maalausalustoiksi. Kuusen latvassa istuu varis ja nyt näen sen, mitä olen aina ihmetellyt: miten niin painava lintu voi istua tukevasti kapean vuosikasvun päässä, ei se noin vain käykään, latva taipuu, huojuu, miten elegantisti lintu levittääkään siipensä, pyrstönsä hakiessaan tasapainoa. Liike pysähtyy äkkiä, lintu jää nurinpäin käännetylle nuottiavaimelle istumaan. Hiljaisuus. Syntynyt siluetiksi, ei mitään ylimääräistä. Ja tuo musta, kapeaharteinen kuusi taivaan haikeita, vaaleanpunaisia ja -sinisiä vivahteita vasten. Miten voikaan olla näin hyvin, että saa mennä kotiin rakkaiden luo, että saa elää tulevia ja meneviä nautintojaan ja vaikeuksiaan tällaisen meren pisarana, sellaista syvyyttä vasten. Saa tehdä työtä jota rakastaa, melkein kaikkea siinä, sitä puisevaa rutiiniakin. Puut ovat hämääjiä, ne osoittavat, osoittavat ylöspäin, että mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää, rutiinitkin, näennäisessä pysyvyydessään, toistuvuudessaan, tavanomaisuudessaan. Kävelen ylämäkeen, halki pienten valojen kujan, märkien oksien läpi, ja siinä se on. Puinen mökki puunrankojen ja kuolleiden puunlehtien keskellä. Koti, sanan ihan tavallisessa merkityksessä.

Tässä

Bloggaaminen taitaa lähitulevaisuudessa jäädä aika vähiin. On pari työtä jotka täytyy tehdä (osittain koneella) ja sen lisäksi en pysty/jaksa/tahdo tuijotella ruutua yhtään enempää. Oli taas migreeni viitenä aamuna peräkkäin (kuukautisten aikaan). Lääkkeet auttoivat niin että se jäi enimmäkseen aamupäiviin. Ei siinä oikeastaan ollut eikä ole mitään ongelmaa. Kannattaa vain pysyä läsnä ruumiin asennoille ja tuntemuksille, eikä riitä että kerran kuussa, silloin kun alkaa sattua, koska ruumis kerää jännityksiä pitkin viikkoja, ja kuukautisten aikana jännitykset rävähtävät kipuina ilmoille. Kerran kuussa aina kysytään, miten on tullut oleiltua tässä ruumiissa. Semmoinen pukki, kipeät lahjat.

Mun on koko ajan helpompi kuulostella, missä asennossa oikeastaan olen, miltä tuntuu hartioissa, lapaluiden takana, niskassa, siinä kohdassa missä kallo ja niska kohtaavat... tunnustella vaan, tekemättä johtopäätöksiä tai tuomioita tai yrittämättä edes korjata asiaa. Usein asento kyllä korjautuu, tai rentoutuu, kun siitä tulee tietoiseksi.

Lauantaina kuuntelin kun keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen pilates-tunnin jälkeen, kuinka ihmeellisen ihanaa elämä on, kaikki, eikö olekin, kuinka hänestä tuntuu kuin hän olisi tullut kotiin, kyllä minä olen tullut kotiin.

Unessa olen keski-ikäinen, prameissa oloissa elävä nainen joka on sisäisesti kyllästynyt kaikkeen. Hän päättää siis tappaa kaikki läheisensä: hän liukenee hotelleista, loistohuviloista, jahdeilta jättäen jälkeensä aina yhden ruumiin lisää, eikä jää kiinni. Lopulta näemme hämärässä sisätilassa, epämääräisten tavaroiden keskellä hänen lapsensa ruumiin, ja seuraamme jälkiä vielä vähän lisää, ja nainen itse makaa kuolleena teatterin kulissien takana.

Niin.

Poika matkii vastapäisen naapurin kimeä-äänistä pikkukoiraa. I-ii! I-ii! Hän on innoissaan, kädet vispaavat kimityksen tahtiin. Tänään huomasin olohuoneen ikkunasta näkyvässä vaahterassa oravan, otin pojan syliin ja osoitin pikku eläintä joka kieppui ympäri paljasta runkoa. Poika oikein viritti naamansa ja paljasti hampaansa ja ryhtyi haukkumaan sydämensä kyllyydestä.


Niin juuri!

Syksyn atomit

Viime päiviä on sävyttänyt suru. Ties miksi. Mutta aiheita on siunaantunut, hetkellisiä säikäytyksiä, mietteliääksi saavia ja tarkistettavia asioita. Poika on käyttäytynyt minua kohtaan välttelevästi. Näen että se johtuu ainakin miehen työmatkasta (miehelle hän ei ilmaissut pahastumistaan, minulle kyllä, ihan fiksuakin kun minä olen enemmän paikalla, mies vähemmän kotona, ei sitä aikaa kannata tuhlata kiukutteluun. Silti pojan käytös sai minut parina päivänä surulliseksi ja vähän huolestuneeksi. Sitten löysin merkillisen muhkuran alhaalta vatsastani, vasemmalta puolelta, semmoisen jota ei ole ennen ollut. Se pysyi pari päivää mutta häipyi sitten. Kai. No, mikä lie suolenmutka, mutta ehti jos ei säikäyttää niin ainakin muistuttaa, muistuttaa, muistuttaa... tämän kaiken hetkellisyydestä. Tänään sitten minun äitini, joka on ollut alkuviikon ajan hoitamassa poikaa, rupesi kyselemään, onko pojalla mielestäni hyvä kuulo. Niin. Se ei aina käännä päätään äänille eikä esimerkiksi eilen reagoinut, kun minä ja mies kopistelimme illalla eteisessä (mummo oli pojan kanssa kun me kävimme ravintolassa syömässä). Tulimme siihen tulokseen, että asian voisi ehkä tarkistuttaa jossain vaiheessa. Eihän oma kuulonikaan ole kovin hyvä, se on tosin iän myötä etenevä vaiva joka ei pojan tapauksessa pitäisi vielä näkyä. Tai siis kuulua. Tai siis ei-kuulua! Ja sitä paitsi minä en kuule korkeita ääniä, poika tuntuu kuulevan ne. No, tällaisia asioita on noussut mielen pintaan ja tuonut rintaan puristavan tunteen. Ja sitten olen päästänyt irti, kerta toisensa jälkeen, avautunut, antanut poltteen tuntua rinnassa niinkuin se tuntuu, hengittänyt syvään, tunnustellut kirvelyä silmissä. Sitten suru on sulanut joksikin... en tiedä miksi, elämän aineeksi, syksyn atomeiksi. Ja toisinaan ihan pieniksi kyyneliksi.

Pikku jenkka pirujen kanssa

Luin yhtä hömppäkirjaa myöhään eilen illalla enkä voinut keskeyttää. Olin jo valmiiksi väsynyt, valvonut monena iltana liian myöhään, mutta en malttanut, en vaikka olin lukenut kirjan ennenkin. (Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi... lainasin sen kerran veljelleni ja hänen vaimolleen viikon etelänmatkalle. Palatessa kommentoivat huvittuneen kitkerästi että kiitos vaan kovasti, meillä meni neljä lomapäivää niin että jompi kumpi vain istui hotellihuoneessa kaihtimien takana nenä kirjassa...) Jossain vaiheessa ratkaisin tilanteen niin, etten enää katsonut kelloa. Paitsi sitten kun pääsin kirjan loppuun. Puoli yksi yöllä. Poika heräisi noin seitsemän maissa aamulla, ja kuului nytkin nukkuvan kovin levottomasti, poskihampaat tuloillaan. Alkoivat itsesyytökset, joiden tietysti olin koko ajan tiennyt tulevan.

Niska kipeä huonosta lukuasennosta, aamulla olisi varmaan migreeni karmean väsymyksen lisäksi. Istuin hämärissä keittiössä ja totesin että minä tein tämän, nyt kannan seuraamukset. Kuuntelin itsesyytökset selkä suorana ja menin sänkyyn. Jouduin kuuntelemaan ja olemaan tuntemuksissa vielä hetken, pysyin läsnäolevana, ja sitten se taas tapahtui: ongelma katosi, paha olo katosi. Ei ollut enää mitään syytöksiä, seuraamuksia vain, mitä hyvänsä ne sitten olisivatkaan. Se tapahtuma tuntui siltä kuin kaksi jotain, jotain ristiriitaista asiaa tai energiaa olisivat kohdanneet ja yhtyneet mun sydämen tienoilla. No, sain unta vasta puoli kolmen maissa yöllä, se oli varmaankin yksi seuraamus - mutta valvoin rauhallisena ja levossa. Aamulla sitten heräsin, merkillistä kyllä, virkeämpänä kuin moneen aamuun, ja niskan jännityskin oli tiessään.

Tämä on tavattoman hyvää harjoitusta. Kohdata pieniä hankalia asioita, kerta toisensa jälkeen. Paitsi että se itsessään jo tekee elämän helpommaksi, se tuntuu valmentavan isompiin haasteisiin. Vaikeampiin kohdattaviin.

Ihmettelen jälleen sitä, mitä läsnäolo oikein tekee hankalille tuntemuksille (jos sinusta tuntui että olet lukenut tämän ennenkin, niin kyllä, olen kirjoittanut tästä aiheesta ties kuinka monta kertaa). Ja niiden seuraamuksille. Herää muitakin kysymyksiä: jos tämä on näin yksinkertaista, miksi tätä ei opeteta jo päiväkodissa? Miksi ihmeessä meidät opetetaan suurella vaivalla väistämään tuntemuksemme? Miksi silkka kokemus ei saa ihmistä päättelemään, että se ei toimi? Miksi kaikkein yksinkertaisin ja ilmeisin ratkaisu ei tule mieleen?

