Hiljaa humiseva perjantai

Sommittelen usein blogimerkintöjä mielessäni. Varsinkin jos olen juuri oivaltanut jotain. Minusta on yleensä hyvä merkki, jos unohdan kokonaan sommitelmani ja kirjoitan jotain ihan muuta, vaikka tyhjänpäiväistä. Nyt on kirkas olo, olen ollut täynnä kaikenlaisia aiheita ja oivalluksia ja olen halunnut lausua painavan sanani tästä jos tuostakin. Nyt ne ovat kadonneet, ne... jutut.

Päivän (usean päivän?) haaste on saada poika syömään muualla kuin sängyssä. Jossain vaiheessa kun imetys oli vaikeaa, huomasin että se sujuu vähän paremmin makuuasennossa ja niinpä taisin totuttaa pojan siihen asentoon. Nyt se ei suostu syömään niin että mä istun ja se on mun sylissä. Se olisi kuitenkin opittava, muuten on aika hankala liikkua pojan kanssa. Tähän asti se on ratkennut niin että se ei vain syö reissussa ollenkaan, ja silloin tulee aika pitkiä taukoja. Mutta se ei ole kivaa koska sitten reissataan nälkäisen lapsen kanssa ja tulee kiire kotiin. Joka paikassa ei ole sänkyjä tarjolla. Nyt mä sitten koetan ottaa sen kaikki raivarit vastaan tyynesti ja vaan viedä sen kärsivällisesti aina tohon sohvalle ruokailemaan. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kumpi antaa ensin periksi, pojan nälkä vai mun hermot?

Imettäminen on ollut usein todella haastavaa näiden reilun neljän kuukauden aikana. Monta kertaa on meinannut usko loppua. Palaan aina toteamukseen: sen ei tarvitse olla täydellistä. Sen hyväksyttyäni huomaan aina että se onkin, omalla kenties omituisella tavallaan. Mä pidän siitä hommasta, kaikesta huolimatta, tosi paljon. Hieno järjestely, isompi ruumis tuottaa tuosta vain juuri oikeanlaisen ravintoliuoksen toiselle, pienemmälle ruumille, kunnes pienempi on valmis sulattelemaan muutakin. Käsittämättömän kätevää ja helppoa. Paitsi silloin kun on ihan saatanan vaikeaa. En kyllä luopuisi päivästäkään (outo sanonta, eihän se ole mahdollista).

Tänään pidän taukoa lorukirjahommasta ja luen jotain mitäsattuu tai katselen ulos kun poika nukkuu. Jos nyt ylipäänsä kauheasti nukkuu kun ei suostu syömään.

Uniuutiset

Heh, poika makailee reisieni päällä vatsallaan ja heiluttelee jalkojaan rytmikkäästi. Se on rauhallinen, oleilee kai hyvässä olossa ja katselee lattian maisemia.

Olen nukkunut huonosti. Eli huomattavaa parannusta! Mä nukun! Olo on oikeastaan jo ihan normaali. Viikon-kahden takainen vaihdos kasvisruokavalioon taisi auttaa. Ja se, että lakkasin yrittämästä nukahtaa heti kun poika nukahtaa, juon uniteetä ja hieron jalkapohjia ja odottelen unisuutta. Ja se, että poika on ruvennut käymään vähän aikaisemmin nukkumaan, yhdeltätoista aikaisemman puoli yhden sijaan.

Lorukirjaprojekti edistyy.

No, tää tais olla tässä, tyyppi toivoo jotain muuta äksöniä.

Mies,

tuo mainio olento. Hyvän hajuinen.

Ehdotin sille, että peseytyisi hieman harvemmin.

Mutta kauhein kaikista on toivo

Poika nukahti syliin.

Luulenpa, että olen keskellä sitä, mitä synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi kutsutaan. Mutta ei se masennusta ole, sisäistä mylläkkää kyllä. En oikein enää usko masennukseen, omalta kohdaltani.

Uni ei tule, tavalliset asiat tuntuvat poikkeuksellisen raskailta. Toisaalta, mikään ei ole tavallista vaan kaikki on toisin. Vasta nyt alan toden teolla sisäistää, että tämä lapsi on tullut jäädäkseen (sikäli kuin mikään on "jäädäkseen") ja minä olen äiti lopun elämääni.

Jos olin raskausaikana viilipytty, niin nyt pytyssä myrskyää. Selviän hetkestä toiseen, kun muistan ettei mun tarvitse selvitä kuin tästä hetkestä. En voi selvitä huomisesta! Aina kun tämä muistutus nousee, huomaan että kaikki on hyvin, vauva vain itkee, kuten vauvat toisinaan tekevät, tai minä mietin riittääkö maito huomenna tai tänä iltana, tai saanko unta ensi yönä. Tässä hetkessä ei ole ongelmaa.

