perjantaina, joulukuuta 30, 2011

Käytännöllinen olento

Ikkunasta näkyvissä nuorissa koivuissa risteilee sadepisaroiden helminauhoja. Vuoden 2011 toiseksi viimeistä päivää viedään. Alhaalla poika 4,5v raivoaa väsyneenä. Eikä ole! Enkä mene! Mulla on kylmä! En pue!

Pieni tyttö nukkuu.

Siivoan. Huomenna tulee veljeni perhe ja äitini ja isäni uudenvuodeviettoon. Mutta nyt istun pikemminkin tässä.

Elämä tarjoilee kaikenlaista rankkaa ja uuvuttavaa. Sitä tulee sisältäni, ja sitä tulee ulkoapäin. Juuri kun tuntuu, että tämän väsyneempi ei voi olla, tulee jotain uutta yllättävää joka tuntuu ylitsekäymättömältä. Sitten ikäänkuin päästän irti, uskomatonta, absurdia, kaaos, ja sitten jostain nousee voima, laajenen, sisällän horjumatta kaiken. Teen yhden asian kerrallaan. Mä en varmaan koskaan ennen ole ollut näin... käytännöllinen. Oikeastaan mä en ole ollut juurikaan käytännöllinen. Mutta nyt olen. Yön tunteina en toisinaan saa unta, asiat koettavat vyöryä päälle, niillä on hirmuinen tahto, jokin koettaa saada mut palasiksi. Laajenen jälleen, tämä suuri ihmeellinen olento suostuu armollisesti leikkimään näitä hassuja kotileikkejä, loputtomia remonttileikkejä, päivähoitoleikkejä... tekee, toimii, ottaa selvää, koska juuri nyt elämä vaatii sellaista joka suunnalla. Onneksi mieskin toimii, kylmäpäisesti. Asiat eivät jää roikkumaan. Teemme mitä voimme. Mitä emme voi, elämä voikoon. Tavalla tai toisella.

maanantaina, joulukuuta 05, 2011

Koipien kiitos

Kävin viikonloppuna pienellä kaupunkilomalla Helsingissä, vanhoissa tutuissa maisemissa Munkkiniemessä, jossa asuin joskus vuosia sitten ja jossa edesmennyt mummoni asui. Mulla oli selässä pieni kipusolmu. Kävelin merenrantaan, aikomuksenani tehdä pitkä kävelylenkki. Eteeni avautui kauniin muotoinen rantakallio ja laskeva aurinko. Kiipesin kalliolle ja rupesin kuin huomaamattani tekemään chi kungia. Se tuntui hyvältä. Eräästä käkkyräisestä männystä minua tuijotti apina. Puunoksa oli aivan erehdyttävä, sillä oli jopa hurjan näköiset apinankasvot. Mieleeni nousivat siinä Mara-demonit jotka kiusasivat Buddhaa ennen hänen valaistumistaan. Elämä on taas ollut sisäisesti aika hurjaa muuton jälkeisinä aikoina ja olen kymmenettätuhannetta kertaa suostumassa siihen että outoja energioita ja tunteita ja ajatuksia ja kummallisia sattumuksia tulee aika kovalla voimallakin ja mun on vain suostuttava siihen, kohdattava ne, oltava lujasti läsnä ja ruumiissani. Se on uuvuttavaa, joskus loputtoman tuntuista. Mutta siitä että voi tehdä sen eikä pelkää, tai tekee sen vaikka pelkää, siitä nousee hiljalleen luottamuksen tunne. Että tää on nyt sitä mitä on tehtävä. Vaikka lopulta se ei ole tekemistä, vaan torjuminen on tekemistä ja tää on olemista... mutta vie voimia kohdata sellaisia energioita ja vie voimia tehdä toisin kuin on tottunut tekemään. Kärsivällisyyttä, lempeyttä! Ja leijonan karjaisu!