En minäkään tätä ole keksinyt, tietenkään, ja olin varmaan kuullut tunteiden kohtaamisesta noin tuhatseitsemänsataa kertaa ennenkuin tajusin mitä se tarkoittaa. (Ihmettelen, sivumennen sanoen, miksi edes terapiassa ei voitu konkreettisesti harjoitella sitä tai käsitellä edes sanallisesti, mitä se voisi olla. No, ei se oivallus siellä sitten tullutkaan, vaan vasta sen kautta että luin meditaatio-aiheista kirjallisuutta ja opettelin hiljentymään.) En muista mikä oli tilanne, mutta muistan tunteen, kun hoksasin ensimmäisen kerran että mitä jos en pakenisikaan ahdistusta, vaan katsoisin sitä ikäänkuin silmiin, näin... ja näin, ja näin, ahaa, tässä pitää siis pysyä, näin, jumalauta, tämähän toimii!

Olematon kirjoitti juuri vähän samasta. Minusta kuulosti, että hänellä oli ehkä juuri se tilanne, että tätä tuntemusten kohtaamista oli harjoiteltu/harjoitettu pitkään, kunnes nyt jokin isompi, haastavampi asia sai saman käsittelyn ja - suli pois.

Simsalabim!

Kello on muuten jo paljon. Ramasee pirun ihanasti.

Rajalla

Hmmm.... hmmm. Jotain. Kuin eläisin rajalla. Kauanko tätä on jatkunut? Semmoista, että katselen molempiin suuntiin, en tiedä miten... vaikea ilmaista sanoin. Läsnäoloa, hiljentymistä, ajatuksia, hiljentymistä, ajatuksia, jännityksiä, läsnäoloa. On semmoinen kaipuu että... tahtoisi vain tipahtaa läsnäoloon, siihen rauhan ajatuksettomaan tilaan, aistimuksen tilaan ja jäädä sinne asumaan, ja silti pistän sinne vain yhden varpaan ja joskus koko jalkaterän, joskus sinne humahtaa vyötäröä myöten... Onko se rohkeutta mitä nyt tarvitsen? Itsekuria? Aikaa? Harjoitusta?

Samankaltainen tilanne fyysisesti. Tahtoo pudottaa hartiat alas, rentouttaa lihakset, nostaa kädet lapojen tuella hartiat rentoina, pudottaa hartiat sata kertaa päivässä, muistaa tehdä sen aika useinkin, palauttaa tietoisuuden epävakaista hartioista vakaaseen liikkumattomuuden tunteeseen lapojen tienoilla. Ja sitä kautta vieläkin alemmas, lantion seudulle, ja alemmas. Mutta hartialihakset ovat vielä liian vahvat, ne ovat tottuneet tekemään kaiken työn, itse asiassa ne tekevät paljon sellaistakin työtä mitä ei tarvitsisi tehdä lainkaan! Ne yrittävät, yrittävät nostaa minut ilmaan aina kun en ole valppaana!

Äidin sisäisiä & ulkoisia

Mies lähti työmatkalle ja me jäätiin pojan kanssa flunssaisina kotiin. Uumoilin pahinta: kuinka selviän kuumehoureissani lapsenhoidosta, entä migreeni joka aina saapuu flunssan seuralaisena? Enhän voi pyytää äitikavereitakaan päivisin auttamaan, kun ovat pian samassa tilanteessa! Ja vielä unettomuus, se on tupannut palaamaan silloin kun mies on poissa ja minä vastuussa pojan (mahdollisesta) aamuyön heräämisestä. No, viime yönä nousin viideltä vessaan, samalla jouduin tosiaan ottamaan migreenilääkkeen. Mutta poika nukkui heräämättä varttia yli kahdeksaan, samoin minä sain parhaat unet yökausiin, ja migreeni oli aamuun mennessä tiessään. Flunssakin taitaa olla lievää laatua.

Joskus tämä lahjakkuus nostaa päätään: miten asiat voisivat mennä huonoimmalla mahdollisella tavalla?! Huomaan, että tällä kertaa siinä taisi olla marttyyria mukana. (Ja ehkä muulloinkin.) En oikein jaksa tykätä siitä että työ velvoittaa miestä matkoille. Se on aika raskasta minulle, ja poika on tosi kiinni isässään. On ollut siitä lähtien kun mies oli kesä-heinäkuussa isyyskuukaudella ja minä töissä, tai siis pikemminkin alkoi silloin kun mies palasi töihin ja minä kotiäidiksi. Iltaisin kun ollaan molemmat kotona, poika turvaa kaikessa isäänsä. Jos hän sattuu heräämään aamulla ennen kuin mies on lähtenyt töihin ja joutuu käymään läpi hyvästelyt, tulee kiukkuinen aamu. Ehkä osat kääntyvät nyt kun mies on matkalla? Onhan se pojalle vähän tylsää olla enemmän kiinni siinä joka on enemmän poissa. Enkä minäkään panisi pahakseni, olen yhä täysin pikkulapsen äiti -vaiheessa! En voisi vielä kuvitella poistuvani lapsen luota useaksi päiväksi. Jotenkin kummastuttaa että mies tekee sen noin vaan.

Ja sitten toisaalta, matkat ovat miehen työn ydintä, ja hän on sanonut ettei siitä huolimatta nyt aio ottaa kuin neljä (noin viikon pituista) matkaa vuodessa. Minusta sekin tuntuu aika paljolta, mutta se on vähän siihen verrattuna siihen kuinka paljon niitä olisi tarjolla. Ihmettelen sitä, miten paljon muut siellä työpaikalla reissaavat, siitä huolimatta että heillä on pieniä lapsia. Vaikkei asia minulle kuulu. Tai kuuluu ainoastaan silloin, kun vedotaan siihen, että ne muut menevät vielä paljon enemmän :).

No, minä siis olen ottanut oikeudekseni ilmaista sen, että minusta ei ole hyvä matkustaa kovin paljon tässä vaiheessa. Ja senkin, ettei kannata tehdä kovin pitkää työpäivää. Ja sen, että hänen tulee osallistua kaikkeen mahdolliseen lapsen elämässä. Mies on hyvä mies ja isä ja kuuntelee minua ja on ollut tosi hyvin osallisena kaikessa, lopulta ihan yhtä paljon kuin minäkin, silloin kun ei ole töissä. Mutta olen nähnyt, että se ei tule miehelle täysin automaattisesti vaan minun on pitänyt tehdä se selväksi ja pysyä johdonmukaisena eri vaiheissa. Kun olin kuukauden töissä, huomasin miten helposti se käy, että vähän tipahtaa lapsen senhetkisistä tarpeista ja rytmeistä. Iso kiitos, kumarrus ja suudelma miehelle, että on tehnyt kaikkensa ettei tipahda.

Kasvatusta

Poika könyää mahani päällä, tarttuu minua huulesta tahmealla teräväkyntisellä kourallaan, hihkuu riemastuneesti. Olen aivan rento enkä ilmaise mitään, siirrän varovasti hänen kättään syrjään. Poika siirtää toisen polvensa kaulani päälle niin että minua oksettaa vähän ja huutaa: tiiii! Pidän, pidättelen iloa sisälläni. Suuret maitohampaat täyttävät näkökenttäni. Annan tuntemuksen paisua. Tunnen hymyn, omani, jossain siellä missä kasvoni ovat. Toinen vastaa puolen sentin päästä, hengittää silakan ja juuresten hajua. Jotain kasvaa, pulppuaa. Äkkiä poika on päässyt ylitseni ja siirtynyt tavoittelemaan aikakauslehteä sohvan selkänojan päältä, varpaat yhä kaihertaen kainaloani. Koko ruumiini on täynnä hyrisevää, keltaista aistimusta.

Ehkä se purkautuu nauruna, tai sitten ei.

Tunnelihakset

Tajusin pilateksessa, että olen koko tähänastisen elämäni ajan tehnyt kaiken väärin. Hahaa!

Opettaja sanoi viikko sitten yhden liikkeen yhteydessä taas kerran, että hartiat alas. Yhtäkkiä huomasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miten hartiat voi semmoisessa asennossa pitää alhaalla - ja samalla tajusin miten se tehdään. Hartiat pitää pitää alhaalla... ihan pitämällä. Lapaluut alhaalla, selkä vahvana. Selässä hieman samankaltainen "pito" kuin lantion seudulla. Ei se tietenkään vaadi mitään ponnistelua, jos on tottunut pitämään hartiat alhaalla ja hyvin rentoina. Minä en ole tottunut, vaan olen tottunut pitämään ne jatkuvassa pienessä jännitystilassa. Tätä oivallusta olen sulatellut ja tunnustellut tässä viikon ajan. Tänään olin taas pilatestunnilla ja tein koko harjoituksen tietoisena hartioistani. Aih. Auts.

Huomaan että syöttäisin lastakin hartiat kohollaan. Joogaa olen tehnyt hartiat jännityksessä. Tietenkin olen aina tiennyt että jännitän hartioita, eihän sitä voi olla tietämättä, mutta olen ollut voimaton asian suhteen. Olen ajatellut, että kai minulla vain on joku kestostressi tai trauma joka vetää hartiat ylös. Asia ei ole muuttunut miksikään kaikista joogaamisista, venyttelyistä ja hiljentymisistä huolimatta. Nyt, kun sitten rupesin tekemään liikkeitä hartiat alhaalla, tai niin alhaalla kuin mahdollista, tajusin että ne lihakset jotka nostavat hartioita korviin ovat suhteettoman vahvat verrattuna yläselän ja lapojen lihaksiin - jotka väsyvät erittäin nopeasti silloin kun teen liikeet oikein. Kyse onkin epätasapainosta lihaksistossa! Olen ollut tosi hämmentynyt tästä asiasta. Vähän väliä pudotan kädet näiden uusien lihasten varaan, tunnustelen pitoa selässä ja lapojen seudulla, tunnustelen oloani ja tasapainoani. Se on erilaista. On erilaista auttaa poikaa lusikoimaan ruokaansa, kun liike lähteekin jostain alempaa, ja syöttämisen jälkeen ei näykään tähtiä ja on helpompi hengittää.

