No nyt en ole kypsänä.

Olin sunnuntaina Katjan raakaruokakurssilla tai -brunssilla tai miksikä sitä nyt sanoisi. Ihana ja inspiroiva ja hyvin herkullinen iltapäivä. Täytettyjä herkkusieniä, kesäkurpitsa"pastaa" pähkinäkastikkeella, suklaakakkua masikkamoussella. Nyt pähkäilen pähkinöiden ja kasvisten ja kehnon blenderini kanssa, mitä kääk sitä seuraavaksi ateriaksia keksisi... ideoita on, mutta ne tulevat ja menevät, ja puuttuu kuivuri, puuttuu kaikenlaista! Eilen tein itselleni ja lapsille aika onnistuneen raakakeiton porkkanoista, pähkinöistä ja siemenistä sun muusta mitä kaapista löytyi, poikakin suostui syömään sen, hokien "ihmeellisen makuista" - mutta kahden tunnin kuluttua meillä kaikilla oli kova nälkä, hahhaa! Hiukan tuhdimpaa pitää opetella tekemään. Luulin kyllä laittaneeni aika tavalla sitä oliiviöljyä...

No, tämä on tämmöistä opettelua. On hauskaa katsella itsessään sitä joka pitää kiinni vanhasta (en tarkoita että ruuan kypsentäminen tms olisi vanhaa sinänsä, vaan ne omat tavat ja kiintymykset ja käsitykset, olivat ne mitä hyvänsä). Se on aika hyvä karikatyyri, puupää, ei voi laittaa näin paljon pähkinöitä kun niiden kilohinta on ainakin 14,95e, turha edes yrittää kun en kuitenkaan keksi mitään ja hyväähän tää on nyt mutta entäs kun syöt tätä kolmatta päivää.

Mutta tietysti vielä hauskempaa on kun ei pidä kiinni. Päivässä tuntuu olevan kovin vähän tunteja siihen nähden mitä kuvittelee tahtovansa tehdä. Kuvittelun pilvi on onneks häilyvä ja ohut, läpinäkyväkin usein. Sen läpi... teen mitä teen. Kohta meen laittamaan muhevan salaatin, ja ehkä eilisen kokeilujen jäljiltä jääkaapista löytyy kummallinen kastike tai kaksi.

Puhdasta raivoa

Viikonloppuna olin lopen kyllästynyt ja raivoissani. En oikein ymmärtänyt mistä se raivo tuli, sille ei ollut mitään selkeää syytä. Mä en halua tätä elämää! Juu, kyllästynyt perheeseen, itseeni, toisten hoitamiseen, mutta myös vain jonkinlaista puhdasta raivoa täynnä.

Kyllä mä pari kertaa muillekin ärisin kun se ei vaan pysynyt sisällä mutta aika paljon sitten vaan oleilin sen olon kanssa ja olin kuulolla. Oloon liittyvät vihaiset ajatukset oli aika vahvoja ja kuuntelin niitä toistaen "se oli ajatus". Tukalaa, voin kertoa, mutta paljon helpompaa kuin se että olisin pääsääntöisesti huutanut ja paiskonut tavaroita, kun se ei yleensä paranna oloa. Siivosin, järjestelin, välillä vihaisesti, mies ehdotti että ottaisin lauantai-päivistä vapaapäivän itselleni, kun hän siis on viikolla pitkät päivät töissä. Sopiihan se! Vaikka olin niin vihainen että hädin tuskin pystyin myöntämään että sopii.

Oloja tulee ja menee, kuten tiedätte. Tuli maanantai-aamu, ja rauha. Ei tietoakaan siitä sietämättömästä energiasta. Ihanat lapset, pitkä leppoisa päivä, rauhallinen olo. Järkevä olo. Mennään päivärutiinin mukaan, säännölliset ruoka-ajat, vapaata leikkiä, ulkoilua. No sitä semmosta. Ja kas, ensimmäistä kertaa tuo kohta-yksivuotias nukkui vain yhdet päiväunet ja MENI AIKAISIN YÖUNILLE, joten meillä oli illalla pari tuntia täysi rauha ennen omaa nukkumaan menoa. Ihmeellistä! Juuri tuo asia on mua ehkä eniten riivannut, että illallakaan ei ole hetken rauhaa, ja mä en osaa mennä sillä sekunnilla nukkumaan kun vauvakin menee. Väsyn kun en nuku tarpeeksi. Jne. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa, taas.

