Nimettömyydestä

Viimeksi unohdin kirjoittaa mistä aioin, siitä miten erikoiselta tuntui kun poika oli pitkään nimettömänä. Yleensä kaikilla mun tuntemilla ihmisillä on ollut nimi, ja nyt yksi läheisimmistä oli vaan olento, vauva, jokin poika, ihminen. Tai jokin eläinhahmo tai ulkoavaruuden lähetti, tilanteesta riippuen. Oli oikeastaan hienoa, että tässä on käsillä ja sylissä eli jotain niin määrittelemätöntä ja yksilöimätöntä. Tuntui hyvältä antaa sen olla ilman nimeä, kun nimilappua saa sitten kantaa koko loppuelämänsä, kunnes kuolema siitä erottaa.

Mutta lopulta nimi tuli ihan oikeaan aikaan. Vieläkään en kyllä aina muista käyttää sitä. Ristiäiset varmaan sen lopullisesti vakiinnuttavat, kun siitä tulee julkinen muillekin kuin meille.

Olen taas kiitollinen siitä etten osaa haaveilla. Kaikki ilo tulee nurkan takaa ja yllättää mut joka päivä. Miten jonkun hymy voi tuntua niin ihmeelliseltä? Tai parkuun vetäytyvä surkuhuuli? Tai pelkkä olemassaolo? Nyt se nukkuu tossa nokan alla kantoliinassa ja töhahtelee välillä, se ei nuku syvään koska en ole liikkeessä. Eilen tein pitkän kävelyn joka tuuditti sen ennätyssikeisiin päiväuniin ja yölläkin se vielä nukkui hurjat kuusi tuntia yhteen soittoon.

Isänpäivänä

Poika uinahti syöpöteltyään koko aamupäivän. Meillä on nyt hälle jo nimikin, virallinen nimenanto on vasta ensi kuussa. Se ratkesi kun yhtenä päivänä kyllästyin arpomaan kahden viimeisen vaihtoehdon välillä (miehelle oli ihan sama kumpi nimi otetaan).

Mies osti digitaalisen järjestelmäkameran ja ottaa nyt kuvia sarjatulella. Mäkin olen jotenkin hirmu innoissani kamerasta. Kävimme eilen isänpäivän kunniaksi katsomassa Isä-näyttelyn Jugend-salissa. Miina Savolainen on ohjannut voimauttavan valokuvan metodein ryhmää valokuvauksen harrastajia aiheesta "isyys". Mä repesin kun mies selitti innoissaan, miten ajankohtainen tuo näyttely oli hänen kannaltaan - tietenkin kuuntelin että seitsenviikkoisen pojan ylpeä isä puhuu, mutta sitten valkeni että hän tarkoitti sitä että hän on juuri hankkinut kameran!

Poika kuuluu heräilevän, siitä on ensimmäisenä merkkinä korkea "laulahdus" ja sitten alkaa pieni matala ärinä. Mennään.

Olemassa

Juuri kun tuntui, etten saa pojalta puolen minuutin hetkeä lukea sähköpostia tai lehteä, niin se on pitänyt nukkumapäivän. Nukkui varmaan melkein kahden tunnin päiväunet ja uinuu lisäksi joka syötön jälkeen hyvän pätkän. Mäkin sain päiväunet.

Oikeastaan pojan kanssa on nyt ollut todella ihanaa olla, vaikka se onkin useimpina päivinä tarvinnut koko ajan jotakin. Kai mäkin tarvitsen sen läheisyyttä - ja sitä on vaikea olla liikaa. Unen puute vain vähän verottaa voimia, mutta se nyt on odotettavissa jos tähän ryhtyy.

Jostain syystä en ole juuri saanut migreenejä, vaikka nukun katkonaisemmin kuin koskaan. Mulla on erilaisia veikkauksia, mistä se voisi johtua: hormonit suojaavat mua vieläkin (oksitosiinia ja sitä toista imettämiseen liittyvää hormonia sanotaan rakkaushormoneiksi...). Nestetankkaus pitää pään kunnossa (olen varmaan juonut liian vähän koko aikaisemman elämäni ajan). Olen oppinut rentouttamaan leukani (huomasin taannoin, että mullahan on tapana jännittää kasvojeni alaosaa, ja leuan rentoutus on jo monta kertaa poistanut hieman särkevän, valvoneen olon). Oli syy mikä hyvänsä, en enää stressaa valvomisesta, kun ei tarvitse olla huolissaan, miten selviydyn seuraavasta päivästä kivun kanssa.

Ei sitä voinut kuvitella etukäteen. Siis sitä, miltä tuommoinen lapsi tuntuu. Miten sen kanssa toisinaan tipahtaa ihan käsittämättömän kokonaisvaltaiseen onnelliseen oloon. Joku joskus sanoi mulle, että odota vain, sitten kun lapsi tulee, jää kyllä oma henkinen kehitys ja pohdinta pitkäksi aikaa ihan sivuun.

Joo. Niin jääkin, ihanaa luopua henkisestä kehityksestä ja vain olla olemassa!