Hartiat ovat edelleen jäykät ja kipeät, mitenkäs muuten, eihän tasapaino hetkessä muutu. Mutta ihan kuin se olisi muuttumassa. Pilatesopettaja kutsui hartiaseudun lihaksia "tunnelihaksiksi". Ne ovat niitä joilla reagoidaan kaikkeen, ne saavat ylenpalttisesti harjoitusta tässä emootioiden maailmassa. Mikäli minä olen mitään ruumiin, ajattelun ja tunteiden suhteesta ymmärtänyt, niin ruumiin reaktiot emootioihin puolestaan voimistavat emootioita, jotka voimistavat ajattelua jne. Tai siis että kun me vaikkapa säikähdämme, sydän alkaa hakkaamaan, jolloin päättelemme pelkäävämme, jolloin voimme alkaa kiireesti ajattelemaan pahinta mahdollista, jolloin emootio voimistuu... mikä emootio loppujen lopuksi on? Eikö se itse asiassa ole vain tuo fyysinen reaktio yhdistettynä ajatteluun? Vai onko emootion "takana" vielä jotain muutakin? No, oli mitä hyvänsä: kun fyysinen reaktio muuttuu, eikö emootiollekin silloin tapahdu jotain, tai pikemminkin, jää tapahtumatta jotain?

Kävelemisen taito

No nyt se kävelee ympäriinsä. Poika. Jalat leveässä haara-asennossa, peppu pitkällä, kädet kohotettuina ja leveä hymy naamalla. Äärettömän suloista. Se on vähän säikähtänyt uutta taitoaan ja käy yhtenään turvatankkaamassa äitiä ja isää, tuntuu kuin se tahtoisi syödä ja hengittää meidät, sulautua takaisin, sanalla sanoen. Ihmeellisiä olemassaolon vivahteita! En voi kuin vastata että rakkaus on, rakkautta et ole jättänyt, siihen voit sulautua ja oikeastaan sulaudutkin usein aika menestyksekkäästi, vaikka jätitkin yhden vauva-ajan taaksesi. Mutta anna minun nyt syödä tämä aamupala, jooko?

Luojan suo

Meillä on juuri semmoinen bulldog, jolla on ftalaattia nenässä. Join eilen illalla vihreää teetä ennen nukkumaan menoa, en tiennyt että siinä on kofeiinia, ja nukuin vain vähän. En tiedä miksi istuin tähän kirjoittamaan, on sellainen olo ettei pitäisi, ja silti... elämä on runsasta ja innostavaa. Ne työt joita olen ottanut etenevät kuin itsestään - yhtäkkiä huomaan jossain taustalla ajatuksen sitten kun. Joku sanoi että... säteilevä henkilö sanoi jotain mikä imarteli mua. Professionaaliolo. Nyt tämä professionaaliolio laittaa teepannun kiehumaan ja kanervat hautumaan, letittää märän tukan, tekee muutaman hassun asanan ja menee miesten viereen nukkumaan.

Jos luoja suo.

Uni ja P.S.

Näin unta (joo, tiedän ettei toisten unien lukeminen välttämättä ole kiinnostavaa... :)), että pitämälläni kurssilla oli viimeinen kerta ja töiden viimeinen palautuspäivä. Paikalle saapui minulle ennestään tuntematon mustalaisnainen. Selvisi, että hänen tyttärensä oli ollut paikalla ensimmäisellä kerralla mutta ei sen jälkeen. Nainen esitteli itse tekemiään kuvia ja toivoi, että hänen tyttärensä voisi niiden avulla päästä kurssista läpi. Jotkut kuvista olivat aika hienojakin, ja katselin ja kommentoin niitä, mutta sanoin koko ajan, etten voi päästää tytärtä läpi koska hän ei ole ollut kurssilla. Nainen tarjosi myös rahaa, mutta kieltäydyin.

Naisen kanssa oli kuitenkin tuhraantunut kovasti aikaa, ja palautekierros meni muiden osalta yliajalle. Olisin voinut torjua naisen pyynnöt suoralta kädeltä mutta jäin ihmettelemään tilannetta. No, muistan vielä erään kurssiin osallistuneen työn, jota ihailin: upea iltapuku, jonka yläosa oli muistutti neonkeltaista pelastusliiviä. (Aika hauska idea oikeastikin, mutta siis pelastusliivi...)

Jostain syystä uni on pulpahdellut mieleeni koko aamupäivän. Se kertoo ehkä, että jossain kohdin en ole rehellinen tai suora, yritän päästä kuin koira veräjästä... tai sitten yritän säätää muiden elämää. Hassua... tulee mieleeni, että olen viime aikoina huomannut useaan otteeseen, että tilanteissa, joissa yleensä olisin palanut halusta antaa neuvon tai tuoda esiin oman mielipiteeni, olenkin huomannut, että minulla ei ole siihen todellista tarvetta. Tajuan ettei toinen hyötyisi neuvosta, pyytämättä annetut neuvot eivät useinkaan ole hyödyllisiä. No, unessakaan minun ei kyllä ole vaikea kieltäytyä mustalaisnaisen (itseni) houkutteluista. Mutta sen verran sekottavaa kuitenkin, että käytän siihen aikaa ja voimia, joita tarvitsisin olennaisempaan toimintaan. Jännää... taas tämä aihe: mihin voimat kuluvat? Voisiko jotain jättää pois? Se voi liittyä oikeastikin opettamiseen ja siihen, miten aika siellä kulutetaan. Ja muihinkin tilanteisiin elämässä - vaikka siihen, miten käytin aikaa viime viikonlopun sinänsä hauskoissa pojan 1-vuotisjuhlissa. En aina ajoissa, en aina olennaiseen. Se synnyttää stressiä joka synnyttää jännityksiä jotka aiheuttavat migreeniä ja vaikeuttavat nykyhetkessä pysymistä (mikä kierre olisi vältettävissä jos alunperinkin pysyisi nykyhetkessä ja tekisi hommat ajallaan :D). Tämä ei ole itseruoskintaa enkä kadu mitään, kunhan vaan teen huomioita.

No, entä tytär, joka ei ollut kurssilla, joka ei viitsinyt tehdä töitä ja antoi äidin hoitaa asiaa? Ikäänkuin vain kurssisuoritus merkitsisi jotain, eikä opittu asia? Juhlapukukin viittaa pelastautumiseen...

Tulee mieleen pari asiaa, joissa äitini yhä saattaa tulla hätiin koska en ole viitsinyt hoitaa hommia ajallaan. Ehkäpä ne asiat pitää nyt laittaa kuntoon eikä enää vaivata vanhaa äitikultaa. Äiti kyllä pelastaa, mutta se ei ole hyväksi mun elämälle, vaikka asiat sinänsä tulevatkin hoidetuiksi. Olen kuvitellut että ne ovat pikkuasioita, mutta juuri pikkuasioiden kautta sitä voi roikkua kiinni vanhassa. Ryhtiä, nainen!

Juuri nyt ei ole kuitenkaan mitään ongelmaa. Selkä on jännittynyt, ollut jo muutaman päivän ajan, tunnustelen miltä se tuntuu. Ulkona on henkeäsalpaavan kaunista, kuten usein siirtymäaikoina, kun vanha tekee kuolemaa nykyisyydelle.

PS. Katselin lähiseudun puutaloa, joka keväällä maalattiin hehkuvan vihertävän keltaiseksi, ihailin sitä väriä täälläkin. Tänään en ollut uskoa silmiäni: talo oli aivan umpivihreä. Oliko se maalattu uudelleen? Tuijotin aikani, kunnes tajusin, että vaahteran ja lehmuksen lämpimänkeltaisten lehvästöjen ympäröimänä korostui kellanvihreän vihreys, kun taas keväällä vihreiden ympäröimänä korostui keltaisuus. Ovat keksineet talon joka vaihtaa väriä vuodenaikojen mukaan!

ABC poika kävelee

Poika täytti tällä viikolla vuoden. Tänään oli sukulaisia kylässä. Syötiin ja melskattiin. Availtiin paketteja. Kaikki tahtoivat nähdä että osaako poika jo kävellä, mutta ei suostunut, konttaili vaan. Sukulaisten lähdettyä poika sitten rupesi kävelemään. Ei vieläkään jolkottamaan ympäriinsä mutta ennätyksellisen pitkiä matkoja sylistä syliin. Sillä on herttaisen hidas sytytys. Joskus kun vilkutan pojalle, se saattaa vilkuttaa takaisin kahden tunnin kuluttua. Poika on semmoinen... no, hymyileväinen ja hekottelee ja lörpöttelee kaikenlaista, jaba jaba jaba, tatta tatta tatta, ja sitten bravuuri titti, joka tarkoittaa lamppua. Se tykkää ratkoa pulmia, availla lukkoja ja painella nappuloita ihan loputtomiin. Liikkumishommissa se on aika harkitsevainen. Nousi pystyyn jo monta kuukautta sitten ja rupesi heti liikkumaan tukia myöten mutta ilman tukea ei vieläkään. Mutta tosi lähellä ollaan.

