Katson tätä juttua

On kovasti hommia mutta on myös tarve selkiyttää itselleni jotain.

Mua kosketti ja jotenkin järkyttikin Marikin viimeaikaiset kirjotukset opetushommista. Tuttua, niin tuttua. Paitsi että mä sentään vedän vaan yhtä kurssia, tosin kolmelle eri porukalle, osittain uusi aihe, oppimateriaalit kokoamatta, käytössä myös mulle uusi verkko-oppimisympäristö. Marikki, se miten meinasit suoriutua on juuri oikein, opiskelijat itse tekemään ja vaikka opettamaan toisiaan! Se on PALJON parempi. Se on oikeasti hyvä juttu. Se on älykästä.

Mä olen nyt luennoinut luennoimasta päästyäni eikä se toimi. Jotkut jaksavat kuunnella ja innostua kerrasta toiseen kun ovat valmiiksi niin kiinnostuneita, imevät vain tietoa ja ottavat heti käyttöön, mutta osa on heitteillä kun he eivät ole saaneet tarpeeksi omakohtaista kosketusta asiaan. Nyt mä näen sen. Eilisen jälkeen, kun "jouduin" puhumaan ääneni käheäksi kun osa jengistä ei pystynyt olemaan hiljaa, olen valmis kääntämään kelkkaa ja pääsemään itsekin vähemmällä. Joo, on ihan hyvä että mulla on nyt näistä aiheista paljon matskua, sommittelu on tällä haavaa aiheena, mä voin kirjoittaa siitä vaikka kirjan, jonka halukkaat voivat lukea, mutta en mä voi sitä tulevaa kirjaa lukea ääneen tuolla tunneilla. Näin mulle helposti käy kun opetettava aihe on uusi (sommittelen tietty työkseni mutta on ihan eri asia opettaa sitä). Lievässä epävarmuudessani päätän kaataa oppilaiden kaaleihin heti kaiken tiedon jonka itse olen ehtinyt haalimaan. Hehee! Toimiiko? Hehee!

Mulla ei ole varsinaista opettaja-identiteettiä, tai ei oikeastaan mitään vahvaa ammatti-identiteettiä, minä teen parhaani täällä maailmassa, ei sitä tiedä vaikka jonain päivänä kasvattaisin kaaleja, en luokassa vaan pellolla. Taide, sommittelu, kuvallinen ilmaisu, rakkaita asioita ovat, opettaminenkin osana niitä. Mutta se mitä olin sanomassa, että opettamiselle, silloin kun sitä tapahtuu, uhraan kyllä kohtuuttomasti energiaa. Opettaminen on tietysti ns. tärkeää, mutta opiskelijoita ei tosiaan hyödytä se että nukun huonosti edeltävänä yönä tai valmistan pitkiä luentoja joita vain puolet jaksaa kuunnella ja nekin puolet hyötyisivät enemmän jostain hands on -hommasta. Näh, mutta en jaksa torua itseäni enempää, uusien asioiden tekeminen on näköjään aika jännää.

Nyt mä pääsen siihen asiaan jota mun tarvis katsoa: mua on viime viikkoina kalvanut epämääräinen tyytymättömyys itseeni. Voinko tehdä jotain, voisinko olla parempi ihminen, parempi opettaja, parempi graafinen suunnittelija, tai äiti tai ystävä, nyt? En voi. Mikään mitä teen tai en tee ei paranna tai heikennä nykyhetkeä mitenkään. Olenko jotenkin huono, eikö nykyhetki pysy pystyssä vuokseni? Tämä hetki on täydellinen, TÄYDELLINEN, se nauraa ja halaa tai tappaa kuullessaan moisia kysymyksiä, vaikkei oikeasti hätkähdä mistään. Mä olen vapaa, vapaa nukkumaan tai valvomaan, mä olen nykyhetki.

Kuka puhuu

Lepohetki. Sohva upottaa ja pesukone hyräilee. Söin jääkaapista viikon keräilyerät, ateriasta tuli herkullinen, riittoisa, perunamuusia, parsakaalia, vuohenjuustoa, sienisalaattia, raastetta, ja vielä pieni kulho hernekeittoa. Taisin syödä hiukan yli tarpeeni.

Myöhemmin iltapäivällä ystävä tarjoaa synttärikahvit ja kakut, viikko sitten jäikin juhlistamatta. 35, mukava luku. Punavihreä. Illalla mies tulee kotiin.

Tässä olen enkä muuta voi. Olen, olematta olen, jotain on. Tunnustelen näitä sanoja. Ne eivät avaudu helposti, simppelit. Siitä huolimatta tämä oleminen on.

Milloin ehtisin puolukkaan? Sieneen? Ehtisinkö vielä? Täysiä ovat päivät.

Haluaisin vapautuksen. Kuulostaa hassulta. Haluaisin vapautuksen itsestäni. Tässä se kuitenkin häilyy, skannailee, yrittää, virittää. Ai missä? Kuka?

Kaipaan vahvistumista. Hassua sekin. Että se sisäinen vahvistuisi. Mutta ei se kai voi vahvistua? Se, mikä on jo kaikki? Ovelia halut ja kaipuut, niissä on melkein aina totuuden siemen mutta ne tahtovat johdatella poispäin totuudesta. Pitääkseen ittensä miehinä, tarpeellisina :)

Kaipaan seikkailua. Hei, mitä sitten jos kaipaankin? Ehkäpä lähden jonnekin, seikkailulle, omalle pienelle retkelle. Tässä lähiviikkoina. Siihen saakka, seikkailen näillä tutummilla mailla ja teillä. Pori on jo esittänyt kutsun, luentokutsun, mutta en tiedä voinko vastata siihen, liikaa työtä, ehkä. Vapaamuotoisempi saisi seikkailu olla.

Sydämessä, joo, sydämen kohdille se juuri sijoittuu, on kaiherrus. Se on lopulta sitä, että näen elämässäni yrittämistä ja huolehtimista, jonka tiedän turhaksi (mitä on turha?), mutta en voi kuin elää sen kanssa niin kauan kuin sitä riittää. Voin vaan kohdata sen, niinkuin eilen tapahtui muutamia kertoja, olla hiljaa, vailla ajatuksia, sen energian kanssa kunnes se muuntuu. Ja kun en voi kohdata, joudun kärsimään. Hitto. :)

Kärsimättömyys.

Huomasin juuri yhtäläisyyden emootion kohtaamisen ja erään asennon välillä. Joogan loppuliikkeissä on näitä ylösalaisin-asentoja, joista olen viime aikoina tehnyt hyvin lempeää versiota, jossa makaan selälläni ja nostan kädet ja jalat ylös kohti kattoa ja lepään siinä. Usein tunnen kuinka energia rupeaa virtaamaan, ikäänkuin hapettomiin syvänteisiin laskeutuisi jostain uusi pulssi hapekasta vettä. Tätä virtausta kestää aikansa, vesi liikehtii, nousee ja laskee, kuplii, kunnes asettuu uuteen eloisamman tuntuiseen tasapainotilaan. Samantapaista on emootion kohtaaminen.

Emootioita, tunteita nousee niin kauan kuin nousee, kuolemaan se viimeistään loppuu, jokainen emootion ilmaantuminen on tilaisuus sulattaa, muuntaa jotain vanhaa. Niin, ovatko nousevat emootiot siis turhia? Kiitos siis että saan tehdä sitä työtä, v*mäistä hommaa toisinaan, varsinkin siihen ryhtyminen, mutta jonkunhan se on tehtävä. :)

Help on ihan jees

Nukuin 10 tunnin yöunet kun nukahdin poikaa nukuttaessa. En muista milloin...! Viime aikoina on jäänyt poikkeuksetta alle kahdeksan tunnin eikä se oikeen riitä. Mutta ei sitä vaan ole ollut enempää tarjolla. Olen sitten herännyt vaikka kuudelta enkä saanut enää unta. Kiitos, hyvä kaunis pitkä yöuni, niin pitkä että ehdin juoda aamukahvitkin unessani!

No, tänään tuntuu että olen oikeasti voimissani pitkästä, pitkästä aikaa. Jälleen yskivän lapsen kanssa kotona, huomenna luento, taikurin hatusta se on vetäistävä. Yleensä asiat lutviutuvat. Jotenkin. Vaikka vähän jänskättää.

Meillä on astianpesukone joka on kelvoton, raivostuttava! Ei pese puhtaaksi, enemmän harmia siitä on kuin apua. Mutta nyt kun olemme tämän viikon kahden pojan kanssa, olen pessyt vajaita koneellisia ja nyt pesutulos onkin moitteeton. Olen ihan liikuttunut ja onnellinen. Kiitos, pesukone! Ihana, kimmeltävä astia!

Toinen (kolmas? Viides?) onnellinen asia on se että on lopultakin löytynyt yksi semmoinen ihminen ja ystävä, jonka kanssa voidaan välillä vuorotella lapsenhoidossa ja muissakin asioissa, jos on iltatöitä ja menoja ja semmoisia, tai jos meidän on tarve miehen kanssa tehdä jotain kahdestaan! Tää ihminen elää kaksin oman pienen poikansa kanssa ja ottaa toisen lapsen siihen avosylin vastaan. Eikä haittaa jos voin tulla hakemaan lapsen vasta vähän yli hänen lapsensa nukkumaanmenoajan tai jos hän oli ajatellut jotain menoa, voipi järjestää hommat. Ja sama toisinpäin, hänen poikansa on tervetullut meille millon vaan, ja muidenkin lapset, kysykää vaan ihan rohkeasti, hitto vie, asioita voidaan järjestää. Ei kaikkien tarvitse jaksaa yksin! Haloo!! Täytyy myöntää että olen ollut aika vihainen kun olen etsinyt apua erinäisiin kiperiin tilanteisiin ja kun rohkeus kysyä on lopulta löytynyt, vastaus on ollut siellä ei, ja täällä ei nyt voi, meillä on sitä ja tätä ja tuolla väsyttää. Tai sitten sanotaan että ilmoittelemme, ja sitten ei kuulu mitään. Kerta toisensa jälkeen tämmöistä. No, TIEDÄN että ihmisillä on kaikkea, meilläkin on, enkä sano tätä ketään yksittäistä tuomiten, tuomitseminen on tuomarien hommaa, mä en voi tietää toisten elämästä, ja olen itse ollut itsekeskeinen luupää suuren osan elämästäni, mikä onkin ehkä tietty avain tähän koko juttuun, mutta niin, näin: Tää kokemus ettei saa apua (vaikka, tsadaa, kaikki on yleensä lopulta järjestynyt ihan hyvin, erilailla vaan kun olin kaavaillut) on ollut mulle raskas ja nyt on ihanaa, ihanaa kun on ihminen jonka kanssa näistä asioista voi kommunikoida ihan suoraan ja selkeästi ja ymmärtäen, ja joka auttaa mielellään ja pyytää apua.

Halauksen verran

Poika on taas kipeä. Nukkuu vaan. Hyvä niin. Taitaa peruuntua mun iltatyökeikka, kun mies on työmatkalla enkä viitsi/voi viedä kipeätä lasta sovittuun hoitopaikkaan.

Olen nyt joogannut ahkerammin kuin (koskaan?) ennen. Joka ilta jotain, ja muutaman kerran viikossa yli tunnin sessio illalla. Jos jää useana iltana väliin tai vähille, kuten usein silloin kun on enemmän pilatesta enkä ehdi, niin mielialat rupeavat heittelemään. Ja ruumis uupumaan ja sementoitumaan. Pilates on ihana laji ja se on parantanut mussa vaikka mitä, mutta kovin meditatiivista se ei tunneilla ole. Mun omat joogasessiot ovat kylläkin suloinen sekoitus venytyksiä, joogaliikkeitä, pilatesta ja mitä keho kulloinkin keksii, mutta hyvin hitaassa tempossa, tunnustelevan hengityksen mukaan, välirentoutuksineen.

Tuntuu, että nyt on PAKKO joogata, tai käy hullusti. Kumma kyllä, joogalla ei ole ainoastaan korjaava vaikutus, vaan välillä kun oloni on aivan loistava ja avoin, varsinkin mieli poikkeuksellisen tyyni ja sellainen negatiivisuus, joka on mulle oikeen tyypillistä, jossain, tiessään. Ja kaikki sujuu kuin tanssi, ja jos ei suju, ei se mitään. Mä en oikeen edes keksi mitään elämänaluetta johon tää "jooga" (sana tuntuu yhtäkkiä luokittelevalta, se on meditatiivista liikettä ja hengitystä ja olemista, vaikka sitähän jooga on) ei vaikuttaisi myönteisesti. Uni, ruuansulatus, rentous, mieliala, asioiden sujuminen, toisten ihmisten kanssa oleminen, vastustuskyky...

Olen pelännyt sitä että mies lähtee reissuun nyt kun mulla on niin haastavat ajat. Lähti lauantaina. Tähän saakka on ollut kivaa ja rauhallista ja ihanaa ja huimaa! Eilen kävin pojan kanssa Harakan saaressa ystävän näyttelynlopettajaisissa, ja päivä oli ihmeellinen. (Nyt makuuhuoneesta kuuluu merkillistä räpinää, täytynee lopettaa! Halaus.)

Kuka?

Raskaita aikoja! Päässä pyörii kovasti kaikenlaista negatiivista. Välillä huuhtoudun siihen mukaan ja tunnen oloni epätoivoiseksi / surulliseksi / vihaiseksi. Väsymys lietsoo.

Kävimme eilen Rautatientorilla ilmastoaiheisessa Ihmistulva -tapahtumassa. Itketti. Milloin mistäkin syystä, toisinaan silkasta kauneudesta, kun Don Johnson Big Band soitti sitä "see the people go hide in the trenches / See the people sleep on the park benches..." (Private Intentions on kai biisin nimi, en tiedä mistä kaikesta se kertoo mutta sävel on ihana).

