Tässä

Bloggaaminen taitaa lähitulevaisuudessa jäädä aika vähiin. On pari työtä jotka täytyy tehdä (osittain koneella) ja sen lisäksi en pysty/jaksa/tahdo tuijotella ruutua yhtään enempää. Oli taas migreeni viitenä aamuna peräkkäin (kuukautisten aikaan). Lääkkeet auttoivat niin että se jäi enimmäkseen aamupäiviin. Ei siinä oikeastaan ollut eikä ole mitään ongelmaa. Kannattaa vain pysyä läsnä ruumiin asennoille ja tuntemuksille, eikä riitä että kerran kuussa, silloin kun alkaa sattua, koska ruumis kerää jännityksiä pitkin viikkoja, ja kuukautisten aikana jännitykset rävähtävät kipuina ilmoille. Kerran kuussa aina kysytään, miten on tullut oleiltua tässä ruumiissa. Semmoinen pukki, kipeät lahjat.

Mun on koko ajan helpompi kuulostella, missä asennossa oikeastaan olen, miltä tuntuu hartioissa, lapaluiden takana, niskassa, siinä kohdassa missä kallo ja niska kohtaavat... tunnustella vaan, tekemättä johtopäätöksiä tai tuomioita tai yrittämättä edes korjata asiaa. Usein asento kyllä korjautuu, tai rentoutuu, kun siitä tulee tietoiseksi.

Lauantaina kuuntelin kun keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen pilates-tunnin jälkeen, kuinka ihmeellisen ihanaa elämä on, kaikki, eikö olekin, kuinka hänestä tuntuu kuin hän olisi tullut kotiin, kyllä minä olen tullut kotiin.

Unessa olen keski-ikäinen, prameissa oloissa elävä nainen joka on sisäisesti kyllästynyt kaikkeen. Hän päättää siis tappaa kaikki läheisensä: hän liukenee hotelleista, loistohuviloista, jahdeilta jättäen jälkeensä aina yhden ruumiin lisää, eikä jää kiinni. Lopulta näemme hämärässä sisätilassa, epämääräisten tavaroiden keskellä hänen lapsensa ruumiin, ja seuraamme jälkiä vielä vähän lisää, ja nainen itse makaa kuolleena teatterin kulissien takana.

Niin.

Poika matkii vastapäisen naapurin kimeä-äänistä pikkukoiraa. I-ii! I-ii! Hän on innoissaan, kädet vispaavat kimityksen tahtiin. Tänään huomasin olohuoneen ikkunasta näkyvässä vaahterassa oravan, otin pojan syliin ja osoitin pikku eläintä joka kieppui ympäri paljasta runkoa. Poika oikein viritti naamansa ja paljasti hampaansa ja ryhtyi haukkumaan sydämensä kyllyydestä.


Niin juuri!

Syksyn atomit

Viime päiviä on sävyttänyt suru. Ties miksi. Mutta aiheita on siunaantunut, hetkellisiä säikäytyksiä, mietteliääksi saavia ja tarkistettavia asioita. Poika on käyttäytynyt minua kohtaan välttelevästi. Näen että se johtuu ainakin miehen työmatkasta (miehelle hän ei ilmaissut pahastumistaan, minulle kyllä, ihan fiksuakin kun minä olen enemmän paikalla, mies vähemmän kotona, ei sitä aikaa kannata tuhlata kiukutteluun. Silti pojan käytös sai minut parina päivänä surulliseksi ja vähän huolestuneeksi. Sitten löysin merkillisen muhkuran alhaalta vatsastani, vasemmalta puolelta, semmoisen jota ei ole ennen ollut. Se pysyi pari päivää mutta häipyi sitten. Kai. No, mikä lie suolenmutka, mutta ehti jos ei säikäyttää niin ainakin muistuttaa, muistuttaa, muistuttaa... tämän kaiken hetkellisyydestä. Tänään sitten minun äitini, joka on ollut alkuviikon ajan hoitamassa poikaa, rupesi kyselemään, onko pojalla mielestäni hyvä kuulo. Niin. Se ei aina käännä päätään äänille eikä esimerkiksi eilen reagoinut, kun minä ja mies kopistelimme illalla eteisessä (mummo oli pojan kanssa kun me kävimme ravintolassa syömässä). Tulimme siihen tulokseen, että asian voisi ehkä tarkistuttaa jossain vaiheessa. Eihän oma kuulonikaan ole kovin hyvä, se on tosin iän myötä etenevä vaiva joka ei pojan tapauksessa pitäisi vielä näkyä. Tai siis kuulua. Tai siis ei-kuulua! Ja sitä paitsi minä en kuule korkeita ääniä, poika tuntuu kuulevan ne. No, tällaisia asioita on noussut mielen pintaan ja tuonut rintaan puristavan tunteen. Ja sitten olen päästänyt irti, kerta toisensa jälkeen, avautunut, antanut poltteen tuntua rinnassa niinkuin se tuntuu, hengittänyt syvään, tunnustellut kirvelyä silmissä. Sitten suru on sulanut joksikin... en tiedä miksi, elämän aineeksi, syksyn atomeiksi. Ja toisinaan ihan pieniksi kyyneliksi.

Pikku jenkka pirujen kanssa

Luin yhtä hömppäkirjaa myöhään eilen illalla enkä voinut keskeyttää. Olin jo valmiiksi väsynyt, valvonut monena iltana liian myöhään, mutta en malttanut, en vaikka olin lukenut kirjan ennenkin. (Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi... lainasin sen kerran veljelleni ja hänen vaimolleen viikon etelänmatkalle. Palatessa kommentoivat huvittuneen kitkerästi että kiitos vaan kovasti, meillä meni neljä lomapäivää niin että jompi kumpi vain istui hotellihuoneessa kaihtimien takana nenä kirjassa...) Jossain vaiheessa ratkaisin tilanteen niin, etten enää katsonut kelloa. Paitsi sitten kun pääsin kirjan loppuun. Puoli yksi yöllä. Poika heräisi noin seitsemän maissa aamulla, ja kuului nytkin nukkuvan kovin levottomasti, poskihampaat tuloillaan. Alkoivat itsesyytökset, joiden tietysti olin koko ajan tiennyt tulevan.