Olen kirjoittanut jääkaapin oveen lapun jossa lukee isolla: no hope. Se ilahduttaa minua suuresti ja riistää toivoni kerta toisensa jälkeen. On hirveää toivoa unta tai toivoa tai vaatia elämältä mitään. Se on pettymysten tie, voi että se onkin! Silloin ei uni tietenkään tule, mutta ei myöskään lepo. Jos suostun siihen, että en nuku, saan yleensä levätä tavalla tai toisella. Joskus jopa nukkua vähän. Ja jos maito käy vähiin unen puutteen takia, sille en mahda yhtään mitään, onneksi maailmassa on maitoa.

Huomaan, että käyn helposti vaativaksi myös mieheni suhteen. Miksi se tiputtelee vaatteita ympäriinsä, miksei tule aiemmin kotiin, miksei hoivaa ja paapo minua enemmän kun olen väsynyt... loputon tie sekin. Nämä kaikki vaatimukset esitettynä peräjälkeen eivät ole omiaan lisäämään rakkautta ja rauhaa tässä talossa.

Itsen sietäminen käy nyt työstä. Tunnen kuinka voimat kuluvat paljolti siihen. Silti mussa virtaa hurjia voimia jotka eivät tunnu ehtyvän sitten mistään. Ihmeellistä miten vähällä unella voi kuitenkin jaksaa päivästä toiseen, ihmeellistä että jollain tavalla kaikki on niin hyvin ja minä voin hyvin.

Nyt tuo tyyppi on tuossa lattialla, se on käännähtänyt vatsalleen ja naama pilkkii alustaa vasten. Kaikilla raajoillaan se pyristelee eteenpäin, eteenpäin. Ei vielä pääse, mutta pyristelee silti. Mikä mahtava elämänvoima.

Yllättävä hiljainen iltahetki

Mies lähti iltalenkille ja poika kuukahti vedettyään maitopleksit. Ei mulla useinkaan tähän aikaan ole mahdollisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Unettomat yöt ovat haastavia, mutta myös ihan hyvällä tavalla. En toistaiseksi ole osannut päästää irti ja vain olla ajatuksettomassa tilassa kovin pitkiä aikoja, mutta sen sijaan olen taas harjaantunut kärsimisessä. Kärsiminen ei muuten ole hullumpaa, kun siinä onnistuu, ehe! Itsesääli tekee hyökkäyksiä ja minä tyttö otan ne vastaan. Kun huomaan, mitä on tapahtumassa, siirryn täysin siihen tunteeseen (mutta en sen valtaan) ja tuijotan sitä sisäisin silmin. Se tuntuu siltä kuin joutuisi jonkinlaisen kohisevan voimaputken sisälle (äh, tälle on mahdotonta löytää eleganttia ilmausta). Sitten olen siinä ja yritän kestää. Ei se kauheus useinkaan kestä kuin muutaman sekunnin, sitten alkuperäinen tunne lakkaa olemasta ja on vain se voima. Vähän niinkuin avantouinti, hetken kirpaisee mutta sitten palkitsee.

Eilen (tai jonakin päivänä, olen unohtanut) kuuntelin hiljentymislevyä pimeässä huoneessa ja rentouduin. Jotain lähti sisältä liikkeelle ja nousi ylös ja ulos, yhtäkkiä itkin hillittömästi. Itkuun ei liittynyt mitään tunnetta eikä ajatusta, ellei nyt helpotusta lasketa tunteeksi. En tiedä enkä välitä, mitä siinä purkautui, mutta rentouttavaa se oli. Vollotin aikani, nousin ja lähdin laittamaan ruokaa, eikä musta edelleenkään tuntunut mitenkään erityiseltä. Mutta olen kiitollinen että sisällä liikkuu.

Luen

Luen Saila Susiluodon uusinta runoteosta Missä leikki loppuun (kuulun Elävien runoilijoiden klubiin, suosittelen - erinomaisen passiivinen tapa seurailla runouden kenttää - viisi kertaa vuodessa tipahtaa postiluukusta joku uutuus tai klassikko). Olen aika väsynyt, kun en jostain syystä saa unta öisin, ja pitkän proosarunon lukeminen ei tässä pikku huurussa luulisi olevan helppoa - mutta! Kokemus olikin ihmeellinen, luin ja luin, en oikein tiennyt mitä luen mutta humalluin sanoista vain lisää. Tunsin vaeltavani sanojen viidakossa, ymmärtämättä ja välittämättä tarkoista merkityksistä, mutta sanojen sointi hiveli mua ja mieleeni nousi säkeisiin liittyviä kuvia. Lisäksi aistin joidenkin runojen ahdistavan tunnelman, synkät kertomukset kovista kohtaloista ja tunsin itseni koko ajan onnellisemmaksi. Mitä pienestä unettomuudesta, kun kaikki on muuten niin erinomaisen hyvin, arki sujuu, poika on todella rakastettava, aloitin juuri mamma-afron jossa jorataan lapsi kantoliinassa, tässä sitä porskutetaan ja nukutaan kumminkin ehkä joka kolmas yö vähäsen paremmin. Joo, minä jännitän edelleen kaiken maailman asioita, mutta mitäpä siitäkään. Semmoinen tämä maailma on, täynnä jännitteitä.
Sisällä on rauha.