Tulin hyvin surulliseksi kun yhtäkkiä mieleeni piirtyivät jonkin muinaisen (tai vaikka nykypäivän afrikkalaisen) kylän iltanuotiot, joiden äärelle keräännyttiin rummuttamaan ja laulamaan. Tunsin olevani niin yksin kaikkien vastuitteni kanssa, väsymykseni kanssa, tässä älyttömässä maailmassa jolla on niin kova kiire kohti helvettiä. Otin yhdestä kojusta vihreän pinssin jossa luki "Kaiken maailman tuska". :D

Oikeastaan koen, että tällaiset ajat ovat... agressiivisten ajatusten jonkinlaisia invaasioita. Ajatukset hyökkäävät, jollain tapaa ne tulvivat jostain mun "ulkopuolelta" (se on tietenkin vain näkökulma), ne tahtoo sotia, mun tehtävä on yksinkertaisesti parhaani mukaan pitäytyä irti taisteluista. Ei helppoa! Varsinkin kun tietoisena pysyminen on tietyllä tavalla uuvuttavaa, eikä kaksivuotiaan kanssa ole useinkaan mahdollista levätä silloin kun tuntisi tarvetta. (Vaikka taistelun tuoksina se vasta uuvuttaakin! Siitä maksaa viuluja vielä seuraavana päivänäkin.)

Pohjimmiltaan tämä on tietysti jotain muuta. Ajatukset vain käyttävät tiettyä pintaan noussutta herkkyyttä hyväkseen. Se herkkyys, auki oleminen, vereslihalla oleminen, mitä se onkaan, se on vaan jotain mikä tapahtuu, vailla negatiivisia tai positiivisia varauksia. Mutta minä koetan vetäytyä, suojautua, puolustusasemiin - toisinaan vedän jopa aseet esiin.

Tiedän että "teen" myös sitä auki olemista välillä, nyt lähinnä silloin kun olen yksin. Joogatessa, vaikkapa. Ja joogaamisen jälkeen olen pitkään levollisempi, koko seuraavan päivän, kaksi mahdollisesti.

Tunnen itseni ja taipumukseni sen verran hyvin että tiedän, että jos nyt en jaksaisi pitää yllä iltajoogailuja, niin voisin mennä aika kurjaan jamaan. Lähinnä kyse on siitä että järjestän joogalle aikaa, ja siinä kohti mulla on sentään hyvin määrätietoinen olo. Myös mies tietää että se on mulle tärkeää, ja hänelle, muuten meidän kaikkien elämä vaikeutuu.

Jostain syystä juuri näinä aikoina on ihan olennaista pitää keho liikkeessä, hiljaisessa, rauhallisessa, hengityksen mukaan kulkevassa liikkeessä, ei riitä vain että istun ja hiljennyn. Silloin jämähdän, sakkaudun, nämä asiat pakkautuvat tiheiksi sedimenteiksi, suolapatsaaksi muutun. Voin siis heljentyä myös paikoillani, mutta se ei yksinään tee kaikkea tarvittavaa "työtä".

Pari pientä oivallusta tai helpottavaa kokemusta on auennut tämän kaiken keskellä. Yksi on se, että kun olen vihainen (yleensä miehelle, anteeksi mies, mä olen nyt usein vihainen etkä ansaitse sitä), vihaiset tunteet ensin kuiskuttelevat ulapalla, sitten laulelevat kuin seireenit ja lopulta, jos en voi pysähtyä, vyöryvät päälle. Eräässä Moojin videossa puhuttiin, no, siinä puhutaan haluamisesta mutta luulen että se pätee kaikkiin houkutteleviin, vahvoihin tunnetiloihin. Niin. Kun tunne nousee, ei ole tarpeen ryhtyä analyysiin, vain pysähtyä ja kysyä: Mikä tässä houkuttelee? Kysyä vain, kuunnella. Kerran tein sen, kun olin suuttumassa, ja huomasin että kuuntelu tosiaan riittää. Mitään sanallista vastausta ei tullut, tuli päin vastoin hieman hiljaisempaa. Sitten kysyin: Kuka tuntee tätä (vihastusta)? Kuuntelin vaan, vielä hiljaisempaa, tilavampaa, vapaampaa.

Se oli sellainen päivä, jolloin tunteet jylläsivät, ja tämän yhden kerran pystyin, suostuin tietoisesti päästämään irti, tai jokin päästi irti. Jotain sekin.

Jaa, mainitsin toisenkin oivalluksen. Mikähän se oli? Se ei nyt ilmottaudu. Mun on syytä laittaa kone pois ja käydä vähän lepäilemään. Flunssa yrittää iskeä jo ties kuinka monetta päivää. Oli hyvä istua tässä ja kirjoittaa.

Suhinaa ja kunnon show

Raollaan olevasta ikkunasta käy tuulenvire, joku lintuseurue sirkuttaa syksyisesti, makuuhuoneen verhon läpi siivilöityy okran väristä valoa. (Hassua, valo ja okra eivät yhdessä synnytäkään kunnollista mielikuvaa, okra on käteen karheaa vanhaa maata, ja valo aineetonta ja hetkellistä).

Näin se on, kun olosuhteet ovat muutoksessa, tai jos on keskellä vaikkapa väsymystä tai ahdistusta, tai jos on hirveä kiire, tai mitä hyvänsä hötäkkää, hiljaisia hetkiä kuitenkin tarjoutuu. Ei niissä aina osaa levätä, mutta nyt lepään, vanha talo humisuttelee hormejaan eikä mitään oikeastaan tapahdu, muuta kuin näitä tyhjästä nousevia kuiskauksia ja huiskauksia jotka vaipuvat takaisin hiljaisuuteen. Ihmeellistä, että sitä tämä koko elämän mäiske lopulta on! Kovin kiireisenä ei vain huomaa, että kaikki asiat nousevat ei mistään ja aikanaan raukeavat tyhjiin. Edes "kovin kiireinen" ei ole jatkumo, se on hetken tunne ja ajatus, k i i r e i s y y d e n väleissä on tyhjiä aukkoja.

Silloinkin, kun oli "hirveän rankkaa", lapsi oli vauva, minä uupunut, yksinäinen, stressaantunut, istuin monesti nukkuva lapsi sylissä enkä ajatellut mitään, edes kellon tikitystä ei meillä kuulu ja Kehä I niin kaukana että se kuulostaa etäiseltä koskelta. Niinä hetkinä vallitsi rauha ja ongelmattomuus. Joskus tuntui että juuri tämä kakkavaippa menee yli voimieni, ja sitten lapsi yhtäkkiä teki jotain, alkoi jokeltaa tai nauraa hersyvästi ilman syytä, ja uupumus oli hetkeksi pois pyyhkäisty, repesin hillittömään nauruun ja tunsin taas elämän sykkivän kaikkialla.

Mutta niin. Vieläkin on ajoittain "hirveän rankkaa". Nyt ihan uutta rankkaa, kun päivärytmi on muuttunut, kun poika on hoidossa ja minä teen enemmän töitä. Olen mielestäni saanut liukua uuteen rytmiin pehmeästi, mutta välillä olen niin väsynyt että tahtoisin vaan romahtaa. En tiedä miksi ihan tavalliset asiat, kaupassa käynti töiden jälkeen, keittiön siivoaminen, tuntuvat hetkittäin lähes ylivoimaisilta. Miten selvisivät maatalon emännät, kahdeksan lapsen äidit, jotka joka viikko avannossa pyykkäsivät koko perheen tekstiilit? Miksi minä olen niin paljon heikompi? Tiedän kellonajankin, romahtaisin mielläni klo 17:30 suunnilleen joka päivä. Puutostauti? Mielenvika? Silkkaa ryhdin puutetta?!

Se on vähän työlästä... jos romahtaa. Jos mies sattuu olemaan kotona ja niin pääsee käymään. Sieltä on hidasta ryömiä ylös. Ja koko ajan hieman hävettää. Että tämä ei nyt ollut ihan parasta mihin tiedän pystyväni. Jos ruumiini on väsynyt, miksi mieleni tulkitsee sen psyykkisesti täysin epätoivoiseksi tilanteeksi? Miksi se (minä, sillä hetkellä se olen minä) käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen?

Ehkä se on vaan sitä.

Ei kustannuksilla eikä laadulla niin väliä. Kunhan saadaan hirveä show.

Naps

Väsyttää. Tulevaisuus hirvittää. Isoilta tuntuvia uusia asioita hyökyy elämään. Siinä hötäkässä ne unetkin menivät... vaikka nyt nukun tosiaan jo paremmin. Koetan löytää aikaa joogaamiseen ja hiljentymiseen, vaikka aika on kovasti kortilla nyt. Mutta muuten ei mistään tule mitään. Tai tulee, sekavuus ja uupumus. Ihana tuntea, että kostit on olemassa.

Jossain taustalla on kuitenkin hiljainen tieto joka säteilee kaikkeen: vaikka mulle tapahtuisi mitä, ei se ole niin vakavaa. Eikä niin todellista. Elämä tässä vaan leikkii ja kokeilee muodoillaan. Välillä koen häivähdyksenomaisesti olevani jotenkin... läpinäkyvä. Tai ikään kuin mun läpi tuulisi. Hulluuden ensi merkkejä? Vähän aikaa sitten, unettomuuden keskellä, tuntui että voisinkin tulla hulluksi, mieli vaan ylikuumenisi ja nyrjähtäisi lopullisesti RÄTS! Tästä aukenee kaksi aika erilaista skenaariota... vaikka en tiedä kuinka erilaisia ne ovat. Kuvitteellisia, joka tapauksessa, nyt. Nyt on vaan nyt, sattumoisin aika rauhallista sisällä ja ulkona, lehmukset vilkuttelevat, valkoiset haituvat matkustavat työhuoneen ikkunan ohi yläilmoihin.

Haukkaan, omena napsahtaa.

Lähettiläitä

Mulla oli parin kolmen-viikon unettomuusjakso, ensin nukuin katkonaisesti ja sitten valvoin osia yöstä ja sitten kokonaan, yöt alkoivat kulua lopen uupuneessa huurussa. Päivisin, no, voimme kuvitella. Rupesin epäilemään, miten suoriudunkaan alkaneista töistä. Pitäisikö vain ottaa lapsi hoidosta ja jatkaa kotona... No, siihen asti väsyneimpänä päivänä, viime viikolla, mulle soitti vanha tuttava, joka kertoin kärsivänsä stressistä ja sen seurauksena unettomuudesta, oli kuullut yhteiseltä tutulta että mulla oli lapsen tultua ollut unettomuutta, ja kysyi neuvoja. Skarppasin, en sanonut mitään nykytilanteestani vaan kerroin että kaikkein tärkeintä on saada stressitaso laskemaan, kaikin mahdollisin keinoin. Kerroin niistä lukuisista konsteista joilla mä jaksoin aina yhden hetken ja yön eteenpäin, ja lopulta toivuin. Mainitsin kyllä, että unettomuus saattaa uusia kun sille on kerran herkistynyt, mutta sittenhän on nämä konstit käytössä, kertaalleen testattuina, se on jo helpompaa. Puhelun jälkeen olo oli selkeä. Tosiaan, mulla on kaikki nämä konstit, nyt vaan illat rauhotetaan, joogaa, vähemmän kahvia, jos valvottaa niin yöpala ja lämmintä maitoa, saunomista, rentoutumista nautiskelua. Lempeitä iltakävelyjä, meditaatiota, rauhallista hengitystä. Eikä huolta yhdestä yöstä, kunhan suunta on rennommaksi. Tajusin että olen vaan mennyt vähän ylikierroksille ja nyt rauhotutaan. No, nää konstit todella tepsii. Nyt olen taas nukkunut paremmin, ehkä joka toinen yö valvon osan yöstä mutta suunta on ihan selvä.

Niin. Viime aikoina on elämä on ohjaillut itseään hupaisilla tavoilla. Kerron joskus lisää, mutta perjantain Taiteiden yöhön liittyvä pikku esimerkki: oltiin parin tutun perheen kera Tuomarinkylän kartanolla, Kengurumeininki soitti ja lapset pomppivat. Menimme rouvain kanssa kolmisin kahville ja kävimme pöytään, jossa istui valmiiksi joku mies. Olin toivonut että voisimme jutella keskenämme, mutta mies halusi osallistua, hieman humalaisella nuotilla. Ilmeni, että hän on runoilija, tai siis sen hän ilmoitti ensimmäisenä. Lausui meille viimeisimmän runonsakin. Olisin voinut vaihtaa pöytää, känniset runoilijat, aagh. Muut naiset sen sijaan suhtautuivat suvaitsevammin, huvittuneesti, ja se tarttui minuunkin. Päädyimme puhumaan runoudesta ja kääntämisestä, ja jokainen meistä naisista tunnusti että on elämänsä aikana kirjoittanut pöytälaatikkoon. Siitä sukeutui ihan leppoisa kahvihetki, kunnes runoilijan lapset ryntäsivät vaatimaan istumapaikkojaan. Eilen illalla kun poika oli mennyt nukkumaan, otin luonnoskirjan, ajattelin piirtää jotain. Aloinkin kirjoittaa, siitä tuli runoa, ja se vaan virtasi, täysin vaivatta. Kirjoitin kaksi pitkähköä runoa joihin ihan itsestään muodostui joku alku ja loppu ja pointti. En ole aikoihin tehnyt runoja, paitsi niitä hieman runomaisia tekstejä joita tässä blogissa joskus ilmenee. Merkillistä oli se helppous! Se etten oikeastaan tehnyt mitään.