Chi kung-sarjan tullessa kohti loppuaan oli aurinko laskeutunut ja valaistus muuttunut, nyt minua tuijotti samalta oksalta suuri pöllö. Loppuliikkeiden jälkeen huomasin että olin ottanut kassini ja jalkani veivät minua jonnekin. Jokin tosiaan nosteli koipiani. Ihmettelin, että minne mua viedään. Kaukaa näin raitiovaunun, ajattelin että ei ainakaan tuohon, se ehtii mennä ohi. Ehkä kuitenkin vielä kävelylle rantaan? Mutta ratikan suuntaan jalat mua veivät, hiljaisella mutta vääjäämättömällä voimalla. Ratikka jäikin päättärille. Koetin kävellä sen ohi mutta silloin jalkani tahmautuivat, muuttuivat raskaiksi. Menin siis sisään, edelleen epävarmana että minne olen menossa ja istuin yhden tai kaksi pysäkinväliä kunnes tuntui että pitää jäädä pois ja mennä kämpille, jossa rakas ystävä jo odotti mua. Ja niin tapahtui. Me vaan lepäsimme ja juttelimme ja söimme koko pitkän iltapäivän ja illan. Sielujemme kyllyydestä. Selän kipu häipyi siihen lämpöön. Tarvitseeko sanoakaan, ei tarvitse mutta on ihanaa sanoa että olen hyvin kiitollinen että tämän perinteikkäästi itsepäisen ruumiin päisin osa menee yhä useammin hiljaiseksi ja hataraksi ja jokin syvempi älykkyys ottaa ohjat. Tämä päällimmäisin minä ei ole koskaan oppinut tietämään, eikä vissiin opi, milloin kannattaisi hiljentää, milloin levätä. Mun on myönnettävä ettei se opi. Se tietää kauheasti mutta pienimmästäkin vihjeestä se ajattelee että no niin, vaikeudet selvitetty, nyt voin lukea kirjaa aamukahteen tai neljä annosta kahvia, tai mitä hyvänsä. Se ei opi, eikä sen vissiin tarvitse.

Elämän rankkuus ei niinku lopu. Vaikka tavallaan... loppuu koko ajan. Mutta kumminkin elämää on vaan kestettävä. Kaikkinensa. Silmästä silmään. Olenko mä kuullut tämän ennenkin? Oletteko te?

Kaunista olla ja sisältää kaikki. Eräänlainen syleily!

perjantaina, kesäkuuta 17, 2011

Maasta olen tullut, mutta mistä maasta!

Heh, tää on pelkkä vitsi että koetan kirjoittaa. Lapset hilluvat villeinä ympärillä. Kohta joku tulee ja rämäyttää tän kannen kiinni. Se on selkeä kannanotto, tai ei edes kannanotto vaan teko joka puhuu puolestaan. Ooh ja nyt tuli lisää lapsia avonaisesta ovesta. Hihii. Vitsi paranee vaan.

Allekirjoitimme eilen kauppakirjan talosta. Elokuussa muutto, sitä ennen remonttia ja pakkaamista ja sortteerausta. Tämmöistä tiluksilla, kuten Lauri elämän ulkoisia olosuhteita nimittelee. Siirrymme pääkaupungin ulkopuolelle asumaan, työt ovat edelleen täällä.

Tuossa meidän olohuoneen lattialla leikkii naapurin Lauri. Laurit, onko teillä asiaa?

Nyt tuli mies kotiin ja yhtäkkiä mulla onkin rauha kirjoittaa. Juuri nyt. Mies haalii kaikki ipanat syömään, keitto on ilmeisesti vetovoimaista koska mun jälkikasvu jo söi tovi sitten. Tai sitten se on tuo mies. Keittiöstä kuuluu kauhea kälätys, silkkaa siansaksaa, tyttö 1v 2kk on ruvennut "puhumaan", ja isommat perässä. Pättä pättä pättäj ii-jii-jii! Ohhoi. Aa-ua! Aa-ha!

