Haavistelua

Mä en ole koskaan ollut kova haaveilija mutta nyt tuntuu että haaveita on... ilmassa. Haave on sana jota en tunne ihan omakseni, ne ovat aavistuksia tai jonkinlaisia mahdollisuuksia uudesta, jonka aika ei ole ihan vielä, mutta kuitenkin minä hetkenä hyvänsä. Ja haaveilu on sitä, että antaa uudelle tilaa syntyä ja kypsyä, ihan itsekseen, kauheasti puuttumatta siihen. Ehkä hiljaa katsellen jostain nousevia kuvia ja ideoita. On paras olla aika skarppina ettei lähde kauheasti ajattelemaan niitä. Eilen hiljentyessäni rupesi mielen pintaan pullahtelemaan erääseen aihepiiriin liittyviä ideoita, ja jossain vaiheessa mieli sai niistä otteen ja rupesi vatvomaan ja paisuttelemaan ja huolehtimaan että mitenkäs sitten tämä yksityiskohta hoidetaan, enkä ollut kyllin nopea tajutakseni mitä tapahtui. Nyt huomaan että vatvomisen seurauksena innostus nuopahti alkuunsa.

Ei se mitään. Innostuksiakin tulee ja menee.

Kiinnostavaa kyllä havainnoida seurauksia.

Olen lapsesta lähtien kokenut että kuvan-, tai laajemmin taiteen tekeminen tai jokin siihen liittyvä on minun alaani, eikä mua ole ammatillisessa mielessä oikein muu kiinnostanut, mutta viime aikoina on ruvennut aavistelemaan että pysyäkseen mun rakkautena senkin täytyy tulla vielä jotenkin... lähemmäs... en osaa vielä muotoilla tätä...

Jotain sellaista, että jos taide tulee jatkossakin olemaan mun alaani, tahdon sillä – ilmentää – rakkautta – läsnäoloa – tätä rauhaa josta käsin katselen ja todistan olemassaolon melskettä. Tällä hetkellähän minä teen tilaustöinä vaikkapa erilaisia kuvituksia ja taitan kirjoja ja esitteitä, se on tosi hyvää ja nautin siitä että saan sommitella ja valikoida oikeanhenkiset fontit ja hienovaraisilla keinoilla nostaa esiin olennaisen, nautin siitä että saan aikaan järjestyksen joka on samalla kertaa levollinen ja dynaaminen. Ja iloinen tai dramaattinen tai mitä hyvänsä mikäkin tehtävä vaatii. Kuvituksen teossa se taas on jotain semmoista että jokin sellainen näkökulma tai tunnelma, jota ei tekstin keinoin voida (tai edes yritetä) ilmaista, välittyy vähän kuin... varkain. Tai mistä minä tiedän välittyykö, minähän vain teen kuvan, nautin siitä että minulle välittyy jotain sanatonta, ja nautin siitä kun väri leviää yllättävällä tavalla ja viiva joka meni pieleen laittaa kaiken uuteen valoon.

Aavistelen, että kun hiljentyminen keskellä ja keskelle elämää on tullut mulle niin olennaiseksi, niin ehkä jonain päivänä tahtoisin olla mukana opettamassa sitä, tavalla tai toisella. Kun mä nytkin jo opetan värejä ja kuvittamista toisinaan, ei tunnu edes kovin kaukaiselta ottaa mukaan syvempiäkin ulottuvuuksia... sopivassa yhteydessä (vaikka ainahan ne mukana ovat, tahdoimme tai emme). Mutta hiljentyminen ja sen myötä elämän itsensä luovuudelle avautuminen tuovat kuvantekoonkin jotain ihan muuta kuin – työtä.

Katselen.