Rauha on edelleen. Jotenkin näen, että vaikka tapahtumilla ja tunteilla oli kaikenlaisia... "sisältöjä", jopa "käänteitä", ne eivät välttämättä olleet lainkaan sitä miten mä ne tulkitsin, eivätkä, miten tän nyt sanois; MEILLÄ EI OLE AAVISTUSTAKAAN MITÄ TAPAHTUU. Pinnan alla, niinku. Kuvittelen että tästä on kyse. Mutta se viikonlopun energia, se oli vain voimaa, joka nyt sai seurakseen sen verran älykkyyttä että sillä oli mahdollisuus muuntua... siksi tai täksi tai tuoksi, joksikin uudeksi jonka aika vain oli nyt, eikä vanhassa ollut mitään vikaa mutta se oli vain aikansa elänyt. Noh, ihan liikaa sanottu tämäkin, arvailua, en tiedä mistä oli kyse. Loppujen lopuksi tietysti... ei-mistään.

Mikähän muuten on raivo-sanan alkuperä? Pitääpä tutkia. Vähän samanlainen sana kuin riemu. Jotenkin puhdas, ei-arvottava ilmaus.

Edit: Hehee. Raivo, takaraivo -> pääkallo. Pääkoppa, kuppi, malja, kuppi nurin, malja vuotaa yli.

Omakuva

Olen ajoittain katsellut tätä kroppaa ja tuntenut erinäisiä vähäisiä paineita ja levottomuutta siitä että se on muotoutunut eri malliseksi kuin ennen raskauksia. Mulla on itsestäni tietty kuva vahvana ja jäntevänä ja tietyn mallisena - siihen kuuluvat leveät hartiat, kapea vyötärö, litteä vatsa ja niin edelleen. Painan hiukan vähemmän kuin ennen lapsia, liikun paljon, mutta kilot ovat kumminkin asettuneet eri paikkoihin. Se kuva jota katson peilistä, se herättää kaikenlaista tyytymättömyyttä, hyväksyntää, sisuuntumista ja niin edelleen. Että muuten hyvä mutta tuon vatsan kun saisi... no joo, osaatte kuvitella. Harvalle naiselle nää mietteet kai ihan tuntemattomia on. Miehistä en tiedä. Pitäisikö... mulla olla jotenkin parempi, armeliaampi kuva itsestäni? Samalla olen tuntenut, että tää pohdinta on jotain... ylimääräistä, siinä on jotain, hm, epätodellista.

Eilen se iski, lauseena:

Mitäs jos mulla ei olisi ollenkaan kuvaa itsestäni?

Mitä jos! Mihin sitä tarvitsen? Ja onko mulla edes! Mikä se semmoinen kuva on, missä?

Hei kevät

Kevät kaikessa. Uusia ideoita, uusia aloitteita, uusia mahdollisuuksia, uusia taitoja. Tyttö 10kk kävelee kohta, se on ottanut jo muutamia askeleita. Ammatillisesti, no, hieman itsenikin yllättäen olen saanut lähetettyä lastenkirjaani kustantajille. Vastauksia ei ole vielä tullut kuin yhdeltä (joka ei sitä huolinut – harmi heille ;)). Lisäksi huomasimme erään ystävän ja kollegan kanssa että nyt voisi olla oikea aika startata jotain uutta, ja eipä siitä sen enempää vielä... ja asumisenkin suhteen on uusia ideoita ja lisäksi ilmennyt jopa konkreettisia mahdollisuuksia.

Mutta isointa on se että sisäisesti, tai mikä sisäinen, en tiedä missä sijaitsee, jotain on avautunut ja avautumassa. Olen ollut lasten kanssa kärsivällisempi, kaikkiaan mulla on ollut vakaampi mutta kevyempi, olemattomampi olo. Aamulla meinasi tulla migreeni, kihinä takaraivolla, mutta siinä vauvaa syöttäessä laskettelin ne voimat jalkapohjiini ja kipu hävisi sen sileän tien. Uhri maaemolle! Jotain semmoista että... elämä on, kuten aina, tavattoman epävarmaa mutta jokin minussa liikkumaton tiirailee tätä kaikkea. No, kuinka muusta voisikaan olla kyse? Se asia vain avautuu eri aikoina eri tavoilla, eri syvyyksillä. Eri sanoillakin. Hyvää tuntematonta, pysy valppaana!

Luomista

Mies tuli kotiin viikon matkalta. Hiljaista. Kaikki muut nukkuvat ja mulla on melkein kymmenen tunnin unet pohjalla, voin ja jaksan äkkiä tehdä ihan mitä huvittaa. Mä en ole jaksanut kirjoittaa tänne. Ei niin että olisin ollut (ainakaan koko ajan) kuolemanväsynyt, mutta koneella istuminen ei virkistä tai rentouta tarpeeksi, niinpä olen yksinäisinä vapaahetkinäni tehnyt jotain muuta - lukenut taas lempikirjaani Pimeyden vasen käsi (Ursula LeGuin), joogannut tai syönyt tai siivonnut tai ollut vaan.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet hyvin rankat mutta en jaksa kirjoittaa siitä, juuri nyt ei vaivaa mikään.