Niska kipeä huonosta lukuasennosta, aamulla olisi varmaan migreeni karmean väsymyksen lisäksi. Istuin hämärissä keittiössä ja totesin että minä tein tämän, nyt kannan seuraamukset. Kuuntelin itsesyytökset selkä suorana ja menin sänkyyn. Jouduin kuuntelemaan ja olemaan tuntemuksissa vielä hetken, pysyin läsnäolevana, ja sitten se taas tapahtui: ongelma katosi, paha olo katosi. Ei ollut enää mitään syytöksiä, seuraamuksia vain, mitä hyvänsä ne sitten olisivatkaan. Se tapahtuma tuntui siltä kuin kaksi jotain, jotain ristiriitaista asiaa tai energiaa olisivat kohdanneet ja yhtyneet mun sydämen tienoilla. No, sain unta vasta puoli kolmen maissa yöllä, se oli varmaankin yksi seuraamus - mutta valvoin rauhallisena ja levossa. Aamulla sitten heräsin, merkillistä kyllä, virkeämpänä kuin moneen aamuun, ja niskan jännityskin oli tiessään.

Tämä on tavattoman hyvää harjoitusta. Kohdata pieniä hankalia asioita, kerta toisensa jälkeen. Paitsi että se itsessään jo tekee elämän helpommaksi, se tuntuu valmentavan isompiin haasteisiin. Vaikeampiin kohdattaviin.

Ihmettelen jälleen sitä, mitä läsnäolo oikein tekee hankalille tuntemuksille (jos sinusta tuntui että olet lukenut tämän ennenkin, niin kyllä, olen kirjoittanut tästä aiheesta ties kuinka monta kertaa). Ja niiden seuraamuksille. Herää muitakin kysymyksiä: jos tämä on näin yksinkertaista, miksi tätä ei opeteta jo päiväkodissa? Miksi ihmeessä meidät opetetaan suurella vaivalla väistämään tuntemuksemme? Miksi silkka kokemus ei saa ihmistä päättelemään, että se ei toimi? Miksi kaikkein yksinkertaisin ja ilmeisin ratkaisu ei tule mieleen?

En minäkään tätä ole keksinyt, tietenkään, ja olin varmaan kuullut tunteiden kohtaamisesta noin tuhatseitsemänsataa kertaa ennenkuin tajusin mitä se tarkoittaa. (Ihmettelen, sivumennen sanoen, miksi edes terapiassa ei voitu konkreettisesti harjoitella sitä tai käsitellä edes sanallisesti, mitä se voisi olla. No, ei se oivallus siellä sitten tullutkaan, vaan vasta sen kautta että luin meditaatio-aiheista kirjallisuutta ja opettelin hiljentymään.) En muista mikä oli tilanne, mutta muistan tunteen, kun hoksasin ensimmäisen kerran että mitä jos en pakenisikaan ahdistusta, vaan katsoisin sitä ikäänkuin silmiin, näin... ja näin, ja näin, ahaa, tässä pitää siis pysyä, näin, jumalauta, tämähän toimii!

Olematon kirjoitti juuri vähän samasta. Minusta kuulosti, että hänellä oli ehkä juuri se tilanne, että tätä tuntemusten kohtaamista oli harjoiteltu/harjoitettu pitkään, kunnes nyt jokin isompi, haastavampi asia sai saman käsittelyn ja - suli pois.

Simsalabim!

Kello on muuten jo paljon. Ramasee pirun ihanasti.

Rajalla

Hmmm.... hmmm. Jotain. Kuin eläisin rajalla. Kauanko tätä on jatkunut? Semmoista, että katselen molempiin suuntiin, en tiedä miten... vaikea ilmaista sanoin. Läsnäoloa, hiljentymistä, ajatuksia, hiljentymistä, ajatuksia, jännityksiä, läsnäoloa. On semmoinen kaipuu että... tahtoisi vain tipahtaa läsnäoloon, siihen rauhan ajatuksettomaan tilaan, aistimuksen tilaan ja jäädä sinne asumaan, ja silti pistän sinne vain yhden varpaan ja joskus koko jalkaterän, joskus sinne humahtaa vyötäröä myöten... Onko se rohkeutta mitä nyt tarvitsen? Itsekuria? Aikaa? Harjoitusta?

Samankaltainen tilanne fyysisesti. Tahtoo pudottaa hartiat alas, rentouttaa lihakset, nostaa kädet lapojen tuella hartiat rentoina, pudottaa hartiat sata kertaa päivässä, muistaa tehdä sen aika useinkin, palauttaa tietoisuuden epävakaista hartioista vakaaseen liikkumattomuuden tunteeseen lapojen tienoilla. Ja sitä kautta vieläkin alemmas, lantion seudulle, ja alemmas. Mutta hartialihakset ovat vielä liian vahvat, ne ovat tottuneet tekemään kaiken työn, itse asiassa ne tekevät paljon sellaistakin työtä mitä ei tarvitsisi tehdä lainkaan! Ne yrittävät, yrittävät nostaa minut ilmaan aina kun en ole valppaana!

Äidin sisäisiä & ulkoisia

Mies lähti työmatkalle ja me jäätiin pojan kanssa flunssaisina kotiin. Uumoilin pahinta: kuinka selviän kuumehoureissani lapsenhoidosta, entä migreeni joka aina saapuu flunssan seuralaisena? Enhän voi pyytää äitikavereitakaan päivisin auttamaan, kun ovat pian samassa tilanteessa! Ja vielä unettomuus, se on tupannut palaamaan silloin kun mies on poissa ja minä vastuussa pojan (mahdollisesta) aamuyön heräämisestä. No, viime yönä nousin viideltä vessaan, samalla jouduin tosiaan ottamaan migreenilääkkeen. Mutta poika nukkui heräämättä varttia yli kahdeksaan, samoin minä sain parhaat unet yökausiin, ja migreeni oli aamuun mennessä tiessään. Flunssakin taitaa olla lievää laatua.

Joskus tämä lahjakkuus nostaa päätään: miten asiat voisivat mennä huonoimmalla mahdollisella tavalla?! Huomaan, että tällä kertaa siinä taisi olla marttyyria mukana. (Ja ehkä muulloinkin.) En oikein jaksa tykätä siitä että työ velvoittaa miestä matkoille. Se on aika raskasta minulle, ja poika on tosi kiinni isässään. On ollut siitä lähtien kun mies oli kesä-heinäkuussa isyyskuukaudella ja minä töissä, tai siis pikemminkin alkoi silloin kun mies palasi töihin ja minä kotiäidiksi. Iltaisin kun ollaan molemmat kotona, poika turvaa kaikessa isäänsä. Jos hän sattuu heräämään aamulla ennen kuin mies on lähtenyt töihin ja joutuu käymään läpi hyvästelyt, tulee kiukkuinen aamu. Ehkä osat kääntyvät nyt kun mies on matkalla? Onhan se pojalle vähän tylsää olla enemmän kiinni siinä joka on enemmän poissa. Enkä minäkään panisi pahakseni, olen yhä täysin pikkulapsen äiti -vaiheessa! En voisi vielä kuvitella poistuvani lapsen luota useaksi päiväksi. Jotenkin kummastuttaa että mies tekee sen noin vaan.

