perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Havaintoja siitä miten elämä soljuu

Kaipaan mökille työskentelemään, ehkä lähdenkin jossain välissä taas viikoksi. Siellä on hurjan hyvä työrauha. Näen yhä selkeämmin, että netissä pyöriminen, vaikkei se ajallisesti veisikään pitkää pätkää päivästä, häiritsee työtäni ja rauhaani huomattavasti. En oikein osaa tehdä asialle mitään, en osaa luopua siitä pelkällä päätöksellä. Kun teen päätöksen, rikon sen huomenna. Ei siis auta kuin katsella asiaa. Ja sietää sitä että häiritsen itseäni. Sietää niin kauan, että lakkaan sietämästä. Tai hyväksyn asian sellaisenaan. Katsotaan.

Huomasin itsestäni toisenkin kiinnostavan seikan. Se ilmeni minulle äkkiä hyvin selkeänä erään ihmisen kautta. Tämä tuttava puhui jostain muistaakseni kuvittamiseen liittyvästä, sanoi ettei yhtään pidä siitä-ja-siitä tyylistä. Minua kai jotenkin ärsytti, miksi tuommoisestakin pitää on mielipide. Rupesin kiertoteitse puolustelemaan hänen mitätöimäänsä asiaa (joka ei minulle itselleni edes ole tärkeä, minusta oli vaan tyhmää tykätä tai ei-tykätä jostain sellaisesta), ja kohta tämä henkilö tuijotti minua ja sanoi jotain sellaista kuin: ”Musta tuntuu että sä ymmärrät mut aika usein jotenkin väärin”. Se vaiensi minut, ainakin hetkeksi. Oivalsin tämän keskeytyksen ansiosta, että minussa elää tarve yrittää muuttaa ihmisiä. Vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä. Päteä. Muuttaa maailmaa. Mitä hyvänsä se on. Nyt se ilmenee selkeänä juuri tämän yhden ihmisen kanssa. Tuli melkeinpä kiitollinen olo: elämääni on tullut ihminen, jonka kanssa voin katsella tätä tapaani ja ehkäpä jopa harjoitella sitä, että en reagoi. En yritä muuttaa, vaikuttaa toisiin. En kritisoi. Annan olla. Paitsi jos teen sen, sitten saan taas katsella tekojani. Helpottavaa, joka tapauksessa. Minun vastuullani on ainoastaan pitää oma tonttini mahdollisimman puhtaana, olla hyvin luja ja selkeä omassa elämässäni.

Ihme ja kumma! Taannoisen työputken jälkeen mulla ei ollut mitään töitä tiedossa, ei homman hommaa siihen saakka kunnes mahdollisesti jään äitiyslomalle. En murehtinut asiaa. Tilillä oli rahaa sen verran että sain laskut maksettua ja vähän jäi vielä ylikin muutaman viikon elelyyn. Kunnostelin nettiportfoliotani ja suunnittelin yhteydenottoja aikakauslehtiin. Mutta oikeasti ehdin vasta ohimennen mainita yhdelle ainoalle tuttavalle, että olen vailla töitä, jos kuulet jostain… Seuraavana päivänä soitti tyyppi eräästä kustantamosta, että sinua on suositeltu ja heillä olisi pieni kirjankuvitus. Juuri sellainen, jollaista hahmottelin pari postausta sitten: Mukava, ei liian kunnianhimoinen aihe, väljä aikataulu, voi alottaa vaikka heti ja tehdä rauhassa omien juttujen ohessa alkusyksyyn mennessä. Tuntuu pieneltä ihmeeltä. No, homma varmistuu lopullisesti vasta ensi viikolla, joten mitä tahansa saattaa tapahtua tässä välissä. Kuten aina.

Sillä palkalla ei aivan elä koko kesää, joten samaan aikaan kuulinkin tutuilta parista mahdollisesta kirjantaitosta. Olisin voinut murehtia tilannettani mutta elämä todistaa yhä useammin, ettei kannata, asiat järjestyvät ilman murehtimistakin, itse asiassa jopa jotenkin vaivattomammin. Joten jos nyt käy niin, ettei mikään näistä työmahdollisuuksista toteudu, saan ottaa senkin lunkisti.

maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Lorusta ja sen kuvituksesta & linnuista ja lapsuudesta

Olen parina päivänä jatkanut kuvakäsikirjoitusta. Kyseessä on siis muutaman sivun mittainen runomuotoinen lasten tarina. Olen tehnyt kuvakässärin nyt kolmeen kertaan, aina ihan uusiksi. Kuvia on vieläkin liikaa, tai loru joka tapauksessa pilkkoutuu liian pieniin osiin. Sen rytmi mielestäni kärsii.

Runo huristeleee paikoitellen tapahtumasta toiseen aikamoista vauhtia. Tavallaan pidän siitä, pidän selittelemättömästä tyylistä jossa eletään ja edetään hetkessä, uusi asia syrjäyttää jatkuvasti vanhan. O
lin kirjoittanut lorun siten, että monet asiat selkiytyisivät vasta suunnittelemassani kuvassa. Nyt herää kuitenkin kysymys, pitäisikö runoa kasvattaa, lisätä lihaa luiden päälle. Luulin, että kuvat tekisivät sen, muuttaisivat sen lihaisammaksi, mutta nyt runo tuntuu vain kalpenevan ja muuttuvat nykiväksi. Ehkä. En tiedä!