Mussa väreilee hiljaisesti hyvin tuttu tunne, miksi sitä sanoisi... luomisen tahto, tekemisen polte, kauneuden kaipuu. Siinä on juurikin vivahde kaipuuta, mutta se on hyvin kaunis ja inspiroiva tunne. Joskus ei ole mahdollista ilmaista sitä, kovin suureellisesti ainakaan, ja silloin voin vain pidellä sitä, olla siinä tunteessa. Katsella kynttilän eloa lapsen tekemässä pilttipurkkilyhdyssä, antaa silmien kuljeskella luonnon lumiteoksissa, ihmetellä roikkuvien pyykkien outoa harmoniaa, havainnoida muotojen ja tilan väreilyä näkökentässä, riippumatta mitä siellä näkyy. Niin se tunne päivittyy nykyhetkeen ja kaipuu katoaa. Luominen jatkuu.

Nyt poika heräsi ja pyytää lukemaan kirjaa. Got to go.

Huhuu

Se, mistä voisi kirjoittaa on kauneus, rakkaus, ihmettely, se mikä naurattaa

mutta juuri nyt en ole niitä tulvillaan, vaan

on jotain hiljaista,

vetäytyvää.

Avaan, näköjään, tän ikkunan nyt kuunnellakseni, en kertoakseni.

Hm

Oli mulla aihekin.

Mutta kovin on hiljaista. Sitä kuunnellen.

Kokemusta

Yksi pieni juttu. Pieni juttu, iso harmitus. Siitä vain että toinen lähti käymään jossain... ja jotain. Kohtuutonta, täysin epäreilua, mutta tahdon velloa, syyttää. Ja juuri nyt kun sanon tän, huomaan ettei se ole totta. Ei mua enää harmita. Puristus sydämen kohdalta on äkkiä poissa. Idea siitä että loppupäivä jollain tapaa seuraa tätä hetkeä, onkin... hivenen innostava. HÖ!

Lämmitän saunan. Juu.

Tyttö istui rattaissa ja katseli. Alastoman vaahteranrungon juureen oli valahtanut häikäisevä hame ja yö oli jäädyttänyt sen siihen, lähes täydelliseen ympyränmuotoon. Haravoimme ratisevia, neonkeltaisia lehtiä suurelle pressulle, jonka mies välillä kokosi kulmista ja veti perässään tunkiolle.

Kasvimaan sinikelloilla oli jäästä karvaiset hunnut. Ihmeitä kolmivuotiaalle. Vesisaavin pinnalta haalittu jää on "kato, lasia joka menee rikki". Hän vetää ruohonkorsia huuliensa läpi, pureskelee niille jähmettyneitä pisaroita. Äiti varoittaa haavoista. Poika ehkä lopettaa, mutta vasta oma kokemus opettaa. Tänään, aamiaisella, hän kaatui ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa taaksepäin keikkuessaan tuolilla.

Minä kaaduin sillä tavalla varmaan vielä kymmenen vuotta sitten.

Terveisiä elämästä

Olo on tasoittunut. Ilon keskelle ei ole tunkenut epätoivoisia hetkiä. Tietenkin on kaikkea, ärtymystä, epätietoisuutta, raivoakin kolmevuotiaan sinnikkäästä uhmasta, väsymystä, mutta kaikki sellainen unohtuu saman tien. Tuntuu kuin mulle olisi tapahtunut... jotain. Yhtäkkiä on helppo syödä sopivasti, syödä vain vähän makeaa, helppo mennä nukkumaan jos ei kauhean ajoissa niin sopivaan aikaan kuitenkin, helppo keskeyttää rennosti, ei repien, jokin homma johon tuppaan jumiutumaan. On vähän helpompaa rentoutua silloin kun huomaan jännittäväni. On ihanaa olla läsnä joka solulla kun laittelen tavaroita paikoilleen. Joo, olen ruvennut siivoamaan, sekä järjestelemään tukkeutuneita komeroita ja koloja, että ylläpitämään jokapäiväistä järjestystä tässä kodissa. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni nautin siitä, huomaan että se onkin ihan olennainen osa sitä että viihdyn tässä kotiäidin roolissa. Turhautuneita hetkiä on vähemmän, heh, ainahan voi siivota ja se on aina palkitsevaa.

Ja rakasteluun on tullut jokin uusi juonne, rentous, hauskuus, ihanuus. Sekin vielä! Voisin kirjoittaa tästä enemmänkin, mutta toisaalta se ei tunnu luontevalta - en tiedä kumpaa se on, sitä että näistä ei "sovi" kuulutella vai sitä että se on aidosti meidän keskinen asia. Itsestäni voin kumminkin sanoa että... on helpompaa olla läsnä juuri sille mitä tapahtuu, eikä toivoa ja odotella jotain mitä mun mielestä pitäisi tapahtua.