Ja sitten toisaalta, matkat ovat miehen työn ydintä, ja hän on sanonut ettei siitä huolimatta nyt aio ottaa kuin neljä (noin viikon pituista) matkaa vuodessa. Minusta sekin tuntuu aika paljolta, mutta se on vähän siihen verrattuna siihen kuinka paljon niitä olisi tarjolla. Ihmettelen sitä, miten paljon muut siellä työpaikalla reissaavat, siitä huolimatta että heillä on pieniä lapsia. Vaikkei asia minulle kuulu. Tai kuuluu ainoastaan silloin, kun vedotaan siihen, että ne muut menevät vielä paljon enemmän :).

No, minä siis olen ottanut oikeudekseni ilmaista sen, että minusta ei ole hyvä matkustaa kovin paljon tässä vaiheessa. Ja senkin, ettei kannata tehdä kovin pitkää työpäivää. Ja sen, että hänen tulee osallistua kaikkeen mahdolliseen lapsen elämässä. Mies on hyvä mies ja isä ja kuuntelee minua ja on ollut tosi hyvin osallisena kaikessa, lopulta ihan yhtä paljon kuin minäkin, silloin kun ei ole töissä. Mutta olen nähnyt, että se ei tule miehelle täysin automaattisesti vaan minun on pitänyt tehdä se selväksi ja pysyä johdonmukaisena eri vaiheissa. Kun olin kuukauden töissä, huomasin miten helposti se käy, että vähän tipahtaa lapsen senhetkisistä tarpeista ja rytmeistä. Iso kiitos, kumarrus ja suudelma miehelle, että on tehnyt kaikkensa ettei tipahda.

Kasvatusta

Poika könyää mahani päällä, tarttuu minua huulesta tahmealla teräväkyntisellä kourallaan, hihkuu riemastuneesti. Olen aivan rento enkä ilmaise mitään, siirrän varovasti hänen kättään syrjään. Poika siirtää toisen polvensa kaulani päälle niin että minua oksettaa vähän ja huutaa: tiiii! Pidän, pidättelen iloa sisälläni. Suuret maitohampaat täyttävät näkökenttäni. Annan tuntemuksen paisua. Tunnen hymyn, omani, jossain siellä missä kasvoni ovat. Toinen vastaa puolen sentin päästä, hengittää silakan ja juuresten hajua. Jotain kasvaa, pulppuaa. Äkkiä poika on päässyt ylitseni ja siirtynyt tavoittelemaan aikakauslehteä sohvan selkänojan päältä, varpaat yhä kaihertaen kainaloani. Koko ruumiini on täynnä hyrisevää, keltaista aistimusta.

Ehkä se purkautuu nauruna, tai sitten ei.

Tunnelihakset

Tajusin pilateksessa, että olen koko tähänastisen elämäni ajan tehnyt kaiken väärin. Hahaa!

Opettaja sanoi viikko sitten yhden liikkeen yhteydessä taas kerran, että hartiat alas. Yhtäkkiä huomasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miten hartiat voi semmoisessa asennossa pitää alhaalla - ja samalla tajusin miten se tehdään. Hartiat pitää pitää alhaalla... ihan pitämällä. Lapaluut alhaalla, selkä vahvana. Selässä hieman samankaltainen "pito" kuin lantion seudulla. Ei se tietenkään vaadi mitään ponnistelua, jos on tottunut pitämään hartiat alhaalla ja hyvin rentoina. Minä en ole tottunut, vaan olen tottunut pitämään ne jatkuvassa pienessä jännitystilassa. Tätä oivallusta olen sulatellut ja tunnustellut tässä viikon ajan. Tänään olin taas pilatestunnilla ja tein koko harjoituksen tietoisena hartioistani. Aih. Auts.

Huomaan että syöttäisin lastakin hartiat kohollaan. Joogaa olen tehnyt hartiat jännityksessä. Tietenkin olen aina tiennyt että jännitän hartioita, eihän sitä voi olla tietämättä, mutta olen ollut voimaton asian suhteen. Olen ajatellut, että kai minulla vain on joku kestostressi tai trauma joka vetää hartiat ylös. Asia ei ole muuttunut miksikään kaikista joogaamisista, venyttelyistä ja hiljentymisistä huolimatta. Nyt, kun sitten rupesin tekemään liikkeitä hartiat alhaalla, tai niin alhaalla kuin mahdollista, tajusin että ne lihakset jotka nostavat hartioita korviin ovat suhteettoman vahvat verrattuna yläselän ja lapojen lihaksiin - jotka väsyvät erittäin nopeasti silloin kun teen liikeet oikein. Kyse onkin epätasapainosta lihaksistossa! Olen ollut tosi hämmentynyt tästä asiasta. Vähän väliä pudotan kädet näiden uusien lihasten varaan, tunnustelen pitoa selässä ja lapojen seudulla, tunnustelen oloani ja tasapainoani. Se on erilaista. On erilaista auttaa poikaa lusikoimaan ruokaansa, kun liike lähteekin jostain alempaa, ja syöttämisen jälkeen ei näykään tähtiä ja on helpompi hengittää.

Hartiat ovat edelleen jäykät ja kipeät, mitenkäs muuten, eihän tasapaino hetkessä muutu. Mutta ihan kuin se olisi muuttumassa. Pilatesopettaja kutsui hartiaseudun lihaksia "tunnelihaksiksi". Ne ovat niitä joilla reagoidaan kaikkeen, ne saavat ylenpalttisesti harjoitusta tässä emootioiden maailmassa. Mikäli minä olen mitään ruumiin, ajattelun ja tunteiden suhteesta ymmärtänyt, niin ruumiin reaktiot emootioihin puolestaan voimistavat emootioita, jotka voimistavat ajattelua jne. Tai siis että kun me vaikkapa säikähdämme, sydän alkaa hakkaamaan, jolloin päättelemme pelkäävämme, jolloin voimme alkaa kiireesti ajattelemaan pahinta mahdollista, jolloin emootio voimistuu... mikä emootio loppujen lopuksi on? Eikö se itse asiassa ole vain tuo fyysinen reaktio yhdistettynä ajatteluun? Vai onko emootion "takana" vielä jotain muutakin? No, oli mitä hyvänsä: kun fyysinen reaktio muuttuu, eikö emootiollekin silloin tapahdu jotain, tai pikemminkin, jää tapahtumatta jotain?