Hyvä kirja, kerta kaikkiaan :)

Hyvää uutta

Merkillistä, mutta kummallista. Aiemman postaukseni "itkumeditaatio" ei ole toteutunut kuin yhtenä ainoana iltana tähän mennessä. Sinä iltana mies kyllästyi tekemään sirkustemppuja parin tunnin ajan saadakseen pojan nukahtamaan. Makailimme siis hysteerisesti itkevän lapsen kanssa ja puhuimme hänelle rakkaudesta ja pidimme häntä vuoroin sylissä ja vuoroin kättä rinnan päällä, kunnes hän nukahti uupuneena. Nyt näyttää siltä, että hän olisi heti tajunnut mistä oli kyse eikä ole sen koommin vaatinut vanhempia uuvuttavaa erikoiskohtelua nukahtaakseen. Tietenkin siitä on vasta muutama päivä, joten aika näyttää. Eilen poika säpsähteli ilotulitusten paukkeessa hereille jonnekin puoli kahteen saakka, mutta ei itkenyt eikä halunnut tulla kanniskelluksi. Minä pidin kättä hänen rintansa päällä ja se tuntui riittävän rauhoitukseksi. Toisinaan vauvat ovat näemmä hyvin nopeaälyisiä.

Toisaalta voisi siis sanoa että itkumeditaatio toteutui todella tehokkaasti, ainakin toistaiseksi.

Vuoden viimeinen päivä oli hieno. Muutama hyvä kaveri kävi kylässä. Syötiin siskonmakkarakeittoa (ah!) ja perunasalaattia ja suklaata ja saunottiin. Joku joi oluttakin. Illalla saapui eräs ystävä, joka kärsii lapsettomuudesta (siis sananmukaisesti tuntuu usein kärsivän siitä kovasti, eiväthän kaikki kai siitä kärsi) eikä ole koko syksynä tullut katsomaan poikaamme eikä meitäkään. Nyt hän tuli ja oli sydämellinen ja tuntui mulle jopa läheisemmältä kuin aiemmin. En tiedä mikä käänne on tapahtunut. Uusi vuosi, uudet kujeet?

Tulevaisuus uuvuttaa

Väsyttävin asia, jonka tiedän, on tulevaisuus. Hyvänä kakkosena on menneisyys.

Viime yönä nukuin syystä tai toisesta katkonaisesti (ehkä pikkuvauvan äidin ei pidäkään nukkua kovin syvään, kommentoi oma äitini) ja olin siis väsynyt. Iltapäivällä jouduin kamalaan jatkumoon jossa kanniskelen ja syötän (tietysti itkevää) lasta loputtomiin ja ikuinen kahvikuppi jäähtyy pöydällä. Kadehdin miestä, joka osaa nukahtaa aina tilaisuuden tullen, milloin lapsi rintansa päällä, milloin laittamalla kuulokkeet korville. Hän myös osaa tehdä omia valokuvauskokeilujaan lapsi kainalossa, kun minä taas tunnen herkästi huonoa omatuntoa jos teen omiani pojan ollessa hereillä. Sanoin miehelle, että nyt minua kyllästyttää, ja ajatus siitä että lapsi on vaivoinani lopun ikääni, tuntuu tosi raskaalta. Mies kommentoi, että siitä vaan.

Lapsi nukahti. Vetäydyin pimeään huoneeseen ja kuuntelin Lauri Siiralan äänitettä Syvenevään hiljaisuuteen. Se on aivan loistava; rauhallinen, täsmällinen, lakoninen johdatus hiljentymiseen (kiitos laif & Lauri!). Yllättäen ehdin kuunnella koko levyn. Menneisyys ja tulevaisuus kaikkosivat. Kömmin keittiöön, lämmitin jäähtyneen kahvikupillisen ja luin rauhassa National Geographicsia iltapalan äärellä. Mikroskooppisen pienet merieläimet olivat uskomattoman kauniita. Mielestäni en olisi ansainnut moista yhtäkkistä ylellisyyttä oltuani niin lapsellinen, mutta hauskaa että elämä oli eri mieltä.