Mies! Kosketa sitä naista ihan kaikkialta, älä keskity, älä erikoistu, älä vaadi, älä jämähdä tekemään jotain hyväksi havaittua, viilamaan jotain pistettä. Nainen on kaikkialta palava! Ihan kaikkialta. Ei sinun, mies, tarvitse olla "taitava" tai jotain muuta sellaista, ainoastaan auki, tunnusteleva! Niinkuin mies on herkkä, ei naisellisen herkkä vaan toisella tavalla, jota minä en osaa kuvailla. Ehkä sille olisi jokin toinenkin sana, täsmällisempi. No, se kuitenkin vetää naisen polvet veteläks. Naiset, voitte täydentää... :)

Ja Jumala loi teekupin

Jokin uusi ulottuvuus on avautunut sellaisesta asiasta...äh. Eikun jokin sumun kerrostuma taas on hälventymässä, sen takana oleva asia on aina sama. Aina uus.

Tahtoisin kertoa jotain siitä mitä se sumu nyt oli. Sumutusta. Ja mitä valkeni. Mutta äkkiä se tuntuu aivan älyttömän vaikealta. En löydä sanoja sinne päinkään. Oivallus on kuitenkin ollut kirkkaana, iloisena, kevyenä mussa. Se on helpotusta joka tietää ettei mitään vaikeutusta ollutkaan joten... ei oikeastaan ole edes helpotusta. Mitä jää?

En näemmä pääse lainkaan alkuun, kertomaan mitä olen kertomassa, jatkaisinko vielä jollain hämärillä vertauksilla?

Katsotaan mitä tulee. Huoleton olo. No, hei: raamatunlause! Tai ei edes raamatunlause, vaan idea jonka olen liittänyt kristinuskoon mutta joka ei ole minua onnistunut aiemmin puhuttelemaan koska olen yliherkkä imelälle. Että kelpaan jumalalle/Jeesukselle/taivaan valtakuntaan juuri sellaisena kuin olen, minun täytyy vain uskoa herraan jeesukseen ja antaa elämäni hänen käsiinsä, tunnustaa syntini. Ei tarvitse olla synnitön. No! Siinä teille hämäryyttä kerrakseen! (Se on mun kokemukseni, muilla muut kokemukset.) Mutta! Tajusin tässä taas, mutta jotenkin uudella voimalla, että mun ei tarvitse päästä eroon tästä niskajännityksestä tai siitä että säikähdän kovia ääniä helposti tai kiroilen tai siitä että joskus ruumiin tuntemuksiin palaaminen on mulle hankalaa... ja että sitten kun olen voittanut nämä esteet, voin olla rauhassa, valaistua, vaikka.

En ole koskaan valaistumisesta piitannut, se on mulle vain abstrakti idea. Mutta näköjään se idea piileskelee munkin psyykessä vaikkei ehkä sillä nimellä, ja välillä huomaan että olen mielessäni pyrkimässä ideaalitilaan.

Tutkija jotka tavoittelee absoluuttista nollapistettä, päästen yhä lähemmäs, lähemmäs, erottavien asteiden ja niiden murto-osien käydessä yhä vaikeakulkuisemmiksi. Tärkeämmiksi. Läpipääsemättömiksi.

Teoreettinen ja käytännöllinen mahdottomuus.

Ja sitten tapahtui ihme!

Kelpaan juuri tällaisena kuin olen, juuri nyt, Jeesus, halataan! Ei se mitään vaikka olit mies joka kuolit parituhatta vuotta sitten, mä en nyt just muista mitä mieltä mä olen asioista. Tää on armoa, mutta aivan armotonta menoa. Ei ole kyse minusta, ei ole mitään mitä hyväksyä saati jättää hyväksymättä.

No ei ihme että tätä oli vaikea sanoa, eihän tätä voi sanoa. Voi vaan olla.

Hei alkuräjähdys tapahtuu muuten nyt, ihan hiljaa, heittää atomit ilmaan ja simsalabim, ne järjestyvät noiksi syysauringossa kylpeviksi kultaisiksi vaahteroiksi.

Hunaja leviää teekuppiin.

Tasapainosta

Vien tavaroita kirpputorille. Roskiin. Kierrätykseen. Lähettelen lainattuja kirjoja niiden omistajille ja soittelen ihmisille josko he tarvitsisivat sitä tai tätä kapistusta. Pitkään talveen täytyy varautua tyhjentämällä varastot.