Kävelemisen taito

No nyt se kävelee ympäriinsä. Poika. Jalat leveässä haara-asennossa, peppu pitkällä, kädet kohotettuina ja leveä hymy naamalla. Äärettömän suloista. Se on vähän säikähtänyt uutta taitoaan ja käy yhtenään turvatankkaamassa äitiä ja isää, tuntuu kuin se tahtoisi syödä ja hengittää meidät, sulautua takaisin, sanalla sanoen. Ihmeellisiä olemassaolon vivahteita! En voi kuin vastata että rakkaus on, rakkautta et ole jättänyt, siihen voit sulautua ja oikeastaan sulaudutkin usein aika menestyksekkäästi, vaikka jätitkin yhden vauva-ajan taaksesi. Mutta anna minun nyt syödä tämä aamupala, jooko?

Luojan suo

Meillä on juuri semmoinen bulldog, jolla on ftalaattia nenässä. Join eilen illalla vihreää teetä ennen nukkumaan menoa, en tiennyt että siinä on kofeiinia, ja nukuin vain vähän. En tiedä miksi istuin tähän kirjoittamaan, on sellainen olo ettei pitäisi, ja silti... elämä on runsasta ja innostavaa. Ne työt joita olen ottanut etenevät kuin itsestään - yhtäkkiä huomaan jossain taustalla ajatuksen sitten kun. Joku sanoi että... säteilevä henkilö sanoi jotain mikä imarteli mua. Professionaaliolo. Nyt tämä professionaaliolio laittaa teepannun kiehumaan ja kanervat hautumaan, letittää märän tukan, tekee muutaman hassun asanan ja menee miesten viereen nukkumaan.

Jos luoja suo.

Uni ja P.S.

Näin unta (joo, tiedän ettei toisten unien lukeminen välttämättä ole kiinnostavaa... :)), että pitämälläni kurssilla oli viimeinen kerta ja töiden viimeinen palautuspäivä. Paikalle saapui minulle ennestään tuntematon mustalaisnainen. Selvisi, että hänen tyttärensä oli ollut paikalla ensimmäisellä kerralla mutta ei sen jälkeen. Nainen esitteli itse tekemiään kuvia ja toivoi, että hänen tyttärensä voisi niiden avulla päästä kurssista läpi. Jotkut kuvista olivat aika hienojakin, ja katselin ja kommentoin niitä, mutta sanoin koko ajan, etten voi päästää tytärtä läpi koska hän ei ole ollut kurssilla. Nainen tarjosi myös rahaa, mutta kieltäydyin.

Naisen kanssa oli kuitenkin tuhraantunut kovasti aikaa, ja palautekierros meni muiden osalta yliajalle. Olisin voinut torjua naisen pyynnöt suoralta kädeltä mutta jäin ihmettelemään tilannetta. No, muistan vielä erään kurssiin osallistuneen työn, jota ihailin: upea iltapuku, jonka yläosa oli muistutti neonkeltaista pelastusliiviä. (Aika hauska idea oikeastikin, mutta siis pelastusliivi...)

Jostain syystä uni on pulpahdellut mieleeni koko aamupäivän. Se kertoo ehkä, että jossain kohdin en ole rehellinen tai suora, yritän päästä kuin koira veräjästä... tai sitten yritän säätää muiden elämää. Hassua... tulee mieleeni, että olen viime aikoina huomannut useaan otteeseen, että tilanteissa, joissa yleensä olisin palanut halusta antaa neuvon tai tuoda esiin oman mielipiteeni, olenkin huomannut, että minulla ei ole siihen todellista tarvetta. Tajuan ettei toinen hyötyisi neuvosta, pyytämättä annetut neuvot eivät useinkaan ole hyödyllisiä. No, unessakaan minun ei kyllä ole vaikea kieltäytyä mustalaisnaisen (itseni) houkutteluista. Mutta sen verran sekottavaa kuitenkin, että käytän siihen aikaa ja voimia, joita tarvitsisin olennaisempaan toimintaan. Jännää... taas tämä aihe: mihin voimat kuluvat? Voisiko jotain jättää pois? Se voi liittyä oikeastikin opettamiseen ja siihen, miten aika siellä kulutetaan. Ja muihinkin tilanteisiin elämässä - vaikka siihen, miten käytin aikaa viime viikonlopun sinänsä hauskoissa pojan 1-vuotisjuhlissa. En aina ajoissa, en aina olennaiseen. Se synnyttää stressiä joka synnyttää jännityksiä jotka aiheuttavat migreeniä ja vaikeuttavat nykyhetkessä pysymistä (mikä kierre olisi vältettävissä jos alunperinkin pysyisi nykyhetkessä ja tekisi hommat ajallaan :D). Tämä ei ole itseruoskintaa enkä kadu mitään, kunhan vaan teen huomioita.

No, entä tytär, joka ei ollut kurssilla, joka ei viitsinyt tehdä töitä ja antoi äidin hoitaa asiaa? Ikäänkuin vain kurssisuoritus merkitsisi jotain, eikä opittu asia? Juhlapukukin viittaa pelastautumiseen...

Tulee mieleen pari asiaa, joissa äitini yhä saattaa tulla hätiin koska en ole viitsinyt hoitaa hommia ajallaan. Ehkäpä ne asiat pitää nyt laittaa kuntoon eikä enää vaivata vanhaa äitikultaa. Äiti kyllä pelastaa, mutta se ei ole hyväksi mun elämälle, vaikka asiat sinänsä tulevatkin hoidetuiksi. Olen kuvitellut että ne ovat pikkuasioita, mutta juuri pikkuasioiden kautta sitä voi roikkua kiinni vanhassa. Ryhtiä, nainen!

Juuri nyt ei ole kuitenkaan mitään ongelmaa. Selkä on jännittynyt, ollut jo muutaman päivän ajan, tunnustelen miltä se tuntuu. Ulkona on henkeäsalpaavan kaunista, kuten usein siirtymäaikoina, kun vanha tekee kuolemaa nykyisyydelle.

PS. Katselin lähiseudun puutaloa, joka keväällä maalattiin hehkuvan vihertävän keltaiseksi, ihailin sitä väriä täälläkin. Tänään en ollut uskoa silmiäni: talo oli aivan umpivihreä. Oliko se maalattu uudelleen? Tuijotin aikani, kunnes tajusin, että vaahteran ja lehmuksen lämpimänkeltaisten lehvästöjen ympäröimänä korostui kellanvihreän vihreys, kun taas keväällä vihreiden ympäröimänä korostui keltaisuus. Ovat keksineet talon joka vaihtaa väriä vuodenaikojen mukaan!