Vauvameditaatioita, osa III

"Oltiin juuri pojan kanssa kävelyllä, tai siis hän nukkui autuaasti liinassa. Ulkona on pikkupakkanen, ei lunta, ohut kuurakerros tekee maailmasta hieman juhlavan. Aurinko oli laskemassa. Kävelin Vantaanjoen vartta ja katselin Tuomarinkylän kartanon maita tois puol jokkee sekä uudenkoreita valkeita, lasikuistisia taloja tällä puolella, ihan rannassa. Äkkiä rakennukset näyttäytyivät mulle tiloina, kuorina jotka sisältävät tyhjän tilan. Pellot näyttivät valtavilta tyhjyyksiltä."

Yllä oleva pätkä löytyi jostain auki jääneestä, nimeämättömästä dokumentista. Kirjoitin sen joskus ennen joulua... Heh! Tämmöistä tämä on, sitä ehtii aloittaa jotain, ja sitten taas mennään. Poika kasvaa hirmuista vauhtia, opettelee hekottamaan, kääntyy mahalleen, tavoittelee käsillään esineitä. On vihdoin oppinut imemään vähän paremmalla otteella, siinä olikin sillä opettelemista ja mulla kestämistä. Kolme kuukautta tuli täyteen joulun aikaan. Ristiäisetkin oli, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Obeliksiksi kun on niin hyvässä lihassa. Nykyään Oo nukkuu öisin jo 5-6 tunnin pätkiä joten mun univelka alkaa helpottaa. Jos se oli tässä se pahin valvomiskausi niin ei se kyllä kauan kestänyt! Kai se on yksilöllistä. Ystävän yhdeksänkuinen tyttö syö vieläkin yöllä kahden tunnin välein. Mutta no, meillä taas on muita haasteita. Mä olen tosi herkkäuninen, mulle on vissiin tässäkin asiassa annettu vaan sen verran haastetta mitä mä jaksan.

Heidi ja Leena, jos luette tätä niin - tulkaahan käymään.

Itkumeditaatio
Vauva on tottunut, ilman omaa syytään tietysti, että sitä kanniskellaan ympäriinsä pari tuntia ennen nukahtamista. Muutoin se itkee. Vanhemmat toteavat, että ei sitä loputtomiin jaksa kantaa, unirituaalien on muututtava. Illalla (tai yöllä...) sängyssä ollessanne pitäkää vauvaa sylissä, mahallaan rinnan päällä tai vieressä niin että käsi on vauvan rinnalla ja kuunnelkaa kun se itkee raivokkaasti ja loputtoman tuntuisesti. Kertokaa hänelle toistuvasti, illasta toiseen, että nyt on nukkuma-aika, olemme sinun kanssasi, rakastamme sinua, rakkaus on aina kanssasi, sinä pystyt nukahtamaan ilman kanniskelua. Pysykää läsnä, rauhallisina ja rakkaudessa. Korvatulpat auttavat :)

Taantumismeditaatio
Makaile ja retkota vauvan kanssa lattialla tai jossain, missä et ole muutoin niin tavannut makailla. Keskustele vauvan kanssa oikein antaumuksella, jokella, muodosta järjettömiä tavuja ja riimejä, ääntele korkealta ja matalalta, hekota ja kyynelehdi, unohda kaikki mitä luulet olevasi. Ei haittaa jos valuu vähän kuolaa.

Maalaan taas

En ole ehtinyt kirjoittaa, kun olen harvat vapaahetket mieluiten omistanut piirtämiselle. Rupesin taas hiljakseen edistämään sitä lastenkirjaprojektia. Kyllä aika ja etäisyys tekee ihmeitä - kun palasin tekstien ja kuvien pariin muutaman kolmen-neljän kuukauden tauon jälkeen, näin heti mikä on pielessä ja mitä on tehtävä toisin. Löysin luonnoslehtiöstä kuvan, jossa tyyli oli mielestäni osunut nappiin: helpon ja hauskan ja rennon näköistä viivaa ja väripintaa, ei semmoista ryppynaamaista hienostelua kuin aiemmat akvarellit. No eivät ne sentään sellaisia ole, mutta verrattuna.

Tuntuu ihanalta. En ole oikeastaan ehtinyt kaivata kuvien tekemistä, se vain tapahtui ja huomasin nauttivani.

Oikeastaan olen toisinaan kirjoittanutkin, mutta en tahdo saada kirjoitettua mitään kokonaisuutta loppuun, kun täytyy jo mennä! Nyt taidan vain julkaista tämmöisen tyngän jotta tulisin päivittäneeksi.

