Lainkaan harkittua

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.