ABC poika kävelee

Poika täytti tällä viikolla vuoden. Tänään oli sukulaisia kylässä. Syötiin ja melskattiin. Availtiin paketteja. Kaikki tahtoivat nähdä että osaako poika jo kävellä, mutta ei suostunut, konttaili vaan. Sukulaisten lähdettyä poika sitten rupesi kävelemään. Ei vieläkään jolkottamaan ympäriinsä mutta ennätyksellisen pitkiä matkoja sylistä syliin. Sillä on herttaisen hidas sytytys. Joskus kun vilkutan pojalle, se saattaa vilkuttaa takaisin kahden tunnin kuluttua. Poika on semmoinen... no, hymyileväinen ja hekottelee ja lörpöttelee kaikenlaista, jaba jaba jaba, tatta tatta tatta, ja sitten bravuuri titti, joka tarkoittaa lamppua. Se tykkää ratkoa pulmia, availla lukkoja ja painella nappuloita ihan loputtomiin. Liikkumishommissa se on aika harkitsevainen. Nousi pystyyn jo monta kuukautta sitten ja rupesi heti liikkumaan tukia myöten mutta ilman tukea ei vieläkään. Mutta tosi lähellä ollaan.

Pari linkkiä joista on ollut mulle suurta iloa: http://www.abc-of-yoga.com/ - tuolta löysin joogaliikkeitä, joita suositellaan migreeniin. Olen ruvennut tekemään niitä iltaisin. Ja seuraavalla sivulla neuvotut liikkeet pyyhkivät pois viimeisetkin rippeet mun taannoisesta unettomuudesta: http://www.naturaid.net/ajankohtaista.htm - sivun puolivälin jälkeen "4 liikettä unettomuuden selättämiseen". Ne on selostettu epäselvästi, mutta tein niitä parhaan ymmärrykseni mukaan joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa ehkä kolmen-neljän viikon ajan. Se oli tehokasta, rupesivat muutaman illan kuluessa vaikuttamaan todella rauhottavasti, ja aloin saada unta aika nopeasti. Nykyään mun ei tarvitse enää tehdä niitä, nukuttaa muutenkin. (Olenkohan laittanut jälkimmäisen linkin ennenkin? Jos olen niin That's me; toistan itseäni. Antaumuksella.)

Viime viikon läsnäolokokeilusta jäi kaipuu. Tajusin, vaikea selittää, että voisi olla aina läsnä. Ei sillä tavalla että pitäisi tai muuta sellaista, jotenkin vaan aistin sen mahdollisuuden. Tai oikeastaan... tajusin että ei ole mitään todellista syytä olla muuta kuin läsnä. Hyvältä, kutkuttavalta tuntuva kaipuu. Kaipuu, joka tietenkin katoaa aina, kun olen läsnä.

Kun otin asiakseni pitää läsnäolon ulottuvuutta mukana viikon ajan, näin taas, miten mieleni viettää paljon aikaa jossain muussa kuin nykyhetkessä. Mutta näin myös että usein, jos ja kun muistutus nousee, saatan hankalissakin tilanteissa palata nykyhetkeen. Ja sitten tietysti tunsin miten ihanaa ja ongelmatonta on olla ja olla ja olla nykyhetkessä - ja miten vaikea siinä on pysyä! Siinä on se kaipuun kohta, kun tietää että tänne voi tulla milloin vain, ja tietää että siinä se on, aina ja ikuisesti, mutta antaa itsensä liukua pois, kun ei vielä muuta osaa. Paitsi silloin kun osaa. Tässä, tässä, tässä. Mitä hyvänsä olen tekemässä. Istumassa, juoksemassa, yskimässä.

Se on elämässä kaikkein hurjinta; hurjempaa kuin koulusurmaajat ja hurrikaanit ja talouden laskusuhdanteet ja omat pienet mutta joskus niin musertavilta tuntuvat murheet, se että ei-mitään-ongelmaa sijaitsee silmänräpäystä lähempänä.

6. päivä

Olin kavereiden kanssa baarissa. Syksyisin jaksan tehdä semmoistakin. Join lasin viiniä, hengitin savukkeiden savua lämpölampuin lämmitetyllä terassilla. Puhetta elokuvista, fonteista, väreistä, facebookista, kaikesta semmoisesta mistä vain voi Coronan terassilla puhua.

Kun hiippailin kotiin puolenyön aikaan, huomasin taas unohtaneeni läsnäolon, tai en tiedä olinko ihan unohtanutkaan, mutta siihen vain on vaikea laskeutua kapakkaympäristössä. Keittiön pöydän ääressä yöpalalla mieleeni välähti, että hiljaisuus on, ikuisuus on, elämä on, ei se keskeydy siksi aikaa kun Anu unohtaa. Kuulostelin. Joo-o, siellä se on.

Oli hyvä kömpiä sänkyyn ja nukkua keskeytyksettä... aivan liian aikaiseen herätykseen :)

3., 4. ja 5.päivä ja Kysymys

Viides päivä meneillään. Ensin esitän teille, hyvät blogini lukijat kysymyksen. Tai oikeastaan pyydän neuvoa tai vinkkiä, miten minun kannattaisi menetellä eräässä asiassa.

Tilanne on seuraava: Oma mummoni, jota olen vuosien ajan käynyt katsomassa lähes viikottain, ajoi minut pois keväällä. Tai oikeastaan hän ajoi pois poikani. Hän teki sen ikävästi, ymmärrän kyllä että joku vanhus ei jaksa pikkuvauvan seuraa, mutta tähän liittyi erilaisia epäsuoria vihjailuja tyyliin, että jos vauva tekee kakat kun olemme käymässä hänen luonaan, en oikeastaan saisi vaihtaa vaippaa ja pestä pojan peppua siellä vaan säästää homman kotiin (huh, mikä sotku siitäkin tulisi...). Lopputulos oli se, että käsitin että hän tahtoisi minun edelleen käyvän, mutta ei tahdo että tulen lapsen kanssa. Tunnen hänet aika hyvin ja luulen että oli mustasukkainen minusta, kun vauva vei huomiotani meidän kahvipöytäkeskusteluiltamme. Hän on aiemminkin tehnyt ihmisille vähän samantyylisiä juttuja. Myös minulle.