Nimettömyydestä

Viimeksi unohdin kirjoittaa mistä aioin, siitä miten erikoiselta tuntui kun poika oli pitkään nimettömänä. Yleensä kaikilla mun tuntemilla ihmisillä on ollut nimi, ja nyt yksi läheisimmistä oli vaan olento, vauva, jokin poika, ihminen. Tai jokin eläinhahmo tai ulkoavaruuden lähetti, tilanteesta riippuen. Oli oikeastaan hienoa, että tässä on käsillä ja sylissä eli jotain niin määrittelemätöntä ja yksilöimätöntä. Tuntui hyvältä antaa sen olla ilman nimeä, kun nimilappua saa sitten kantaa koko loppuelämänsä, kunnes kuolema siitä erottaa.

Mutta lopulta nimi tuli ihan oikeaan aikaan. Vieläkään en kyllä aina muista käyttää sitä. Ristiäiset varmaan sen lopullisesti vakiinnuttavat, kun siitä tulee julkinen muillekin kuin meille.

Olen taas kiitollinen siitä etten osaa haaveilla. Kaikki ilo tulee nurkan takaa ja yllättää mut joka päivä. Miten jonkun hymy voi tuntua niin ihmeelliseltä? Tai parkuun vetäytyvä surkuhuuli? Tai pelkkä olemassaolo? Nyt se nukkuu tossa nokan alla kantoliinassa ja töhahtelee välillä, se ei nuku syvään koska en ole liikkeessä. Eilen tein pitkän kävelyn joka tuuditti sen ennätyssikeisiin päiväuniin ja yölläkin se vielä nukkui hurjat kuusi tuntia yhteen soittoon.

Isänpäivänä

Poika uinahti syöpöteltyään koko aamupäivän. Meillä on nyt hälle jo nimikin, virallinen nimenanto on vasta ensi kuussa. Se ratkesi kun yhtenä päivänä kyllästyin arpomaan kahden viimeisen vaihtoehdon välillä (miehelle oli ihan sama kumpi nimi otetaan).

Mies osti digitaalisen järjestelmäkameran ja ottaa nyt kuvia sarjatulella. Mäkin olen jotenkin hirmu innoissani kamerasta. Kävimme eilen isänpäivän kunniaksi katsomassa Isä-näyttelyn Jugend-salissa. Miina Savolainen on ohjannut voimauttavan valokuvan metodein ryhmää valokuvauksen harrastajia aiheesta "isyys". Mä repesin kun mies selitti innoissaan, miten ajankohtainen tuo näyttely oli hänen kannaltaan - tietenkin kuuntelin että seitsenviikkoisen pojan ylpeä isä puhuu, mutta sitten valkeni että hän tarkoitti sitä että hän on juuri hankkinut kameran!

Poika kuuluu heräilevän, siitä on ensimmäisenä merkkinä korkea "laulahdus" ja sitten alkaa pieni matala ärinä. Mennään.

Olemassa

Juuri kun tuntui, etten saa pojalta puolen minuutin hetkeä lukea sähköpostia tai lehteä, niin se on pitänyt nukkumapäivän. Nukkui varmaan melkein kahden tunnin päiväunet ja uinuu lisäksi joka syötön jälkeen hyvän pätkän. Mäkin sain päiväunet.

Oikeastaan pojan kanssa on nyt ollut todella ihanaa olla, vaikka se onkin useimpina päivinä tarvinnut koko ajan jotakin. Kai mäkin tarvitsen sen läheisyyttä - ja sitä on vaikea olla liikaa. Unen puute vain vähän verottaa voimia, mutta se nyt on odotettavissa jos tähän ryhtyy.

Jostain syystä en ole juuri saanut migreenejä, vaikka nukun katkonaisemmin kuin koskaan. Mulla on erilaisia veikkauksia, mistä se voisi johtua: hormonit suojaavat mua vieläkin (oksitosiinia ja sitä toista imettämiseen liittyvää hormonia sanotaan rakkaushormoneiksi...). Nestetankkaus pitää pään kunnossa (olen varmaan juonut liian vähän koko aikaisemman elämäni ajan). Olen oppinut rentouttamaan leukani (huomasin taannoin, että mullahan on tapana jännittää kasvojeni alaosaa, ja leuan rentoutus on jo monta kertaa poistanut hieman särkevän, valvoneen olon). Oli syy mikä hyvänsä, en enää stressaa valvomisesta, kun ei tarvitse olla huolissaan, miten selviydyn seuraavasta päivästä kivun kanssa.