Tää mielipuolinen kokeilu nimeltä elämä on viime aikoina laittanut tän roolihenkilön tosi koville. Mutta ei jaksa, puhutaan mieluummin vaikka kukista. Kukka! Pieni haltiakummityttö antoi mun aamulla haistaa taittamaansa ruusua, se oli humalluttava hetki. Ihminen tahtoo olla ruusu! Ihminen on. Ihmisen pihassa on monien ihmisten aikojen saatossa laittamat kukkaterassit, jotka ryöppyävät, pursuavat, räjähtävät unikoista, liljoista, koristetupakasta, purppuraisista päivänkakkaroista, lukemattomista lajeista joita en tunne. Kun katsoin sitä ruusua, toivoin hetken että se olisi ihmisen tekemä, että ihminen voisi tehdä jotain niin täydellistä, mutta ihminen vaan on ihmeellinen.

Kaaos on musta hyvä järjestävä periaate.
Aika vähän lisättävää.

Sanotaan nyt vaikka... metsä, vaikkei sitäkään lisätä tarvitse. Jos sanoo metsä, kuulostaa kauhean suomalaiselta, mutta ei me mitään suomalaisia olla, ehei!

Eilen ja tänään meillä oli vieras joka esiintyi ugandalaisena. Hah, Uganda! Amerikka. Kuvitelkaa.

maanantaina, kesäkuuta 06, 2011

Hys

Hahaa! Mulla ei ole mitään sanottavaa. Mä huomasin sen!

Tätä hiljaisuutta mä tahdon kuunnella. Kuuletko sä sen?

Ei ole aloitetta mihinkään. Pitää vaan hoitaa hommia kuunnellen ei-mitään oikein valppaasti. Olen hieman järkyttynyt, koska meidän talo-tarjous meni läpi. Vielä kuntotarkastus. Nyt vaan katsotaan mitä tapahtuu. Ajattelu ei tee mitään, eikä mitään ole tehtävissäkään juuri nyt.

maanantaina, toukokuuta 30, 2011

Peesaan!

Soitin Lapissa oleilevalle ystävälle ja ehdotin, että keittäisimme tahoillamme kahvit ja turisisimme puhelimessa. Sanomatta oli selvää, että kuvailisimme kahvileipiemme nostattamat elämykset toisillemme aika tarkasti. Tuoksu, koostumus, maku, jopa äänet (hih, eilen leipäjuustoa maistellessa poika kysyi, miksi hampaissa vinkuu). Ah makujen maailma, joka sanoja pakenee! Mutta sanat juoksevat urhoollisesti peesissä! Kun virtuaali-kaffittelu ei onnistunut, toisen osapuolen ollessa matkalla pankkiin, päätin laittaa lounasta ja kirjoittaa... teille. Moi Sinä!

Tämä mun lounas ei ehkä ole kulinarismin korkein huipentuma, mutta sen synty ilahduttaa mua. Sain eilisiltä 5-vuotissynttäreiltä mukaani rasiakaupalla salaattia, jossa oli kurkkua pikkutomaattia paprikaa jäävuorisalaattia, eli ihan perussalaatti. Otin lautasen kukkuroilleen ja kaadoin puolet blenderiin. Heitin sekaan pinjansiemeniä, vuohenjuustoa, valkosipulinkynnen, mustapippuria sekä oliiviöljyä ja blendasin. Kumosin kastikkeen (varsin epäesteettisesti) salaattini päälle ja lisäsin lautaselle kourallisen idättämiäni mung-papuja, muutaman suolatun katkaravun, ja ripottelin hiukan ruususuolaa komeuden päälle. No, blenderin kannussa oli hankalasti kaavittavat jämät pohjalla, kaadoin sinne vettä ja sekoitin. Kaadoin liemen lasiin, lisäsin vähän hunajaa ja nautin ruokajuomana. Kannu tuli melkein tiskatuksi samalla, mutta öljyn tähden jouduin vielä pyöräyttämään kuuman veden kanssa.

Yhdestä voi nyhjästä. Mulla kun on ruuanlaittoon aina niin vähän aikaa, äkilliset päähänpistot ovat mun reseptikirjan sivuja.

Ja oli se kyllä tosi hyvää. Nyt on virkeä olo, mitä sitä söisi jälkiruuaksi?