Minä suutuin. Olen tukenut häntä erilaisissa vaiheissa ja sairauksissa, mutta kun nyt olisin itse tarvinnut tukea (siis lähinnä aikuisen seuraa yksinäisinä päivinä ja viikkoina), hän vain heittäytyikin mustasukkaiseksi (vaikka oli siinä varmaan vanhuuden väsymystäkin seassa). En kuitenkaan ole sanonut mummolle paljon mitään (jostain vanhasta tottumuksesta, nykyään olen yleensä jo sentään aika suora), mutta olen käynyt siellä enää hyvin harvoin. Ei minua huvita tuon jälkeen käyttää vähäistä omaa aikaani hänen luonaan käymiseen. Eikä mieskään, hyvän tähden, pyydä minua vahtimaan lasta sillä aikaa kun hän käy tervehtimässä sukulaisiaan. Silti... mummo on jo vanha enkä tiedä kuinka kauan hän vielä elää. Sitäpaitsi asia vaivaa minua, suuttumus vaivaa minua. Minun olisi tavalla tai toisella tehtävä hänelle selväksi, ettei minua voi... käyttää. Tarkoitan että... en tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan käyttämisellä. Että toiset ihmiset eivät ole häntä varten tarkoitettuja huvituksia, vaan toisia ihmisiä. Mutta en todellakaan tahdo pitää hänelle mitään yleissaarnaa siitä miten lähimmäistä on kohdeltava! Tahdon vain tehdä selväksi, mitkä ovat omat rajani. Tai siis - millä ehdoilla voin tavata häntä (heh, kuulostaa lakipykälämäiseltä, en tarkoita sitä niin). Jos minua kohtaan käyttäytyy huonosti, niin terve. Olen huomannut vuosien varrella, että pärjäilen aika mukavasti ilman huonoja ihmissuhteita :).

Kuten selostuksesta varmaan paistaa, tiedän mitä minun tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan ihan että miten. Herääkö jollakulla jotain ehdotusta, neuvoa, kommenttia tähän? Kiitos että voin kysyä!

No niin. Läsnäolon ulottuvuus on kyllä ollut vielä enemmän... läsnä kuin yleensä. Muistutus nousee silloin tällöin. Tilanteissa, joissa on kädet täynnä jotain hommaa, sitä on vaikeampi muistaa kuin rauhallisina hetkinä. Ja toisinaan minun on vain tyydyttävä siihen, että huomaan etten ole läsnä hiljaisuuden tai rakkauden ulottuvuuksille vaan jollekin muulle. En ole ehtinyt kirjoittamaan "raporttia" pariin päivään, enkä enää muista tilanteita selvästi. Muistan kyllä monta kertaa tunteneeni yllättävää hyvää oloa ja rauhaa kaiken keskellä. Bussissa istuminen on juhlaa, kuulla ja tuntea kaikki keskittymättä mihinkään. Vielä tämä päivä ja viikonloppu.

2. päivä

Eilinen oli sen verran kiintoista kokemus että taidan jatkaa sitä loppuviikon. Unohdin eilen läsnäolon yhtenään, mutta toisaalta palasin siihen yhtenään. Pojan nukkuessa päiväuniaan hiljennyin ihan silmät kiinni istuen, ja se oli todella nautinnollista. Sitten kun olin lopettelemassa, totesin että lyhyeksi jääneen yön väsymys painaa ihanasti ja maastouduin vielä sohvalle upeaan seitsemänsadan kilogramman horrostilaan. Ahhh. Mutta opettaessa en sitten muistanut koko läsnäoloa lainkaan! Heh... Nautin opetustilanteesta tosi paljon, innostuin asioista ja ihmisistä enkä mennyt niihin halpoihin joihin minulla on taipumus mennä. Ihan lonkalta. No, niiltä main toiminta parhaiten lähteekin.

Panin merkille, millaisista ihmisistä pidän välittömästi ja vaistomaisesti. Sellaisista jotka ovat suunnilleen yhtä paljon introvertteja ja ekstrovertteja. Karikatyyri: Jotkut ammatiltaan näyttelijät näyttäytyvät (minulle) täysin ekstrovertteina, siis ulkoa ohjautuvina ja ulospäin suuntautuvina, ja vaikka he olisivat kuinka jänniä tyyppejä, en minä ymmärrä heitä. Arvostan ammattia ja myös sitä erikoista luonteenlaatua jota se vaatii, mutta en ymmärrä enkä pysy perässä. Jotkut, sanotaan vaikka... sarjakuvapiirtäjät (jälleen, sattuvasti, karikatyyri), taas oleilevat omissa maailmoissaan, elelevät hiljaiseloaan ja tekevät omaa juttuaan eivätkä tunnu edes huomaavan, että muut ihmiset pelaavat keskenään monimutkaisia pelejä, välittävät toistensa mielipiteistä ja huomioivat toisiaan monin hienovaraisin tavoin. Osin hyvinkin kunnioitettavia ominaisuuksia, minulle vähittäisen sulattelun paikka. Rakkaimpiin ystäviini kyllä kuuluu (tällä akselilla) hyvinkin erilaisia laatuja, mutta nopeasti ja vaistomaisesti pidän ihmisistä jotka säteilevät ulospäin, sisäisestä maailmastaan käsin. Yksi sellainen on sattumoisin ammatiltaan näyttelijä ja toinen sarjakuvapiirtäjä. :)

Tänään on siis päivä kaksi. Alkoi migreenillä, jonka taltutin välittömästi lääkkeellä ja levolla (annostelin pojan aamiaissämpylän sohvalta käsin ja imuroin sen jälkeenpäin eri puolilta kämppää). Olin ylpeä, että olin taas ajoissa - olen ehkä vasta nyt ihan kunnolla tajunnut että migreeni täytyy keskeyttää heti eikä kohta. Sen jälkeen onkin ollut yhtä juhlaa, ystävä tarjosi taannehtivasti synttärikaffet ja luovutti kortin jossa on piirroksia elämän hyvistä asioista: sieniä, kaakkua, juureksia, hylakermaa, mountain pose, blogi, kaksi vauvaa joilla on söpöt niskat, ja mysteeri. Se on pieni suhru, jonka vieressä lukee "mysteeri," kaikkien muiden kuvien keskellä. Siitä piti kuulemma tulla jotain muuta mutta se meni pieleen ja siitä tulikin sitten selittämätön. Mikäpä sen sopivampaa.

Päivä jolloin

Tänään on päivä jolloin minun on tarkoitus olla mahdollisimman läsnä kaikessa mitä teen ja mitä tapahtuu. Unohdan sen yhtä mittaa, ja sitten muistan taas. Illalla on kurssi jota pidän, opettaessa lipsun helposti erikoiseen ulottuvuuteen, joka on kyllä jossain määrin läsnäoloa (koska asioille on pakko olla läsnä jotta ne hoituisivat) mutta jotenkin... kapeaa sellaista. Hivenen jännittynyttä, vaikka hauskaa. Ja hieman kohtalonomaista - eräissä asioissa minulla on tunne, että ne vain tapahtuvat vyöryn kaltaisesti ja minä vikisen, vaikka pelkkä havahtuminen, seisahtuminen näyttäsi ne aivan toisenlaisina. Yksi tilanne on se kun joku puhelias ihminen vie tilaa muilta, silloin minun on toisinaan vaikea ottaa ohjat. Toinen asia on se kun huomaan, että emme ole aikataulussa, en aina osaa tehdä tarpeellisia valintoja, en osaa rajoittaa myöskään itseäni, jotta kaikki olennainen saataisiin hoidettua. Vaikka nämä asiat eivät ole kovin suuria tai hallitsevia, näen että ne ovat olemassa, silloin kun ovat.

