Muistutus

Mun pitää muistuttaa itseäni siitä, miksi aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Tai oikeastaan se muistutus nousee nyt, kun juuri luin vanhoja merkintöjäni. Rupesin ensin hieman moittimaan itseäni, että olen aiemmin kirjoittanut paremmin. Mutta se ei ole olennaista, vaan se miksi nyt kirjoitan tätä. Jotta asettuisin paikalleni, sisälleni, jotta kirjoittaisin olemisesta ja läsnäolosta käsin. Jotta olisin läsnä. Rakkauteen... rakkauteen ei voi suoraan päättää asettua, pitää ensin asettua läsnäoloon, silloin rakkaus saa tilaa. Tuo ei ole mikään perimmäinen totuus, se on mun kokemus siitä missä järjestyksessä asiat yleensä mulle aukeavat.

Pojan kanssa on nyt kivaa, hän hommailee omiaan ja käy välillä moikkaamassa. Puuhailemme hetken yhdessä, tutkimme hänen vielä palleroisen jalkansa eri osia ja sitten hänen tutkimusretkensä tuolinalusten, matonhapsujen, valkosipulinkuorien ja hämähäkkien mailla jatkuvat. (Tähän asti sain kirjoittaa ilman keskeytystä.) Onhan tämä helpompaa ja vaihtelevampaa kuin aiemmin.

Kotikin on paljon viihtyisämpi kuin ennen. Tilaa, avaruutta, järjestystä. Säilytystilaa: hyllyjä, lokeroita, uutuutena lajittelulaatikko poltettaville, biojätteelle, tölkeille, metallille ja lasille. Mies on nikkaroinut, se tykkää siitä, ja kysykää vaan tykkäänkö minä! Minusta se on aivan ihmeellistä. Ei mun lapsuuden perheessä paljon nikkaroitu, joskus kun olimme pieniä, isä otti esiin bläkkändekkerin, en muista mitä se sillä teki mutta se oli vaikuttava näky. Myöhemmin se oli lähinnä äiti joka säästäväisyydessään korjasi kaiken rikkimenneen kelloista pesukoneeseen, ei hänkään yleensä uutta rakentanut.

Nyt pitää viedä poika nukkumaan ja alkaa itse töihin. Kiitos kaikesta tästä hyvästä.