Baby steps

Pyhäinpäivänä kävimme eräässä keskustan kahvilassa, tapasin rakkaan ystävän. Poikanen sai kamalan itkukohtauksen heti kun pistin auton parkkiin (en ole vielä uskaltanut lähteä sen kanssa liikkeelle julkisilla). Tuommoiset tilanteet ovat vielä mulle aika jännittäviä... ulkona oli kylmä ja sillä oli sen verran vähän päällä etten tiennyt tarkeneeko se sylissä, joten laitoin sen rattaisiin lampaantaljalle, ja se jatkoi huutoa. Sydän pamppaili kun saavuin kahvilaan hysteerisen vauvan kanssa. Mutta ihanaa on se että se aina rauhoittuu sylissä tai viimeistään rinta suussa.

Olen ihmetellyt, että miten voin liikkua ton kanssa kun se on ”ajan suhteen anarkisti”, kuten jossain sanottiin, se ei noudata tän maailman kelloja, vaan haluaa rinnalle joskus kahdenkymmenen minuutin ja joskus tunnin välein. Mutta harvoin harvemmin (paitsi yöllä). Enkä mä tosiaankaan tahtoisi ruveta toistaiseksi koulimaan sitä minkään maailman aikatauluihin.

Nyt tajuan, että olisin eilen voinut heti rauhoittaa lapsen rinnalla, ja lähteä vasta sitten autosta. Ensi kerralla. Eilinen retki oli tosi opettavainen; ymmärsin jotenkin syvemmin että mun pitää vaan mennä vauvan tahdissa, syöttää sitä ja pitää sylissä tai liinassa aina silloin kun sen on tarvis. Ei saa olla kiire – silloin voin mennä melkein minne vaan sen kanssa. Ja kun vielä opettelen laittamaan sen liinaan kehtoasentoon, niin sitten voin imettääkin sitä melkein milloin ja missä tahansa (ei mua hävetä imettää useimmissa paikoissa, mutta ulkona on liian kylmä imettää ilman liinaa, ja talvihan tässä on edessä, koko sen ajan kun se on pikkuvauva). Poika niin tuntuu tykkäävän mukana kulkemisesta, liikkeessä olemisesta. Eikä se itke jos se saa mitä se tarvitsee. Näinhän sitä on lapsia kuljetettu menossa mukana iät kaiket.

Lisää

Silmiinkatselumeditaatio
Tuijotelkaa vauvan kanssa toisianne silmiin. Vajoa hänen kanssaan samaan tilaan. Siellä on rauha.

Mummo-meditaatio
Äitisi tai anoppisi, vauvan mummo on käymässä. Kuule hänen neuvojaan vauvanhoidon suhteen ottamatta niihin kauheasti kantaa ja pysy samalla rauhallisena, iloisena ja läsnä.

Meditaatioita lapsen kanssa

Lapsi on nukahtanut syliin -meditaatio
Lapsi nukahtaa syliin. Katsele nukkuvan lapsen kasvoja kaikessa hiljaisuudessa.

Imetysmeditaatio
Imettäessäsi ole läsnä kehossasi niin täysin, kuin mahdollista. Älä ajattele mitään. (Tämä sisältyy tietysti näihin kaikkiin meditaatioihin.)

Heräilevä lapsi -meditaatio
Olet lepäämässä, kun lapsi nukkuu. Kuulet, kuinka lapsi liikahtelee. Pysy kehossasi ja tässä hetkessä. Nouse, jos on noustava. Niin kauan kun et nouse, pysy vain hetkessä ja lepää edelleen.

Marssi-meditaatio
Lapsi ei rauhoitu muuten kuin kanniskelemalla häntä huoneesta toiseen. Ole rauhallinen ja läsnä jaloissasi, jokaisessa askeleessa ja askeleen vaiheessa, jonka otat.

Muutenkin koko elämä pikkuvauvan kanssa on kokemukseni mukaan usein meditatiivista. Rauhallista se ei kyllä aina ole, mutta huomaan, miten olennaista on pysyä hetkessä ja kehossa eikä ruveta ajattelemaan menneitä ja ennakoimaan tulevia. Kaikki muuttuu koko ajan, odottamattomalla tavalla.

Sopu

Maito nousi. Huh mikä elämänvoima. Eilen ja tänään sitä on lopultakin tullut niin että poikanen on joka kerta ahmittuaan mennyt aivan tajuttomaksi. Imetysajatkin ovat yhtäkkiä lyhentyneet reippaasti. Eilen illalla ei enää tarvinnut antaa lisämaitoa, luojan kiitos! Olo on helpottunut, ja on jotenkin upeaa että ruumiini voi tuottaa täysipainoisen ravinnon jollekin toiselle ruumiille. Ihanaa, että mieskin suhtautuu kaikkeen tähän maitomeininkiin jotenkin – ihaillen. Niinkin härskin näköinen toimenpide kuin sähköpumpulla pumppaaminen on hänestä vaan mielenkiintoinen.

Kummasti olemme löytäneet aikaa ihostella myös miehen kanssa kadestaan, pitää vaan tarttua hetkeen. Poikanen kuukahtaa – äkkiä tuli takkaan ja vaatteet pois. Tai miten milloinkin.

Mun mielialat ovat tasoittuneet. Olo on jo useita päiviä ollut valoisa. Kai mä olen alkanut sopeutumaan. Musta on tullut - äiti. Ja poikanen on heräämässä autismistaan. Tänään se hymyili monta minuuttia syötyään hyvin ja saatuaan kuivat päälle. Pieni ihme.