Hoitoon totuttelua

Vien pojan hoitoon, tänään jätän hänet sinne jo puoleksitoista tunniksi, pyöräilen alkajaisiksi Malmin torille. Aurinko ei ole vielä korkealla, toripöydille siivilöityy ja heijastuu epäsuoraa valoa. Valitsen juustokolmion ja mustan kahvin. Tekisi mieli jutella jonkun kanssa. Viereisessä kiikkerässä pöydässä tummaan pukuun pukeutunut mies, ehkä pohjoisafrikkalainen, ja kullanväriseen huiviin ja hameeseen pukeutunut kaunotar, ehkä edellisen vaimo, täyttävät kaavaketta. Mies kirjoittaa, pyyhkii, keskustelua, pään pyörittelyä. Kysyn, voinko auttaa. Kyllä, kyllä, kiitos, hankala lomake, he tekevät minulle tilaa pöydän ääreen. Mies puhuu melko hyvää suomea, asunut täällä kaksikymmentä vuotta, nainen englantia, hän on aiemmin asunut Amerikassa. Naisen pitäisi uusia oleskelulupansa. He ovat somaleita. Tavaamme lomaketta yhdessä, ihailen vaivihkaa naisen profiilia, se on kuningattaren. Lomakkeessa on epämääräisiä ilmauksia, en meinaa ymmärtää vaikka suomi on äidinkieleni, mihin tässäkin oikeastaan halutaan vastausta? Mutta on henkisesti helppoa täyttää toisten lomaketta, jos asia olisi minun, olisin jo ahdistunut ja keksinyt jotain muuta tekemistä. Monisivuisen kaavakkeen toisella sivulla huomaamme, että kaikki kysymykset ovat myös englanniksi. Ja nainen puhuu hyvää englantia. Meitä naurattaa. Lähden töihin.

Ei mulla varsinaisia töitä vielä ole, käyn piirtämässä omiani. Se tuntuu hyvältä. Piirrän uusiksi edellisenä päivänä hiilellä tekemäni kuvan, nyt siitä tulee jo paljon komeampi, mutta paperin muoto ei ehkä ole oikea. Huomenna kokeilen levämpää. On aika hieno sattuma, että perhepäivähoitaja asuu minuutin pyörämatkan päässä mun työhuoneesta.

Haen pojan, hän on pärjännyt hienosti, kerran vain suuttui kun ei saanut ottaa toisen lelua. Semmoinen hän on, saattaa raivostua hirmuisesti jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän tahtoo. Sätkii, potkii, heittäytyy ja kiljuu niin että korvat soivat, ihan pienestä pitäen. Niin käy taas, kun viemme hänet käsien pesulle hetkellä jolloin hän olisi tahtonut leikkihuoneeseen. Mä en enää kauheasti edes huomaa näitä raivareita, otan vaan syliin ja pitelen lujasti, sanon että ei hätää, nyt vaan täytyy lähteä/antaa lelu/lopettaa kivien viskely kaivoon - mutta nyt, muiden, hieman sävyisämpien lasten läsnäollessa pojan käytös näyttää taas hurjalta. Kerron hoitajallekin että tää on siis ihan tavallista eikä johdu sinusta tai tilanteesta. Vaikka luulen, että hän on nähnyt ihan kaikenlaisia lapsia ja temperamentteja.

Ennen lähtöämme leikin poikani ja muiden hoitolasten kanssa. Olen tutustunut muihinkin, kolmeen pieneen tyttöön, näinä päivinä kun olemme totutelleet hoitoon. "Milloin sinun äiti tulee hakemaan sinut?" kysyy kiharapäinen kolmevuotias minulta. Yhtäkkiä he kaikki tuntuvat läheisiltä, miten helppoa lapsia onkaan rakastaa, välissä ei ole - sitä jotain, mikä estää sanomasta että rakastan jotakuta aikuista, jopa sellaista josta pidän kovasti, vaikka tiedän että samaa rakkautta kaikki on. Lasten kanssa sillä on tilaa ilmetä pidäkkeettömästi.

Kotimatkalla, kaupan pihassa, viritän ostoskasseja tangon molemmin puolin. Kaksi pikkutyttöä nojailee kaiteeseen. "Mut isän äidin äiti eli siis satavuotiaaks! Ihan älyttömän vanhaksi! Se kuoli sinä päivänä kun sillä oli ne satavuotisjuhlat, kun vieraat oli lähteny! Siis ihan älyttömän vanhana." Sama tyttö jatkaa juttua, toinen nuolee mehujäätä, kuuntelee. "Tiedäksä et Kiinassa, mä näin yhen ohjelman, tyttöjen jalat sidotaan ja sitten ootetaan jotain tosi monta vuotta ja lopuks ne siteet otetaan pois ja sitten niitten jalat on tämmöset (tyttö näyttää käsillään miten pienet jalat ovat, ja kippuraiset)." Minä olen saanut kypärän pojan päähän, sitten vielä turvaistuimen remmit. "Arvaa mitä, tänä kesänä mä sain virvelin koukun tähän!", tyttö osoittaa sormeaan tai kämmentään, en näe tarkkaan. "Mökillä, se meni tosta läpi, ja tuli tosta melkein ulos." Polkaisen pyörän liikkeelle, saavutan tasapainon kantamusten kanssa. Lapsuuden ihmeet tiivistettynä pariin minuuttiin.

Rajan rajallisuus

Olemme käyneet tutustumassa perhepäivähoitajaan parina päivänä. Tänään, toisena päivänä, kun saavuimme puistoon jonne hoitaja ja hänen muut lapsensa olivat jalkautuneet, poika jo ryntäsi hoitajaa kohti kädet levällään, silmät säkenöiden, syöksyi syliin - melkein! Viime hetkellä hän hämmentyi, jarrutti, meni kylki edellä, pisti sormet suuhun. Mutta sitten siitä puoliksi sylistä kuikuili ja virnuili, oli lähtevinään pois ja keinui hetken ees taas väljässä sylissä, joka ei halunnut olla tunkeileva, halusi antaa pojalle sen ajan minkä hän tarvitsee. Minusta tuo oli aika nopeaa toimintaa! Kerran tavattu ihminen. Poika ei ole missään vaiheessa kovin paljon vierastanut, se on aina ollut innoissaan kun tapaa ihmisiä ja tunnistanut nopeasti ja erehtymättömästi sellaiset henkilöt, jotka tavalla tai toisella ottavat hänestä vastuuta.

Mutta kaikkeen tähän olemme kyllä varmasti myös näyttäneet esimerkkiä, varmaan poika aistii että hänen vanhempansakin säkenöivät kun tapaamme ystäviä ja vieraita ihmisiä. Emme sitä paitsi koskaan pojan vauvana ollessa epäröineet antaa häntä vieraiden syleihin - nykyään hän tietysti itse päättää. Sekä minä että mies olemme semmoisia että meille on helppoa ja mieleistä lähestyä useimpia ihmisiä tilanteessa kuin tilanteessa. Semmoisen ystävyyden, jossa toiselle voi kertoa melkein kaiken, luominen on meille luullakseni yhtä hidasta ja haparoivaa kuin muillekin. :)

Minä tunnistan tietyn rajan, kuvittelen rajan, jonka yli päästän porukkaa kovin hitaasti. (Ei niin että siellä olisi väkijoukkoja tungeksimassa :)). Siinä kohti on jotain kipua, pelkoa että olen tungeksiva tai että joku tungeksii. Mulla ei ole ollut tarvetta tehdä tälle taipumukselle/rajalle/kivulle mitään. Jos se on asia joka mun tulee vielä kohdata niin se kyllä ilmaisee itsensä aikanaan.

Onhan noita hetkiä ollut, olen kokenut jotakuta kohtaan suurta ystävyyttä, tasapainoillut siinä rajalla että kuinka paljon voin lähestyä toista, kokeillut jäätä, saanut huomata että hänelle olen vain yksi ok tyyppi muiden joukossa, ei enempää. Joskus se tekee kipeää, vaikka näen että se on ihan hyvä niin. Itsekin "torjun" ihmisiä hienovaraisilla keinoilla, jos he pyrkivät lähemmäs, useammin, kuin minä voin sallia.

Mutta. Voin olla tosi läsnä ja rakastava ihmiselle, josta pidän, odottamatta häneltä mitään sen syvempää. Sillä onko sen syvempää?

Voin myös olla läsnä ja rakastava ihmiselle, josta en pidä tai jonka koen tunkeilevana tms. Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa.

Eivät ystävät ole paremmuusjärjestyksessä (mihin se järjestys olisi kirjattuna?) eikä kukaan hengaile tietyllä fiksatulla etäisyydellä minusta, kaikki mikä voi liikkua ja muuttua, liikkuu ja muuttuu, ja suuri ihailu ja ystävyys jota koen jotakuta kohtaan on lopulta myös heijastusta. Multa ei puutu mitään mitä olisin toiselta hakemassa. Raja, no, katsellaan, mitä se on, onko sitä.

Useiden asioiden kuvitteellisuudesta

Se mitä kirjoitin edellisessä merkinnässä aisteissa olemisesta on ihan totta. Mulle tekee hyvää tulla yhä vahvemmin, useammin, kestävämmin aisteihini, ja harjoittaa ja harjoitella sitä taitoa määrätietoisesti.

Kuitenkin... nykyään, kun kirjoitan tai puhun niin, että tässä ongelma tai puute, ja tässä siihen ratkaisu(yritys), mulle jää hassu olo, semmoinen että tässä on nyt jotain... epätodellista. On vaikea sanallistaa missä se epätodellinen on. Siinä kai vain että... ei ole kuin tämä yksi hetki, ja tuo aika-akseli, joka pingottuu puutteellisen ja ratkenneen asiantilan välille, on kuvitteellinen. Se syy-seuraussuhdekin on jostain näkökulmasta ihan kuvitteellinen. Äh. On niin vaikea muistaa, että aikaa ei ole, kun on ikänsä vaivalla opetellut hahmottamaan aikaa (ja mä olen ollut siinä tosi huono, mulla on ollut oma local time joka tekee omituisia kuperkeikkoja). Mutta jokin osa musta siis kokee ettei aikaa ole ja kun sitten luon jatkumoita, se jokin hihittelee taustalla, sen verran kovaäänisesti että jollekin toiselle osalle mua tulee epävarma olo. Sellaista! Viime päivinä olen kumminkin usein harjoittanut aisteihini palaamista ja se on älyttömän hyvää, puutteista & ratkaisuista viis. Ei ole ongelmaa, ei siis ratkaisuakaan, kumma.

Tänään olin vähän-sylikummina uudelle pienelle tytölle. Tytöllä oli siis kolme kummia joista kahden piti keskenään päättää kumpi on sylikummi. Aluksi sovimme että se on se toinen mutta kun lapsukainen itkeskeli, päädyimme vaihtelemaan häntä sylistä toiseen. Nälkä, väsymys, hiostava taikka raapiva kastemekko, ei-maidonhajuiset sylit, kaikuva rakennus... kuka tietää. Mutta hienosti se meni! Rakas lapsi! Kastettavia oli kaksi, kaksoset, suloiset nimet saivat, ja kaikkialla hirveästi juoksentelevia pikkulapsia joita aina joku kynnelle kykenevä koetti pitää silmällä. Vahtimestaria hermostutti ja pappia hermostutti että pysyykö homma kasassa, mutta me juhlaväki emme hermostuneet, ei se ole niin tärkeää kuulla kaikkea, eikä pysyä kasassa, kunhan on mukavaa ja asiat rullaavat painollaan. Minusta koko kastaminen on lopulta ihan hupijuttu, ikäänkuin jonkun oleminen jumalan lapsena voisi mitenkään riippua jostain vanhoista rituaaleista. (Miten se ikinä voisi?!?! Mitä ova Isät kuvitelleet? Isot lihakset!) Onhan omakin lapseni kyllä kastettu, omituinen tilanne, katuisin sitä jos katumisessa olisi järjen hiventäkään. Mutta kokoontuminen ja vanhojen ystävien tapaaminen, yhdessä todistaminen kun toiset saavat nimen maallista vaellustaan varten, kummiksi tuleminen, toivottaminen tervetulleeksi, juhliminen, keitto kahvi ja kaakku, se on hauskaa, ihan todellinen hupijuttu!

Eräs vanha rakas ystävä joka on viime aikoina myös innostunut näihin juttuihin ja ruvennut, no, tulemaan aisteihinsa :), ehdotti että kirjoittaisimme yhdessä kirjan. Näistä jutuista. Kuuntelin mitä hänellä oli sanottavaa, ja kun hän oli aikansa puhunut, hän yhtäkkiä tokaisi jotenkin että: nyt tajuan että en mä mitään kirjaa, mä vaan kai tahdon että voisi jakaa näitä asioita jonkun kanssa. Minua nauratti, se oli niin hyvin hoksattu, ja nopeasti. Eihän kukaan tiedä, jos tuleekin joskus joku kirja, se sitten eri juttu, ei kylläkään varmaan mikään vakavamielinen opus, mutta olennaista on tosiaan jakaa ja tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja jos tekisi kirjan, sitä ei voisi kuitenkaan tehdä sormi pystyssä koska luojan tähden, mä olen yhä uudestaan niin alkeissa etten voi mennä ketään neuvomaan. En sano tätä väheksyäkseni itseäni (voi pieni itse, sinua on ihan tarpeeksi väheksytty, en jaksa enää vaivautua edes siihen). Toki kerron kokemukseni jos joku kysyy, ja joskus sitäkin sattuu. Blogissakin kerron vain oman kokemukseni, koen tulevani kuulluksi, ja joskus jokin mitä kirjoitan sattuu kolahtamaan jonkun toisen tilanteeseen, ja kun luen toisten blogeja, ne kolahtelevat, kosmisella erehtymättömyydellä ja huumorintajulla.

Tästä pääsisinkin luontevasti seuraavaan aiheeseen, sellaiseen, josta mun on aina tarkoitus kirjoittaa, mutta en ikinä ehdi siihen, nytkin olen jo kirjoittanut kyllikseni. Muhikoot taikka kadotkoot!

P.S. Missä (kypsyys)vaiheessa ruusunmarjat kannattaa poimia? Miten ne kannattaisi kätevimmin säilöä?

