Passé

Se työ josta aiemmin kirjoitin, vaativuus suhteessa puolisoon, ja emootioiden sulattaminen ennen kuin ne nousevat vaatimuksiksi toista kohtaan, näen että se on ihan vaan sitä samaa hommaa kuin kaikki muukin. Että tää on näin yksinkertaista. Kaikki levottomuus on sitä että olen irrallaan nykyhetkestä, kaikki levottomuus on oikeastaan vaatimusta, että asioiden pitäisi olla jotenkin toisin, se on suuntautumista menneisyyteen tai tulevaisuuteen, se on nykyhetken kieltämistä.

Läsnäolo tässä, tässä vaan, joka solussa, ilman ajatuksia (tai niitä tyynesti kuunnellen), on nykyhetken hyväksymistä. Poika kääntää päänsä, ei suostu avaamaan suutaan, tai juoksee karkuun kun tulen ulkohaalarin kanssa, miten helppo mun onkaan mennä päähäni ja hartioihini, olen nousemassa lentoon (koskaan kuitenkaan pääsemättä!), miten helppoa on olla harmissaan että nyt päiväunet myöhästyvät kymmenen minuuttia. Tai mitä hyvänsä, tilaisuuksia olla hyväksymättä tätä hetkeä on päivän mittaan tuhansia! Pesin juuri kattilaa ja huomasin että haluaisin että se olisi jo pesty. Siis palasin alas kehooni, varpaisiin ja mahaan ja koko olemukseeni ja nautin harjan pyörittämisestä terästä vasten. Ihan puhdas tuli. Läsnäoloa ei voi mitata hetkissä, ei ole tuhansia tilaisuuksia olla läsnä, on vain nyt.

Tää on kovaa työtä, ei se olekaan niin että mun on solahdettava rauhan tilaan aina kun vaan muistan läsnäolon, vaan aikomus, aikomus on se juttu. Sata, tuhat kertaa päivässä korjata kurssia. Ei se ole koko ajan kivaa eikä siitä aina seuraa rauhallista oloa. Välillä se on ihan ahterista. Silti siitä seuraa se, että ongelmia kertyy vähemmän, kun päästän itseni vähän harvemmin luomaan niitä. Vähän useammin saan itseni kiinni itseni itse teosta. Ja päästän irti. Kuten Lauri kirjoittaa, läsnäololta en voi, tai ei kannata, vaatia mitään. Ei edes rauhaa, ei edes iloa, ei etenkään valaistumista. On vain oloa poissa ajatuksista, kehossa (tai aistien tuolla puolen jos niikseen tulee), nyt. Pitää vaan lopettaa ongelmien luominen, kaikki muu on jo kunnossa.

Näin yksinkertaista. On vain läsnäoloa, ja sitten sitä muuta. Tähänkö kaikki elämäni ongelmat kilpistyvät? Tähän! Hehee, olin taas taannoin sellainen huumoripläjäys että pakko kertoa! Mietin yksi päivä lapsen kasvatusta, että miten sitä sitten joskus siinä ja siinäkin tilanteessa. No, minä totesin siihen että ei sillä väliä mitä teen, kunhan olen läsnä nykyhetkessä, poissa itsen vaatimuksista. Ja kappas, silloin tämä itse, ihan erillisenä tyyppinä, äkkiä loukkaantui! Syäntä kirvellytti! Enkö kelpaa edes kasvattamaan! Miksi minua aina sorsitaan! Koulussakin jo kiusattiin, ystävät jätti, enkä oppinut lentämäänkään vaikka aina uneksin siitä että kohoan koulun pihasta siivilleni, ja nyt tämä! Olet kampeamassa minua pois lapseni luota! No, voit arvata että repesin. Itkuun ja nauruun. Voi kulta pieni. Taidat olla vähän passé.