Mikä pysyy

Poikanen täytti kuukauden. Tänään mitattiin sen pituus ja paino – kyllä mua huvitti kun sen kallon ympäryskin piti ottaa. Voitte kuvitella miten fiksulta näyttää juuri ja juuri hereillä oleva hapsutukkainen sikiö asiallinen mittanauha napakasti päänsä ympärillä.

Poika oli kasvanut huimasti, noussut keskimittaisesta korkeimmalle pituuskäyrälle. Kyllä se on syönytkin, syönyt ja syönyt, mulla ei ole meinannut edes maito aina riittää, no, nyt tiedän yhden syyn. Välillä pitää syöttää tippa linssissä kun se imee kuin älyttömän lujaa (prkl).

Nämä viikot ovat toisaalta olleet hissuttelua, tissuttelua, mukavaa hiljaiseloa kodin seinien sisällä, ja toisaalta välillä tunteiden vuoristorataa. Onneksi saan mylläköihin yleensä etäisyyden, viimeistään puhumalla miehen kanssa tai soittamalla jollekin viisaalle ystävälle. Tänään nauroin jo katketakseni kun myönsin kaverille, että tässä taannoin oli kyllä yksi väsynyt, migreenin viruttama päivä, jolloin kaduin sydämestäni että olen lähtenyt koko hommaan – mikä kauhea loukku, ja pahemmaksi ja lopullisemmaksi sen tekee se että sitä loukuttajaa rakastaa niin kamalasti!

Pojan kanssa oleminen ei sinänsä ole se vaikein juttu, vaan se että on (usein) niin sidottu kodin seinien sisälle. Ja se että imetys ei ole käynnistynyt niinkuin elokuvissa, se sattuu usein, ja toisinaan maito loppuu kesken. Kun imetys ei suju, se vie mielen matalaksi, ja sen voima tehdä niin on ollut toistaiseksi tosi vahva. Imetys kun on tällä hetkellä aika keskeinen osa sekä mun että pojan elämää, herra kun vielä hörppii päivät pääksytysten, se on se tapa, jolla me ollaan yhdessä. Joskus taisin kirjoittaa siitä, miten ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan – nyt tuo lause on todempi kuin koskaan. Mutta se että maito loppuu, ei tarkoita, että rakkaus loppuu, sen koetan muistaa ja kertoa joka kerta tolle pikkuisellekin. Rakkaus pysyy, vaikka joutuisin tekemään jotain ikävää kuten pujottamaan paidankauluksen pään yli, rakkaus pysyy kun olen toisessa huoneessa, rakkaus pysyy, tää maailma vain sattuu olemaan tällainen alkamisten ja loppumisten maailma.

Kuuluminen

Poikanen tahtoo usein viettää koko päivän tissillä, nukahtaen, havahtuen, imien, nukahtaen... saamansa pitää. Se on aika hellyyttävää. Välillä on pakko nauraa vedet silmissä kun tajuaa että tuo pieni sisäänpäinkääntynyt mytty on roikkunut mussa tauotta koko illan, puolta vain vaihtaen. Sieltä se aika ajoin oikoo laihaa niskaansa naama punaisena, rutussa, hurja hampaaton suu syvyyksiä myöten auki, maitovirrat poskillaan.

Välillä tietysti ihmetyttää, missä välissä pääsisin käymään suihkussa tai syömään. Toisina päivinä poika nukkuu niin sikeästi, ettei huomaa jos hipsin muihin puuhiin. Bloggaamiseen ja sen semmoiseen ei toistaiseksi jää juuri aikaa.

Pojan kanssa on ihanaa olla, jos siihen ikäänkuin suostuu eikä yritä muuta. Kun solahtaa sen kanssa samaan olemisen tilaan. Huomaan kyllä että sieltä on joskus vaikea lähteä liikeelle, tänään en ole käynyt ulkona laisinkaan kun mies ei ole ollut usuttamassa.

Ensi viikolla, jos luoja suo, aion käydä vauvan kanssa parin kaverin luona. Pojan unet ja syömiset ovat vielä niin epäsäännöllisiä, että mua vähän jänskättää.

Mutta kuten eräs ystävä vähän aikaa sitten kirjoitti, loppujen lopuksi missään ei ole mitään ongelmaa. Se lause on nyt auttanut mua silloin kun on ollut oikein haastavia hetkiä. Yhtenä yönä mulla oli migreeni jonka takia en pystynyt nukkumaan, vaikka vauva olisi antanut, ja toistelin tuota tuudittavaa lausetta kunnes sitten kuitenkin vaivuin uneen.

Meitä on kolme

Pitkästä hiljaisuudesta on ehkä joku jo voinut jotain päätellä.

Olen jo istunut tässä ainakin viisi minuuttia puolukkapiirakkaa (äiti toi rotinoina) ja mustaa kahvia nautiskellen. Kutsu käy kyllä hetkellä millä hyvänsä, sillä tuo poikanen on saanut jostain päähänsä, että yöllä nukutaan, ja aamuisin, päivisin ja iltaisin vastaavasti tankataan. No sehän käy meikäläisille ihan loistavasti. Mikäpä häntä on palvellessa kun on virkeä olo ja hyvä meininki. (Tietysti palvelun on pelattava, vaikkei aina olisikaan).