Ulkona

Lihava mies seisoo erään talon katolla liikkumattomana. Osoitan häntä pojalle, aivan kuin mies olisi osoiteltava esine. Mies katsoo suoraan meihin, tai suoraan vaan, katonharjan yli. Orapihlaja-aidoista puskee vaahteraa, hernettä, tammea, akileijaa, kuljen aitojen vieressä niin etteivät ne raavi pojan ulos rattaista törröttäviä kinttuja. Varpuspari hyppää postilaatikolle jota ohitan. Ne jäävät mieleeni kuin valokuvana.

Kaikki nuo perhoset, joita en tunne! Nopeat harakat näkökentän äärillä, harva voi niitäkään lukea läheisiksi tuttavikseen. Jalkakäytävä on juuri asfaltoitu, tahmea tossun alla, kuuma, mustan päällysteen päällä helmeilee vielä mustempia lätäköitä. Poika on saanut maitonsa loppuun, onnellinen pillistä, hekottelee ja puristelee läpinäkymättömiä valkoisia pisaroita purkista ulos. Tuntuu kuin emme olisi menossa minnekään. "Onpa lämmintä!" huutaa vieraileva vaari lasikuistisen talon pihalta. Niin, ihan kuin lämpö tulvisi sisältäpäin ruumiista ja lämmittäisi koko maailman.

Paluu alkeisiin

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

Siitä ilosta

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.

Lainkaan harkittua

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.

Harjoitus

Kaffe

Ruusu

Niin. Joo.
Harvinaisen vähän asiaa. Käpertyvä olo.
Käytiin miehen kanssa kahdestaan retkellä Nuuksiossa päin, mun äiti hoiti poikaa sillä aikaa. Teki niin hyvää meille.
Hm. Näin se on tarkemmin aatellen ollut useina kesinä, mulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Katsellaan.

Varovainen moi

Takaisin Suomessa. Jet lag toiseen suuntaan. Hämärä olo, sielu vielä matkalla. Palataan asioihin heti kun. Luuv!

Reissun päältä

Ollaan toipumassa jet lagista pienessä jenkkiläisessä rantakaupungissa. Jos joku lukija tahtoo lukea & katsella mun ja miehen pitämää matkapäiväkirjaa, voipi mieluusti lähettää meiliä anu.typo atmerkki luukku.com (taikka gmail-osoitteeseen jos tiedät sen).

Äsken olin jostain (väsymys...) niin vihainen että olisin voinut polttaa tämän kylän ja mies olisi kernaasti saanut mennä siinä mukana. No, juoksentelin vähän katuja pitkin ja raivo haihtui. Ah! Emotions!

Sunnuntai-iltapäivällä

Veroilmoitusta. Hiukan myöhässä. Katsotaan meneekö läpi. Tuntuu että mun pitää tehdä se vaikkei menisikään, muuten jää vaivaamaan. Esitäytetty veroilmoitus mulla kyllä on joten ongelmia ei tule, mutta tulonhankkimiskuluja koetan vielä laittaa. Ennen matkalle lähtöä. Täytyy saada tietyt asiat tehdyksi. Istutuksia. Kylvöjä. Hankintoja matkaa varten. Onneksi Ameriikasta saa kaikkea. Talonvahti on tulossa illalla kylään, näytetään hälle paikat ja kasteltavat ja esitetään kainot toiveet. On se täällä ennenkin ollut asumassa, mutta kuviot on sen jälkeen muuttuneet. Kuvioilla on tapana.

Tänään oli ystäviä pitkällisellä aamiaisella tuolla vaahteroiden katveessa. Lyötiin ainekset yhteen. Keitettyjä kananmunia, grillattuja pekoniin käärittyjä homejuusto-herkkusieniä, kahvia, yrttiteetä, jäätelöä ja suklaatäytteisiä grillibanaaneita. Pikkupojat hortoilivat pihamaalla, pysähtyivät kuvauksellisiin asentoihin ja sädekehä-valaistuksiin, kahmivat hiekkaa pois hiekkalaatikosta ja toimittivat keskenään orastavia leikkejä. Tottelivat eitä tai jättivät tottelematta. Varoivat grilliä tai läheltä piti. Siinä olisi voinut viettää vaikka koko päivän. Nyt olen kuitenkin jotenkin kummallisesti joutunut veroilmoituksen pariin. Tietokoneen äärelle. Sisällä on lämmintä ja hämärää.

Menu hikinen

Tili tili tom.

Poika on yltynyt ihan käsittämättömän suloiseksi. Aamu alkoi kun avasin silmät ja iso aurinkonaama paistoi sentin päässä, painoi sitten posken vasten poskea ja söi siinä sormiaan tovin. Poika kirmailee ja kikattelee ja kirkuu riemusta ja pussailee ja ihmettelee ja osoittaa ja syöksyy syliin ja sokeltaa ihmeellistä saksaansa livertävällä äänellä. Kaija! Koiju tun! Tun! Oi-oi-oi. Kukka! Talven pimeinä flunssaviikkoina ei kukaan meistä ollut niin kamalan ihana... tai ehkä juuri kamalan ihana. Tietysti oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt poika jaksaa olla itse herttaisuus vaikka koko päivän. Aamulla annostelin vettä pikku kottikärryihin ja sitä sitten lapioitiin ja lätsytettiin ja kasteltiin hiekkaa ja työnnettiin naama veteen ja hihat märiksi ja poimittiin pinnalta ihmeellisiä pikkuruisia roskia, tun! Tun! Minäkin aloin huomata miten ihmeellisiä roskat olivat, suorastaan naurettavia. Yksi vaahteran kukan vihreä terälehti, toinen hyönteisen kuorenpalanen, kolmas mustunutta ruohoa, neljäs koivun kaarnan hiutuva.

Laitoin eilen vieraille ruokaa. Tapani mukaan kaikki oli kesken ja sotkut siivoamatta kun kello oli jo vaikka mitä. Hermostuin kun mies tuli niin viime tipassa kotiin, ei kä ollut auttamassa. Ehti se sentään kattaa pöydän ulos. Ihmettelin, miksi aina kehittelen niin kunnianhimoisen menun, vaikka aikaa olisi kuinka rajallisesti. Mutta se mikä on, on. Näin mä nyt toimin. Höppänä. Mä rakastan laittaa tosi hyvät safkat vieraille. Montaa lajia. Jos mahdollista, vielä itse kerätyistä aineksista. Lopulta vieraat saapuivat vähän myöhässä ja sotkusta ja keskeneräisyydestä oli jäljellä enää mun tärinäni ja hassahtanut huolestuneisuuteni, jotka sitten vähitellen laantuivat kun istahdimme nauttimaan nokkoskeittoa, spelttileipää, uusia perunoita, lohta ja keltaisia rosmariinivihanneksia, valkoviiniä, salaattia, manchegojuustoa, ananasta minttusokerimurskalla ja turkkilaisella jukurtilla, viinirypäleitä tummaa suklaata yrttiteetä hunajaa punaviiniä.

Plastu

Työtä työtä työtä - mutta hyvää. Joskus vaan on paljon työtä, toisinaan vähemmän. Joskus ollaan Ellun kanat. Mua on viime aikoina naurattanut se että olen, tosin vähenevässä määrin, taipuvainen olemaan valmiiksi jännittynyt haastavia hetkiä varten myös silloin kun ei ole mitään tehtävää eikä stressattavaa. Absurdia! Tu-dum, ta-dam. Onneksi on orvokki, vahaliina, nokkonen & moni muu!

Matkalle lähtö lähestyy. Ajelemme kesäkuun aikana pitkin Amerikkaa. Bloggaamme sieltäkin, ei tosin tässä osoitteessa. Eräs ystävä tulee siksi aikaa asumaan meille, talonmieheksi, kastelemaan kukkia ja kasvimaita ja kenties vapauttamaan ruokakasveja ei-ruokakasvien (joita joskus rikkaruohoiksikin kutsutaan) pahimmilta invaasioilta. Pitämään mökin seiniä vinossa, kattoa kallellaan ja lattiaa likaisena!

KAGEIDUM!
Jotta voisin paremmin syödä sinut!

Me tehtiin se

Eilen kävi outo juttu. Olin junassa matkalla keskustaan, kun vaunuun tuli lauma teinipoikia jotka rähisivät kamalaan ääneen ja pari tappeli keskenään aika rajun näköisesti. Lyhyesti sanottuna, hirveä hässäkä. Mulla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään, mutta yhtäkkiä kuulin karjaisevani aivan täysin palkein sen metelin yli: LOPETTAKAA! Pojat vähän hätkähtivät, rähinä vaimeni, he siirtyivät toisiaan tönien pois eteisvaunusta. En tiedä oliko se mun huuto vai mikä, mutta tilanne siis rauhoittui. Minä istuin siinä todella ällistyneenä siitä äänestä, kuvittelin kuinka se vieläkin kimpoili junan seinissä. Tunsin halua vajota penkkini sisään, posket kuumottivat ja adrenaliini vielä kihisi ruumiissa. Kuvittelin että kaikki tuijottavat mua, tai jos eivät niin yrittävät olla tuijottamatta. Samalla mua huvitti kauheasti ja tiesin että ajatelkoot mitä ajattelevat, joskus on vaan tehtävä jotain, ei edes siksi että tilanne vaatii vaan siksi ettei ehdi estää itseään tekemästä...!

Tänä keväänä mun ruumis on käyttäytynyt usein eri lailla kuin aiemmin. Se on joskus pelottavan tuntuistakin, mutta kuitenkin tosi hyvää. Ennen kuin ehdin ajatella mitään, toimin, eikä se aina ole hillittyä ja sievää. Mä olen ikäänkuin täysin jonkin vallassa, ei, ei se niin ole, pikemminkin mä en silloin ole minkään vallassa, en mieleni vallassa enkä tunteideni, mä vaan olen, ja jostain nousee toiminta. Hiljentymisen aikana olen se useimmin kokenut, että mun ruumis yhtäkkiä nousee ja juoksee jonnekin, vaikkapa syliin, taikka rupeaa suorittamaan jotain liikettä joka ehkä avaa ja vapauttaa jotain ruumiissa. Tai sitten nousee ääni tai puhe, ja ne ovat hurjan kuuloisia ääniä, ja ne kaikuvat juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, en tiedä mistä sen tiedän mutta niin se on. Semmoiset äänet eivät voi olla väärässä, vaikka niitä jälkikäteen vähän häpeäisi. :)

Meidän talon takana on iät ajat, jo ennen meidän tänne muuttoamme, ollut iso kasa homehtuvaa jätelautaa, autonrenkaita ja muuta rojua. Tänä keväänä olemme vähitellen siivoilleet talon päätyä milloin milläkin porukalla. Naapurin, vuokranemäntämme, poika on sairaseläkkeellä mielenterveysjuttujen takia, ja asuu tuossa vieressä siis äitinsä kanssa. Hän on hyvä mies, vähän sulkeutunut mutta mukava. (Joskus, harvemmin tosin, pullo kutsuu ja sitten hän hakeutuu katkaisuun, mutta pitkiä jaksoja hän on siis raittiina. Eikä humalassakaan ole mitenkään hankala, meille ainakaan.) Tänään aamupäivällä hän tuli pakettiauton kanssa ja tarjouduin auttamaan jätepuiden lastaamisessa. Siinä vierähti tunti pari kun kanniskelimme naulaisia homeisia erimuotoisia kalikoita konttiin (niistä parhaat palat oli sahattu jo aiemmin ja viety kellariin saunapuiksi). Meidän poika, nyt 1v 8kk, auttoi kantamaan, hän kiiruhti kasan ja pakun väliä aivan tohkeissaan ja väsymättä koko aamupäivän. Minäkin nautin suuresti työn mutkattomuudesta ja siitä kuinka se vääjäämättä eteni ja kasa hupeni. Naapurin mies kantoi vähän isompia sylillisiä kerrallaan, puheli harvakseltaan niitä näitä, kalvas aurinko helotti pilvien lomasta. Lopulta vihoviimeinenkin kalikka oli autossa ja talon pääty lopulta, vuosien jälkeen, aivan viimeistä myöten tyhjä ja siisti, kasan tilalla vain kostea, nurmeton läikkä. Naapurin mies käveli verkkaisesti kohti pakettiauton etuosaa, ja lopuksi kääntyi vielä meihin päin ja hänen naamansa levisi yhtäkkiä säteilevään hymyyn kun hän sanoi: "Me tehtiin se."

Boing

Kun perustaa ensimmäistä kertaa kodin, voi ostaa pussillisen kumilenkkejä. Ikään kuin vaihtokassaksi. Sen jälkeen ei kumilenkkejä tarvitse ostaa, niitä tulee joka paikasta, se viisitoista vuotta vanha pussi on täysi, vaikka siitä ottaa kuminauhan tai pari joka päivä. Lopulta pussi hapertuu. Kumilenkit voi siirtää toiseen pussiin. Nyt on vihreitä, punaisia ja keltaisia kumilenkkejä, alunperin oli vain punaisia.

Kun tulee lapsi, kumilenkkien tarve kasvaa. Täytyy kääriä monenlaista huomisen varalle. Lapsi venyttelee kumilenkkejä niin että ne räpsähtävät kipeästi hänen sormilleen tai huulilleen. Hän oppii syyn ja seurauksen lain, alle kaksivuotiaana hän osaa välttää niiden laukeamisen iholleen. Hän laittaa niitä suuhun ja mutustelee ja muljaa kielellään. Hän keksii, ehkä isän hienoisella avustuksella, että ne soivat. Hän pingottaa kuminauhan ja rämpyttää sitä sormellaan, silmät nauliutuneina isään, enkö ole ihmeellinen, isä? Kumilenkkejä ei vieläkään tarvitse ostaa, sillä lapsen tultua pitää ostaa enemmän ruokaa, ja tulee sitä paitsi kokattua kotona säännöllisemmin, jopa tuoretta parsaa, kumilenkkejä kertyy aina vain enemmän. Vessan lattialle kulkeutuneet kumilenkit, ja ne kumilenkit jotka uivat siinä tiskipöydän kohdassa johon aina tuppaa kerääntymään epäilyttävä lammikko, niitä ei tarvitse pestä ja tallettaa, ne voi huoletta heittää roskiin.