Pari linkkiä joista on ollut mulle suurta iloa: http://www.abc-of-yoga.com/ - tuolta löysin joogaliikkeitä, joita suositellaan migreeniin. Olen ruvennut tekemään niitä iltaisin. Ja seuraavalla sivulla neuvotut liikkeet pyyhkivät pois viimeisetkin rippeet mun taannoisesta unettomuudesta: http://www.naturaid.net/ajankohtaista.htm - sivun puolivälin jälkeen "4 liikettä unettomuuden selättämiseen". Ne on selostettu epäselvästi, mutta tein niitä parhaan ymmärrykseni mukaan joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa ehkä kolmen-neljän viikon ajan. Se oli tehokasta, rupesivat muutaman illan kuluessa vaikuttamaan todella rauhottavasti, ja aloin saada unta aika nopeasti. Nykyään mun ei tarvitse enää tehdä niitä, nukuttaa muutenkin. (Olenkohan laittanut jälkimmäisen linkin ennenkin? Jos olen niin That's me; toistan itseäni. Antaumuksella.)

Viime viikon läsnäolokokeilusta jäi kaipuu. Tajusin, vaikea selittää, että voisi olla aina läsnä. Ei sillä tavalla että pitäisi tai muuta sellaista, jotenkin vaan aistin sen mahdollisuuden. Tai oikeastaan... tajusin että ei ole mitään todellista syytä olla muuta kuin läsnä. Hyvältä, kutkuttavalta tuntuva kaipuu. Kaipuu, joka tietenkin katoaa aina, kun olen läsnä.

Kun otin asiakseni pitää läsnäolon ulottuvuutta mukana viikon ajan, näin taas, miten mieleni viettää paljon aikaa jossain muussa kuin nykyhetkessä. Mutta näin myös että usein, jos ja kun muistutus nousee, saatan hankalissakin tilanteissa palata nykyhetkeen. Ja sitten tietysti tunsin miten ihanaa ja ongelmatonta on olla ja olla ja olla nykyhetkessä - ja miten vaikea siinä on pysyä! Siinä on se kaipuun kohta, kun tietää että tänne voi tulla milloin vain, ja tietää että siinä se on, aina ja ikuisesti, mutta antaa itsensä liukua pois, kun ei vielä muuta osaa. Paitsi silloin kun osaa. Tässä, tässä, tässä. Mitä hyvänsä olen tekemässä. Istumassa, juoksemassa, yskimässä.

Se on elämässä kaikkein hurjinta; hurjempaa kuin koulusurmaajat ja hurrikaanit ja talouden laskusuhdanteet ja omat pienet mutta joskus niin musertavilta tuntuvat murheet, se että ei-mitään-ongelmaa sijaitsee silmänräpäystä lähempänä.

6. päivä

Olin kavereiden kanssa baarissa. Syksyisin jaksan tehdä semmoistakin. Join lasin viiniä, hengitin savukkeiden savua lämpölampuin lämmitetyllä terassilla. Puhetta elokuvista, fonteista, väreistä, facebookista, kaikesta semmoisesta mistä vain voi Coronan terassilla puhua.

Kun hiippailin kotiin puolenyön aikaan, huomasin taas unohtaneeni läsnäolon, tai en tiedä olinko ihan unohtanutkaan, mutta siihen vain on vaikea laskeutua kapakkaympäristössä. Keittiön pöydän ääressä yöpalalla mieleeni välähti, että hiljaisuus on, ikuisuus on, elämä on, ei se keskeydy siksi aikaa kun Anu unohtaa. Kuulostelin. Joo-o, siellä se on.

Oli hyvä kömpiä sänkyyn ja nukkua keskeytyksettä... aivan liian aikaiseen herätykseen :)

3., 4. ja 5.päivä ja Kysymys

Viides päivä meneillään. Ensin esitän teille, hyvät blogini lukijat kysymyksen. Tai oikeastaan pyydän neuvoa tai vinkkiä, miten minun kannattaisi menetellä eräässä asiassa.

Tilanne on seuraava: Oma mummoni, jota olen vuosien ajan käynyt katsomassa lähes viikottain, ajoi minut pois keväällä. Tai oikeastaan hän ajoi pois poikani. Hän teki sen ikävästi, ymmärrän kyllä että joku vanhus ei jaksa pikkuvauvan seuraa, mutta tähän liittyi erilaisia epäsuoria vihjailuja tyyliin, että jos vauva tekee kakat kun olemme käymässä hänen luonaan, en oikeastaan saisi vaihtaa vaippaa ja pestä pojan peppua siellä vaan säästää homman kotiin (huh, mikä sotku siitäkin tulisi...). Lopputulos oli se, että käsitin että hän tahtoisi minun edelleen käyvän, mutta ei tahdo että tulen lapsen kanssa. Tunnen hänet aika hyvin ja luulen että oli mustasukkainen minusta, kun vauva vei huomiotani meidän kahvipöytäkeskusteluiltamme. Hän on aiemminkin tehnyt ihmisille vähän samantyylisiä juttuja. Myös minulle.

Minä suutuin. Olen tukenut häntä erilaisissa vaiheissa ja sairauksissa, mutta kun nyt olisin itse tarvinnut tukea (siis lähinnä aikuisen seuraa yksinäisinä päivinä ja viikkoina), hän vain heittäytyikin mustasukkaiseksi (vaikka oli siinä varmaan vanhuuden väsymystäkin seassa). En kuitenkaan ole sanonut mummolle paljon mitään (jostain vanhasta tottumuksesta, nykyään olen yleensä jo sentään aika suora), mutta olen käynyt siellä enää hyvin harvoin. Ei minua huvita tuon jälkeen käyttää vähäistä omaa aikaani hänen luonaan käymiseen. Eikä mieskään, hyvän tähden, pyydä minua vahtimaan lasta sillä aikaa kun hän käy tervehtimässä sukulaisiaan. Silti... mummo on jo vanha enkä tiedä kuinka kauan hän vielä elää. Sitäpaitsi asia vaivaa minua, suuttumus vaivaa minua. Minun olisi tavalla tai toisella tehtävä hänelle selväksi, ettei minua voi... käyttää. Tarkoitan että... en tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan käyttämisellä. Että toiset ihmiset eivät ole häntä varten tarkoitettuja huvituksia, vaan toisia ihmisiä. Mutta en todellakaan tahdo pitää hänelle mitään yleissaarnaa siitä miten lähimmäistä on kohdeltava! Tahdon vain tehdä selväksi, mitkä ovat omat rajani. Tai siis - millä ehdoilla voin tavata häntä (heh, kuulostaa lakipykälämäiseltä, en tarkoita sitä niin). Jos minua kohtaan käyttäytyy huonosti, niin terve. Olen huomannut vuosien varrella, että pärjäilen aika mukavasti ilman huonoja ihmissuhteita :).

Kuten selostuksesta varmaan paistaa, tiedän mitä minun tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan ihan että miten. Herääkö jollakulla jotain ehdotusta, neuvoa, kommenttia tähän? Kiitos että voin kysyä!

No niin. Läsnäolon ulottuvuus on kyllä ollut vielä enemmän... läsnä kuin yleensä. Muistutus nousee silloin tällöin. Tilanteissa, joissa on kädet täynnä jotain hommaa, sitä on vaikeampi muistaa kuin rauhallisina hetkinä. Ja toisinaan minun on vain tyydyttävä siihen, että huomaan etten ole läsnä hiljaisuuden tai rakkauden ulottuvuuksille vaan jollekin muulle. En ole ehtinyt kirjoittamaan "raporttia" pariin päivään, enkä enää muista tilanteita selvästi. Muistan kyllä monta kertaa tunteneeni yllättävää hyvää oloa ja rauhaa kaiken keskellä. Bussissa istuminen on juhlaa, kuulla ja tuntea kaikki keskittymättä mihinkään. Vielä tämä päivä ja viikonloppu.

2. päivä

Eilinen oli sen verran kiintoista kokemus että taidan jatkaa sitä loppuviikon. Unohdin eilen läsnäolon yhtenään, mutta toisaalta palasin siihen yhtenään. Pojan nukkuessa päiväuniaan hiljennyin ihan silmät kiinni istuen, ja se oli todella nautinnollista. Sitten kun olin lopettelemassa, totesin että lyhyeksi jääneen yön väsymys painaa ihanasti ja maastouduin vielä sohvalle upeaan seitsemänsadan kilogramman horrostilaan. Ahhh. Mutta opettaessa en sitten muistanut koko läsnäoloa lainkaan! Heh... Nautin opetustilanteesta tosi paljon, innostuin asioista ja ihmisistä enkä mennyt niihin halpoihin joihin minulla on taipumus mennä. Ihan lonkalta. No, niiltä main toiminta parhaiten lähteekin.

Panin merkille, millaisista ihmisistä pidän välittömästi ja vaistomaisesti. Sellaisista jotka ovat suunnilleen yhtä paljon introvertteja ja ekstrovertteja. Karikatyyri: Jotkut ammatiltaan näyttelijät näyttäytyvät (minulle) täysin ekstrovertteina, siis ulkoa ohjautuvina ja ulospäin suuntautuvina, ja vaikka he olisivat kuinka jänniä tyyppejä, en minä ymmärrä heitä. Arvostan ammattia ja myös sitä erikoista luonteenlaatua jota se vaatii, mutta en ymmärrä enkä pysy perässä. Jotkut, sanotaan vaikka... sarjakuvapiirtäjät (jälleen, sattuvasti, karikatyyri), taas oleilevat omissa maailmoissaan, elelevät hiljaiseloaan ja tekevät omaa juttuaan eivätkä tunnu edes huomaavan, että muut ihmiset pelaavat keskenään monimutkaisia pelejä, välittävät toistensa mielipiteistä ja huomioivat toisiaan monin hienovaraisin tavoin. Osin hyvinkin kunnioitettavia ominaisuuksia, minulle vähittäisen sulattelun paikka. Rakkaimpiin ystäviini kyllä kuuluu (tällä akselilla) hyvinkin erilaisia laatuja, mutta nopeasti ja vaistomaisesti pidän ihmisistä jotka säteilevät ulospäin, sisäisestä maailmastaan käsin. Yksi sellainen on sattumoisin ammatiltaan näyttelijä ja toinen sarjakuvapiirtäjä. :)

Tänään on siis päivä kaksi. Alkoi migreenillä, jonka taltutin välittömästi lääkkeellä ja levolla (annostelin pojan aamiaissämpylän sohvalta käsin ja imuroin sen jälkeenpäin eri puolilta kämppää). Olin ylpeä, että olin taas ajoissa - olen ehkä vasta nyt ihan kunnolla tajunnut että migreeni täytyy keskeyttää heti eikä kohta. Sen jälkeen onkin ollut yhtä juhlaa, ystävä tarjosi taannehtivasti synttärikaffet ja luovutti kortin jossa on piirroksia elämän hyvistä asioista: sieniä, kaakkua, juureksia, hylakermaa, mountain pose, blogi, kaksi vauvaa joilla on söpöt niskat, ja mysteeri. Se on pieni suhru, jonka vieressä lukee "mysteeri," kaikkien muiden kuvien keskellä. Siitä piti kuulemma tulla jotain muuta mutta se meni pieleen ja siitä tulikin sitten selittämätön. Mikäpä sen sopivampaa.