Poika on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen. Se tuli toisesta maailmasta tähän maailmaan aikamoisella rytinällä varhain sunnuntai-aamuna. Minä heräsin lapsiveden menoon neljän korvilla ja heti alkoi supistella aika tiheään. Soitettiin Kätilöopistolle ja kysyttiin, tullaanko. Kätilö sanoi, että olkaa kotona jos pystytte. Kymmenen minuutin päästä käskin miestä soittamaan uudestaan, että nyt kyllä vaimoa jo ponnistuttaa. Sitten ei aikailtu. Sairaalassa mentiin suoraan synnytyssaliin, housut pois ja kätilö tunnusteltuaan sanoi, että nyt se syntyy, ponnista. Parinkymmenen minuutin kuluttua makasi pitkä laiha poika mun rinnalla, kaiketi lopen järkyttyneenä, vähän kuin äitinsäkin. Koko hommaan oli kulunut kaksi ja puoli tuntia.

Jos nyt synnytykset voivat olla helppoja, niin tämä varmaan oli sitä. Hurjin hetki oli kai se kun olimme vielä kotona ja yksi supistus yltyi viimein niin kovaksi etten tahtonut pysyä enää tolpillani. Minuun iski ajatus, että ”tästäkö nämä nyt vielä pahenevat seuraavat 7-30 tuntia” (mun mielikuva siitä, miten ensisynnytys menee). Silloin tunsin tiettyä epätoivoa – mutta se olikin sitten siinä se kovin kipu. Aloin huutaa joka supistuksella kovaa ja matalalta (tai ehkä sitä voisi kutsua HYVIN äänekkääksi hengitykseksi!) ja huusin koko matkan sairaalaan – mitä parhainta kipulääkettä, suosittelen kaikille! Kipu oli vain kova, ei enää sietämätön. Ja ponnistaminen nyt oli suorastaan miellyttävää supistuksiin verrattuna. Mies sanoi, että ponnistaessa ilmeeni oli koko ajan todella ällistynyt – niin oli kyllä olokin. Ja kun poika laskettiin mun rinnalle, en tuntenut suurta rakkauselämystä vaan suurta hämmästystä.

Pakko myöntää, että olen aika iloinen ja ylpeä siitä, miten synnytys meni. Siksi kai kirjoitan siitä näinkin yksityiskohtaisesti. Olen ainakin jossain asiassa lahjakas!

(Tässä välissä kävi kutsu)

Nyt on jo ilta. On ihmeellistä ja hauskaa katsella poikaa ja viettää aikaa sen seurassa. Usein itsekin tipahdan ajatuksettomaan olemisen ja ihmettelyn tilaan. Rakkaus on alkanut hiipiä välillemme tässä päivien kuluessa. Tai eihän tuosta kääröstä tiedä, ei se varmaan mitään tai ketään erityistä vielä rakasta, se vain on rakkaus.

Selkeyttä

Kodin asiat loksahtivat viikonlopun aikana uudelle mallille. Sain verhot valmiiksi, mies kiinnitti kaksi hyllyä, hoitopöytä haettiin vintiltä, siivosimme, pesimme pyykkiä. Kommuunista yksiöön muuttava ystävä haki meiltä nojatuolin ja kaksi huonekasvia. Veimme tavaraa kierrätyskeskukseen ja varastoon ja heitimme taas pois paljon turhaa rojua. Nyt myös tiedän täsmälleen, mitä ruokakomero pitää sisällään, ja sinne tuli kummasti tilaa kun hävitin vanhentuneet ryynit ja siirapit. Nurkissa ei enää ole epämääräisiä pahvilaatikoita ja makuuhuone alkaa vihdoin näyttää tosi kauniilta.

Siivoaminenkin on vastedes vähän helpompaa, kun tavara on vähentynyt ja jäsentynyt. Eilen illalla oli tosi onnellista kellahtaa nukkumaan lopen väsyneenä. Nukuin sikeästi, tietenkin työstä uupuneena, mutta tuntui myös siltä kuin ympäröivä selkeys ja kauneus loisivat lisää tilaa unelle. (Hassua, että se toimii pimeässä!)

Mitä vähemmän tavaraa ympärillä, sitä tyytyväisempi näköjään olen. Ennen se oli vain kaukainen haave tai idea, mun oli hirveän vaikea heittää mitään pois. Vähitellen se on käynyt helpommaksi ja helpommaksi. Se alkoi silloin kun mies muutti ensi kerran mun luo. Jouduin tekemään tilaa miehelle. Se jatkui, kun muutimme tähän mökkiin – täällä ei ollut yhtä paljon säilytystilaa kuin edellisessä kämpässä. Ja kas, se pääsi todenteolla vauhtiin tän raskauden aikana - siis tilaa uudelle tulokkaalle. Huomaan, että olen paljon krantumpi myös sen suhteen, mitä tänne enää hankitaan; kun kaikelle on paikkansa ja käyttönsä, voi katsella jokaista uutta hankintaakin sillä silmällä, onko sille tilaa ja onko siitä oikeasti hyötyä.