Hei te siellä

Ei mitään erityistä. Tavallista. Karhea kurkku, väsynyt lapsi, pilvinen taivas - ja sisällä, tai missä lie, kaikkialla tieto siitä että - että - kaikki on - mä en pysty sanomaan mitä, se ei ole mikään adjektiivi, vain hipihiljaista tunnetta siitä että asiat ja ei-asiatkin ovat paikoillaan. Oikeastaan se on vaan tunne kauneudesta. Tai kauneutta itseään.

Kaivan suunnitellusta kukkamaasta suuria kiviä ja rakennan niistä alemmas pihalle penkerettä. Sinne ne loksahtelevat lomittain. Ajoin nurmikon ensimmäistä kertaa tänä keväänä, väistelin pieniä orvokkiryppäitä ja lemmikkejä, jäi hassuja tuppaita, kauniita.

Luin Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Ihania, hilpeitä novelleja jotka leikittelevät perimmäisillä kysymyksillä. Mies yrittää hallita äärimmäisiä kosmisia (feminiinisiä) voimia vaikkapa kirjanpidollisin keinoin. Nainen koettaa pitää siistinä nuorta maa-planeettaa joka kerää hirveästi avaruuspölyä ja -rojua. Etääntyvä ja lähentyvä kuu joka vetää konkreettisesti puoleensa kaikkia meitä hulluja. Isoäitejä jotka ovat niin vanhoja että haikailevat vanhoja hyviä ei-olemisen ja ykseyden aikoja. Lämmin suositus!

Joku uusi ulottuvuus ruumiillisuudesta on avautumassa. Musta on lähes hellyyttävää huomata, miten pihalla olen monissa suhteissa ruumiista ollutkaan. Olen jo pidempään katsellut ja huomioinut sitä, etten seiso kunnolla. En seiso koko jalkapohjalla vaan usein jollain syrjällä, lattiahan voi olla likainen, märkä, kylmä, tai se mitä olen tekemässä, vaikka tiskaamassa, on jollain tapaa epämieluisaa, ja epämiellyttävyyttä voi (tietenkin) väistää jos ei asetu kunnolla jalkapohjilleen, koettaa ikään kuin kiemurrella pois ruumiista ja tilanteesta. Joka on kumminkin pakko hoitaa. Mutta nyt jalkapohjiin on tullut jokin uusi älyn pilkahdus, olen niistä yhtäkkiä hyvin tietoinen, ne kääntyvät itsestään kohti kamaraa, lepäävät siinä ja maadottavat mun koko ruumiin siihen missä olen ja mitä teen. Ahhhhhh. Samalla - tunnustelen, miltä tuntuu olla tämä ruumis, omistaa tämä ruumis, olla tämän ruumiin käytetävissä, riippuen näkökulmasta. Se on hyvää ja yksinkertaista, mutta ei lainkaan niin kiinteää, jatkuvaa ja jämähtänyttä kuin olen kenties luullut. Tuntemuksia lämmöstä, kylmyydestä, näköhavaintoja edessäni liikkuvista ulokkeista, ulottumista yllättävän pitkälle, sykkimistä, värähtelyjä. Puutumista, kipua, painoa. Hetkeksi mieli kasaa tästä kaikesta kiinteän yksikön, joka sitten taas hajoaa.

Jossain on mielihyvää siitä, että joku kenties kuulee, lukee mitä sanon. Minä vilkutan teille, uskotteko?

Toimintaa ja toiminnan mahdollisuuksia

Perheen miehet ovat sairaita. Istuvat sohvalla sylikkäin ja niiskuttavat. Minuun ei sitten tainnut tarttua, siitä on jo viikko kun tauti alkoi miehellä (paranikin jo välillä, mutta liian aikainen töihinpaluu toi takapakin).

Olo onkin kaikin puolin terve. Tuntuu että ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Viime viikkoina on ollut poissa jopa se jatkuva aamuinen huonovointisuus jota migreenitaipumukseen liittyi. Kuukautisetkin menivät täysin säryttä. Ihmeellistä! Joskus illalla on ollut hitusen huono olo, mutta se on poistunut nukkumalla - ennen nukkuminen vain pahensi asiaa. Uusi suora nukkuma-asento määrää!

Tänään selkiytyi kaksi asiaa. Saimme pojalle perhepäivähoitopaikan elokuun alusta alkaen. En tiedä mitään siitä perhepäivähoitajasta, jota meille ehdotetaan, joten meidän täytyy tavata ja tutustua. Olisipa hienoa jos synkkaisi. Hän asuu mun työhuoneen lähellä - hieno juttu. Ja tadaaa- juuri eilen mua kyseltiin pitämään syksyllä paria väri-aiheista kurssia samaan opinahjoon jossa olen ennen pojan syntymää opettanut. Siellä on tällä välin käynyt hirmuinen organisaatiomullistus, mutta mut muistettiin yhä! Saatoin tänään vastata kyllä. Eli nyt on vähän töitä ja hoitopaikka syksyksi. Ihmeellistä!

Taitto- tai kuvitustöitä ei vielä ole tiedossa (syksyksi siis, parhaillaan kyllä liiankin kanssa :)). Melkein toivon salaa, ettei niitä tulisi kovin paljon - voisin lopulta saattaa päätökseen mun lastenkirjahankkeen. Se on jo niin pitkällä että olisi sääli jättää tarjoamatta sitä minnekään.

Olin mielenosoituksessa. En rakasta väkijoukkoja, mutta saatoin elävästi nähdä itseni kiroilemassa kelvotonta työsopimusta (siinä on muutakin kelvotonta kuin tuossa uutisessa mainitut asiat). Koko asia teki minut vihaiseksi. Tein viime kesänä Sanomille kuvituksia (HS:n Olympia-liitteeseen), se on kai mahdollista jatkossakin. Oli pakko tehdä jotain. Tehdä sen minkä voi. Kun tulin kotiin, en ollut enää vihainen. Eräs ystäväni puhui mielenosoituksessa. Hän kuvaa Hesarille, mutta hän ei yhtään pelkää oman asemansa ja työnsä puolesta, hän puhui suoraan, sydämestä, avoimesti ja kannustavasti. Olin tosi ylpeä hänestä: siinä on ihminen jossa on niin suurta luonnollista rohkeutta, ettei sitä edes meinaa rohkeudeksi huomata.

Oomme kaikki, oomme kaikki

I have 12 followers. Kaksitoista opetuslasta!

Ja sitten minä olen opetuslapsena muutamissa blogeissa. Vuoroin vieraissa. Siellä täällä ilmenee Hän. Aamulla se ilmeni siinä naakassa, joka välittömästi ilmaantui hyppelemään vastakäännetylle kasvimaalle, ihan maankääntäjän kannoille, tietäen että möyritty maa kuhisee herkkupaloja, ehkä tietäen kuinka hyvältä sen hopeanharmaa höyhenpeite näyttää mustaa multaa vasten, kuinka hurjalta terävä silmä ja taempana vahvan vihreä nurmi. Naakka oli niin oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikealla tavalla, että saatoin vain istua opetuslapsena. Enkä silti ollut oppimassa mitään vaan ainoastaan täynnä ihmetystä.

Pojalla valuu räkä, istumme pihalla hiekkalaatikolla. Poika itkee, heittää lapion vähän väliä, kipeä riepu. Pyyhin nenän viisitoista kertaa. On lämmin, tuulee, ei kiire minnekään, ei ketään jolla olisi kiire. Katselemme iäkästä ruutupaitaista miestä ja möhkäleistä konetta jolla maa möyritään, poika hiljaa sormet suussa, se meinaa nukahtaa moottorin tasaiseen ärinään. Heitä tänne viisi kourallista apulantaa, niin maa tuottaa paljon paremmin, mies neuvoo. Apulantaa? Mitähän se on, onko se jotain ihan tiettyä vai yleisnimike jollekin, en saa kysyttyä moottorin äänen yli. Luulin että se on bändi...

Kirjosiepot ja talitiaispariskunta eivät ole edelleenkään saaneet sovittua, kumpi pesii takapihan pöntössä. Niinpä ne kaikki kantavat sinne korsiaan. Tintit olivat kyllä ensin, jo lopputalvesta ne pyörivät pöntön tienoilla. Mutta lopulta, kun pesä on valmis, kirjosieppo varmaan häätää tintit pois, on se sen verran sitkas kiusankappale. Siis tinteille - minä tykkään kirjosieposta. Sieppaa sateenkaaren! Tarttuu tilaisuuteen!

Olematonkin kirjoittaa nyt jatkuvasti tästä, eihän niitä aiheita lopulta niin monia ole, ettei ole mitään erityistä tehtävissä, ei etsittävissä, löydettävissä. On vaan tämä, jossa voi levätä. Jos voi. Voi jännittääkin. Se ei muuta asiaa. Onko se tämä kevään lämpö ja valo jotka näyttävät meille kädestä pitäen, että voin vaan istua tässä, hiekkalaatikolla, kuokkia tässä kasvimaalla, vajota nojatuolissa hiljaisuuteen, kiukustua lapseen joka kaataa maitolasin tai istuskella keittiönpöydän ääressä lasta hoitamassa olleen isoäidin kanssa, oma äitikin on vaan mitä on, ei senkään tarvitse muuttua, en enää muista mitä vikaa hänessä joskus ammoin oli, minun ei tarvitse muuttua. En voi muuttua. On vaan nyt.

Nikkarin talossa

Olen parina päivänä ollut aivan kuolemanväsynyt oltuani pojan kanssa päivän (ja päiväuniajat teen tosiaan töitä, joten se ei ole auttanut asiaa). Olen itkua tuhertanut kun mies on tullut kotiin. Koti kaaoksessa, poika juoksee ympäriinsä ja aiheuttaa lisää, iälleen uskollisena. Eilen lähdin pilatekseen horjuvin jaloin ja pää sumussa. Kun tulin illalla kotiin, mies sen lisäksi että oli leikkinyt pojan kanssa ulkona ja tehnyt omia opiskelujaan, oli pessyt kaksi koneellista astioita ja kaksi koneellista pyykkiä ja asentanut portin keittiön ja olohuoneen väliin - nyt voi välillä levätä sohvalla niin ettei poika pääse samalla keittiöön hajottamaan astioita, kiipeämään pöydälle ja repimään myslipaketteja ja idätysastioita lattialle! Melkein puhkesin itkuun silkasta kiitollisuudesta.

Tänään mulla on kokonainen työpäivä ja mies ja poika lähtivät hankkimaan lisää hyllyjä keittiöön (saa tavaroita korkeammalle, niin ettei poika ylety kaikkeen). Aiemmin tällä viikolla tapahtui semmoinen uudistus että pojan itse nikkaroitu sänky, joka oli sijoitettu aika korkealle, pantiin osittain uusiksi ja laskettiin lattiatasoon. Tähän asti jompi kumpi meistä on aina nukuttanut pojan iltaisin, koska häntä ei ole voinut jättää yksin sänkyyn koska hän olisi voinut pudota korkealta. No, nyt parina iltana poika on jäänyt nukahtamaan itsekseen (eikä ole pannut sitä yhtään pahakseen, kikatellut siellä vaan) ja minulla ja miehellä on yhtäkkiä kahdenkeskistä aikaa!

Siunattu olento tuo mies. Kun minä väsähdän, hän kuuntelee empaattisesti ja ottaa sitten pragmaattisen asenteen: mitä voisimme tehdä helpottaaksemme asioita? Ja jos sitten keksimme jotain, hän tekee sen (tai mahdollistaa osaltaan) saman tien. Olen kerta toisensa jälkeen yhtä äimistyntyt. Kukaan aiempi poikaystävä (eikä oma isä) ei ole ollut tuommoinen mcgyver.

Puhumattakaan, että miehessä on runsaasti muitakin erinomaisia puolia.

Ropinoita

Ainakin kahdessa seuraamassani blogissa ihmetellään kevätsadetta. Ja tässä tapauksessa kaksi on monta, koska minä en seuraa niin kovin monia.

Mutta ei sitä voi olla ihmettelemättä. Kaikki on vähän toisenlaista ja outoa! Tänä aamuna pihanurmi oli ihan varmasti monta astetta vihreämpää ja pari senttiä korkeampaa kuin eilisiltana. Nukkumaan mennessäni kuulostelin, kuinka joku koputti ja koputti ovellemme kuolettavan kärsivällisesti - kunnes tajusin, että jossain talon seinustalla raskas pisara toisensa jälkeen tömähti jollekin ontolle pinnalle. Ja mitä ihmettä! Aamulla kasvimaalla hyppeli pähkinähakki! Ei, se olikin varis, höyhenpeite täynnä vesihelmiä! Sitten se ravisti, ja muuttui liian monta kertaa pestyn pehmolelun näköiseksi.

Vein illansuussa pari pikkumattoa ulos narulle kuivumaan. Siellä ne saavat nyt nähtävästi olla aika pitkään, kun en tajunnut hakea ajoissa pois. Mutta ei se mitään! Ehkä ne ovatkin siellä karanteenissa, toisessa niistä saattaa elää norovirus vielä kuutisen päivää. Omakotitalojen pyykkinaruilla tuulettuvat matot ovatkin kuin entisajan purjelaivojen lippuja: Rutto! Pysykää kaukana!

Tuli otettua selvää tuommoisestakin asiasta kuin noroviruksen itämisajasta ja säilyvyydestä, kun kaksoset saanut ystäväni sairastui heti sektion jälkeen norovirukseen (ja meidän porukka sairasti ehkä saman taudin, kävinhän mä heitä silloin sairaalassa katsomassa). Aika dramaattisia hetkiä, kun ihmeteltiin sairastuvatko vastasyntyneet. Mutta nyt taitaa olla kaikki hyvin ja perhe on jo kotiutunut. Voin vain kuvitella, miltä tuon kaiken on täytynyt tuntua, kun synnytyksen jälkeen on muutenkin niin hurja hormonimyräkkä päällä. Siinä kyllä vaihtuu raskauden aikainen viilipyttyys äkkiä täysin toisenlaiseen moodiin. Niin, tyttö ja poika sieltä tuli, isot semmoiset, aavenyrkkeilijät, ryppyiset!