Ei sitä voinut kuvitella etukäteen. Siis sitä, miltä tuommoinen lapsi tuntuu. Miten sen kanssa toisinaan tipahtaa ihan käsittämättömän kokonaisvaltaiseen onnelliseen oloon. Joku joskus sanoi mulle, että odota vain, sitten kun lapsi tulee, jää kyllä oma henkinen kehitys ja pohdinta pitkäksi aikaa ihan sivuun.

Joo. Niin jääkin, ihanaa luopua henkisestä kehityksestä ja vain olla olemassa!

Baby steps

Pyhäinpäivänä kävimme eräässä keskustan kahvilassa, tapasin rakkaan ystävän. Poikanen sai kamalan itkukohtauksen heti kun pistin auton parkkiin (en ole vielä uskaltanut lähteä sen kanssa liikkeelle julkisilla). Tuommoiset tilanteet ovat vielä mulle aika jännittäviä... ulkona oli kylmä ja sillä oli sen verran vähän päällä etten tiennyt tarkeneeko se sylissä, joten laitoin sen rattaisiin lampaantaljalle, ja se jatkoi huutoa. Sydän pamppaili kun saavuin kahvilaan hysteerisen vauvan kanssa. Mutta ihanaa on se että se aina rauhoittuu sylissä tai viimeistään rinta suussa.

Olen ihmetellyt, että miten voin liikkua ton kanssa kun se on ”ajan suhteen anarkisti”, kuten jossain sanottiin, se ei noudata tän maailman kelloja, vaan haluaa rinnalle joskus kahdenkymmenen minuutin ja joskus tunnin välein. Mutta harvoin harvemmin (paitsi yöllä). Enkä mä tosiaankaan tahtoisi ruveta toistaiseksi koulimaan sitä minkään maailman aikatauluihin.

Nyt tajuan, että olisin eilen voinut heti rauhoittaa lapsen rinnalla, ja lähteä vasta sitten autosta. Ensi kerralla. Eilinen retki oli tosi opettavainen; ymmärsin jotenkin syvemmin että mun pitää vaan mennä vauvan tahdissa, syöttää sitä ja pitää sylissä tai liinassa aina silloin kun sen on tarvis. Ei saa olla kiire – silloin voin mennä melkein minne vaan sen kanssa. Ja kun vielä opettelen laittamaan sen liinaan kehtoasentoon, niin sitten voin imettääkin sitä melkein milloin ja missä tahansa (ei mua hävetä imettää useimmissa paikoissa, mutta ulkona on liian kylmä imettää ilman liinaa, ja talvihan tässä on edessä, koko sen ajan kun se on pikkuvauva). Poika niin tuntuu tykkäävän mukana kulkemisesta, liikkeessä olemisesta. Eikä se itke jos se saa mitä se tarvitsee. Näinhän sitä on lapsia kuljetettu menossa mukana iät kaiket.

Lisää

Silmiinkatselumeditaatio
Tuijotelkaa vauvan kanssa toisianne silmiin. Vajoa hänen kanssaan samaan tilaan. Siellä on rauha.

Mummo-meditaatio
Äitisi tai anoppisi, vauvan mummo on käymässä. Kuule hänen neuvojaan vauvanhoidon suhteen ottamatta niihin kauheasti kantaa ja pysy samalla rauhallisena, iloisena ja läsnä.

Meditaatioita lapsen kanssa

Lapsi on nukahtanut syliin -meditaatio
Lapsi nukahtaa syliin. Katsele nukkuvan lapsen kasvoja kaikessa hiljaisuudessa.

Imetysmeditaatio
Imettäessäsi ole läsnä kehossasi niin täysin, kuin mahdollista. Älä ajattele mitään. (Tämä sisältyy tietysti näihin kaikkiin meditaatioihin.)

Heräilevä lapsi -meditaatio
Olet lepäämässä, kun lapsi nukkuu. Kuulet, kuinka lapsi liikahtelee. Pysy kehossasi ja tässä hetkessä. Nouse, jos on noustava. Niin kauan kun et nouse, pysy vain hetkessä ja lepää edelleen.

Marssi-meditaatio
Lapsi ei rauhoitu muuten kuin kanniskelemalla häntä huoneesta toiseen. Ole rauhallinen ja läsnä jaloissasi, jokaisessa askeleessa ja askeleen vaiheessa, jonka otat.

Muutenkin koko elämä pikkuvauvan kanssa on kokemukseni mukaan usein meditatiivista. Rauhallista se ei kyllä aina ole, mutta huomaan, miten olennaista on pysyä hetkessä ja kehossa eikä ruveta ajattelemaan menneitä ja ennakoimaan tulevia. Kaikki muuttuu koko ajan, odottamattomalla tavalla.