Päivä jolloin

Tänään on päivä jolloin minun on tarkoitus olla mahdollisimman läsnä kaikessa mitä teen ja mitä tapahtuu. Unohdan sen yhtä mittaa, ja sitten muistan taas. Illalla on kurssi jota pidän, opettaessa lipsun helposti erikoiseen ulottuvuuteen, joka on kyllä jossain määrin läsnäoloa (koska asioille on pakko olla läsnä jotta ne hoituisivat) mutta jotenkin... kapeaa sellaista. Hivenen jännittynyttä, vaikka hauskaa. Ja hieman kohtalonomaista - eräissä asioissa minulla on tunne, että ne vain tapahtuvat vyöryn kaltaisesti ja minä vikisen, vaikka pelkkä havahtuminen, seisahtuminen näyttäsi ne aivan toisenlaisina. Yksi tilanne on se kun joku puhelias ihminen vie tilaa muilta, silloin minun on toisinaan vaikea ottaa ohjat. Toinen asia on se kun huomaan, että emme ole aikataulussa, en aina osaa tehdä tarpeellisia valintoja, en osaa rajoittaa myöskään itseäni, jotta kaikki olennainen saataisiin hoidettua. Vaikka nämä asiat eivät ole kovin suuria tai hallitsevia, näen että ne ovat olemassa, silloin kun ovat.

Tänä iltana on siis aikomukseni olla mahdollisimman laajasti läsnä ja katsoa mitä tapahtuu. Eritoten aikomukseni on olla läsnä nyt. Sormet näppäimillä, kävivarsien sivuilla kihelmöivä aistimus, jalat ristissä pöydän alla, oikea pikkuvarvas vasten jotain kovaa mutta aavistuksen verran joustavaa esinettä, takamus tuolin lämpimässä. Silmien taustalla vähäinen kiristys, antaa olla, tältä se tuntuu. Näkökentän ympärillä tumma epätarkka kehikko, nenän hahmo, ripsien varjo, näkökentän rajat. Puinen työpöytä, papereita, kirjoja, iso metalliviivotin, kahvikuppi, tarkkaan katsoen koko näkymä koostuu pieninpienistä väreilevistä rakeista tai hippusista, vai - hajoaako se niiksi?

Läsnäolo on erityisen helppoa silloin, kun makoilee sohvalla tai lattialla ja jostain tunkee pieni höytyväinen pää kainaloon. Päässä on suu ja suussa kaksi sormea, ja käy tuhina kun pää etsii äidistä mahdollisimman pehmeää paikkaa jossa levähtää hetken. Silloin ajattelu lakkaa ilman mitään yritystä, silloin on harvinaisen miellyttävää olla läsnä ruumiin joka sopessa.

Takiainen

Aloitin taas pilateksen. Nyt on erinomainen olo, kerta kaikkiaan. Se tuntui juuri niin hyvältä kuin muistinkin ja vielä hitusen paremmalta. Oli ihanaa nähdä opettajaa, ja muitakin tuttuja vanhasta ryhmästä. Suosittelen pilatesta erityisesti jos on synnyttänyt tai aikoo synnyttää. Minä aloitin raskausajan alussa (sattumalta, en tiennyt raskaudesta ilmottautuessani) ja tein koko yhdeksän kuukauden ajan, ihan viimeisinä viikkoinakin tein vielä koko treenin pari kertaa viikossa. Synnytys kävikin siihen malliin että oli lantionpohjalihakset vissiin aika hyvässä kunnossa (kesti vain kaksi ja puoli tuntia kaikkinensa eikä kipulääkkeitä tarvinnut, jos ei kyllä olisi ehtinytkään). Niin, olen siis aiemmin treenannut ainoastaan raskaana ollessa. Nyt tuntui ihmeen helpolta vaikka oli vuoden tauko ja menin suoraan jatkoryhmään - vähemmän lastia kun lapsenkanniskelun voi ulkoistaa. Lantionpohjan lihakset ovat tietenkin venyneet, joten on mulla tekemistä.

Near death experience. Sekunnin verran luulin että se on viimeinen sekuntini. Rakennustelineiltä mun yläpuolelta kuului sen laatuinen narahdus että jotain todella raskasta tippuu kohta mun päälle. Sydämessä muljahti ja ehdin nostaa katseeni - mitään ei näkynyt, ei itse asiassa edes rakennustelineitä. Ne oli purettu pilatessalin ulkoseinästä jo vuosi sitten. Etsin sanaa ilmiölle, joka on vähän kuin etiäinen, mutta koskee vain mennyttä. Takiainen, sanoi pilatesope. Sillä on sana hallussa.

Rakkauden teoista ja teoksesta

Olen viime aikoina lueskellut David Deidan Finding God Through Sex. (No niin, nyt tulee hittejä kun tuo xsana on täällä, tervetulloo! Täällä puhutaan pikemminkin rakastelusta, in Finnish, kovin mehukkaita yksityiskohtia ei ole tarjolla, vilpilliset pahoitteluni.) Viimeksi kirjaa suositteli meille eräs ystävä grillipihdit kädessä kovin painokkaasti, ja sitä ennen muistaakseni blogiystävä Olematon taikka joku Olemattoman kommenttilaatikossa. (Olemattoman kommenttilaatikko?) No, pitihän se tilata.

Kirja alkoi heti vaikuttaa, olen tuntenut itseni taas läsnäolevammaksi, vähintäänkin helpommin läsnäoloon palautuvaksi näiden päivien aikana. Itse rakasteluun... no, olen esimerkiksi yllättänyt itseni ajatuksista kesken kaiken, ja lakannut ajattelemasta, sikäli kuin pystyn. Siihen on konstit (mikä milloinkin toimii, nyt mantramainen sanan toistaminen mielessä niin kauan että ajattelu unhottuu). Täyteen (tyhjään?) läsnäoloon palautuminen rakastellessa tekee hyvää. Ihmeitä, suorastaan. Kirjassa on valtavasti positiivista energiaa ja kauneutta. Se havahduttaa mut siihen, että olen täydessä vastuussa tästäkin asiasta elämässäni. Tajuan että olen tajuamattani lykännyt eräitä asioita mieheni kontolle. Ei mies toki osaton ole, mutta hän voi hoitaa vaan oman osansa. Kirjassa puhutaan naisen (ja miehenkin) turvallisuushakuisuudesta. En vaadi mieheltäni vakuuksia siitä että olemme varmana ikuisesti yhdessä, tai siis mielelläni olen mieheni kanssa edes vaikka kunnes kuolema meidät erottaa, mutta mitä hyötyä on ihmisen vannoa kun elämä pyörittelee meitä miten tahtoo? Eikä loppuikää edes ole olemassa, on vain nyt? Sen sijaan jotain muuta turvallisuuteen liittyvää huomaan pyytäneeni mieheltä. Suojelua, haavojen suojelua... jotain sen vivahteista, jotain mikä ei kuulu rakasteluun vaikka se onkin ehkä aikansa ollut tarpeen. Mutta ajat ja tarpeet muuttuvat.

Ja nyt mun on tarve vielä kerran palauttaa itseni tähän ja nyt. Tunnen laajuutta. Ja jotain hykerryttävän hyvää, kirkasta, kuin vaniljakastiketta mutta parempaa, on mun rintakehä täynnä. Se valuu pois, kaikkeuden mustikkapiirakan päälle,
eikä mitään piirakkavitsejä, kiitos.

Kiitos. Koskettakaa toisianne.

Sanoo syksyhenkilö

Hiljaista on ollut näillä tienoilla. Vapaahetket olen kuluttanut johonkin muuhun - töiden valmisteluun, sienien ja puolukoiden perkaamiseen, lukemiseen. Tai vaan olemiseen. Hoitovuorottelu ystävän kanssa on lähtenyt rullaamaan kivasti, mutta vie kyllä voimia.

Syksy saa, ja mun syysminä astuu kuvioihin. Mullahan on kaksi persoonaa, talvinen-kesäinen tyyppi joka on sisäänpäinkääntyvä ja vähän anarkistinen. Syksypersoona taas on rohkea, sosiaalinen, menevä ja hieman agressiivinen mutta sovinnainen henkilö. Se astuu kuvioihin näillä main, tunnen kuinka sen jellonamainen laatu läikehtii mussa. Se väistyy yleensä joskus joulun jälkeen. No, persoonat siis tulevat ja menevät, mutta jokin pysyy.