Meidän poika harjoittelee retkeilyä nukkumalla rattaissa sateen ropinaan.

Ja migreeniin auttoi...

Vappu vietetty, käyty mun vanhempien luona jossa mekasti myös mun veljen porukka, mahatauti sairastettu (sekä meidän perhe että kaikki edellä mainitut). Kaikkensa antanut olo.

Edellisen merkinnän kommenttiosastolla uhkasin kirjoittaa merkinnän siitä mitkä konstit ovat tepsineet migreeniin. Tässä se tulee, voipi pitkästyttää sinut ellei ole henk koht kosketusta aiheeseen. Skippaa hyvällä omallatunnolla :)

No, minähän menetin jo kauan sitten uskon siihen että mun migreeniin voisi vaikuttaa millään yksittäisellä konstilla tai hoidolla. Joten alkuvuodestä päätin lähestyä sitä vähän joka kantilta.

Ensin aloitin vahvan B-vitamiinin syömisen (syön B2-vitamiinia 100mg päivässä, ja on siinä Solgarin valmisteessa myös muita B-vitamiineja, esim tärkeää B12:a), samoin aloitin magnesiumsitraatin. Juhana Harju kirjoitti, että B-vitamiini on tehokas migreeniin, ja että mitkään kaupan multivitamiinien määrät eivät siinä riitä. Eräs tuttu nainen oli jo vuosia suositellut mulle B-vitamiinia mutta pidin sitä ihan höpöjuttuna, eihän joku vitamiini voi tepsiä näin vaikeaan vaivaan (olen käynyt läpi aika liudan kaikenlaisia hoitoja ja estolääkkeitä eikä mikään ole aiemmin auttanut). No, uskoin kun Juhanakin sanoi, ja totta, kohtausten määrä väheni heti.

Juhanan kommenttiosastolla Taika kertoi kamomillateen, sitruunamelissateen ja vyöhyketerapian auttaneen hänellä (Taika neuvoi mua vielä tarkemmin sähköpostitse). Hankin kirjastosta Maj-Lis Hagenmalmin kirjan Vyöhyketerapia (loppuunmyyty kaikkialla) ja opettelin sen avulla hieromaan jalkojani ja siellä erityisesti ruuansulatuselimistön, pään, silmien, selän, haiman ja pernan pisteitä. Olen hieronut peräti 3-7 päivänä viikossa, poikaa nukuttaessa, vaikka vähempikin varmaan riittäisi. Lopetin myös migreenilääkkeiden käytön, koska lääkkeet voivat Hagenmalmin mukaan estää parantumisprosessia. No, se onkin ollut aika rajua, koska olen sittemmin saanut kärsiä kaikki kohtaukset ihan täysimääräisinä. Mutta niitä on siis ollut koko ajan vähemmän, ja sen takia olen jaksanut uskoa että kannattaa. Kamomillaa ja sitruunamelissaa (joista erityisesti kamomilla tuntuu tehokkaalta) olen juonut kolmisen kuppia päivässä, ja niillä on ollut sellainen tärkeä vaikutus että lievä huono olo (jota mun migreeniin on myös liittynyt paljon) usein kohenee nopeasti, olen siis jaksanut jotenkin paremmin, vaikka en tiedä onko niillä pidempiaikaista parantavaa vaikutusta. Oma osuutensa on varmasti sillä että näin tulen juoneeksi tarpeeksi nestettä, nestehukka on aika hyvä konsti saada kohtaus aikaan (esim mahataudissa saan yleensä, kuten myös eilen, migreenin jos menetän paljon nestettä).

No, yksi tärkeä juttu on ollut pilates. Olen harrastanut sitä yhteensä puolisentoista vuotta, mutta vasta tänä keväänä olen oivaltanut opettajani Minna Määtän kärsivällisen jankutuksen avulla eräitä juttuja. Hartioiden, pään ja niskan asento ovat olleet aika tavalla pielessä, ja vieläkin jos tulee taukoa treeniin, ne tahtovat palata vanhaan. Pään tulee olla todella pystyssä (mutta rentona) ja leuka melko takana, ei siis eteen kurkottuneena. Minna huomautti kerran, että eteenpäin kurkottava, tyypillinen tietokone/istumatyöläisen asento, ärsyttää eräitä päästä lähteviä, niskassa ja selässä kulkevia hermoratoja ja aiheuttaa migreeniä. Se on muuten aivan totta, kun asiaa rupeaa tunnustelemaan! Usein vieläkin herään öisin alkavaan kipuun (kohtaukset alkavat usein aamuyöllä) ja silloin korjaan nukkuma-asentoani niin että selkä ja niska ovat hyvin suorat ja leuka lähellä kaulaa (nukun kyljelläni), ja herään aamulla hyvinvoivana. Samoin päivisin voi olo heikentyä, ja korjaantua saman tien kun korjaan asentoa. Hartioiden asettuminen alemmas ja taemmas on varmaan myös auttanut. Tämä kaikki vaatii ensinnäkin omakohtaista oivallusta, sitten lihaskuntoa ja eri lihasryhmien välistä oikeaa tasapainoa - ainakaan mulla nämä eivät ihan hetkessä muuttuneet, ja prosessi on yhä kesken. Se kysyy jatkuvaa ylläpitoa. Pilates pakottaa oivaltamaan, tiettyjä juttuja hinkataan niin kauan että tyhminkin valaistuu.

Nämä edelliset ovat konsteja, joilla koen olleen selkein vaikutus. Ruokavalion vaikutus on myös kiinnostanut mua ja olen kokeillut vähän jotain juttuja, mutta niiden vaikutuksesta migreeniin en osaa paljon sanoa. Kokeilin hetken aikaa vähähiilihydraattista dieettiä, Antti Heikkilän mukaan, ja olo ehkä kirkastui hetkellisesti, mutta sitten dieetti vei multa yöunet. Unien kanssa en viitsi pelleillä yhtään, joten lopetin kokeilun jo viikon kuluttua. Koetan kuitenkin edelleen syödä mahdollisimman ravinteikkaita hiilareita, siis kasviksia monipuolisesti, ja luomua, jos se vaikka olisi täydempää tavaraa... Jos syön tärkkelyspitoista niin lapin puikulaa, tummaa riisiä, täysjyväpastaa. Syön paljon erilaisia siemeniä ja pähkinöitä ja kalaa. Makeaa syön yhä varmaan liikaa, ainakin ajoittain. Se heiluttelee verensokeria, mikä on huono juttu, varmaan kaikille mutta erityisesti migreenistä kärsivälle (ja sokerinhimo vielä iskee usein juuri ennen migreenikohtausta). Kahvia juon tällä hetkellä kaksi kuppia päivässä, luulen että yksi kuppi voisi riittää, kun mulla on muutenkin taipumusta mennä yli- (ja ali)kierroksille.

Olen myös käynyt muutaman kerran sen yhden tyypin luona, Sergey hän on nimeltään (hänellä ei ole nettisivuja joihin viitata), joka on vahvasti läsnäoleva ihminen ja tekee jonkinlaista energiatyötä siinä samalla kun istumme... istunnoissa olen tuntenut vahvaa jotain, energian liikkeelle lähtöä, ehkä. Pari kolme kertaa se oli tosi hyvää. Mutta, no, viimeksi kun kävin siellä, päädyimme käymään läpi erästä vanhaa untani, ja siitä minulle jäi huono olo, en jaksa enää terapiaa, en halua mennä menneisiin, minussa(kin) on pohjaton kaivo vanhaa, eikä se tonkimalla lopu, päinvastoin. Nykyhetki on ainut vastaus. Koin tämän taas eräässä toisessa hiljentymistilanteessa, Lauri Siiralan istunnossa - että menneisyys, lukittuneisuus, seisahtuneisuus voi purkautua nykyhetkessä, kehon kautta, ilman että mielen millään osalla tarvitsee mennä menneisiin tai mielikuvitukseen tai oikeastaan minnekään. Se oli huikean tuntuista, niin... puhdasta. Aamen!

Tilanne on nyt se että viime kuussa mulla oli yksi migreenikohtaus ja yksi lievästi huonovointinen päivä kuukautisten aikaan, ja muutamia aamuja jolloin en oikein tiennyt mihin suuntaan tämä kääntyy, mutta ei tullut migreeniä. Nähtävästi flunssat ja mahataudit voivat edelleen laukaista migreeniä, vaikka muuten olisi parantunut, siitä taipumuksesta ei ehkä täysin pääse eroon ennenkuin kuolemassa - tai vaihdevuosissa. Mutta täytyy sanoa, että jo nyt olen terveempi kuin olisin ikinä voinut uskoa. Mullahan oli aiemmin 5-10 migreeniä kuussa plus ne kaikki aamuiset ja lievemmät huonot olot... Olen tosiaan pitänyt tarkkaa kirjaa kohtauksista ja luulen, ettei tämä tervehtyminen ole vielä loppumassa, kun trendi on tähänkin asti ollut niin selkeästi paraneva. Huonot olot aamuisin ovat melkein yhtä rasittavia kuin yksittäinen migreenikohtaus. Jos nekin vaikka vähitellen helpottuisivat... ja jos eivät helpotu näillä kostein niin keksitään taas jotain!

Lämmin, kirkas kiitos ja halaus kaikille asianosaisille! :)

Ja iso kiitos mun miehelle joka on uskollisesti jäänyt kotiin hoitamaan lasta ja hoivaamaan mua tänä aikana kun en ole syönyt lääkkeitä.

Minäkö neitsyt-merkkinen?

Eikö ole kaunis? Eikö? Mieleni on tehnyt jo pitkään piirtää tuo, mutta nyt vasta kun huhtikuu on lopuillaan eikä dataa enää tältä kuulta kerry, saatoin tehdä sen. Ah.

En ehdi kirjoittaa pitkään. Enkä ole ehtinyt. Tulevasta en tiedä. Kuvitustöitä, pihatöitä, vähän jo matkavalmistelujakin. Olemme lähdössä kesäkuussa kolmeksi viikoksi Amerikkaan. Siitä lisää ehkä myöhemmin - mikäli matka edes toteutuu (seuraillaan sikainfluenssatilannetta...). Mutta ah - on ihmeellisen ihanaa kun voi olla paljon ulkona. Olen tasaisempi, energisempi, tyytyväisempi, nukun syvemmin. Haravoin, suunnittelen, kuokin, möyhin, kanniskelen, istutan, perkaan, työnnän, seisoskelen ja istuskelen ja ihmettelen. Poika hommailee täysillä mukana. Ja välillä istutaan hiekkalaatikolla, meillä on nyt semmoinenkin pihassa. Mäkin tykkään tehdä hiekkakakkuja, oikeastaan mulla voisi olla ihan oma hiekkalaatikko jossa voisin rakennella kokonaista kaupunkia.

Rakas ystäväni lähti aamulla synnyttämään kaksosia, sieltä tuli hyvin lyhyt tekstiviesti-ilmoitus. Mua jännittää, aivan kihelmöi. Heidän porukkansa ei sitten päässyt meille vappukesteihin..! :)

Niin tuo taulukko. Siitä voi tietysti katsoa että montako migreeniä mulla on ollut kuukaudessa. Saa onnitella!

Hoitokuvioita

Hain pojalle päivähoitopaikkaa syksyksi. Perhepäivähoitoon.

Tapasin eilen ihanan perhepäivähoitajan puistossa. Vähän vanhempi naisihminen, lähestyi ehkä jo eläkeikää. Hänestä näki että hän todella rakastaa lapsia. Kun juttelimme, hän huokui kaiken aikaa hyvää tuulta, leppoisuutta ja huumoria. Musta tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo kauan, ja kun kyselin onko hänellä paikkoja auki, hän sanoi että syksystä varmaankin on. Sitten hän sanoi ääneen sen mitä mäkin ajattelin - että meillä tuntui synkkaavan. Muitta mutkitta sovimme että hakisin heti päivähoitopaikkaa ja esittäisin toivomuksen hänen paikastaan.

Tänään vein hakemuksen, toivomuksineen, alueemme vastaavalle hänen toimistoonsa ja juttelin hänen kanssaan hyvän tovin. Niin, ruuhkaahan näihin paikkoihin on... Mies rupesi tunnustellen puhumaan eräästä toisesta, kuulemma tosi hyvästä, nuoresta, koulutetusta, ihan meidän lähellä asuvasta perhepäivähoitajasta jolta voisimme todennäköisimmin saada paikan, jos vielä voisimme aloittaa hoitokuviot vasta lokakuussa. Niin. Aloituksen lykkäys ei olisi ongelma, mutta olin ehtinyt kiintyä ajatukseen että se olisi tämä puistossa tapaamani ihminen! Keskustelimme rauhassa ja sain pohtia asian eri puolia. Jäi semmoinen olo että perheiden erilaisia tarpeita kuunnellaan, vaikka päätöksiä tehdäänkin tiukoissa raameissa. Ihanaa. Asia jäi tietenkin auki, myös mun mielessä, odottamaan jonkin toukokuisen kokouksen päätöstä. Tulin kirkkaaseen päivänvaloon hämmentyneenä. Vähitellen mulle selkeni, että kävi miten kävi, se menee ihan oikein. Ja jos emme me, niin joku toinen perhe saa sen ihanan vanhemman rouvan joka katselee maailmaa niin valoisin silmin.

1) Kaipaan töihin. 2) Aion nauttia näistä jäljellä olevista kuukausista kotona pojan kanssa. Ja repaleisista työtunneista keskellä päivää, itkuhälyttimen ilmoitellessa hetkellä millä hyvänsä, että töiden on aika seisahtua. 3) Mulle jotenkin sopii tämmöinen, ettei tiedä.