Sopu

Maito nousi. Huh mikä elämänvoima. Eilen ja tänään sitä on lopultakin tullut niin että poikanen on joka kerta ahmittuaan mennyt aivan tajuttomaksi. Imetysajatkin ovat yhtäkkiä lyhentyneet reippaasti. Eilen illalla ei enää tarvinnut antaa lisämaitoa, luojan kiitos! Olo on helpottunut, ja on jotenkin upeaa että ruumiini voi tuottaa täysipainoisen ravinnon jollekin toiselle ruumiille. Ihanaa, että mieskin suhtautuu kaikkeen tähän maitomeininkiin jotenkin – ihaillen. Niinkin härskin näköinen toimenpide kuin sähköpumpulla pumppaaminen on hänestä vaan mielenkiintoinen.

Kummasti olemme löytäneet aikaa ihostella myös miehen kanssa kadestaan, pitää vaan tarttua hetkeen. Poikanen kuukahtaa – äkkiä tuli takkaan ja vaatteet pois. Tai miten milloinkin.

Mun mielialat ovat tasoittuneet. Olo on jo useita päiviä ollut valoisa. Kai mä olen alkanut sopeutumaan. Musta on tullut - äiti. Ja poikanen on heräämässä autismistaan. Tänään se hymyili monta minuuttia syötyään hyvin ja saatuaan kuivat päälle. Pieni ihme.

Mikä pysyy

Poikanen täytti kuukauden. Tänään mitattiin sen pituus ja paino – kyllä mua huvitti kun sen kallon ympäryskin piti ottaa. Voitte kuvitella miten fiksulta näyttää juuri ja juuri hereillä oleva hapsutukkainen sikiö asiallinen mittanauha napakasti päänsä ympärillä.

Poika oli kasvanut huimasti, noussut keskimittaisesta korkeimmalle pituuskäyrälle. Kyllä se on syönytkin, syönyt ja syönyt, mulla ei ole meinannut edes maito aina riittää, no, nyt tiedän yhden syyn. Välillä pitää syöttää tippa linssissä kun se imee kuin älyttömän lujaa (prkl).

Nämä viikot ovat toisaalta olleet hissuttelua, tissuttelua, mukavaa hiljaiseloa kodin seinien sisällä, ja toisaalta välillä tunteiden vuoristorataa. Onneksi saan mylläköihin yleensä etäisyyden, viimeistään puhumalla miehen kanssa tai soittamalla jollekin viisaalle ystävälle. Tänään nauroin jo katketakseni kun myönsin kaverille, että tässä taannoin oli kyllä yksi väsynyt, migreenin viruttama päivä, jolloin kaduin sydämestäni että olen lähtenyt koko hommaan – mikä kauhea loukku, ja pahemmaksi ja lopullisemmaksi sen tekee se että sitä loukuttajaa rakastaa niin kamalasti!

Pojan kanssa oleminen ei sinänsä ole se vaikein juttu, vaan se että on (usein) niin sidottu kodin seinien sisälle. Ja se että imetys ei ole käynnistynyt niinkuin elokuvissa, se sattuu usein, ja toisinaan maito loppuu kesken. Kun imetys ei suju, se vie mielen matalaksi, ja sen voima tehdä niin on ollut toistaiseksi tosi vahva. Imetys kun on tällä hetkellä aika keskeinen osa sekä mun että pojan elämää, herra kun vielä hörppii päivät pääksytysten, se on se tapa, jolla me ollaan yhdessä. Joskus taisin kirjoittaa siitä, miten ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan – nyt tuo lause on todempi kuin koskaan. Mutta se että maito loppuu, ei tarkoita, että rakkaus loppuu, sen koetan muistaa ja kertoa joka kerta tolle pikkuisellekin. Rakkaus pysyy, vaikka joutuisin tekemään jotain ikävää kuten pujottamaan paidankauluksen pään yli, rakkaus pysyy kun olen toisessa huoneessa, rakkaus pysyy, tää maailma vain sattuu olemaan tällainen alkamisten ja loppumisten maailma.

Kuuluminen

Poikanen tahtoo usein viettää koko päivän tissillä, nukahtaen, havahtuen, imien, nukahtaen... saamansa pitää. Se on aika hellyyttävää. Välillä on pakko nauraa vedet silmissä kun tajuaa että tuo pieni sisäänpäinkääntynyt mytty on roikkunut mussa tauotta koko illan, puolta vain vaihtaen. Sieltä se aika ajoin oikoo laihaa niskaansa naama punaisena, rutussa, hurja hampaaton suu syvyyksiä myöten auki, maitovirrat poskillaan.

Välillä tietysti ihmetyttää, missä välissä pääsisin käymään suihkussa tai syömään. Toisina päivinä poika nukkuu niin sikeästi, ettei huomaa jos hipsin muihin puuhiin. Bloggaamiseen ja sen semmoiseen ei toistaiseksi jää juuri aikaa.