Niin. Agressio nostaa päätään, se on aina hämmentävää. Pinna tahtoo palaa pikkuasioista. En toki räiskytä emootioitani päin toisten naamaa mutta läheiset kyllä aistivat. Olen soveltanut eräänlaista mantran käyttöä: kun ryhdyn puuhaan, jossa tiedän hihojen palavan herkästi, toistelen mielessäni vaikkapa sanaa rauhallinen. Sen sanomiseen ei tule liittyä mitään tunnetta, se on vain tavuyhdistelmä jota toistan. Yksi sana riittää täyttämään mielen ahtaan tilan sen aikaa kun hoidan tehtäväni, vaikkapa puen erittäin menevää pikkukaveria joka onnistuu livistämään housuistaan joka välissä. Emootio pysyy poissa ja kipristelevät jalkaterätkin solahtavat helpommin lahkeiden lävitse.

Mies on työmatkalla. On jotenkin selkeää, kun pitää hetken aikaa hoitaa kaikki itse. Nyt kauppaan.

Muistutus

Mun pitää muistuttaa itseäni siitä, miksi aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Tai oikeastaan se muistutus nousee nyt, kun juuri luin vanhoja merkintöjäni. Rupesin ensin hieman moittimaan itseäni, että olen aiemmin kirjoittanut paremmin. Mutta se ei ole olennaista, vaan se miksi nyt kirjoitan tätä. Jotta asettuisin paikalleni, sisälleni, jotta kirjoittaisin olemisesta ja läsnäolosta käsin. Jotta olisin läsnä. Rakkauteen... rakkauteen ei voi suoraan päättää asettua, pitää ensin asettua läsnäoloon, silloin rakkaus saa tilaa. Tuo ei ole mikään perimmäinen totuus, se on mun kokemus siitä missä järjestyksessä asiat yleensä mulle aukeavat.

Pojan kanssa on nyt kivaa, hän hommailee omiaan ja käy välillä moikkaamassa. Puuhailemme hetken yhdessä, tutkimme hänen vielä palleroisen jalkansa eri osia ja sitten hänen tutkimusretkensä tuolinalusten, matonhapsujen, valkosipulinkuorien ja hämähäkkien mailla jatkuvat. (Tähän asti sain kirjoittaa ilman keskeytystä.) Onhan tämä helpompaa ja vaihtelevampaa kuin aiemmin.

Kotikin on paljon viihtyisämpi kuin ennen. Tilaa, avaruutta, järjestystä. Säilytystilaa: hyllyjä, lokeroita, uutuutena lajittelulaatikko poltettaville, biojätteelle, tölkeille, metallille ja lasille. Mies on nikkaroinut, se tykkää siitä, ja kysykää vaan tykkäänkö minä! Minusta se on aivan ihmeellistä. Ei mun lapsuuden perheessä paljon nikkaroitu, joskus kun olimme pieniä, isä otti esiin bläkkändekkerin, en muista mitä se sillä teki mutta se oli vaikuttava näky. Myöhemmin se oli lähinnä äiti joka säästäväisyydessään korjasi kaiken rikkimenneen kelloista pesukoneeseen, ei hänkään yleensä uutta rakentanut.

Nyt pitää viedä poika nukkumaan ja alkaa itse töihin. Kiitos kaikesta tästä hyvästä.

Palleroita

Tänään alkoi kiintoisa - miksi sitä nyt sanoisi, koe? Ihmiskoe, varmaan. Mulla oli ystävän puolitoistavuotias tän meidän 11-kuisen lisäksi hoidossa. Päivä meni yllättävän sujuvasti. Lounasaikaan oli melkoista hulinaa kun yksi heräsi päiväunilta rattaista, kaikkien piti syödä ja toisen piti mennä päiväunille rattaisiin suunnilleen samaan aikaan. Ja pissattamiset ja maidot ja pukemiset päälle. Jollain kumman tavalla kaikki lutviutui, niinkuin tietysti lukemattomilta monilapsisten perheiden äideiltä ja lastentarhatyöntekijöiltä lutviutuu. Mutta minä en ole koskaan ennen hoitanut kuin omaa lastani, sitäkin vasta alle vuoden.

Huomenna sitten toisinpäin, minä menen työhuoneelle ja ystävä katsoo lapsia. Ja sitten sama juttu joka viikko tästä eteenpäin. Jossain vaiheessa ehkä nostetaan vahtivuoroja 2 + 2 päivään viikossa. Minä saan suunniteltua opetukset ja tehtyä luvatut esitteet ja kuvitukset, toinen saa lopputyönsä valmiiksi. Mikä parasta, järjestely ei kuulu kansaneläkelaitokselle. Sitä paitsi ystäväni on ihan velho lasten kanssa, hyvä jättää lapsi hänen hoiviinsa.

Tuntuu vieläkin aivan ihmeelliseltä kun olo on kevyt ja helppo. Tai tarkemmin ottaen, tuntuu ihmeelliseltä, miten kevyt ja helppo on tavallinen olo. Kun ei väsytä eikä ahdista pitkin päivää.

Eilen illalla mua rupesi nukuttamaan armottomasti ihan ennen aikojaan. Mies sanoi, että mene hyvä ihminen nukkumaan. Minä siihen että turha mennä, en mä vielä voi saada unta. Menin sitten kuitenkin kokeeksi makaamaan sänkyyn... No, seuraavaksi poika herätti viideltä, ja ensimmäinen ajatus oli että voi, nyt en varmaan enää saa unta. Sitten en taas muista mitään ennen seitsemää. Tää on niin ylellistä! Tajuatteko, te kaikki jotka nukutte hyvin! Uni on hienoa ja kaunista ja ihmeellistä. Menkää ja kiittäkää!

Kiinni jäit

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =) Minut otti kiinni Olematon

Kuusamon anti

...oli semmoinen, että kuljeksin hillasuolla hämärtyvässä illassa ja huomasin, että haluaisin hirveästi löytää lisää hilloja, oikein semmoisen hirmuisen kultapesäkkeen, eikä hilloja näkynyt kuin yksi siellä ja toinen täällä ja mä halusin lisää. Mun hartiat oli jännittyneet niin etten pystynyt enää laskemaan niitä alas. Näiden päälle tuli pettymys itseen. Enkö nyt voisi samoilla tällä kauniilla tuoksuvalla suolla ihan vain ilokseni, kuten olin suunnitellut, ja taasko mä jännitän! Kantapäitäkin hiersi uudet kumpparit, voi räkä. Siinä mättäällä mulle sitten valkeni että ei se mitään, saa haluta, saa jännittää, saa hiertää. Ei se mitään. Saa olla tämmöinen. Tältä se tuntuu. Tältä se tuntuu.

Lueskelin vuokramökillämme uusinta Yoga Journalia ja siinä oli kelpo artikkeli anteeksi antamisesta. Että kaunat joita kannamme sisällämme raskauttavat omaa elämäämme ja aiheuttavat kipua. (Ja että vaikka on tarpeellista antaa anteeksi ja päästää irti menneistä, niin ihan loppujen lopuksi ei ole mitään anteeksi annettavaa koska me olemme lopulta yhtä.) Tajusin että ehkäpä jotkin kivut mun elämässä liittyvät, tosiaan, niihin menneisiin joista mun on vaikea päästää irti, juuri niihin jotka pyörivät mun mielessä. Ihan juuri niihin eikä johonkin abstraktiin tai johonkin mitä en uskalla muistaa tai... mitä hyvänsä. Niin, ajatella, joku on joskus tehnyt väärin mua kohtaan. Se on ihan liikuttavaa miten semmoisiin voikin takertua. Kun olen itsekin toiminut vaikka miten kolhosti ja itsekkäästi. Mutta se ei ole vain tahdon asia päästää irti, olisin mä sen jo tehnyt. Voisi antaa itselleenkin anteeksi ne... (sekavaksi menee, vaikka onkin totta, niin, voisi mennä jo nukkumaan, onneksi tämä huomio on kirjoitettu viimeisenä vaikka se onkin tässä keskellä kaikkea.)

Siinä oli kertomus äidistä, jonka parikymppinen poika oli tapettu ja surmaaja, toinen samanikäinen, oli tuomittu vankilaan. Murtunut äiti meni vankilaan tapaamaan surmaajaa aikeenaan kertoa hänelle kuinka vihaa tätä. Mutta kun hän näki pojan yksinään ja surkeana tapaamishuoneen nurkassa, hän äkkiä näkikin vain kärsivän ihmisen. Hän pyysi mielijohteesta saada halata tätä. Kun he halasivat, äiti kertoi, syvä anteeksianto tulvahti hänen lävitseen. No niin, sori, tämä oli tämmöinen sentimentaalinen itkuntiristyskertomus, ja mua taas itkettää, mutta eikö ole ihmeellistä, että anteeksi voi antaa ihan mitä tahansa. Eikä mulle tässä hullussa maailmassa ole tehty sen kummempaa kuin kellekään toiselle, mutta silti pidän kiinni... Niin kauan kuin pidän.

Mä en tiedä mitään muuta tapaa kuin olla hiljaa ja kuunnella ja hyväksyä se että kyllä, on hiljaisuutta ja tyhjyyttä ja tilaa mutta on myös kaunaa ja jännitystä ja haluamista ja pettymystä. Kuunnella ja kuunnella ja olla läsnä ja olla tuomitsematta. Siinä artikkelissa ehdotettiin tiettyjä rituaaleja avuksi anteeksi antamiseen. Mä olen kai vähän huono soveltamaan semmoisia konsteja. Mutta katsotaan nyt. Katsellaan.

Lähden

Kuusamoon viikoksi koko perheen ja lähisuvun voimalla. Iltaiset hiljentymiset jatkukoot siellä jossain. Kirjoittamaan en pääse.

