Työhuoneella ei ole muita. Autio sisäpiha peittyy huhtikuiseen räntään. Täytyy pidellä säätä sisällä. Tän blogin kirjoittaminen alkaa nimensä mukaisissa merkeissä. Nostalgiasta tai melankoliasta ei ole kyse. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hetki, eikä sitä sovi viettää raskaan mielen kanssa. Paitsi tietysti silloin kun en muuta voi, ja sen aika ei ole nyt.

Aikomukseni on kirjoittaa tätä hiljaisuuden tilasta käsin. Se ei aina ole helppoa. Toivon, että tästä tulee minulle yksi seikka elämässä, joka muistuttaa minua hiljaisuuden jatkuvasta mahdollisuudesta ja kutsuu minua läsnäoloon. On niin paljon, mistä kirjoittaa, mutta se vaatii minulta rohkeutta. Kyseessä eivät ole hurjat paljastukset, vaan hiljaiset asiat, näkökulmat, joista olen tottunut puhumaan vain joidenkin tiettyjen ihmisten kanssa. Nyt niistä pitäisi sitten kirjoittaa kelle tahansa. Lohduttaudun sillä, että ketä tahansa ei kiinnosta.

Mitä ne asiat ovat? Kysyn tätä ihan aidosti itseltäni. En tiedä miten elämä minua tulee elämään, mutta uskallan arvata, että kirjoitan rakkaudesta, ilosta, levosta, työstä, luopumisesta, kuolemasta, läsnäolosta. Hiljaisuudesta. En vähemmästä, mitäpä sitä. Mutta kaikki tämä ilmenee siinä tavallisessa, ihmeellisessä hetkessä, joka minulle annetaan, nyt.

Nyt räntä hellitti, voin nousta pyörän selkään.