Tiedän ja tunnen, että fyysinen tila ja selkeys on myös sisäistä avaruutta ja kirkkautta. Ja päin vastoin, sotku jota luon ympärilleni heijastaa sisäistä sotkua, ehkäpä haluttomuutta ottaa vastuuta. Täytyypä kyllä sanoa, että on ollut valtavan iso työ, kolmen vuoden pituinen, raivata pois sotku, jota olen kerännyt kolmekymmentä vuotta. Juuri nyt ollaan selvillä vesillä, mutta eihän se elämän aikana lopu – aina pitää luopua eilisestä ja edellisestä.

Tilannekatsaus

Ah, hetkellinen hyvä ja kevyt olo. Tai siis sisäisesti on ollut hyvä olo oikeastaan koko ajan, mutta on tämä ruumiin vinkkelistä aikamoista vaihetta! Olin verenvuodon takia sairaalassa pari vuorokautta tarkkailussa, mitään poikkeuksellista ei kuitenkaan ilmennyt. Nyt sinnittelen taas kotona. Supistelee jatkuvasti, maha painaa hirmuisesti. Käveleminen on aika hankalaa, puhumattakaan siitä että voisin vaikka siivota tai järjestellä tavaroita paria minuuttia pidempään. Äsken uskaltauduin venyttelemään ja se helpotti tukaluutta.

Kun huomasin verenvuodon, pelko väläytti hampaitaan, mutta sitten jostain tuli varmuus: nyt kättärille, panikointi ei auta. Sitten mentiin, enkä enää autossa miettinyt mitään. Olen raskauden aikana nähnyt noin neljäkymmentäkymmentäyhdeksän kertaa, ja varmaan kirjoittanutkin muutaman kerran, että kun huoli nostaa päätään, pitää toimia eikä ajatella.

Toisenlaista on tämä, kun on pitkän aikaa vähän hankalaa, mutta ei mitään tehtävissä. Mieli tahtoisi, ja ehtisi, ruveta vertailemaan, valittelemaan ja toivoskelemaan. Mutta tuo mun mies on kyllä ihana, se on jaksanut tsempata ja olla hauska ja rakastava ja iloinen. Mullakin on pysynyt tasapainoinen ja iloinen olo. Niin, haastavin ajatus on ollut: Mitä jos tää ei synnykään vielä vaan menee jopa yliajalle – joudun olemaan lähes vuodepotilaana vaikka neljä viikkoa? (Tämähän olisi nyt syntyessään vielä vähän aikaisessa, vaikka olo on kuin äärimmäisen viimeisillään...) Olen hylännyt ajatuksen monta kertaa. Syntyy juuri silloin sen on aika syntyä, minä en voi ajattelemalla nopeuttaa asiaa, enkä koskaan elää tai iloita tai kärsiä kuin hetken kerrallaan.

Jotain ihmeellistä näistä koetteluista avautuu. Niiden myötä tuo maha-asukki on ruvennut tuntumaan yhä todellisemmalta ja jotenkin... omanlaiseltaan. Kyllä minä olen koko ajan tiennyt, että tietenkin rakastan sitä ja tulen rakastamaan, mutta nyt vasta, kipujen ja ruumiin myllerrysten keskellä olen hetkittäin ruvennut tuntemaan sitä kohtaan aivan erityistä hellyyttä ja rakkautta ja jotain vaikeammin määriteltävää... kunnioitusta(?). Elämä siis katsoo tarpeelliseksi valmistaa mua juuri tällä tavalla uuden tulokkaan kohtaamiseen. Olisi hullua valittaa.

Avaavaa

Ilta hämärtyy. Olen tänään käynyt pilateksessa ja mummon luona kahvilla. Pari päivää sitten jätin pilateksen väliin ensimmäistä kertaa naismuistiin, kun ruumis tuntui kehittelevän jotain ihan toisenlaista menoa illaksi. Tänään on taas ollut rauhallista, supistukset ja vuoto ovat ehtyneet. Toistaiseksi.

On jotenkin humoristista, että minulla on hirveän innoittunut olo, tahtoisin luoda jotain valtavan kaunista! Innoituksesta huolimatta en ole edes kokeillut kirjoittaa sitä runoa, jonka tunnen olevan tulossa. Kun luen, lumoudun oikein valituista sanoista ja sointuvista lauseista siinä määrin, että tuntuu kuin ne jäisivät värähtelemään ruumiissani ja avaamaan jotain. Hyvin kirkkaassa ilmaisussa on yhä voimaa, sellaista välitöntä, toimeenpanevaa voimaa jota kielessä varmaankin oli muinoin kun se oli nuorta.

Olen Ursula LeGuinin, Annie Proulxin, Michael Cunninghamin ja eräiden muiden ihailuni herättävien kaunokirjailijoiden ohella lukenut opusta nimeltään Ravinto ja terveys. Sen lopussa olevat ruokaohjeet ovat viehättäviä mutta voi, kirjoittaja ei osaa laittaa pilkkuja oikeisiin paikkoihin. Auts. Mies muodostaa lauseita muutenkin tavalla, joka jättää viestin oudon hämäräksi. Eikä se mitään, herra A. Heikkilä, ei kaikkien tarvitse osata, mutta kyllä sentään kannattaisi pestata hyvä oikolukija, jos kerran näkee niin valtavan vaivan että pusertaa ideasta kirjan ja saattaa vielä kohtalaisen kokoisena painoksena kovien kansien väliin. Niin, kyllä kielellinen epätäsmällisyys toisinaan kirvelee - ja syö sanoman vaikuttavuutta.