Mitä tilaan

Vedenkeitin kohisee, peittää muut äänet. Poika meni unille, mies on matkalla toisesta kaupungista kotiin ja minulla on ihan ohjelmoimaton hetki. Hiljaisuuden voi tuntea.

Keitetäänpä hyvät kaffet.

Taas kerran mun on myönnettävä, että yes sir, huolimatta kaikista vaivoistani, elämänparannusprojekteistani, luonteenvioistani, asioista jotka ovat rempallaan, ihmisistä jotka eivät toimi kuten toivoisin, kaikki on valmista ja kaikki on hyvin. Kirveltää myöntää, kirveltää luopua näistä aikaa vaativista kuvioista. Ääni päässä kimittää: et saa levätä, et ennen kuin, ennenkuin olet - onnellinen!

Hahhah.

Naapuri haravoi meidän pihaa. Hän kyllästyi siihen, että meiltä tuulee lehtiä heidän pihalleen. Syksyllä jäivät haravoinnit kesken, meillähän on paljon vanhoja puita ja lehteä tulee aivan tolkuttomasti. Nyt lumien sulettua olen aina sieltä täältä, töiltäni, varastanut hetken haravoinnille. Mutta en vaan kertakaikkiaan ehdi enkä jaksa enempää. Naapurin piha sen sijaan on moitteettoman siisti. Mutta eipä tässäkään ole ongelmaa. Hänen tarvitsee nyt haravoida. Minä juon nyt kahvia.

Haaveilen silti paremmin hoidetusta pihasta. Tai oikeastaan pihan hoitamisesta, se on ihanaa. Ehkä tänä keväänä ja kesänä se käy jo helpommin, nyt jo olen saanut tehtyä jotain hommia yhdessä pojan kanssa. Viime kesänä poika ei vielä viihtynyt montaakaan sekuntia ilman viihdytystä ja jatkuvaa vartiointia, että pysyy poissa vaikkapa kusiaispesästä tai ruusupensaasta tai ahmimasta kiviä ja orjantappuroita. Nyt hän jo mielellään tekee perässä sitä mitä me teemme, ja tuntuu sisäistäneen reviirin rajat vaikkei aitaa olekaan.

Punarinnat, suloiset pikkunokkaiset, osaavat asettua kaadetun vesakon tuntumaan niin että katoavat täydellisesti harmaiden runkojen ja ruosteenpunaisten leikkauskohtien säleikköön! Ja takapihan metsikössä oli aamulla suuri kivi, jota en ollut ennen huomannut. Katsoin kiikarilla, se oli rusakko, joka oli hakeutunut hyvin kulmikkaaseen, jähmettyneeseen olotilaan.

Tilaa, tilaa! Missä nuo fasaanitkin ovat onnistuneet pesimään? Oletteko nähneet fasaanin pesää? Niin no, toisaalta koko tuo kuivien lehtien ja heinien täplittämä rinne on yhtä fasaanin kylkeä. Fasaanit ovat suuria, tyhmiä, tyylikkäitä, niitä on kaikkialla! Maa on synnyttänyt ja ruokkinut nekin. Pystyttänyt nuo koppuraiset jalat! Ja nuo kyrmyniskaiset varikset, joiden pelkkä pää on suuri kuin taskunauris. Ihmeellistä. Mistä tämä aine tulee? Mistä, helvetti, tulee tuhat kiloa vaahteranlehtiä joka vuosi?

Asetan kaksi pitkulaista rakennuspalikkaa kulmittain. Poika katsoo niitä ja kiljaisee riemusta, työntää päänsä kulmaukseen, asettuu kyljelleen ja pistää sormet suuhun, puristaen karva-ankkaa sylissään. Sillä on siinä turvaisa paikka. Ensin on ei mitään, ja sitten tulee jotain mikä hieman rajaa sitä ei mitään, ja kas, ei mitään tulee käyttöön. Voilà!

Puhetta

Tänään olen taas menossa tapaamaan sitä yhtä tyyppiä, josta en edelleenkään osaa sanoa että mitä se tekee, ja ensi viikonloppuna käyn Tampereella hiljentymispäivässä. Tekee hyvää. Elo on ollut melko kiivastahtista. Töiden päättelyä, uuden suunnittelua, kevätsiivousta, pihatöitä, hankintoja, hiekkalaatikon pystytystä, migreeniä jota huhtikuun julmat säteet yllyttävät, paperiasioita, ensi kesän matkan suunnittelua. Ikkunat ovat yhä pesemättä.

Pihassa kukkivat hohtavan valkeat lumikellot, ja scillat ja sinivuokot työntävät maasta tiukkoja sinisiä nuppujaan. Punarinta lennähtää takapihan koivuun ja västäräkki norkoilee kääntämättömällä kasvimaalla. Poika sanoo puhelimeen "Tä! Mum-mo!", ja ihan oikealle henkilölle. Mummon ääni vähän särkyy. Erinäisten talven vaiheiden jälkeen lapsi on yhtäkkiä yhtä aurinkoa ja hellyyttä ja kujetta, ja hätkähdyttävää uutta oivallusta ja oppimista.

Hiljentymisasiat eivät ole olleet pinnalla, mutta pinnan alla kyllä. Usein huomaan olevani jotenkin... hajanainen, tai olevani vain jotain, tai sitten en paljon mitään, en kovin pysyvä, ajatuksia siellä täällä, tuntemuksia, aistimuksia, mutta en tiedä kenen ja missä. Se ei tunnu erityiseltä, siedän hyvin sen ettei se ole erityistä.

Terveisiä

Hum hum. Tadaa. Jooo... joppiajoo.

Niin.

Tässä sitä. Katsokaa. Kir-jai-mia.
Minä.

Minäminäminä.

Olimme Pietarissa.

Suklaata. Pa... puja.

Ai hei, moi! Sinä siellä! Moi! Hauskaa että
olet.

Oli kylmä, mua väsytti, kadut liian pitkiä,
leveitä, sillat, oli kivaa, japonskaja kuhnja.
Ystäviä. "Olette idiootteja! Vittu mitä idiootteja!"
Za druzbu!

Kaunis huivi. 600 ruplaa.
Rakkaus.
Häilyn.

Lokit matkustavat jäälautoilla.

Jokin häilyy.

Rakas Jumala.

Tuli leiskuu takassa ja tiskikone tekee työtä puolestamme. Poika imuroi ja ajaa pikkuautoilla ja tunkee henkarin metalliosaa imurin suuhun. Juttelimme miehen kanssa kunnolla pitkästä aikaa, lähinnä siitä että emme ole jutelleet tai jos olemme, se on luisunut väittelyksi. Vuoron perään on selitetty kumpainenkin omia innostuksiamme ja toinen on ollut vähän vaitonainen. Yksi syykin tähän ilmeni: mies sanoi että hänelle on kertynyt 90 tuntia ylityövapaita. Kas, onkin tuntunut siltä ettei vietetä paljon aikaa yhdessä. Tähän päälle se että minullakin oli tiiviimpi työjakso, joka tosin nyt on ohi. Rauha maassa. On helppoa etääntyä, en ole edes kärsinyt siitä, olen vain vetäytynyt lukemaan kirjoja. Nyt on kuitenkin helpottunut ja puhdistunut olo.

Luin Harry Potterit loppuun. Voin vilpittömästi sanoa, että ne olivat ihania. Odotan vain, että tapaisin jonkun, joka myös on lukenut ne kaikki, että voisin puhella niistä vapaasti jakelematta spoilereita. Erityisesti toiseksi viimeisen kirjan loppu oli mulle jotenkin - suuri. Siinä Harry jää, tavallaan, kasvokkain kuoleman kanssa, ilman että välissä on enää mitään tai ketään. Mä elin siinä tunteessa useita päiviä, siinä oli hitunen surua ja sitten vaan paljon jotain nimetöntä hurjaa. Aluksi kuvittelin että elin edelleen vahvasti kirjan henkilöhahmojen kanssa, mutta sitten huomasin että kyseessä olikin minun elämäni, tai juuri tämä elämä, joka ei ole kenenkään. Ja tämähän on hurjaa. Elämä/kuolema.

Lapsena aina aloitin rukouksen: "Rakas Jumala." Viime aikoina olen taas lausunut noita sanoja, tai olenhan lausunut niitä läpi elämäni, mutta on ollut pitkiä aikoja jolloin en ole oikein tajunnut mihin ne viittaavat, miksi lausun ne. Ne ovat tuntuneet kaikuvan tyhjyydessä. Kun hiljentymisen idea (ja kokemus) tuli mun elämään, nuo sanat tuntuivat entistä ulkokohtaisemmilta - mutta tietyillä hetkillä kuitenkin sanoin ne ja jäin odottamaan hämmentyneenä. Nyt jokin ympyrä on sulkeutunut, kun olen tajunnut että puhuttelen ja kutsun niillä sitä syvintä ja rakkainta minussa itsessäni. Nyt "Rakas Jumala" taas resonoi ja palauttaa mut oikeaan paikkaan. Ja kaikuu tyhjyydessä, siinä tyhjyydessä missä kaikki saa ilmetä.

Pehmoeläjä

Kahden viikon opetusjakso on ohi. Oli hauskaa ja raikasta. Oli ihanaa uppoutua uusien ihmisten kanssa aihepiiriin jota rakastan, ihanaa käydä lounaalla vanhojen opiskelukavereiden kanssa jotka nyt ovat töissä entisessä opinahjossa. Olen kiitollinen ja ihmeissäni siitä millaisia opiskelijoita kohtasin. Lempeitä, lahjakkaita, viisaita, huumorintajusia, avoimia, eläviä ihmisiä.

Hieman raskasta ja jännittävää oli myös. En nukkunut kunnolla kahteen viikkoon, jokin pinnanalainen jännitys sai heräilemään. En ottanut asiasta ongelmaa. Nyt kun rupeama on ohi, väsymys alkaa painaa. Lievä huonovointisuus ei ainakaan toistaiseksi ole kääntynyt migreeniksi. Ruumis yrittää toimia vanhan kaavan mukaan, rupeaa painumaan sykkyrään, jännittyy, käpertyy, ikäänkuin suojautuisi, vaikka onkin siten tuottanut vain vahinkoa itselleen. AUKI, sanon itselleni. Rentoudun ja avaudun. Olen ihan pehmeä. Koko olemassaolo tulee iholle. Se ei uhkaakaan minua vaan hivelee ja syleilee. Vaikka kevätaurinko tuntuu aluksi raa'alta. Huono olo väistyy vähitellen, ruumis oikenee. Aistit herkistyvät, tasapainottuvat.

Katsoin netistä ohjelmaa jossa Richard Dawkins koetti kaikin keinoin todistaa kaikille kirkonmiehistä ja poliitikoista opettajiin ja katsojiin, että evoluutio on totuus elämästä ja vain tieteellinen lähestymistapa voi tuottaa oikeata tietoa maailmasta jossa elämme. Olen iloinen ettei minun tarvitse todistaa mitään kellekään. Kaikki vain on niinkuin on. Eikö ns. darwinismikin ole lopulta vain sitä, että kaikki vain on niinkuin on ja tapahtuu niinkuin tapahtuu, ja olemme tässä ja nyt ja se on eräällä tavalla vääjäämätön seuraus siitä että olimme tuolla silloin, ei siksi että maailma toimisi syy- ja seuraus-idealla vaan siksi että... kaikki vaan on niin kuin on, ja se mitä oli, oli? Ehkä silmän mekanismi on aikojen saatossa kehittynyt alkeellisista valoherkistä soluista, mutta se on mennyttä, nyt on nyt, eikä muuta ole. Huu!

Jännää. Miten tieteilijät voivat uskoa käsitteisiin? Kuten syy? Tai seuraus? Eiväthän he pääsääntöisesti kai usko henkimaailman asioihin. Missä ne käsitteet heidän mielestään ovat?

Hmm. Tieteilijät. Siinä yksi käsite, minun päässäni. Kuinka helppoa olisikaan jäädä kyselemään kuvitteelliselta tieteilijältä vielä hieman lisää. Tunnen väittelyn kutsun lievänä jännityksenä hartioissa. Menen pehmeäksi. Hyvää yötä.

Toukka

En malta olla kirjoittamatta pientä muistiinpanoa. Paitsi että... nyt kun ryhdyin kirjoittamaan, tajuan että tarpeeni olisikin ehkä kertoa jollekulle kasvotusten. Mutta olettehan te siellä, jotenkin. No... olin jälleen tapaamassa sitä yhtä tyyppiä, istuin hänen kanssaan läsnäolevan puolitoistatuntisen. Sinä aikana näin selkeästi tarpeeni tulla, pelkistyä, pelkäksi siksi mikä olen, ilman näitä lisukkeita, naamioita ja kuoria, jotka ilmenevät vaikkapa jännityksenä... tai sosiaalisena hymynä, jännitystä sekin... tai vastustamisena tai vaatimuksena, kaikki ne ovat sitä samaa.

Ja sitten toisaalta, en voi nopeuttaa enkä pakottaa mitään. Kaikki on niinkuin pitääkin ja kaikki tapahtuu kuten tapahtuu. Kohtaamisessa nousi kuva toukasta joka on kotelonsa sisällä, se kasvaa ja voimistuu siellä, se tarvitsee kuorensa, niin kauan kuin tarvitsee. Tullakseen siksi mikä se on.

Ilmoitusasia

Jään nyt tauolle bloggaamisesta ja sen sellaisesta. Pari viikkoa olen päivät pitkät opettamassa, ja sen jälkeen otan varmaan vielä pari viikkoa lepoa virtuaalisesta ihan muuten vaan. Viesteihin vastaan kyllä.

Olkaa sitä mitä olette. Halaus.

