Lapista kuuluu

Aamulla heräsimme syrjäiseltä mökiltä Ounasjoen mutkasta. Aurinko kumotteli pilviverhon takaa. Nielaisimme parit kuivatut luumut, pukeuduimme kevyesti ja tuikkasimme monot siteisiin. Lähdimme hiihtämään jokea virtaussuuntaan, mutta vastatuuleen. Hanki ei ihan kantanut, joten sivakoimme kelkkauraa. Ehkä en ollut vielä oikein herännytkään kun jokainen veto tuntui niin raskaalta. Ehkä kaasulämmitin oli vuotanut hieman kaasua, ainakin huone oli haissut siltä, sillä pää oli painava ja keho aina vain hyydyksissä. Ja sitä paitsi, kokemus osoittaa, että mun kannattaisi aina huolehtia, että olen syönyt hyvin ja verensokeri ei heittele, muuten väsyn ja saan aiheettoman pahan mielen. Niin kävi nytkin. Mies huiteli koko ajan edellä, muutenkin poissaolevan oloisena. Emme tehdeet pitkää retkeä. Paluumatkan myötätuulen avulla selvisin takaisin mökille. Pitkän hiljaisuuden jälkeen saimme avattua keskustelun: mikä tässä aamussa oikein meni vikaan, tai oliko mitään, mikä ei olisi mennyt?

Etukäteen olimme ajatelleet, ainakin minä olin, että aamuinen hiihtolenkki joella olisi hyvä idea. Herätessä meillä molemmilla oli kuitenkin sellainen hämärä aavistus, että nyt kannattaisi varmaan venytellä, jutella, kuherrella rauhassa, kun pitkästä aikaa olemme kahden. Tämän tuntemuksen ohitimme molemmat omista syistämme ja hyppäsimme radalle, kuten oli ennalta sovittu.

Hiihtäessäni mieleni vatvoi pitkään tiettyjä puolia äidissäni. Sain viriteltyä itselleni oikein mukaansatempaavan kaunaisen olon, ennen kuin minulle alkoi kirkastua, että yletön reippaus, hienolta kuulostavien suoritusten palvonta ja hieman miehinen kilvoittelu ovatkin piirteitä minussa, tässä ja nyt.

Henri Bergsonin mukaan konemainen, ei-joustava toiminta on kaiken komiikan ehtymätön lähde. Noh. Kesti tovin, ennen kuin sain tarpeeksi etäisyyttä, että pystyin nauramaan itselleni. Itse asiassa, minua naurattaa vasta nyt.

Nyt kaikki on taas hyvin. Keskustelu oli hyvä. Sen jälkeen hiljennyimme. Pitkäperjantain mittaan välillemme kertyi monta kertaa jotain kummaa kitkaa, ja yhä uudelleen olemme palanneet olennaiseen. Vaihtelevalla menestyksellä, mutta kasvavalla luottamuksella.

Mun piti kirjoittaa jostain aivan muusta. Onneksi en sentään kaikessa ole robotti.