Tuo viimeisin ei taida kuitenkaan olla ihan se asia, josta istuin kirjoittamaan (tiedän sen jo jännittyneistä poskien ja hartioiden lihaksista, ne paljastavat tilanteen paljon nopeammin kuin ajatukset). Oikeasti asia on tietysti se, että mikäpä muukaan mun ruumiissa olisi käynnissä kuin aika hurja luomisprosessi. Mun tehtävä on kai lähinnä pysyä läsnä ja olla laittamatta kapuloita rattaisiin.

Tuli ihmeellinen olo. Että tässä mitä olen tullut nyt kirjoittaneeksi, on mulle jotain, jotain... mieli tahtoisi kutsua sitä ensi alkuun moniselitteiseksi, mutta se johtuu vain siitä että mieli tahtoisi selittää, mysteeritkin!

Jääköön värähtelemään. Hyvää, kaunista yötä.

Haastettu

Jännää! Viime yönä supisteli pitkään kipeästi mutta vielä epämääräisesti, aamulla tuli hieman ruskeaa vuotoa. Jotain tapahtuu! Viikkoja on sen verran, ettei haittaa vaikka tämä rupeaisi jo syntymään. Mies lähti töihin aamulla, kun näytti että tilanne oli rauhoittumaan päin. Hän taisi vihdoin tajuta, että hänen täytyy todellakin nyt opastaa muut tekemään työnsä loppuun jos hän joutuu äkkiä jäämään isyyslomalle. Mä olen sitä koettanut sanoa jo jonkin aikaa, mutta ehkä se ei miehelle tunnu niin konkreettiselta kun se ei kanna mahaa eikä ota potkuja vastaan. Mies on vaan kuitannut, että pidä sitä nyt vielä sisällä vähän aikaa - hehhehee! Ikään kuin se(kään) olisi minun hallinnassani.

Mua ei pelota, synnyttäminen siis, ainakaan nyt. Oikeastaan on viime yön jälkeen semmoinen olo kuin joku olisi käynyt läpsäyttämässä hanskalla poskelle: sinut on haastettu! Hauskaa jännitystä ilmassa.

Mun piti tänään lähteä ystävän kanssa sienimetsään, mutta se jää väliin tällä kertaa. Luen Harry Potteria ja ihmettelen, että huushollia pitäisi saada vähän raivatuksi mutta ei oikein ole voimia eikä huvitusta, on mennyt muutama yö aika katkonaisilla unilla. Voi vaikka olla, että en saa kaikkea valmiiksi, että tämä tulokas joutuu syntymään keskeneräiseen maailmaan!

Sisätiloissa

Märkää, märkää. Oli pari pikkutyttöä hoidossa yön yli ja vanhempi heistä pissasi yöllä alleen. Se ei ollut mikään ihan pieni loraus; sekä lakanat, välipatja, vuodesohvan sohvanpäällinen että varsinainen patja kastuivat läpimäriksi. Ulkona sataa vuoroin kaatamalla ja vuoroin virutellen. Sisällä ikkunat ovat huurussa, takka loimottaa, tuuletin hyrisee ja kuivattaa hyvin, hyvin hitaasti oviin nojautuvia ja niiden päällä roikkuvia kankaiden ja patjojen seinämiä.

Huusholli on yhtäkkiä täpötäynnä tavaraa; kirpputorille matkalla olevien tavaroiden kasoja, työkaluja, tekstiilejä, tyhjiä ja täysiä pahvilaatikoita. Rattaiden kantokoppa tukkii keittiön, kaverin juuri tuoma hoitotaso kenottaa sen päällä, moni asia ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vietimme lähes koko eilisen päivän ostoksilla. Ostokset olivat enimmäkseen sellaisia, jotka joko mahdollistavat jostakin rumasta tai epäkäytönnöllisestä tavarasta luopumisen tai jonkin kapineen kätevämmän säilyttämisen. Tavaraa, joka tuo tilaa.

Ja kauneutta. Punottu tummanruskea kori halkolaatikon virkaa tehneen pahvilaatikon sijaan. Silkkinen kukallinen verhokangas mustan pimennysverhona toimineen lakanan tilalle. Kuparin ja vanhan roosan sävyissä valoa taittava koristeellinen päiväpeitto, korvaamaan sitä miehen poikamiesboksista periytynyttä virttynyttä täkkiä joka ei riittänyt peittämään kuin osan sängystä.

