Pitkästä hiljaisuudesta on ehkä joku jo voinut jotain päätellä.
Olen jo istunut tässä ainakin viisi minuuttia puolukkapiirakkaa (äiti toi rotinoina) ja mustaa kahvia nautiskellen. Kutsu käy kyllä hetkellä millä hyvänsä, sillä tuo poikanen on saanut jostain päähänsä, että yöllä nukutaan, ja aamuisin, päivisin ja iltaisin vastaavasti tankataan. No sehän käy meikäläisille ihan loistavasti. Mikäpä häntä on palvellessa kun on virkeä olo ja hyvä meininki. (Tietysti palvelun on pelattava, vaikkei aina olisikaan).
Poika on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen. Se tuli toisesta maailmasta tähän maailmaan aikamoisella rytinällä varhain sunnuntai-aamuna. Minä heräsin lapsiveden menoon neljän korvilla ja heti alkoi supistella aika tiheään. Soitettiin Kätilöopistolle ja kysyttiin, tullaanko. Kätilö sanoi, että olkaa kotona jos pystytte. Kymmenen minuutin päästä käskin miestä soittamaan uudestaan, että nyt kyllä vaimoa jo ponnistuttaa. Sitten ei aikailtu. Sairaalassa mentiin suoraan synnytyssaliin, housut pois ja kätilö tunnusteltuaan sanoi, että nyt se syntyy, ponnista. Parinkymmenen minuutin kuluttua makasi pitkä laiha poika mun rinnalla, kaiketi lopen järkyttyneenä, vähän kuin äitinsäkin. Koko hommaan oli kulunut kaksi ja puoli tuntia.
Jos nyt synnytykset voivat olla helppoja, niin tämä varmaan oli sitä. Hurjin hetki oli kai se kun olimme vielä kotona ja yksi supistus yltyi viimein niin kovaksi etten tahtonut pysyä enää tolpillani. Minuun iski ajatus, että ”tästäkö nämä nyt vielä pahenevat seuraavat 7-30 tuntia” (mun mielikuva siitä, miten ensisynnytys menee). Silloin tunsin tiettyä epätoivoa – mutta se olikin sitten siinä se kovin kipu. Aloin huutaa joka supistuksella kovaa ja matalalta (tai ehkä sitä voisi kutsua HYVIN äänekkääksi hengitykseksi!) ja huusin koko matkan sairaalaan – mitä parhainta kipulääkettä, suosittelen kaikille! Kipu oli vain kova, ei enää sietämätön. Ja ponnistaminen nyt oli suorastaan miellyttävää supistuksiin verrattuna. Mies sanoi, että ponnistaessa ilmeeni oli koko ajan todella ällistynyt – niin oli kyllä olokin. Ja kun poika laskettiin mun rinnalle, en tuntenut suurta rakkauselämystä vaan suurta hämmästystä.
(Tässä välissä kävi kutsu)
Nyt on jo ilta. On ihmeellistä ja hauskaa katsella poikaa ja viettää aikaa sen seurassa. Usein itsekin tipahdan ajatuksettomaan olemisen ja ihmettelyn tilaan. Rakkaus on alkanut hiipiä välillemme tässä päivien kuluessa. Tai eihän tuosta kääröstä tiedä, ei se varmaan mitään tai ketään erityistä vielä rakasta, se vain on rakkaus.
3 kommenttia:
Sylintäydeltä onnea!!! Kuulostaa ihanalta, synnyttäminen ja kaikki mistä kerrot :-).
Hei Marikki, ja kiitos! Onhan tää aika ihanaa. Juuri nyt kokeilen eka kertaa kanniskella tätä kantoliinassa, tai miksikä nyt kutsutaankaan tätä olan yli soljella kiinnitettävää pussia... tuntuu kivalta kun ei tarvitse koko ajan kuulostella, kuuluuko viereisestä huoneesta jotain. En kyllä ole varma, onko sen asento ihan oikea, vähän liikuttavaan lyttyyn se tahtoo valua ja päästelee hiiriperhemäistä vikinää, kylläkin onnellisen näköisenä.
Suloista! Kantoliina on ihana keksintö! Muistoissani on monia suloisia hetkiä, kun vauva nukkuu siinä ihan minussa kiinni... Vähän päästä, kun voit laittaa vauvan vähän pystympään asentoon voit samalla tuoksutella ihanaa vauvan tuoksua tai vaikka kävellä syysilmassa... Alussa asento voi hyvin olla sikiömäinen, kunhan selkä on pyöreästi tuettu. Hänhän on ollut aika sykkyrässä viimeajat noin muutenkin (kohtukeinussa keikkuessaan!).
Ihanaa ajatella, että kohta meilläkin tuhisee pieni olento, joka tosiaa on kuin tähtien tuolta puolen tupsahtanut. (Tosin toivon, ettei ihan vielä, pikkuisen hän saisi vielä kasvaa, ainakin muutaman viikon. Laskettuun aikaan on viikkoja vielä kuusi.)
Levollisia, taianomaisia ensipäiviä teille!
Lähetä kommentti