Vauva on ruvennut heräämään aamuneljältä tunniksi, pariksi. Iloisena ja virkeänä. Mellastuksen ja ähräämisen perästä nukutaan vielä ehkä tunti, levottomasti, ja sitten alkaakin uusi päivä. Juhuu. Mutta oma unettomuus ei ole päässyt iskemään muhun, paitsi ajoittain mutta osaan jo hoitaa sen pois joogaamalla ja rauhottumalla, niin tiedän hyvin että kun selvisin viimeksi siitä että en nukkunut juuri lainkaan, vähäisemmät unien menetykset eivät mua kaada. Väsyttää, tietenkin, ja joskus jos mies soittaa iltapäivällä että "mulla menis vielä pari tuntia kun tää yks budjetti pitää saada tänään kasaan" niin "okei, tule kun ehdit, kulta" juuttuu kurkkuuni ja tuntuu hetken että nyt romahdan tähän paikkaan. Se romahtamisen houkutus on valtaisa, sillä hetkellä mikään ei tunnu niin houkuttelevalta kuin... mitä? Atomini hajoaisivat, hajoaisivatko elektronitkin? Äidistä jäisi vain laulavia säikeitä jäljelle. Houkutusta on kuitenkin ollut ihmeen vähän. Itse asiassa, vain pari kertaa, ennen sitä riitti. Mä en ole... henkisesti väsynyt. Mulla on tilaa. Mä olen vapaa. Vaikka onkin pallo molemmissa jaloissa.

Outoa että kahden kanssa on melkeinpä helpompaa kuin yhden. Heti kun sanon tän, löydän paljon perusteluita miksi näin ei ole, mutta silti tuntuu siltä. Olen kai vaan suostunut tähän tilanteeseen perusteellisemmin.

Mun kaikki omat hetket kuluvat joogatessa. Tai pilateksessa. Tai chi kungissa. (Tai facebookissa :)). Sillä tavalla mä luon sitä tilaa. En tietenkään luo, mutta havaitsen sen. Pysyn siitä tietoisena. Tiedän, olen kokeillut, että jos en tekisi harjoituksiani, eläisin nyt aika synkkää, levotonta, unetonta uupunutta aikaa. Joskus riittää että tekee pari harjoitusta viikossa, nyt pitää tehdä kunnolla ja joka päivä, muuten alkaa kierre. Välillä alkaakin mutta osaan katkaista sen, joten... kierrettä ei ole. Mun psyykelle nää lasten syntymät ja vauva-ajat ovat näköjään niin hirmuisia mullistuksia että saan todella tehdä töitä pysyäkseni jonkinlaisessa tasapainossa. Onneksi sen kaltainen työ on lopulta ei-työtä, ei-tekemistä, tyhjää, tilaa. Öh.

Hiljainen hetki. Jokin mitä juuri kirjoitin, kumisee tuolla sisuksissa. Tuntuu hyvältä, vähän kuin mua hierottaisiin sisältä päin.

Eli... joudun siis hirveästi ei-ponnistelemaan jotta en tekisi koko ajan liikaa töitä!

Tuulee

Yllättävä rauhallinen hetki. Pihaamme on pesiytynyt jo usean päivän ajan karavaanareita pohjoisesta, mutta yhtäkkiä kaikki ovat jossain, minä ja nukkuva vauva vain kotona. Ihmeellistä kun saa olla yksin sisällä eikä tarvitse edes kokata kenellekään. Tuulee sisään kaikista ikkunoista, savu tuoksuu, en jaksa ajatella niitä metsiä. Mitä muuta tässä hullussa maailmassa voi tehdä kuin koettaa säilyttää pienen rauhallisen saarekkeen, nykyhetken kokoisen?

Viime yönä se oli vähän haastavaa, mietin joutavia pyöriessäni hikisissä lakanoissa, ja aamuinen tekstiviesti selvensi, että mitään mietittävää ei olisi ollutkaan. (Vaikka eihän siihen oikeasti tekstiviestiä tarvita, mutta nyt siitä kyllä oli apua :)). Tiedän jo, että ennen matkaa nukun pari yötä huonosti. Enkä stressaa siitä, että vähän stressaan.

Parhaat oivallukset, tai kirkastumiset, ovat usein paradokseja: siedän itseltäni yhä vähemmän onnettomana olemista. Mutta jos sitten olen onneton, siedän sitä yhä paremmin. Haha!

Hoksasin tässä yksi päivä että "muutoksen tuulet" on ihan kirjaimellinen sanonta. Että tosiaan, tuulihan aina kertoo, että säätila on muuttumassa. Nyt tämä kummallinen helle on kai vaihtumassa johonkin coolimpaan. Päivät näyttävät! Ja tänä kesänä tuuli tuo kirvoja, perhosia, kaukaisten tulipalojen savuja. Vauva on ulkona vaunuissa, nyt jo hereillä, kuuntelee ihmeissään tuulen ääniä, katselee lehvästön villiä liikettä, tavallisesti se olisi jo huudellut äitiä hakemaan pois.

Hurjaa että tuuleekin! Näyttää kuin pensaat olisivat lähtemässä juuriltaan! Mitähän!