Kuulkaa, nyt kukkivat kaikenlaiset pienet metsä-, keto- ja suo-orvokit, poimikaa niitä ja laittakaa salaattienne, kakkujenne koristeeksi! Orvokit ova myrkyttömiä tyynni. Mä tein viikonloppuna eräille synttäreille Magnus Appelbergin raaka-mansikkakakun, joka oli suuri suksee. Taivaallinen. Oli suunnitelmissa laittaa orvokkeja sen päälle mutta unohdin. Salaatissa olen kyllä itse nauttinut. Tipautin pisarat hunajaa orvokkien päälle niin maistuivatkin joltain.

Elän jännittäviä hetkiä. Olemme tehneet tarjouksen talosta ja saaneet vastatarjouksen... katsotaan nyt. Paikkakunta olisi uusi, mutta Helsinki pysyisi kuitenkin tukikohtana sikäli, että täällähän ne työt ovat. Molemmilla. Mullehan ei ole paljon väliä, missä työskentelen, mutta kuvitusten teettäjät ovat enimmäkseen täältä. Ja mies junailisi päivittäin pääkaupunkiin. Matka ei ole pitkä. Saa nähdä! Tunteet ovat vaihdelleet riemusta kauhuun, itse-epäilyksestä tietoon ettei tämä ole niin vakavaa, vaikka isoista järjestelyistä on kyse.

lauantaina, toukokuuta 21, 2011

Katsaus kevään trendeihin

Usein tekisi mieleni kirjoittaa tänne mutta aina samalla tulee ailahdus että voisinpa kirjoittaa käsin, ja sitten kirjoittaminen jää. No, tässä on tietysti erilaisia mahdollisuuksia. Tuleeks hyviä ideoita? :) Hm, mulla on Wacomin piirtopöytä, en ole kokeillutkaan, olisiko jotain ohjelmaa joka lukis mun käsialaa...? Tai. Mut ei sillä piirtopöydälläkään voi kirjoitella sohvalla istuen, ainakaan kovin näppärästi. Tai... hm. Nyt olis varmaan googletuksen paikka. Mut en mä nyt jaksa.

Kävin UFF:lla ja ostin kerralla kesähepenet. Ihmeellisiä värejä. Katselin niitä bussissa istuessa, kassissa vierekkäin viikattuina, vaaleankeltaista, aniliininpunaista, joulunpunaista, mustaa, vaalean sinistä, smaragdinvihreää, melkein sydämeen sattui kun ne värit ja kuviot olivat niin kauniita yhdessä. Ja keväinen metsä! Teimme eilen pienen retken Laajalahdella. Kaikki nuoret kasvit ripoteltuina metsän alle, tummaan, vielä hetki sitten martoon maahan, koristeellisina, rytmikkäinä, jotenkin neitseellisinä lampareina. Ketunleipä hentoine kuviollisine kukkineen (takuulla muutamakin vaatesuunnittelija on saanut niistä inspiraatiota), vielä hieman syntymästä ryppyinen vuohenputki, hartaasti kukkinut valkovuokko, sirkeä kevätleinikki, kaikki hurmaavassa koreografiassa sortuneiden ja taivasta kohti kurottuvien puiden pylväikössä. Ilta-aurinko poimi sieltä täältä yksityiskohtia, yksinäinen metsäkorte hohti kuin jokin haltiakummin taikasauva. Sirot varret, kukat ja nuoret lehdet heittivät tarkkoja graafikon kynästä lankeavia varjoja toisiinsa ja puiden rungoille.

Luin lehdestä, että ihminen rentoutuu metsässä. Ahaa!

tiistaina, huhtikuuta 12, 2011

No nyt en ole kypsänä.

Olin sunnuntaina Katjan raakaruokakurssilla tai -brunssilla tai miksikä sitä nyt sanoisi. Ihana ja inspiroiva ja hyvin herkullinen iltapäivä. Täytettyjä herkkusieniä, kesäkurpitsa"pastaa" pähkinäkastikkeella, suklaakakkua masikkamoussella. Nyt pähkäilen pähkinöiden ja kasvisten ja kehnon blenderini kanssa, mitä kääk sitä seuraavaksi ateriaksia keksisi... ideoita on, mutta ne tulevat ja menevät, ja puuttuu kuivuri, puuttuu kaikenlaista! Eilen tein itselleni ja lapsille aika onnistuneen raakakeiton porkkanoista, pähkinöistä ja siemenistä sun muusta mitä kaapista löytyi, poikakin suostui syömään sen, hokien "ihmeellisen makuista" - mutta kahden tunnin kuluttua meillä kaikilla oli kova nälkä, hahhaa! Hiukan tuhdimpaa pitää opetella tekemään. Luulin kyllä laittaneeni aika tavalla sitä oliiviöljyä...