Pojan kanssa on ihanaa olla, jos siihen ikäänkuin suostuu eikä yritä muuta. Kun solahtaa sen kanssa samaan olemisen tilaan. Huomaan kyllä että sieltä on joskus vaikea lähteä liikeelle, tänään en ole käynyt ulkona laisinkaan kun mies ei ole ollut usuttamassa.

Ensi viikolla, jos luoja suo, aion käydä vauvan kanssa parin kaverin luona. Pojan unet ja syömiset ovat vielä niin epäsäännöllisiä, että mua vähän jänskättää.

Mutta kuten eräs ystävä vähän aikaa sitten kirjoitti, loppujen lopuksi missään ei ole mitään ongelmaa. Se lause on nyt auttanut mua silloin kun on ollut oikein haastavia hetkiä. Yhtenä yönä mulla oli migreeni jonka takia en pystynyt nukkumaan, vaikka vauva olisi antanut, ja toistelin tuota tuudittavaa lausetta kunnes sitten kuitenkin vaivuin uneen.

Meitä on kolme

Pitkästä hiljaisuudesta on ehkä joku jo voinut jotain päätellä.

Olen jo istunut tässä ainakin viisi minuuttia puolukkapiirakkaa (äiti toi rotinoina) ja mustaa kahvia nautiskellen. Kutsu käy kyllä hetkellä millä hyvänsä, sillä tuo poikanen on saanut jostain päähänsä, että yöllä nukutaan, ja aamuisin, päivisin ja iltaisin vastaavasti tankataan. No sehän käy meikäläisille ihan loistavasti. Mikäpä häntä on palvellessa kun on virkeä olo ja hyvä meininki. (Tietysti palvelun on pelattava, vaikkei aina olisikaan).

Poika on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen. Se tuli toisesta maailmasta tähän maailmaan aikamoisella rytinällä varhain sunnuntai-aamuna. Minä heräsin lapsiveden menoon neljän korvilla ja heti alkoi supistella aika tiheään. Soitettiin Kätilöopistolle ja kysyttiin, tullaanko. Kätilö sanoi, että olkaa kotona jos pystytte. Kymmenen minuutin päästä käskin miestä soittamaan uudestaan, että nyt kyllä vaimoa jo ponnistuttaa. Sitten ei aikailtu. Sairaalassa mentiin suoraan synnytyssaliin, housut pois ja kätilö tunnusteltuaan sanoi, että nyt se syntyy, ponnista. Parinkymmenen minuutin kuluttua makasi pitkä laiha poika mun rinnalla, kaiketi lopen järkyttyneenä, vähän kuin äitinsäkin. Koko hommaan oli kulunut kaksi ja puoli tuntia.

Jos nyt synnytykset voivat olla helppoja, niin tämä varmaan oli sitä. Hurjin hetki oli kai se kun olimme vielä kotona ja yksi supistus yltyi viimein niin kovaksi etten tahtonut pysyä enää tolpillani. Minuun iski ajatus, että ”tästäkö nämä nyt vielä pahenevat seuraavat 7-30 tuntia” (mun mielikuva siitä, miten ensisynnytys menee). Silloin tunsin tiettyä epätoivoa – mutta se olikin sitten siinä se kovin kipu. Aloin huutaa joka supistuksella kovaa ja matalalta (tai ehkä sitä voisi kutsua HYVIN äänekkääksi hengitykseksi!) ja huusin koko matkan sairaalaan – mitä parhainta kipulääkettä, suosittelen kaikille! Kipu oli vain kova, ei enää sietämätön. Ja ponnistaminen nyt oli suorastaan miellyttävää supistuksiin verrattuna. Mies sanoi, että ponnistaessa ilmeeni oli koko ajan todella ällistynyt – niin oli kyllä olokin. Ja kun poika laskettiin mun rinnalle, en tuntenut suurta rakkauselämystä vaan suurta hämmästystä.

Pakko myöntää, että olen aika iloinen ja ylpeä siitä, miten synnytys meni. Siksi kai kirjoitan siitä näinkin yksityiskohtaisesti. Olen ainakin jossain asiassa lahjakas!

(Tässä välissä kävi kutsu)

Nyt on jo ilta. On ihmeellistä ja hauskaa katsella poikaa ja viettää aikaa sen seurassa. Usein itsekin tipahdan ajatuksettomaan olemisen ja ihmettelyn tilaan. Rakkaus on alkanut hiipiä välillemme tässä päivien kuluessa. Tai eihän tuosta kääröstä tiedä, ei se varmaan mitään tai ketään erityistä vielä rakasta, se vain on rakkaus.