Emme ole toistaiseksi ostaneet mitään vauvantarvikkeita, jos ei oteta lukuun vanerin- ja laudanpaloja, joista mies aamulla väsäsi hienon tason äitiyspakkauksen kopalle sängyn viereen. Kaikki muu on saatu sukulaisilta ja ystäviltä. Se on ihanaa ja ylellistä. Olen tosi kiitollinen, meiltä säästyy paitsi rahaa, myös ihan tavattomasti vaivaa. En mä edes oikein itsekseni hahmottaisi, mitä pitää hankkia. Varmaan tässä tulee otettua vastaan semmoistakin, mitä ei tarvitsisi, mutta luotan että niistä luopuminen ei ole niin kovin vaikeaa, kun on luopumisen alkuun päästy. Olen taas vienyt laatikkokaupalla kirjoja divariin, ja tekstiilejä, pikku vimpaimia, koriste-esineitä ja lapsuuden muistoja kirppareille ja roskiin. Luovuin jopa vanhasta, rakkaasta kiinanruusustani (ja lukuisista muista kukista), kun totesin että en tämän vehreyden keskellä oikeastaan sisäkasveja kaipaa. Armon jatkaa eloa saivat vain vanha, jykevä rahapuu ja juuri lahjaksi saatu virkeä kodinonni.

Tämä kaikki on vähän kuin olisimme muuttamassa. Raivataan henkistä ja fyysistä tilaa uudelle. Tunnustellaan ja testaillaan, millainen järjestys tuntuu oikealta ja kätevältä ja kauniilta. Tämä prosessi vaatii multa rohkeutta ja suoruutta, olen ollut hamstraaja, arkistoija, ja muka käytännöllisyydessäni tehnyt rumia ja epämiellyttäviä väliaikaisratkaisuja. Ikäänkuin olisi hieman moraalitonta tehdä ympäristöstään kaunis tai hankkia jotain kallista ja laadukasta. Mutta... en ole sellainen nyt, joten voin unohtaa koko moitteen. Eikä se oikeastaan ollutkaan moite, kaikella on aikansa. Nyt on aika saada tämä talo hengittämään vapaammin ja kauniimpana.

Tyhjä hetki

Tuntuu uskomattomalta. Mä olen lomalla, äitiyslomalla, lopultakin! Saa onnitella.

Vielä viime viikolla tuntui melkein mahdottomalta, että saisin kaikki työt loppuun näin vähän myöhässä omasta aikataulustani. Äsken kuitenkin lähetin viimeiset jutut painoon. Viime viikko oli uuvuttava. Mulla oli kyllä hirveä draivi saada työt tehtyä mutta maailmankaikkeus tuntui kasaavan esteitä tielle. Meinasin raivostua toiselle työnantajalle, joka suostutellessaan mua vielä siihen ja tuohonkin, laukoi, että ”väsyneitä me ollaan kaikki”. Mahassa kun rupes jo tuntumaan siltä että asukki ei enää pysy sisällä jos mä vielä jatkan semmoisia työpäiviä, tai ainakin mut määrätään pakkomakuuseen. Mutta viime metreillä sitten karsiutui pois joitakin pulmallisia työvaiheita kun älysin ottaa selvää, ovatko ne ihan oikeasti tarpeen. Paikoitellen en ole pöllömpi.

Laskut täytyy vielä lähettää, mutta sehän on vain mukavaa.

Kas, nousi vielä adrenaliini pintaan kun kerroin viime viikosta. No, annetaas laskeutua. Maanantai-ilta. Ukkonen mörähtelee kuin leppoisan ankara isoisä. Mikään tekeminen ei kutsu mua. Ei lukeminen, ei kävely, ei syöminen. Ei kenenkään tapaaminen. No, uiminen houkuttelisi, mutta kaiken tän jälkeen on mahaolo vähän outo. Mun kannattaa varmaan vaan olla ja levätä tänään.

Hmmm. Hiljaisuus kyllä kutsuu. Tosiaan. Sen kutsu on niin… hiljainen, että olisi helppo teeskennellä, ettei kuullut mitään.

Luiden tunnelmassa

Huh huh. Ohhoh-hoooo. Aaah. Pitää hengittää syvään. Potentiaalinen ylettömän ja tehottoman säätämisen päivä, mutta en anna sille periksi. Ei ole mitään hätää. Poikanen tanssii kuin vakuudeksi, koko maha muljahtelee puolelta toiselle. Työ, viimeinen rupeama ennen äitiyslomaa, on tulossa valmiiksi, monia lankoja pitää solmia yhteen, mutta ihan rauhassa, muuten tulee sutermullukka.

Mitä ajattelin tänään? Voi, niin fiksuja! Jos ajatuksiin olisi luottamista, elämäni olisi jotakuinkin ohi. Sellainen miete nimittäin hiipi tänään mieleen, kun ennakoin poikasen syntymän jälkeistä aikaa. Laiton lounaan jälkeen itselleni pienen mustan kahvin ja leikkasin siivun kuningatarjäätelöä – ja ajattelin, että ei tätäkään voi sitten enää koskaan tehdä. Istahtaa rauhassa vähän herkuttelemaan. Ei koskaan. Älkää kysykö – se oli ajatus!

Mistä tämmöinen mieli nyt yhtäkkiä? Väliäkö sillä. Kyllä minä voin ajatella kaikki mahdolliset ajatukset jos vain annan niille vallan. Maailma on niitä tulvillaan, eivätkä ne ole kovin omaperäisiä.

Eipä silti. Jokin totuuden siemenkin tässä on. Tunnen luissani, että kaikki mullistuu. Tuleva syntymä on myös pieni kuolema. On viisainta pysytellä täällä luiden tunnelmassa, vaikka se onkin hetkittäin aika vaikeasti siedettävää. Eikä antaa ajatusten tehdä siitäkään kuolemasta mitään ongelmaa.