Jotain

Kirjoitin eilen, mielestäni lennokkaasti, tytön kastajaisista jotka olivat lauantaina, pihalla sateen ja myrskyn keskellä. Jouduin keskeyttämään kirjoittamisen, talletin, mutta nyt on teksti tiessään. Harvemmin mua tällaset harmittaa mutta nyt kieltämättä hieman. Enkä millään viitsi ruveta rekonstruoimaan tekstiä muististani. Sanon vain jotain mitä en siinä ehtinyt sanoa: olipa hienoa nähdä mulle eri yhteyksistä tutuksi tulleita, rakkaita ihmisiä yhden pöydän ääressä. Välillä vain pysähdyin tuijottamaan ja huokailin onnesta, kun sain heidät kaikki yhdellä kertaa havaintoni piiriin. Kuinka kaunista!

Tervehdys

Voitte varmaan arvata (mikäli täällä joku vielä käy), miksi en pahemmin kirjoita. Kyllä, elämä on täyttä! Kastajaiset lähestyvät ja teettävät paljon pientä säätöä joka täyttää ne hetket jolloin joku ei kutsu mua. Ja loput hetket taas... käytän joogaan tai chi kungiin tai hiljenemiseen. Niillä pysyn tolkuissani, enkä pelkästään tolkuissani vaan aika onnellisena. Nyt poika on kipeänä ja on vähän tylsää kun emme ole päässeet ulos. Odotan miestä kotiin suunnistamasta, jotta saan vähän haukkaata raitista ilmaa.

Sataa.

No joo, poika ehti piirtää kalsareihinsa, tietenkin, sillä välin kun keskitin katseeni hetkeksi ruudulle.

Tänään mulla oli tilaisuus istua hiljentymässä vähän pitempään, melkein tunnin. Pian aloitettuani alkoi selkää ja hartioita hieman särkeä. Olkapäät ikäänkuin kiristyivät eteenpäin. Se oli läpikotaisin tuttu tunne, en paljon siitä häiriintynyt, kuuntelin vaan. Jossain tunnin lopulla jotain alkoi yhtäkkiä tapahtua, mun läpi kulki energia joka asteittain suoristi selän, niskan, veti hartiat alas, lapaluut loksahtivat oikeille paikoilleen, olkapäät rennoiksi taakse, tuli tilaa, tilaa.

Semmoistahan tää on. Turha yrittää mitään. Asiat tapahtuu lopulta kumminkin itsestään.

Kerrontaa

Syön vaniljahalvaa ja keinuttelen puoliksi nukkuvaa lasta sitterissä oikean jalan isovarpaalla. Äsken tehtiin miehen kanssa ateria jämistä, se oli herkullisin pitkästä aikaa, kuten jämäateriat aina. Eilen keitettyjä jääkaappikylmiä, kuorestaan muljahtavia pehmeitä maa-artisokkia (mmmm!), nokare katkarapusalaattia rapsakoiden salaatinlehtien päällä, siivu savusiikaa, muutama suolainen pekoninsuikale, hieman yrttistä kanaa kylmänä, nopeasti pannulla käytettyä vihreää (jo punertunutta) paprikaa ja punasipulia. Lapset nukkuivat, me söimme juttelimme... mistä? Hmmm. En muista, oli mukavaa.

No, nyt tyttö ilmaisee että tahtoo vuorostaan ruokailla, kirjoittaminen keskeytyy.

Ei, nukahtikin vielä, hehee! Tää on tätä!

Halva on ihanaa. Voisin syödä koko purkin. Se on kyllä tehty valkoiseen sokeriin, tuloksena saattaisi olla humala ja krapula, joten... öö, otan vielä ihan pikkuisen...

Äsken vietimme hellepäivää pihalla. Mies ja poika leikkasivat nurmikkoa (voitte kuvitella miten paljon apua pojasta on siinä kun hän tahtoo työntää leikkuria yhdessä isän kanssa), vauva nukkui ja huomasin taas tilaisuuteni tulleen. Eräs ystävä on opettanut mulle muutamia chi kung -liikkeitä, joita olen vastikään ruvennut tekemään päivittäin. Ne kuulemma energisoivat kummasti, vaikka tekisi vain viisi minuuttia päivässä... luulen että se on totta, mutta minä vielä vähän haen tuntumaa niihin kun se on niin uutta mulle. Rupesin "seisomaan ja heiluttelemaan käsiäni" (kuten eräs kaveri selitti mulle chi kungia) siinä nurmikolla, vaahteran lehvästön välkähtelevässä varjossa. Voi, oli hyvä olla ja huojua kuin puu! Kesken harjoituksen mulle välähti yhtäkkiä mieleen että voi, olen unohtanut kastella vasta kylvettyä kukkamaata, mitenköhän maan sisällä olevien taimen alkujen on käynyt. Päätin kuitenkin rauhottua ja tehdä treeniin loppuun, ja kahden minuutin kuluttua, tehdessäni tiger's mouthia, siihen asti pilvetön taivas jyrähti. Näinkö mun sadetanssini tehosi!