Kiinnostavaa on myös se, kuinka ”vahvoja” kuvia loruun voi ylipäänsä tehdä. Alunperin kuvittelin, että joka sivu olisi täynnä seikkaperäistä kuvaa ja loru kulkisi aina jossain kainalossa. Mutta jääkö lorulle silloin lainkaan tilaa sykkiä ja hengittää? Ehkä kuvamaailmaa täytyy viedä viitteellisempään, pelkistetympään suuntaan? En edes yritä vastata näihin kysymyksiin nyt. Ne ratkeavat varmaan tekemisen myötä, ja varmaan senkin myötä kun vilautan hahmotelmiani muutamalle viisaalle ihmiselle.

Nyt kuitenkin tajuan entistä selkeämmin, miksi monien runoteosten kuvat ovat niin hirveän simppeleitä. Ja tajuan, miksi monet runoilijan itsensä tekemät kuvitukset eivät oikein toimi; kuvat eivät tue tekstiä, kun tekijä ei ole malttanut luopua tietyistä kuvallisista ambitioistaan.

Viikonloppuna en pohtinut näitä, asiat ovat vain muhineet jossain. Siivosimme ja laitoimme pihaa. Pesin mummoni ikkunoita. Meillä kävi kavereita grillaamassa ja saunomassa. Täyteläistä!

Kävin myös isän kanssa linturetkellä. Näimme nokikanoja, telkkiä, harmaasorsia, lapasorsia, jouhisorsia, haapanan, tavin, isokoskeloita, mustakurkku-uikkuja, jänkäkurpan, töyhtöhyyppiä. Ja tietysti useita lokkilajeja, joutsenia, harakoita, variksia, naakkoja, västäräkkejä, sinisorsia. Kierrettyämme melkein Finnonlahden ympäri saimme todistaa huikaisevaa näytelmää: joka ikinen siellä pesivä lokki ja varis nousi siivilleen yhtenä valtavana pallomaisena pilvenä hurjasti huutaen. Pian parvesta erkani terävä kärki, jonka etummaisena kiisi kanahaukka suoraan meidän ylitsemme. Se oli käynyt koettamassa onneaan muutamaa tuhatta vastaan. Rohkea kaveri.

Olen viime aikoina kasvavasti ymmärtänyt, miten paljon hyvää oli siinä kasvatuksessa, siinä lapsuudessa, jonka sain. Miten äiti ja isä aina tekivät parhaansa. Miten rajat olivat aina selkeät, miten he pitivät aina yhtä säännöissä eivätkä antaneet meidän siinä kohdassa tulla heidän väliinsä. Ja miten luonnon havainnointi oli osa jokapäiväistä elämää kaupungissa, sen lisäksi että teimme ihania linturetkiä, hiihtoretkiä, Lapin vaelluksia ja mökkeilimme ja kalastimme yhdessä. Toki se oli monella tapaa ihan tavallisen puutteellinen kasvatus, mutta mitään puutteita minulla ei ole enää tarvetta muistella. Elämässä on yllin kyllin rakkautta nyt, ja se on aika paljon se, oikeastaan kaikki mitä tarvitsen. Kiitos, isä, äiti, elämä, hyvin järjestetty!

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Mmonta asiaa

Ah. Vietimme muutaman päivän miehen kotikulmilla pohjoisessa. Olo on todella virkistynyt. Aurinko paistoi Lapin taivaan täydeltä, hanki kantoi ja hiihtelimme laihojen kuusien lomassa.

Niin. Ihannetilanne tulevina kuukausina olisi semmoinen, että saisin tehdä muutaman kuvituksen kuussa, niin että eläisin niillä juuri ja juuri, ja lopun aikaa voisin kuvittaa omaa satuani. Tai tietysti sopisi myös yksittäinen isompi, kohtuullisesti palkattu kuvitus- tai taittohomma, jossa olisi väljä aikataulu. Semmoisia vain on vähän vähemmän saatavilla... katsotaan, mitä tapahtuu. Toistaiseksi en ole havainnut merkkejä siitä sisäänpäinkääntymisestä, jota raskaana olevalle povataan. Työt innostavat edelleen.

Jaa. Kuulin taas lupaavasta työhuoneesta. Saa nähdä. Tässä kuussa olisi syytä löytää uusi.

Hmm. Minusta tuntuu merkilliseltä, kun yhtäkkiä kaikkialla puhutaan ilmastonmuutoksesta. Jopa mieheni isä, joka ei ”usko” siihen, mainitsi sanan useamman kerran päivässä pääsiäisen aikana. Minulle ilmastonmuutos tai jokin vastaava aika suuri luonnonmullistus on ollut pienestä pitäen vain ajan kysymys. Liekö vanhemmat näistä puhuneet, vai olinko jotenkin muutenkin herkistynyt luonnon pahoinvoinnille, kun en muista aikaa, jolloin en olisi jollain tapaa tuntenut, että olemme ihmiskuntana menossa päin helvettiä.