Se toimi taas

Olin hermostunut yhdestä työstä, kun minusta rupesi tuntumaan että työn tilaajalla oli visio jota minä en voinut toteuttaa, kun en oikein tiennyt mikä se oli enkä kysymälläkään saanut selville. Ja sitä paitsi, alan olla jo sen verran helposti väsyvä ja äitiysloman tarpeessa, että työasiat tuntuvat vähän tylsiltä.

Eilen illalla sitten pyörin sängyssä (ihan niinkuin minä nyt voisin tämän mahani kanssa enää kauheasti pyörähdellä, mutta sanottakoon se nyt vaikka kuvaannollisesti) ja mietin työkuviota. Tiesin vallan hyvin, etten voisi asialle mitään kello puoli yksi yöllä. Minua turhautti myös, etten saanut ajatuksia hiljennetyksi, vaan ne pitivät minua vallassaan. Kunnes - jokin muistutti itsestään.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka hankalan asian tai tunteen kanssa tulee parhaiten toimeen, kun ei väistä sitä (vaikkapa ajattelemalla sitä), vaan katsoo sitä suoraan silmiin. (Miksi ”katsoa suoraan silmiin”? Sanonta vain kuvaa sitä tapahtumaa hirmu osuvasti, ehkä silmät viittaavat tietoisuuteen, ja siksi se tuntuu sopivalta?) Kun muistin tämän, tuntui kuin vanha ystävä olisi tullut kylään! Kesti hetken, ennen kuin sain kiinni tunteesta ja sitten toisen hetken, ennenkuin sain sen naulittua ajovalojen kiilaan – ja se olikin pieni ja pelokas jänis. Kolmantena hetkenä kirpaisi, kun tunsin hermostuksen voimakkaana kaikkialla tietoisuudessani, ja sitten se muuntui nopeasti joksikin, joka ei enää valvottanut minua. Toisin sanoen, sen jälkeen ei ole muistikuvia.

Kuten varmaan huomaatte, minua ilahduttaa ja ihmetyttää tuo ilmiö kerta toisensa jälkeen! Se toimii niin erilaisissa asioissa. Toki on tilanteita, jotka ovat liian haastavia, muodottomia pelkoja jotka ovat nähneet liian vähän päivänvaloa, jotta niitä voisi vielä katsoa ihan suoraan. Mutta totuuden hetki saattaa koettaa niillekin.

Tänään ilmeni, että aavistukseni työn suhteen olivat oikeat – tilaaja oli tyytymätön lopputulokseen eikä halunnut käyttää sitä. Tai olisi käyttänyt, mutta ehdoilla joihin en voinut suostua. No, minusta lopputulos oli hyvä, mutta meitä on moneksi.

Olen ollut melkein koko viikon yksin kotona ja viettänyt aikaa merkillisissä jumituksissa, kykenemättä irrottautumaan lukemisesta tai työnteosta tai milloin mistäkin. Yksinäisyydessä on jokin haaste, jota en vielä oikein hahmota. Luojan kiitos näen, että nyt on nyt eikä mennyttä viikkoa ole olemassakaan. Ei ole mitään syytä moittia itseään mistään (kumma kyllä, kehua voi!). Koko päivän on ollut lähinnä humoristinen olo siitä, että mihin kaikkiin rakoihin sitä itsensä pistääkin rullalle. Mutta ei nyt. Nyt ollaan tässä.

Ai niin, niistä puistahan mun pitikin kirjoittaa. Hehhehee.

Kellarissa

Pesukone sijaitsee kellarissa, jonne mennään ulkokautta. Siellä on maalattia, rojua, hometta, pari mottia halkoja, puutarhavälineitä, päävesihana, tyhjiä omena- ja perunalaareja. Menin illalla laittamaan pyykkejä koneeseen. Alaovelta tuulahti kasvoille voimakas, kylmä, ummehtunut kellarin tuoksu. Vaistomainen reaktioni oli hengittää suun kautta, kunnes tajusin, että tuoksu oli miellyttävä. Vedin tunnustellen ilmaa sisääni - mikä taivaallinen aromi! Ladoin pyykkejä koneeseen ja tunsin, kuinka minua humallutti. En tiennyt mitään täydellisempää kuin olla siinä viileässä, pimeässä ja hengittää kellaria ahnain siemauksin.

Nyt on korkea aika hakea pyykit.

Tunnustelu

En tiedä kannattaisiko minun istua koneella, täytyy tunnustella. Pää on yrittänyt kipeytyä helteen ja lukemisen takia – mies lähti matkalle ja minä katsoin tilaisuuden koettaneen: luin Taru sormusten herrasta melkein yhdeltä istumalta, siis ne kaikki osat. No, se ei tietenkään ollut viisasta. Sen kuunteleminen, mikä olisi hyväksi minulle, on toisinaan vaikeaa. Oikeastaan mä yleensä tiedän sen, mutta annan jollekin mielihalulle vallan.

No, kappaleen mittainen tunnustelu tuottaa vastauksen: pois koneen ääreltä. Katselkaa puita kaikkialla. Ehkä kirjoitan niistä ensi kerralla.