Olen huomannut hiljentymisistä raportoinnin hankalaksi, se raportti pitäisi antaa pian hiljentymisen päätyttyä, aamulla ei enää muista, mitä siinä oikein tapahtui tai avautui. Mutta en tahdo avata tietokonetta niin myöhään... hmm... kynä+paperinpalanen tuolin vieressä voisi olla hyvä idea. Muistiinpanot voi sitten myöhemmin puhtaaksikirjoittaa koneelle.

Muistutus itselle: hanki istumiseen parempi tuoli. Nykyisessä ryhti lysähtää väkisin.

Siinä raportti

En muista eilisiltaisesta hiljentymisestä paljon mitään. Taisin olla aika väsynyt. Oli hyvä olla, sen sentään muistan, ja sen kun hoipuin punkan puolelle.

Olen taas ruvennut nukkumaan hyvin. Ihanaa.

Mies niittasi kirjahyllynsä joka suunnalta umpeen hienolla afrikkalaiskankaalla. Kuulemma jotta poika ei repisi kirjoja ja työkansioita.
- Miten sä itse aiot käyttää tota? Kysyin.
- Täytyy opetella luopumaan.

Epäortodoksista hiljentymistä

Olen nyt ottanut uudeksi tavaksi hiljentyä joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa, kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tätä ennen olikin pitkä kausi että meditaatiohetket olivat satunnaisia. Rentoutusta ja lepäilyä olen kyllä harrastanut päivittäin.

Jos hiljennyn heti yhdeksän-puoli kymmenen aikaan, heti kun lapsi on nukahtanut, piristyn siitä enkä ehkä myöhemmin petiin mennessä saakaan unta. Sitä paitsi pojan nukkumaan mentyä pitää yleensä vähän siivota, ja on paljon parempi siivota ensin ja alkaa sitten tavalla tai toisella rauhottua yöunia varten. Saatan kyllä olla jo niin väsynyt että hiljentyminen on vähän sumuista. Mutta parempi, paljon parempi niin kuin ei ollenkaan. Ja se toimii monesti myös unilääkkeenä: lopetan kun alan pilkkiä ja siirryn suoraan petiin. Heh, ei ihan suoraan meditaatio-oppaista, mutta... se toimii. Tässä elämässä, tällä hetkellä.

Ehkä hommaan tulee tiettyä kurinalaisuutta, jos otan tavaksi raportoida näistä hiljentymisistä? Kun aloitin ehkä viikko sitten, pari kertaa meni niin että ruumiin kivut ja jäykkyys yhdistettynä levottomuuteen saivat mut vääntelehtimään koko istumisen ajan. Ajatukset tietysti laukkasivat myös, ruumiin ja mielen liikkumattomuus kun ovat yhteydessä toisiinsa. (Ei varmaan olisi huono idea tehdä muutamia rauhallisia, venyttäviä joogaliikkeitä ennen paikalleen hiljentymistä? Osaako joku vinkata vaikka netistä jotain sopivia liikesarjoja, en ole tehnyt hatha-tyyppistä joogaa kovin paljon? Koetin etsiä mutta en kai keksinyt sopivia hakutermejä...)

No, ilta illalta olen rauhottunut ja laskeutunut hiljaisuuteen vähän vähemmällä porulla. Usein se on mennyt niin että olen ensin levoton, sitten löydän muutamaksi hetkeksi hyvän, rauhallisen, liikkumattoman tilan jossa vain seurailen hengitystäni tai aistimusta eri puolilla ruumista. Lopulta alkaa nukuttaa, selkeys katoaa ja havahdun puoliunesta vain kömpiäkseni sänkyyn. Kuten sanoin, tää kuvio on nyt palvellut mua, kaikki mikä auttaa nukahtamaan on tosi arvokasta ja menee puhdasoppisuuden edelle. Tietenkään meditaation idea ei ole vaipuminen horrokseen. Mutta olen kyllä saanut myös ne sitä edeltävät rauhan ja tietoisuuden hetket ja ehkä se jo vähän vaikuttaa päiviinkin. Ainakin olen ollut hirmu iloinen ja nauttinut lapsen aiheuttamista jatkuvista pikku yllätyksistä - olen ylipäänsä huomannut itsessäni hitusen enemmän joustavuutta. Edelleen pikku kivut ja jännitykset hankaloittavat istumista. Olkapäässä on pistävä tunne, jonka olen liittänyt ainakin nukkuma-asentooni ja ehkä patjan tai tyynyn laatuun. Nukun kyljelläni, olen aina nukkunut ja nautin siitä, mutta ruumis, etenkin hartioiden seutu, menee siinä lyttyyn eikä täysin oikene päivän mittaan. Katsellaan tilannetta.

Eilen illalla mies huomasi, että olen hiljentymässä ja liittyi joksikin aikaa seuraani. Tuntui tosi hyvältä istua yhdessä. Toisten ihmisten kanssa hiljentyminen voimistaa läsnäoloa. Laskeuduin heti vähän syvempään ja rauhallisempaan paikkaan. Hiljentyminen rakkaan kanssa voimistaa rakkautta.

Kuulumisiin.

Katse taaksepäin

Kymmenen kuukautta ja risat tässä maailmassa. Lapsella on ensimmäinen korvatulehdus. Jotenkin liikuttavaa. Äsken se söi ensimmäistä kertaa itse lusikalla. Lusikka on muutaman päivän ollut pojalla käytössä, mutta nyt se onnistui saamaan sillä pari lusikallista suuhunsa. Siitä on tulossa, muuan muassa, länsimainen ihminen. Onneksi paljon, paljon muutakin.

Olen nyt ensimmäistä viikkoa miehen isäkuukauden ja yhteisten lomien jälkeen pojan kanssa kaksin kotona. Tää on jotenkin omituisen... helppoa. Helppoa ja mukavaa. Koko kesä on ollut enimmäkseen mukava. Nyt voin katsella taaksepäin ja todeta, että oli tavattoman raskas talvi ja kevät. Luin artikkelin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja siinä oli paljon tuttua. Tunsin sentään alusta asti rakkautta lasta kohtaan ja onneksi aina välissä oli mukavia hetkiä ja mukavia päiviä ja onneksi on ihana mies. Mutta toisinaan elämä oli yhtä... Mordoria, kuten Mitvit asian ilmaisee (hieno kirjoitus, ja erityisen hienoa että se on kirjoitettu). Kaikki näytti synkältä, kaikki menossa huonompaan suuntaan. Mulla oli ihana lapsi mutta itse olin pilalla. Usein tunsin olevani kuin lastu lainehilla, mitä tietysti toisessa, hyvässä mielessä olenkin, mutta nämä laineet ja tyrskyt olivat mielialoja jotka vaihtelivat, no, mielivaltaisesti, tietenkin. Hormoneilla ja vaikealla imetyksellä oli iso osansa, muuttuneella elämäntilanteella omansa eivätkä viime talven huikea pimeys ja unettomuudesta uupuneena vauvan kanssa neljän seinän sisällä kökkiminen helpottaneet asioita. Ja kun sitten lähti liikkeelle, väsyi entistä enemmän.

Mun on kyllä kiitettävä itseäni, että aika hienosti olen tästä kaikesta tähän saakka selvinnyt. Sen jälkeen kun tajusin tilanteen, olen hiljentynyt ja levännyt usein ja opetellut rentoutumaan. Stressitaso on kuin onkin askel askeleelta laskenut ja unenlaatu parantunut. Lääkkeillä on oma osansa, mutta tiedän kyllä että unta ei tule nuijallakaan jos on tarpeeksi kierroksilla.

Jos joskus saamme toisen lapsen, tiedän mistä mun pitää ennen kaikkea pitää huolta: levosta. Sama pätee myös töiden aloittamiseen ja mihin tahansa uusiin elämäntilanteisiin. Lepo ei tarkoita kahdeksan tunnin keskeytymättömiä yöunia (pikkulasten kanssa niistä ei kannata haaveilla), vaan päivittäistä hiljentymistä, lepäilyä, makoilua, rentoutumista. En aluksi pojan synnyttyä tajunnut tätä ja puuhasin kiivaasti kaikkea "omaa" lapsen päiväunien aikaan. Se oli tavallaan kivaa mutta ehdin mennä aikamoisille kierroksille ennenkuin oivalsin että mun tila ei ole enää normaali (elämä kun oli muutenkin niin mullistunut etten tiennyt millaista sen pitäisi olla). En nukkunut öisin enää lainkaan ja päiväsaikaan olin epätoivoinen. Niistä lukemista laskeutumiseen onkin sitten mennyt monta kuukautta. Tiedän että kahden lapsen kanssa päivittäistä lepoa voi olla vaikeampi järjestää, ja töitä tehdessä lepäilyä ei tahdo muistaa tai muka ehtiä, mutta se on vain tehtävä. Tiedän jo muista elämänkokemuksista että kun kerran hankkii herkkyyden johonkin asiaan, kuten nyt unettomuuteen, se uusiutuu helposti. Keho on oppinut sen.

Mutta ruumis oppii myös rentoutumaan ja hiljentymään. Tai pikemminkin se mieluusti palaa siihen mikä sille on luontaista. Kun elää jotakuinkin helppoja aikoja, kannattaa opetella rentouttamaan ruumiinsa ja hiljentämään mielensä. Mielen jo myllertäessä raivopäänä sitä on todella vaikeaa käskeä ensimmäistä kertaa vaikenemaan. Kuka tietää, ehkä juuri hiljentymisen takia kaiken mustuuden seassa oli iloisia hetkiä, absurdia hauskuutta, rakkauden avautumisia, oivalluksia? Sen ainakin tiedän, että oli monia hetkiä jolloin tajusin katselevani itseäni ja murhettani vähän etäämmältä, hetkiä jolloin lakkasin pakenemasta tuntemuksiani jatkuvaan ajatusten kehään, hetkiä jolloin katselin itse mörköä silmästä silmään ja se punastui ja katosi.