Tänä iltana on siis aikomukseni olla mahdollisimman laajasti läsnä ja katsoa mitä tapahtuu. Eritoten aikomukseni on olla läsnä nyt. Sormet näppäimillä, kävivarsien sivuilla kihelmöivä aistimus, jalat ristissä pöydän alla, oikea pikkuvarvas vasten jotain kovaa mutta aavistuksen verran joustavaa esinettä, takamus tuolin lämpimässä. Silmien taustalla vähäinen kiristys, antaa olla, tältä se tuntuu. Näkökentän ympärillä tumma epätarkka kehikko, nenän hahmo, ripsien varjo, näkökentän rajat. Puinen työpöytä, papereita, kirjoja, iso metalliviivotin, kahvikuppi, tarkkaan katsoen koko näkymä koostuu pieninpienistä väreilevistä rakeista tai hippusista, vai - hajoaako se niiksi?

Läsnäolo on erityisen helppoa silloin, kun makoilee sohvalla tai lattialla ja jostain tunkee pieni höytyväinen pää kainaloon. Päässä on suu ja suussa kaksi sormea, ja käy tuhina kun pää etsii äidistä mahdollisimman pehmeää paikkaa jossa levähtää hetken. Silloin ajattelu lakkaa ilman mitään yritystä, silloin on harvinaisen miellyttävää olla läsnä ruumiin joka sopessa.

Takiainen

Aloitin taas pilateksen. Nyt on erinomainen olo, kerta kaikkiaan. Se tuntui juuri niin hyvältä kuin muistinkin ja vielä hitusen paremmalta. Oli ihanaa nähdä opettajaa, ja muitakin tuttuja vanhasta ryhmästä. Suosittelen pilatesta erityisesti jos on synnyttänyt tai aikoo synnyttää. Minä aloitin raskausajan alussa (sattumalta, en tiennyt raskaudesta ilmottautuessani) ja tein koko yhdeksän kuukauden ajan, ihan viimeisinä viikkoinakin tein vielä koko treenin pari kertaa viikossa. Synnytys kävikin siihen malliin että oli lantionpohjalihakset vissiin aika hyvässä kunnossa (kesti vain kaksi ja puoli tuntia kaikkinensa eikä kipulääkkeitä tarvinnut, jos ei kyllä olisi ehtinytkään). Niin, olen siis aiemmin treenannut ainoastaan raskaana ollessa. Nyt tuntui ihmeen helpolta vaikka oli vuoden tauko ja menin suoraan jatkoryhmään - vähemmän lastia kun lapsenkanniskelun voi ulkoistaa. Lantionpohjan lihakset ovat tietenkin venyneet, joten on mulla tekemistä.

Near death experience. Sekunnin verran luulin että se on viimeinen sekuntini. Rakennustelineiltä mun yläpuolelta kuului sen laatuinen narahdus että jotain todella raskasta tippuu kohta mun päälle. Sydämessä muljahti ja ehdin nostaa katseeni - mitään ei näkynyt, ei itse asiassa edes rakennustelineitä. Ne oli purettu pilatessalin ulkoseinästä jo vuosi sitten. Etsin sanaa ilmiölle, joka on vähän kuin etiäinen, mutta koskee vain mennyttä. Takiainen, sanoi pilatesope. Sillä on sana hallussa.

Rakkauden teoista ja teoksesta

Olen viime aikoina lueskellut David Deidan Finding God Through Sex. (No niin, nyt tulee hittejä kun tuo xsana on täällä, tervetulloo! Täällä puhutaan pikemminkin rakastelusta, in Finnish, kovin mehukkaita yksityiskohtia ei ole tarjolla, vilpilliset pahoitteluni.) Viimeksi kirjaa suositteli meille eräs ystävä grillipihdit kädessä kovin painokkaasti, ja sitä ennen muistaakseni blogiystävä Olematon taikka joku Olemattoman kommenttilaatikossa. (Olemattoman kommenttilaatikko?) No, pitihän se tilata.

Kirja alkoi heti vaikuttaa, olen tuntenut itseni taas läsnäolevammaksi, vähintäänkin helpommin läsnäoloon palautuvaksi näiden päivien aikana. Itse rakasteluun... no, olen esimerkiksi yllättänyt itseni ajatuksista kesken kaiken, ja lakannut ajattelemasta, sikäli kuin pystyn. Siihen on konstit (mikä milloinkin toimii, nyt mantramainen sanan toistaminen mielessä niin kauan että ajattelu unhottuu). Täyteen (tyhjään?) läsnäoloon palautuminen rakastellessa tekee hyvää. Ihmeitä, suorastaan. Kirjassa on valtavasti positiivista energiaa ja kauneutta. Se havahduttaa mut siihen, että olen täydessä vastuussa tästäkin asiasta elämässäni. Tajuan että olen tajuamattani lykännyt eräitä asioita mieheni kontolle. Ei mies toki osaton ole, mutta hän voi hoitaa vaan oman osansa. Kirjassa puhutaan naisen (ja miehenkin) turvallisuushakuisuudesta. En vaadi mieheltäni vakuuksia siitä että olemme varmana ikuisesti yhdessä, tai siis mielelläni olen mieheni kanssa edes vaikka kunnes kuolema meidät erottaa, mutta mitä hyötyä on ihmisen vannoa kun elämä pyörittelee meitä miten tahtoo? Eikä loppuikää edes ole olemassa, on vain nyt? Sen sijaan jotain muuta turvallisuuteen liittyvää huomaan pyytäneeni mieheltä. Suojelua, haavojen suojelua... jotain sen vivahteista, jotain mikä ei kuulu rakasteluun vaikka se onkin ehkä aikansa ollut tarpeen. Mutta ajat ja tarpeet muuttuvat.

Ja nyt mun on tarve vielä kerran palauttaa itseni tähän ja nyt. Tunnen laajuutta. Ja jotain hykerryttävän hyvää, kirkasta, kuin vaniljakastiketta mutta parempaa, on mun rintakehä täynnä. Se valuu pois, kaikkeuden mustikkapiirakan päälle,
eikä mitään piirakkavitsejä, kiitos.

Kiitos. Koskettakaa toisianne.