Mutta ei se (huom, se) ole vieläkään satanut, vaikka pilvistyi nopeasti, jyrähteli varoittavasti ja kiiruhdimme jo keräämään kirjat ja peitot sisälle. Niin että ei siinä mitään ihmeellistä sattumaa ollutkaan. Mukava vaan olla tässä ja kirjoittaa niitä näitä, kaikki muut nukkuvat ja nyt näen minäkin hetkeni tulleen, jalat ylös!

Kotiäidin solmu

Toukokuinen kesäpäivä kotona. Ollaan kaikki vähän kipeinä, mieskin tuli töistä kotiin jo puoliltapäivin. Pikkutytöllä on jo nimi, luultavasti olemme päättäneet sen, ja opettelen kutsumaan häntä sillä. Ei se varmaan salaisuutena pysy kun ristiäiset on vasta reilun kuukauden päästä.

Tänään oli pari hetkeä kun asiat tuntuivat karkaavan käsistä - yhtä aikaa poika huutaa että pissasi lattialle, keitto kiehuu kattilassa yli, vauva itkee kun ei ole saanut huomiota minun ruuanlaittopuuhieni aikana... ja pari muutakin asiaa on jotenkin hullusti ja kiireellisesti kesken, mahaan kertyy kireä solmu. Kurkkuun sattuu ja lämpö tuntuu nousevan, yritän kiirehtiä joka suuntaan. Samalla tiedän koko ajan että kaikki on hyvin, mikään näistä tilanteista ei ole oikeasti vakava, kaiken voi tehdä vuorollaan. Solmu tulee silti, aina se tulee. Laitan käden mahan päälle ja se helpottaa vähän. On niin monia tapoja joilla se löystyy vaikka taipumus yhä pysyy... sitkas taipumus! Mies, jolla on takuulla omat juttunsa, ei hän ikinä hermostuisi tämmöisestä. Kestää uhmaikäisen kohtauksetkin tyynesti ja rakentavasti. Lopulta ruoka on valmis, pojalla kuivat housut, vauva makoilee kylläisenä ja rauhallisena ja meillä on keittolautaset edessämme. Silmäni osuvat Kirkko ja kaupunki -lehden ja etusivulla lukee jotain sellaista kuin "Arjessa piilee suuri mysteeri". Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Yllätyksekseni nirsossa iässä oleva poika alkaa pistellä linssi-porkkana-mustatorvisienikeittoa hyvällä ruokahalulla ja kehuu: "Tää on makusta!" Ryhtiliike ruokailuasioissa alkaa nähtävästi tepsiä - ruokailu loppuu sillä hetkellä kun poistutaan pöydästä, vaikka ei olisi syönyt mitään, ja syödä saa seuraavan kerran sitten seuraavalla ruualla. Ruokailusta tulee oikeus eikä velvollisuus. Minä syön ja nautiskelen, höpöttelen pojan kanssa, keitto on hyvää, näen että lapset ovat hyviä, ja kaiken hyvän kukkuraksi mies tulee kotiin ja lapset menevät päiväunille.

Siellä ne nyt ovat, rattaissa ulkona vierekkäin ja mies lueskelee vieressä, aurinkotuolissa, flunssaisena mutta jotenkin rennompana kuin aikoihin - pitkä yhdistetty sairasloma ja isyysloma teki tehtävänsä. Näin tämä "arki" rullaa, mitä se sitten onkaan, tulee tilanteita ja tilanteita. Nyt on tämä tilanne: sohva, kone jonka suljen aivan kohta, iso tyyny jolle aion heittää jalkani. En tiedä onko unen aika vai vaan rauhallisen hengittelyn, solmun sulattelun.

Älyttömän hyvä idea, saa käyttää!

"Viime aikoina hän oli harkinnut pudistelevansa pölyt vartijanhatustaan ja asettavansa sen joka aamu tuonne kivelle ja siemeniä sen lierille, niin että linnut tottuisivat laskeutumaan sen päälle. Lopulta hän voisi panna hatun päähänsä ja kävellä ympäriinsä tiaisparvi päänsä päällä pelkästään omaksi höynähtäneeksi ilokseen." Barbara Kingsolver: Täyttymysten kesä

Tiedotus :)

Tyttö syntyi 18.4. Vahva ja valpas ja kaunis on. Elämä on lähtenyt mukavasti rullaamaan. Ihanaa kun voi ottaa nyt rennommin. Ja kun menee kovasti härdelliksi niin sanon "all this shall pass". Se lause nousee nyt usein, siinä on helpotusta ja iloa hetkestä ja hitunen haikeuttakin.

