Ikkunalasien väliin on jäänyt vettä, se aaltoilee bussin liikkeiden mukana kulmalta toiselle. Poikkileikkaus merestä. Rintakehän sisällä tuntuu sama liike, hyvän olon, tai onko se hyvää vai mitä, en tiedä, mutta siinä on hyvä levätä. Koneisto allamme pitää matalia kurahduksia ja kumahduksia, poika ja tyttö puhuvat jostain mikä on kiertänyt Facebookissa, varmaan joka päivä tai joka toinen päivä, joka puolelta tullut, ihan tajutonta, ajoneuvo pysähtyy täsmällisesti kyltin kohdalle ja astun toisena ulos. Kävelen vinossa, vaappuen, kainalossa jätelavalta poimittuja lastulevyjä. Maalausalustoiksi. Kuusen latvassa istuu varis ja nyt näen sen, mitä olen aina ihmetellyt: miten niin painava lintu voi istua tukevasti kapean vuosikasvun päässä, ei se noin vain käykään, latva taipuu, huojuu, miten elegantisti lintu levittääkään siipensä, pyrstönsä hakiessaan tasapainoa. Liike pysähtyy äkkiä, lintu jää nurinpäin käännetylle nuottiavaimelle istumaan. Hiljaisuus. Syntynyt siluetiksi, ei mitään ylimääräistä. Ja tuo musta, kapeaharteinen kuusi taivaan haikeita, vaaleanpunaisia ja -sinisiä vivahteita vasten. Miten voikaan olla näin hyvin, että saa mennä kotiin rakkaiden luo, että saa elää tulevia ja meneviä nautintojaan ja vaikeuksiaan tällaisen meren pisarana, sellaista syvyyttä vasten. Saa tehdä työtä jota rakastaa, melkein kaikkea siinä, sitä puisevaa rutiiniakin. Puut ovat hämääjiä, ne osoittavat, osoittavat ylöspäin, että mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää, rutiinitkin, näennäisessä pysyvyydessään, toistuvuudessaan, tavanomaisuudessaan. Kävelen ylämäkeen, halki pienten valojen kujan, märkien oksien läpi, ja siinä se on. Puinen mökki puunrankojen ja kuolleiden puunlehtien keskellä. Koti, sanan ihan tavallisessa merkityksessä.
3 kommenttia:
toi oli jotenkin tosi kauniisti kirjoitettu...kiitos
Silkkaa runoutta arjen mysteeriosta. Kiitos Anu.
Kiitos & kiitos kiitoksista, naiset.
Lähetä kommentti