Sanoo syksyhenkilö

Hiljaista on ollut näillä tienoilla. Vapaahetket olen kuluttanut johonkin muuhun - töiden valmisteluun, sienien ja puolukoiden perkaamiseen, lukemiseen. Tai vaan olemiseen. Hoitovuorottelu ystävän kanssa on lähtenyt rullaamaan kivasti, mutta vie kyllä voimia.

Syksy saa, ja mun syysminä astuu kuvioihin. Mullahan on kaksi persoonaa, talvinen-kesäinen tyyppi joka on sisäänpäinkääntyvä ja vähän anarkistinen. Syksypersoona taas on rohkea, sosiaalinen, menevä ja hieman agressiivinen mutta sovinnainen henkilö. Se astuu kuvioihin näillä main, tunnen kuinka sen jellonamainen laatu läikehtii mussa. Se väistyy yleensä joskus joulun jälkeen. No, persoonat siis tulevat ja menevät, mutta jokin pysyy.

Niin. Agressio nostaa päätään, se on aina hämmentävää. Pinna tahtoo palaa pikkuasioista. En toki räiskytä emootioitani päin toisten naamaa mutta läheiset kyllä aistivat. Olen soveltanut eräänlaista mantran käyttöä: kun ryhdyn puuhaan, jossa tiedän hihojen palavan herkästi, toistelen mielessäni vaikkapa sanaa rauhallinen. Sen sanomiseen ei tule liittyä mitään tunnetta, se on vain tavuyhdistelmä jota toistan. Yksi sana riittää täyttämään mielen ahtaan tilan sen aikaa kun hoidan tehtäväni, vaikkapa puen erittäin menevää pikkukaveria joka onnistuu livistämään housuistaan joka välissä. Emootio pysyy poissa ja kipristelevät jalkaterätkin solahtavat helpommin lahkeiden lävitse.

Mies on työmatkalla. On jotenkin selkeää, kun pitää hetken aikaa hoitaa kaikki itse. Nyt kauppaan.

Muistutus

Mun pitää muistuttaa itseäni siitä, miksi aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Tai oikeastaan se muistutus nousee nyt, kun juuri luin vanhoja merkintöjäni. Rupesin ensin hieman moittimaan itseäni, että olen aiemmin kirjoittanut paremmin. Mutta se ei ole olennaista, vaan se miksi nyt kirjoitan tätä. Jotta asettuisin paikalleni, sisälleni, jotta kirjoittaisin olemisesta ja läsnäolosta käsin. Jotta olisin läsnä. Rakkauteen... rakkauteen ei voi suoraan päättää asettua, pitää ensin asettua läsnäoloon, silloin rakkaus saa tilaa. Tuo ei ole mikään perimmäinen totuus, se on mun kokemus siitä missä järjestyksessä asiat yleensä mulle aukeavat.

Pojan kanssa on nyt kivaa, hän hommailee omiaan ja käy välillä moikkaamassa. Puuhailemme hetken yhdessä, tutkimme hänen vielä palleroisen jalkansa eri osia ja sitten hänen tutkimusretkensä tuolinalusten, matonhapsujen, valkosipulinkuorien ja hämähäkkien mailla jatkuvat. (Tähän asti sain kirjoittaa ilman keskeytystä.) Onhan tämä helpompaa ja vaihtelevampaa kuin aiemmin.

Kotikin on paljon viihtyisämpi kuin ennen. Tilaa, avaruutta, järjestystä. Säilytystilaa: hyllyjä, lokeroita, uutuutena lajittelulaatikko poltettaville, biojätteelle, tölkeille, metallille ja lasille. Mies on nikkaroinut, se tykkää siitä, ja kysykää vaan tykkäänkö minä! Minusta se on aivan ihmeellistä. Ei mun lapsuuden perheessä paljon nikkaroitu, joskus kun olimme pieniä, isä otti esiin bläkkändekkerin, en muista mitä se sillä teki mutta se oli vaikuttava näky. Myöhemmin se oli lähinnä äiti joka säästäväisyydessään korjasi kaiken rikkimenneen kelloista pesukoneeseen, ei hänkään yleensä uutta rakentanut.

Nyt pitää viedä poika nukkumaan ja alkaa itse töihin. Kiitos kaikesta tästä hyvästä.

Palleroita

Tänään alkoi kiintoisa - miksi sitä nyt sanoisi, koe? Ihmiskoe, varmaan. Mulla oli ystävän puolitoistavuotias tän meidän 11-kuisen lisäksi hoidossa. Päivä meni yllättävän sujuvasti. Lounasaikaan oli melkoista hulinaa kun yksi heräsi päiväunilta rattaista, kaikkien piti syödä ja toisen piti mennä päiväunille rattaisiin suunnilleen samaan aikaan. Ja pissattamiset ja maidot ja pukemiset päälle. Jollain kumman tavalla kaikki lutviutui, niinkuin tietysti lukemattomilta monilapsisten perheiden äideiltä ja lastentarhatyöntekijöiltä lutviutuu. Mutta minä en ole koskaan ennen hoitanut kuin omaa lastani, sitäkin vasta alle vuoden.

Huomenna sitten toisinpäin, minä menen työhuoneelle ja ystävä katsoo lapsia. Ja sitten sama juttu joka viikko tästä eteenpäin. Jossain vaiheessa ehkä nostetaan vahtivuoroja 2 + 2 päivään viikossa. Minä saan suunniteltua opetukset ja tehtyä luvatut esitteet ja kuvitukset, toinen saa lopputyönsä valmiiksi. Mikä parasta, järjestely ei kuulu kansaneläkelaitokselle. Sitä paitsi ystäväni on ihan velho lasten kanssa, hyvä jättää lapsi hänen hoiviinsa.

Tuntuu vieläkin aivan ihmeelliseltä kun olo on kevyt ja helppo. Tai tarkemmin ottaen, tuntuu ihmeelliseltä, miten kevyt ja helppo on tavallinen olo. Kun ei väsytä eikä ahdista pitkin päivää.

Eilen illalla mua rupesi nukuttamaan armottomasti ihan ennen aikojaan. Mies sanoi, että mene hyvä ihminen nukkumaan. Minä siihen että turha mennä, en mä vielä voi saada unta. Menin sitten kuitenkin kokeeksi makaamaan sänkyyn... No, seuraavaksi poika herätti viideltä, ja ensimmäinen ajatus oli että voi, nyt en varmaan enää saa unta. Sitten en taas muista mitään ennen seitsemää. Tää on niin ylellistä! Tajuatteko, te kaikki jotka nukutte hyvin! Uni on hienoa ja kaunista ja ihmeellistä. Menkää ja kiittäkää!