Kohti vaaraa, Isovaaraa

Syön lounaaksi jääkaappia tyhjäksi. Hmm, mitäs täältä löytyy. Maksamakkaraa. Viininlehtikääryleitä. Oliiveja. Öö... toisenlaista maksamakkaraa. Vähän jukurttia. Pojalta jäänyt mössö. Hapankaalia. Parsakaali nahistunut, hyvä, ei tarvitse kypsentää kauan. Joo, kyllä tästä kylläiseksi tulee.

Olen nukkunut viime yönä kohtalaisesti. Sain työt eilen ihan hyvään vaiheeseen, vaikkakaan en valmiiksi, mutta se oli asiakkaalle ok. Olen pakannut jo pari päivää ja se täytyy viimeistellä tänään. Voisiko, olisiko mitenkään mahdollista, että en kehittäisi mitään tämän kummempaa lähtöhärdelliä? Mitenkähän se olisi mahdollista? Olisiko esimerkiksi niin että en jatkaisi tätä (toki äärettömän tähdellistä) raporttia tämän pidempään vaan tekisin sen minkä tiedän tehtäväksi?

Aikomuksenamme on hiihtää, eräät ystävät siellä ovat uhanneet antaa mulle reikihoitoa nelikätisesti, ja lopuksi on miehen 94-vuotiaana kuolleen mummin hautajaiset. Kaikkea hyvää, siis.

Sommittelen

Väsymys hyökyy, mies tulee huomenna, vielä pitää jaksaa valvoa kuumeisen ja kivuliaan pojan kanssa ehkä ensikin yö ja pakata omat ja pojan tavarat ja matkustaa autojunalla Lappiin. Pitää jaksaa... se etten osaa nukkua junassa... nyt pitää kestää vaan tämä hetki, tai ei pidä, mutta se on fiksua, tai ainakin totta. Muu ei ole.

Koetan tehdä töitä, poika nukkuu, olen käynyt tuudittamassa hänet uudestaan uneen ainakin kuusi kertaa. Jännitys pakkaantuu hartioihin. Samalla tiedän että kaikki on hyvin.

En tiedä miksi mutta nyt toimii sellainen lause, että kun huomaan liiteleväni jossain, sanon itselleni "en ole läsnä". Sitten olen. Heti. Ei kovin positiivista ajattelua :D

Apua

Mies lähti työmatkalle ja sain heti mahataudin. Olin huolissani että jos se yltyy yhtä hurjaksi kuin viimeksi, joululomalla (mulle mahataudit on vähän uusi ilmiö, en ole aiemmin juuri niistä kärsinyt), ja miten sitten pärjään yksin pojan kanssa. Makasin yöllä mahakouristuksissa ja mietin kauhuissani, että KUKAAN EI KUITENKAAN TULE AUTTAMAAN. Kohta tajusin, että tämä on hulluutta, kaikki järjestyy, on aina järjestynyt, rentouduin. Sitten taas KUKAAN EI TULE... ja taas paluu todellisuuteen. JA TAAS, ja taas, ja TAAS. Uusintakierroksissa oli se hyvä puoli että joka kerralla uskoin itseäni vähän vähemmän. Lopulta mahakipu ilmeisesti hellitti koska olin vaipunut uneen.

Seuraavana päivänä maha oli löysällä mutta pärjäilin aivan hyvin enkä edes tarvinnut apua. Että se siitä. Paitsi että - sitä seuraavana aamuna, eli eilen, laukesi voimakas migreeni, olin aivan veltto ja kyvytön. Lievä kauhu alkoi nousta kun poika aamun alkajaisiksi putosi korkealta sängyltä pää edellä ja heti kohta kaatui pienen tuolin kanssa. Sekin alkoi olla aika poloisena. Tajusin että todellakaan en ole tehtävieni tasalla. Mua pelotti, ahdisti ruveta soittelemaan ihmisille ja pyytää apua. Sitten kun lopulta apua alkoi tulla ovista ja luureista, ihana naapurin perhe lupasi ottaa pojan illaksi luokseen ja eräs äitiyslomalainen enkeli tuli aamupäiväksi syöttämään, ulkoiluttamaan ja laittamaan pojan päiväunille, olin aivan äimistynyt. Melkein itkin silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sain maata koko päivän liikkumatta pimeässä ja oksentaa juomisyritykseni ihan rauhassa ja tiesin että poika on parhaissa käsissä.

Olen suurimman osan elämääni ollut huolissani lähinnä siitä että saanko minä tarpeeksi rakkautta, tarpeeksi apua, tarpeeksi mitä hyvänsä. On oikeastaan helvetin hyvä joutua kohtaamaan tuollainen pelko ja nähdä että se on ihan puppua. Minä olen saanut, ja saan, yltäkylläisesti, aina tarpeeksi ja enemmänkin. Olen viime aikoina pikemminkin tajunnut että kannattaa antaa, auttaa, niin paljon kun vaan, eikä yhtään huolehtia että onko se nyt itseltä pois. Ei se ole. Päinvastoin.

Miehen ihana mummi, yhdeksänkymppinen ja täydessä vedossa, syvässä iloisessa kristinuskossa, keroi kerran että kun heillä nuorena perheenä oli iso asuntovelka, tasaisin väliajoin tuli tilanteita että ei kerta kaikkiaan tiennyt mistä sen lainanlyhennyksen tällä kertaa taikoisi. Mummi sanoi että silloin hän aina lähti tarjoamaan apua tutuille perheille, kuka nyt mitäkin tarvitsi. Ja kohta se tarvittava rahasumma ilmaantui heille jostain ihmeen kaupalla. Tämä kertomus nauratti mua. Se on niin tosi.

Tajuan että se mitä mä tarvitsen... on antamista. Se tekee niin hyvää mulle, se aukaisee mut. Ei se aina helppoa ole, mutta viime aikoina olen vähän harjoitellut, heh, jollain pikku jutuilla. Vienyt jollekulle pussillisen pähkinöitä, tarjonnut lounaan, semmoista pientä. Tunnen että mussa on kitkaa, kitsautta jonka on kuluttava pois. Olen pienestä pitäen ollut peloissani että suoriudunko läksyistä, töistä, luvatuista tehtävistä, ja takertunut niihin, mun on hoidettava nää ensin, nyt mä en ehdi muuta..! Autan jos se sopii mulle täydellisesti. No, se saa mennä. Sen aika on ohi.

Niin että jos on jotain niin - autan mielelläni. Autan itseäni samalla. Varsinkin kun ei täällä lopulta ole muita kuin minä. :)

Ihana

Murjottava tilhi

Laiskottelun aakkoset

Mies on lähdössä taas työmatkalle varhain huomen aamulla. Me jäädään pojan kanssa viikoksi kahden. Tuntuu haikealta. Ja tietysti on hieman rankka viikko edessä.

Olen katsellut sitä kun mä teen jotain mitä "ei pitäisi" tehdä sen sijaan että tekisin sen mikä "pitäisi": luen Harry Potteria vaikka pitäis tehdä töitä, rupean kokkaamaan sotkuisesti ja pitkän kaavan mukaan silloin kun olisi aihetta pikaisesti siivota, valvon myöhään vaikka kannattaisi mennä nukkumaan, lorvin, laiskottelen, makoilen, roikun netissä... olen löytänyt tähän kaikkeen uuden vaihteen. Olen ruvennut nautiskelemaan. Joo, tiedetään, ensi viikolla tulee varmaan olemaan aika tiukkaa töiden suhteen koska olen tehnyt kaikkea muuta. Mutta mua ei kaduta, ihanaa, mua ei kaduta, koska olen tehnyt mitä olen tehnyt ja vielä iloinnut joka hetkestä. Nyt vaan maksan viulut. Tai en nyt, nyt mä kirjoitan tätä ja nautin kamomillateetä ja kohta alan hieroa jalkojani. Ahh.

Pian nähdään taas, mitä siis tapahtuu, kun jättää työt kasautumaan. Tästä on vaan nyt ainakin yksi kärsimyskierros pois. Olen mä ennenkin lorvaillut, mutta en näin puhtain sydämin.

Haavistelua

Mä en ole koskaan ollut kova haaveilija mutta nyt tuntuu että haaveita on... ilmassa. Haave on sana jota en tunne ihan omakseni, ne ovat aavistuksia tai jonkinlaisia mahdollisuuksia uudesta, jonka aika ei ole ihan vielä, mutta kuitenkin minä hetkenä hyvänsä. Ja haaveilu on sitä, että antaa uudelle tilaa syntyä ja kypsyä, ihan itsekseen, kauheasti puuttumatta siihen. Ehkä hiljaa katsellen jostain nousevia kuvia ja ideoita. On paras olla aika skarppina ettei lähde kauheasti ajattelemaan niitä. Eilen hiljentyessäni rupesi mielen pintaan pullahtelemaan erääseen aihepiiriin liittyviä ideoita, ja jossain vaiheessa mieli sai niistä otteen ja rupesi vatvomaan ja paisuttelemaan ja huolehtimaan että mitenkäs sitten tämä yksityiskohta hoidetaan, enkä ollut kyllin nopea tajutakseni mitä tapahtui. Nyt huomaan että vatvomisen seurauksena innostus nuopahti alkuunsa.

Ei se mitään. Innostuksiakin tulee ja menee.

Kiinnostavaa kyllä havainnoida seurauksia.

Olen lapsesta lähtien kokenut että kuvan-, tai laajemmin taiteen tekeminen tai jokin siihen liittyvä on minun alaani, eikä mua ole ammatillisessa mielessä oikein muu kiinnostanut, mutta viime aikoina on ruvennut aavistelemaan että pysyäkseen mun rakkautena senkin täytyy tulla vielä jotenkin... lähemmäs... en osaa vielä muotoilla tätä...

Jotain sellaista, että jos taide tulee jatkossakin olemaan mun alaani, tahdon sillä – ilmentää – rakkautta – läsnäoloa – tätä rauhaa josta käsin katselen ja todistan olemassaolon melskettä. Tällä hetkellähän minä teen tilaustöinä vaikkapa erilaisia kuvituksia ja taitan kirjoja ja esitteitä, se on tosi hyvää ja nautin siitä että saan sommitella ja valikoida oikeanhenkiset fontit ja hienovaraisilla keinoilla nostaa esiin olennaisen, nautin siitä että saan aikaan järjestyksen joka on samalla kertaa levollinen ja dynaaminen. Ja iloinen tai dramaattinen tai mitä hyvänsä mikäkin tehtävä vaatii. Kuvituksen teossa se taas on jotain semmoista että jokin sellainen näkökulma tai tunnelma, jota ei tekstin keinoin voida (tai edes yritetä) ilmaista, välittyy vähän kuin... varkain. Tai mistä minä tiedän välittyykö, minähän vain teen kuvan, nautin siitä että minulle välittyy jotain sanatonta, ja nautin siitä kun väri leviää yllättävällä tavalla ja viiva joka meni pieleen laittaa kaiken uuteen valoon.

Aavistelen, että kun hiljentyminen keskellä ja keskelle elämää on tullut mulle niin olennaiseksi, niin ehkä jonain päivänä tahtoisin olla mukana opettamassa sitä, tavalla tai toisella. Kun mä nytkin jo opetan värejä ja kuvittamista toisinaan, ei tunnu edes kovin kaukaiselta ottaa mukaan syvempiäkin ulottuvuuksia... sopivassa yhteydessä (vaikka ainahan ne mukana ovat, tahdoimme tai emme). Mutta hiljentyminen ja sen myötä elämän itsensä luovuudelle avautuminen tuovat kuvantekoonkin jotain ihan muuta kuin – työtä.

Katselen.

Kuolema talossa

Kappas. Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa mutta tämä ikkuna oli auki, ja tässä sitä ollaan. Tuntuu hyvältä kirjoittaa omalla nimellä. Ja naamalla. Selkiyttää elämää. Ei ole mitään erillisiä saarekkeita. Jos vaikka, sanotaan, joku opiskelijani tai työnantajani tai opiskelukaverini eksyisi tänne, niin - tervetuloa vaan.

Hiirenloukut ovat napsaisseet jo kuusi pientä kaulaa poikki.

Joskus joulukuussa lintulautaa laittaessa ihmettelin, minne on kadonnut se suuri säkillinen maapähkinöitä ulkoeteisestä. Perheemme maalaispoika kertoi vieneensä sen joku aika sitten kellariin. Mitä hel-??? Kellariin! Mä juoksin, vaikka se oli tietysti pelkkää filmausta siinä tilanteessa. Maakellarin lattialta löytyi säpäleinen säkki ja muutama maapähkinän kuori. Harmailla pikku ystävillä oli ollut melkoiset orgiat. Niillä eväillä (räjähdysmäisesti) vahvistunut kanta on sittemmin rapsutellut ja kipsutellut ja kuopsutellut ympäri taloa.

Mulla on tässä kuussa ollut vain neljä migreeniä. Se on neljä vähemmän kuin viime kuussa, ja ennätys sitten viime kesäkuun. Nämä neljä ovat kyllä olleet aika rajuja, koska en ole käyttänyt kohtauslääkkeitä vaan potenut kivut alusta loppuun. Joka tapauksessa näyttää siltä, että jokin tai jotkin uusista konsteista ovat alkaneet tepsiä. B2-vitamiini, kamomillatee, jokailtainen itse tehty vyöhyketerapia. Kenties myös se jokin energeettinen asia mikä tapahtui sen yhden tyypin tapaamisessa. Olen jostain syystä myös laihtunut, en ole tullut syöneeksi yhtä paljon kuin tavallisesti - ehkä ruoka imeytyy paremmin enkä siksi ole niin nälkäinen, kuka tietää? En kyllä tahtoisi juuri laihtua, mutta toisaalta luotan että se muoto jonka ruumis omaksuu, kun voin hyvin, tuntuu hyvältä, oli se sitten millainen hyvänsä.

Mmm. Vielä kun tapaisin uudestaan sen jättiläishämähäkin vessassa , niin - hauska tappaa vanha tuttu.