Sattumaisia

Tämä on Hiljaisen tienoon kolmassadas merkintä. Keitähän kaffet sen kunniaksi!

Eilen, 9.4.2010 oli laskettu päivä. Aamusta asti tuntui siltä ettei se tänään tapahdu. Äitini tuli hoitamaan poikaa ja minä lähdin miehen kanssa kahdestaan hoitamaan pari asiaa Malmille. Hetken mielijohteesta kävelin kultasepänliikkeeseen ja otin lävistykset korvalehtiin. On minulla ennenkin ollut, mutta reiät ovat kasvaneet umpeen vuosia sitten. Sain uutta kimallusta. Tuli hyvä olo. Kuinka sopiva hetki!

Ohho. Tiedättekö mitä. Vilkaisin juuri, milloin olen aloittanut tämän blogin pitämisen. Huhtikuun kymmenes päivä 2006. Nelivuotissynttärit! Jään sanattomaksi. Naurattaa.

No, eilinen matkamme jatkui kaupungille kahville sekä ystävän näyttelyyn. Paitsi että se jumiutui välille Pasila-keskusta, onnistuimme tälläämään itsemme juuri siihen VR:n seisaukseen. Meidän junamme oli ensimmäinen joka pysähtyi ja jäi sitten jokseenkin tasan tunniksi seisomaan. Vähitellen viereisille raiteille kertyi muitakin junia. Ketään ei päästetty ulos, ei sitä seminaarin puhujaa eikä sydänsairaiden lasten hoitajaa jotka koettivat jututtaa konduktööriä, eikä siis meitäkään joilla ei ollut kiire minnekään. Minua harmitti aluksi vähän aikaa koska mulla oli jo valmiiksi verensokeri alhaalla eikä edes vesipulloa mukana. Harkitsin teeskenteleväni että rupean synnyttämään, jos se nopeuttaisi asioita :D. Mies oli onnellinen ja hilpeä pakollisesta pysähdyksestä (hän on sairaslomalla väsähdyksen takia). Joku luki tenttiin, toinen korjasi takinhihaa laukusta löytyneellä neulalla ja langalla. Radan varren pajunkissat olivat paisuneet valtaisiksi ja aiemmin ohittamamme kävelijät kulkivat ohitsemme saapuen kaupunkiin ennen meitä. Lopulta juna lähti eleettömästi liukumaan eteenpäin ja pääsimme huvituksiimme.

Kaupunkikeikan jälkeen kävimme Malmilla kaupassa. Maitohyllyjen edessä nosti kätensä mustiin pukeutunut hahmo jolla oli hauska virnistys, tunnistin hänet välittömästi vaikka emme ole koskaan tavanneet. Kato, tuolla on Olematon, sanoin miehelle (en sitten ollut ehtinyt omaksua sitä Itse-nimimerkkiä :). Mun mieskin monesti luki edesmennyttä Poikkeavan tavallista elämää -blogia jos olin jättänyt sen auki selaimeen, vaikkei muuten seuraakaan blogeja.

Hmm, veikkaisin että siitä on parisen vuotta (haa, löysin sen päivän ja kommentin yhdellä klikkauksella) kun huomasimme asuvamme samoilla kulmilla, mutta koskaan aiemmin emme ole törmänneet. Kerroin että tänään on meillä laskettu päivä, ja vitsailimme että ei ei sitten tiedetty että minkä asian. Kovin tuntui tutulta mies! Juttelimme pitkään ja sen jälkeen hymyilytti pitkään.

Miten tämän kaiken nyt voisi summata?
Ei aavistustakaan.
Muutakuin että

kiitos

Pieni soitto

Blogit katoilevat kuin sulava lumi. Itsellänikään ei oikein ole kirjoitettavaa. Ja pian ei ei ehkä ole paljon aikaa kirjoittaa. Se nähdään sitten. Koetan kumminkin laittaa tänne sitten uutiset. Tutut kyselevät että joko. Mulla ei ole yhtään kiireinen olo. Tulee kun tulee, seuraavien reilun kahden viikon aikana kummikin.

Joku sanoi joskus kauan sitten että kun saa lapsia, unohtuu kyllä kaikki henkiset jutut ja pohdinnat ja oivallukset. Ei vaan ehdi. Hehe. Näen juuri nyt hirmu selkeästi että miksi tää kaikki tapahtuu juuri mulle. Miksi mä tarvitsen tätä. Kuluakseni, huvetakseni, sulaakseni. Ainakin siksi.

Juteltiin eilen miehen kanssa pitkään ja hartaasti. Sillä on haastavia aikoja mutta on ilo kuulla miten selkeästi se nyt näkee elämänsä asioita ja oivaltaa - ja toimii. Itsekin suoristun ja selkiydyn ja sulan.