No, tämä on tämmöistä opettelua. On hauskaa katsella itsessään sitä joka pitää kiinni vanhasta (en tarkoita että ruuan kypsentäminen tms olisi vanhaa sinänsä, vaan ne omat tavat ja kiintymykset ja käsitykset, olivat ne mitä hyvänsä). Se on aika hyvä karikatyyri, puupää, ei voi laittaa näin paljon pähkinöitä kun niiden kilohinta on ainakin 14,95e, turha edes yrittää kun en kuitenkaan keksi mitään ja hyväähän tää on nyt mutta entäs kun syöt tätä kolmatta päivää.

Mutta tietysti vielä hauskempaa on kun ei pidä kiinni. Päivässä tuntuu olevan kovin vähän tunteja siihen nähden mitä kuvittelee tahtovansa tehdä. Kuvittelun pilvi on onneks häilyvä ja ohut, läpinäkyväkin usein. Sen läpi... teen mitä teen. Kohta meen laittamaan muhevan salaatin, ja ehkä eilisen kokeilujen jäljiltä jääkaapista löytyy kummallinen kastike tai kaksi.

tiistaina, huhtikuuta 05, 2011

Puhdasta raivoa

Viikonloppuna olin lopen kyllästynyt ja raivoissani. En oikein ymmärtänyt mistä se raivo tuli, sille ei ollut mitään selkeää syytä. Mä en halua tätä elämää! Juu, kyllästynyt perheeseen, itseeni, toisten hoitamiseen, mutta myös vain jonkinlaista puhdasta raivoa täynnä.

Kyllä mä pari kertaa muillekin ärisin kun se ei vaan pysynyt sisällä mutta aika paljon sitten vaan oleilin sen olon kanssa ja olin kuulolla. Oloon liittyvät vihaiset ajatukset oli aika vahvoja ja kuuntelin niitä toistaen "se oli ajatus". Tukalaa, voin kertoa, mutta paljon helpompaa kuin se että olisin pääsääntöisesti huutanut ja paiskonut tavaroita, kun se ei yleensä paranna oloa. Siivosin, järjestelin, välillä vihaisesti, mies ehdotti että ottaisin lauantai-päivistä vapaapäivän itselleni, kun hän siis on viikolla pitkät päivät töissä. Sopiihan se! Vaikka olin niin vihainen että hädin tuskin pystyin myöntämään että sopii.

Oloja tulee ja menee, kuten tiedätte. Tuli maanantai-aamu, ja rauha. Ei tietoakaan siitä sietämättömästä energiasta. Ihanat lapset, pitkä leppoisa päivä, rauhallinen olo. Järkevä olo. Mennään päivärutiinin mukaan, säännölliset ruoka-ajat, vapaata leikkiä, ulkoilua. No sitä semmosta. Ja kas, ensimmäistä kertaa tuo kohta-yksivuotias nukkui vain yhdet päiväunet ja MENI AIKAISIN YÖUNILLE, joten meillä oli illalla pari tuntia täysi rauha ennen omaa nukkumaan menoa. Ihmeellistä! Juuri tuo asia on mua ehkä eniten riivannut, että illallakaan ei ole hetken rauhaa, ja mä en osaa mennä sillä sekunnilla nukkumaan kun vauvakin menee. Väsyn kun en nuku tarpeeksi. Jne. Mutta nyt asiat ovat muuttumassa, taas.