No, sikäli minulla ei ole aihetta besserwisseriyteen, että olen lentänyt lentokoneella ja ottanut kuumia suihkuja oman osuuteni. Kuitenkin tuntuu surkuhupaisalta, että viime hetkillä media, politiikka ja liike-elämä ovat tiedostamassa, että jotain vakavaa on tapahtumassa. Ja uskomatonta, että yhä kirjoitellaan, että ei tämä niinkään koske Suomea, oikeastaan täällä metsä kasvaa entistä ehommin ja uusia viljalajikkeita kokeillaan… Ettäkö kaikkialla muualla tapahtuvat valtavat muutokset pysähtyvät Suomen raukoille rajoille? Että muutos ylipäänsä noudattelisi jotain viimeaikaisia ennusteita? Miksi ennusteet muuttuvat koko ajan? Voisiko olla, että me emme kerta kaikkiaan osaa kalkuloida, mitä tulee tapahtumaan tässä elonkehässä, jossa kaikki ihmeellisellä tavalla liittyy kaikkeen?

Juu-u. En tiedä, mitä tapahtuu. En pelkää enkä toivo mitään, en nyt. Olen läsnä parhaani mukaan sille elämälle, jonka tunnen, sille joka ei muutu eikä kuole.

maanantaina, huhtikuuta 02, 2007

Kysymys raivosta

Olen vihdoin saamassa päätökseen sen erään raskaaksi osoittautuneen työn. Samaan aikaan on päättymässä yksi sun toinenkin työhön liittyvä asia. Huolto ei ilmeisesti herätä tietokonettani henkiin, ja edessä on uuden hankinta. Viime lauantaina tyhjensin työhuoneeni ja muutin toistaiseksi työskentelemään kotona. Emme löytäneet oikean tuntuista tilaa. Tai oikeastaan löysimme parikin, mutta viime hetkellä kummassakin tapauksessa osoittautui, ettei niitä sittenkään olla vuokraamassa kenellekään. Elämä oikein alleviivasi: ei nyt.

Se oli kiva työhuone, mainio sijainti Kalliossa, mukava porukka, hyvä aikakausi, mutta se on nyt ohi. Niin, ja opetuksetkin ovat ohi tältä keväältä! Niistä jäi hyvä tunne. Ensi (luku)vuonna en sitten varmaan opetakaan.

Vuodenaikojen kierto vain vahvistaa tätä ilmiötä, että elämä (ainakin minun elämäni) tahdistuu aalloiksi. Monet asiat alkavat pikkuhiljaa samoihin aikoihin, ovat käynnissä täydellä höyryllä yhtä aikaa, ja tulevat päätökseensä yhtä aikaa. Tuntuu aina yhtä hämmästyttävältä, kun asiat synkronisoituvat niin voimakkaasti keskenään.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa, kun mitään muuta ei ole tehtävissä minkään muun asian suhteen. Pöytä on tällä hetkellä puhdas, monessa mielessä. Uusi työpisteeni on mieheni entinen työpöytä, jonka hän tyhjensi avaraksi minua varten.

Syvä hengitys. Viime viikko oli hyvä viikko, mutta todella raskas. Sain monena iltana opetuksen jälkeen tehdä vielä toisen työpäivän, ja se alkoi olla hyvin kuluttavaa. Minulle on yhä hieman arvoitus, mitä raivo todella on, mutta ilmiselvästi sillä on tarkoitus. Se nousi minussa yhä joka ilta. En kerta kaikkiaan nähnyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä ne iltasessioni, koska halusin saada työn tehdyksi niin pian kuin mahdollista. Samalla olin kuitenkin vihainen. Katselin itseäni vihaisena. En oikein aina tiennyt, kenelle tai mille olin vihainen. Itselleni? Työn teettäjille? Sille että annan kohdella itseäni näin? Vai oliko se vain voima, joka nousi, jota en osannut aina heti kohdistaa oikein: työn nopeaan, tehokkaaseen loppuun saattamiseen?

Kirjoitin tästä samasta tapauksesta jo aiemmin. Jossain vaiheessa olin tosiaan vihainen muutaman vuorokauden ajan ihan taukoamatta. Se oli helvettiä. Tämä myöhempi raivo on tullut vain hetkittäisinä puuskina, jotka eivät jollain merkillisellä tavalla ole kauheasti häirinneet yleistä olotilaani. Olen tarkastellut raivoa ihmeissäni, ja kieltämättä nähnyt, että se on ajanut minua eteenpäin siinä työssä silloinkin, kun en olisi muuten jaksanut. Jotain kuluttavaa raivossa kuitenkin on.

En ihannoi enkä vastusta tätä raivoani, saati halua tehdä siitä mitään mystistä juttua. Mutta jos jollakulla on rakentavia näkökulmia tai omia kokemuksia, ovat tervetulleita kommenttilootaan.