Tuosta vain

Pojan mielestä on älyttömän hauskaa katsella maailmaa nurinpäin, peppu pystyssä, jalkojen välistä. Musta on tietysti älyttömän hauskaa katsoa takaisin. Milloin mistäkin asennosta. Lapsen mielestä on ihmeellistä kun mä katoan sekunniksi verhon taa ja ilmestyn taas. Mustakin se on ihmeellistä. Että kadotaan ja ilmaannutaan. Tuosta vain. Ei tämä nyt niin pysyvää ole.

Sanon jotain kumminkin

Äkkiä tuli olo että voisin avata tietokoneen ja kirjoittaa pitkästä aikaa. Oli joku ideakin. Sitten kirjoitin laskuja ja maksoin laskuja. Se olo tyhjeni siihen. Taisi ajaa saman asian.

Ajoin pihanurmea, kun huomasin sieltä täältä heinikosta nousevan ihastuttavia vaalean lilan värisiä kukkia, jotka olivat avautumassa (isäni tunnisti kasvin myöhemmin joksikin malvaksi, ja juuri malvanvärinen se onkin). No, piha näytti jonkin aikaa siltä kuin siihen olisi iskenyt pahanlaatuinen pälvikaljuus. Nyt se on hieman tasoittunut ja malvat kukkivat korkeammissa nurmitupsuissa. Iltahämärissä päivänkakkarat ja siankärsämöt ovat epätodellisen itsevalaisevia. Takapihan kivimuuria vasten riiputtaa yksinäinen sormustinkukka viimeisiä myrkyllisiä kellojaan.

Sormustinkukan muisti eräs vanha rouva. Se on digitalis, siitä tehtiin sydänlääkettä. Kiitos, herra Alzheimer, että luovutit tämän tiedon.

Kesätilt

Olen tehnyt töitä enkä ole iltaisin viitsinyt enää palata tietokoneen äärelle. Nyt lastenkirja on jo aika pitkällä, teen kuvia urakalla. Osa on mielestäni valmiita, osa tehty osittain, jokunen on kokonaan tekemättä ja osa täytyy tehdä uudestaan. Aika jännä nähdä, saanko kirjan julkaistua jonakin päivänä. Musta siitä on tulossa aika hyvä.

Mulla ei oikein ole ollut mitään sanottavaa. Jättäydyn suosiolla lomalle. Jatkan Hiljaisen tienoon kirjoittamista sitten kun huvittaa. Luulisin että ainakin heinäkuu menee.

Nauttikaa kesästä, myös niistä asioista joita ette kesältä odottaisi. Niin minä aion tehdä, parhaani mukaan.

Luuv!

Päivitys.

Toinen viikko töitä alkaa olla lopuillaan. Toinen mokoma jäljellä. Nautittavaa, mutta vähän raskastakin. Unettomuus palasi rytinällä kolmisen viikkoa sitten ja jouduin ottamaan siihen nyt lääkityksen, tai oikeastaan sama lääke migreeniin ja unettomuuten. No, toivottavasti se nyt alkaa tepsiä. Mulla ei ole koskaan ennen ollut migreenin estolääkitystä, mikä on oikeastaan hassua koska mulla on kuitenkin ollut aika paha migreeni. Olen aina kuvitellut että voisin päästä siitä jollain jumpalla tai elintavoilla tai käsittelemällä sen syitä tai vähän valaistumalla. Se on vaan pahentunut vuosien mittaan. Raskaus- ja imetysaikaa lukuunottamatta.

Kuinka henkevää aloittaa sairauskertomuksella. Mutta menköön. Tämmöinen(kin) mä olen.

Illat tuntuvat tosi lyhyiltä. Nyt vasta tajuan, miten vähän työssäkäyvät ihmiset tapaavat lapsiaan. Mies on onnellinen kun saa olla vapaalla ja viettää kaiket päivät pojan kanssa. Heidän välinsä ovat kovasti lähentyneet entisestään. Mä nautin että saan syödä lounaan rauhassa, jutellen jonkun aikuisen kanssa.

Mun työhuone on erään järjestön tiloissa. Täällä on mukavia ihmisiä jotka ovat toivottaneet mut tervetulleeksi kahvipöytäänsä. Ja taitto- ja kuvitustyötarjouksiakin olen saanut.

Tavallinen olo. Tosi tavallinen.

Kyllä se siitä

Kirjoitin tämän eilen illalla.

Siirsimme mun tavarat varastosta uuteen työhuoneeseen. Huomenaamusta lähtien olen sitten neljän viikon ajan töissä. Ihanaa!

Mulle sattui merkillinen tapaus. Varastofirman ulko-oven avaussysteemi oli muuttunut joskus aikaa sitten, enkä millään löytänyt sitä uutta avainkorttia enkä totta puhuen edes muistanut, olinko sellaisen saanut. Ennen lähtöä koetin soittaa varastolle mutta siellä oli niin pitkään varattua, että arvelin ettei siellä ole henkilökuntaa paikalla. Mutta tavarat piti saada ulos, paku ja muuttoapu oli jo järjestetty. Lähdin hölmön luottavaisena sinne varastolle jo vähän ennen muuta muuttoporukkaa, ”selvittämään reittiä”. Miten sitä reittiä muka selvittää kun ei ole avainta ja on sunnuntai-iltapäivä? No, heti kun olin saapunut varaston tyhjään pihaan, siihen kaarsi toinen auto. Sieltä nousi rivakasti ulos mies, joka näytti etäisesti tutulta. Perässä nousi nainen, jota tuijotin ja hetken löi tyhjää. Sitten tajusin että mun vanha kurssikaveri, vähän enemmän harmaata tukassa mutta sama tyyppi. En aluksi edes tajunnut olla hämmästynyt ihmepelastumisesta. He olivat menossa omalle varastolleen ja päästivät mut ulko-ovesta sisään, kun tietysti uskalsivat luottaa tuttuun ihmiseen. Oman koppini avain mulla tietysti olikin.

Ja mä kun olen muutaman päivän ajan vannonut uuden oivallukseni nimiin (joka on siis suorastaan klisee mutta kolahti mulle aiemmin tällä viikolla): Kyllä se siitä.

Mistähän se alkoi? Varmaan siitä pikkujutusta, kun kuulin ystäväni kehuvan, kuinka heidän purjehduksensa vauvan kanssa meni tosi hyvin, vauva ei itkenyt ihan koko aikaa... minua rupesi naurattamaan, että ihana asenne, ja näin äkkiä välähdyksenomaisesti, miten negatiivisesti itse suhtaudun moniin tilanteisiin, ja miten pessimistisesti arvioin asioiden lutviutumista, ja miten paljon helpompaa on puhua ongelmista kuin siitä mikä on hyvin. Takaraivossa jyskyttää usein pahin mahdollinen skenaario, vaikka muka koetan ottaa rauhallisesti ja henkevästi haasteet vastaan. Tän havahtumisen jälkeen mulle rupesi avautumaan semmoinen outo mahdollisuus, että jospa asiat todellakin vain ratkeavat jos luotan siihen että ne ratkeavat. Entäpä jos ihan kokonaan jätän pois kaiken vatvomisen? Jos rupean ihan tyhmän optimistiseksi? Kyllä se siitä. Voi, mä en pysty sanallistamaan sitä, mikä tässä mulle tuntui niin... joku semmoinen... helpottava urpoksi heittäytyminen. Ja outo mahdollisuus että tässä kaikkeudessa asioiden on tarkoitus järjestyä ihan oikein, jopa meidän hyväksemme, ihan arkisissakin tilanteissa.

Katotaan miten mun käy :)

Loistava olento

Mulla on työhuone! Mulla on työhuone! Mulla on... ai niin, enhän mä ole vielä allekirjoittanut sopimusta, ei mulla ole vielä mitään - edelliset työhuoneen vuokraamisyritykset silloin joskus vuosi sitten menivät järjestään myttyyn, paperit suunnilleen syttyivät palamaan juuri kun olin asettamassa kynän kärkeä viivan päälle. Työpöytä, arkistolaatikko ja muut kamat ovat maanneet kalliissa varastossa. Se oli varmaan ihan oikein, näihin saakka. Nyt olisi hyvä päästä päivittäin kotoa jonnekin työskentelemään, miehellä alkaa ensi viikolla isyyskuukausi ja meillä on niin ahdasta että maalaushommille ei kerta kaikkiaan ole tilaa.

Olemme sopineet erään ystävän kanssa että ensi syksynä hoidamme lapsia vuorotellen parina kolmena päivänä viikossa niin toinen pääsee aina omalle työhuoneelleen. Olen oikein innostunut. Juuri näin, ei poikaa kannata vielä mihinkään tarhaan laittaa, mutta että pääsee välillä vähän tekemään sitä työtä mitä rakastaa ja poika tapaa vähän muitakin ihmisiä.

Toivumme viime viikosta. Mulla meni unihommat reissussa uudestaan ihan sekaisin. Ja pojalla meni kaikki pasmat, mitä ne sitten lienevätkään, mutta se ilmenee siis kaikessa, unessa, syömisessä, mielialoissa. Ei me oltu kuin mun vanhempien luona miehen työmatkan ajan, ei sen hurjempaa. Ja minä kun kuvittelin että tässähän voisi kesällä lähteä jonnekin oikeen matkalle, vaikka Ahvenanmaalle pyöräilemään pariksi viikoksi, poika pyörävaunuihin (tai miksi niitä kutsutaankaan). Mutta jos paikan vaihtaminen on näin rankkaa niin ei mulla taida vielä olla voimia. Hoijaa.

Toisaalta, miehen kanssa olisi varmasti rennompaa kuin vanhempien. Olenko maininnut: Mies! Luukinttu. Hauska hoopo. Aivan loistava olento.