Rauha on edelleen. Jotenkin näen, että vaikka tapahtumilla ja tunteilla oli kaikenlaisia... "sisältöjä", jopa "käänteitä", ne eivät välttämättä olleet lainkaan sitä miten mä ne tulkitsin, eivätkä, miten tän nyt sanois; MEILLÄ EI OLE AAVISTUSTAKAAN MITÄ TAPAHTUU. Pinnan alla, niinku. Kuvittelen että tästä on kyse. Mutta se viikonlopun energia, se oli vain voimaa, joka nyt sai seurakseen sen verran älykkyyttä että sillä oli mahdollisuus muuntua... siksi tai täksi tai tuoksi, joksikin uudeksi jonka aika vain oli nyt, eikä vanhassa ollut mitään vikaa mutta se oli vain aikansa elänyt. Noh, ihan liikaa sanottu tämäkin, arvailua, en tiedä mistä oli kyse. Loppujen lopuksi tietysti... ei-mistään.

Mikähän muuten on raivo-sanan alkuperä? Pitääpä tutkia. Vähän samanlainen sana kuin riemu. Jotenkin puhdas, ei-arvottava ilmaus.

Edit: Hehee. Raivo, takaraivo -> pääkallo. Pääkoppa, kuppi, malja, kuppi nurin, malja vuotaa yli.

keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2011

Omakuva

Olen ajoittain katsellut tätä kroppaa ja tuntenut erinäisiä vähäisiä paineita ja levottomuutta siitä että se on muotoutunut eri malliseksi kuin ennen raskauksia. Mulla on itsestäni tietty kuva vahvana ja jäntevänä ja tietyn mallisena - siihen kuuluvat leveät hartiat, kapea vyötärö, litteä vatsa ja niin edelleen. Painan hiukan vähemmän kuin ennen lapsia, liikun paljon, mutta kilot ovat kumminkin asettuneet eri paikkoihin. Se kuva jota katson peilistä, se herättää kaikenlaista tyytymättömyyttä, hyväksyntää, sisuuntumista ja niin edelleen. Että muuten hyvä mutta tuon vatsan kun saisi... no joo, osaatte kuvitella. Harvalle naiselle nää mietteet kai ihan tuntemattomia on. Miehistä en tiedä. Pitäisikö... mulla olla jotenkin parempi, armeliaampi kuva itsestäni? Samalla olen tuntenut, että tää pohdinta on jotain... ylimääräistä, siinä on jotain, hm, epätodellista.

Eilen se iski, lauseena:

Mitäs jos mulla ei olisi ollenkaan kuvaa itsestäni?

Mitä jos! Mihin sitä tarvitsen? Ja onko mulla edes! Mikä se semmoinen kuva on, missä?

keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011

Hei kevät

Kevät kaikessa. Uusia ideoita, uusia aloitteita, uusia mahdollisuuksia, uusia taitoja. Tyttö 10kk kävelee kohta, se on ottanut jo muutamia askeleita. Ammatillisesti, no, hieman itsenikin yllättäen olen saanut lähetettyä lastenkirjaani kustantajille. Vastauksia ei ole vielä tullut kuin yhdeltä (joka ei sitä huolinut – harmi heille ;)). Lisäksi huomasimme erään ystävän ja kollegan kanssa että nyt voisi olla oikea aika startata jotain uutta, ja eipä siitä sen enempää vielä... ja asumisenkin suhteen on uusia ideoita ja lisäksi ilmennyt jopa konkreettisia mahdollisuuksia.

Mutta isointa on se että sisäisesti, tai mikä sisäinen, en tiedä missä sijaitsee, jotain on avautunut ja avautumassa. Olen ollut lasten kanssa kärsivällisempi, kaikkiaan mulla on ollut vakaampi mutta kevyempi, olemattomampi olo. Aamulla meinasi tulla migreeni, kihinä takaraivolla, mutta siinä vauvaa syöttäessä laskettelin ne voimat jalkapohjiini ja kipu hävisi sen sileän tien. Uhri maaemolle! Jotain semmoista että... elämä on, kuten aina, tavattoman epävarmaa mutta jokin minussa liikkumaton tiirailee tätä kaikkea. No, kuinka muusta voisikaan olla kyse? Se asia vain avautuu eri aikoina eri tavoilla, eri syvyyksillä. Eri sanoillakin. Hyvää tuntematonta, pysy valppaana!