torstaina, elokuuta 22, 2013

Seikkailu

Kaikki mikä kurottaa korkealle, yhtyy pilveen. Valo sirottuu, varjo katoaa. Kurkussa vanha kipu, mielessä uusi idea, kaikenlaisia kaksinaisuuksia, kontrasteja yhä tarvitaan, havaitaksemme valon, tunteaksemme ilon. Mutta saapuu aika, se on tässä mutta vielä käpertyneenä, jolloin sanomme: tämä ja tuo on on nähty, tiedämme jo, emme tarvitse lisää kokemusta! Sanomme: Kiitos! Kiitos! Kiitos!
Hei uusi sivu elämässä! Olen tässä!
Meille on annettu kädet joilla tunnustella.
Tervehdin sinua nostamalla käteni ilmaan! Tunnut, voimistut kädessä!
Kädet ovat etevät sivelemään, painelemaan, raapimaan, hyväilemään, tasoittamaan, niin etevät että unohdan niiden antenniluonteen. Ja kuitenkin kaikella on värähtelynsä, heikko tai vahva, hieno tai karkea, imevä tai hylkivä. Sinun: pistelevä, kupliva.
Tuo nainen ja tuo mies tuolla kerrostalon parkkipaikalla, nunna ja rabbi? Rakennusmies ja siivooja (pysähtyneinä puhelemaan ennen töihinlähtöä)? Olemme kulkeneet niin pitkän tien. Vieläkään en näe loppua, joskin horisontissa tie katoaa pisteeseen - aistiemme temput. Sora jalkapohjieni alla.
Vastaanottimia, lähettimiä, mastoja, lautasia, yli ajan ja paikan kurkottimia, kuinka yli-luonnollisia ovatkaan nämä säteet joka lävistävät rakentamamme maailman. Mehiläiset eivät löydä kotiin, me jäämme silmät auki sänkyihimme: pikku kojeisiimme tupsahtelee painottomia merkkejä, kuvia, tunnustuksia, tietoa. Keräämme sitä kennoihimme hyristen, muunnamme hunajaksi, kullaksi. Kylmien tullen joku vaihtaa sen valkoiseksi sokeriksi. Silkkaa nopeaa energiaa. Elämme pyrähdyksin. Uupuneina.
En tiedä miten jouduin tänne. Hämä-hämä häkki on kiivennyt langalle, valmiina iskemään, hyvä luoja, kuteeni ovat viimeisintä huutoa!
Miksei tuo peto sotkeudu omaan seittiinsä. Toisaalta, sehän aikoo viettää tässä loppuelämänsä, vaanien, kun taas minä ­- lähden!

Tarujen terää siinä tarvittin, kyllä, jos joskus tahdot kuulla koko tarinan, mutta olen nyt vapaa, tunnen jotain hyvää, hyvä, ei, se ei ole tämä sana, vaan tämä, juuri tämä hyrinä jalkapohjissa, suihkumoottorini kehräävät hiljaa! Nyt ei ole aika lentää, on aika kehkeytyä. Lähellä pilviä. Vuori se on tämäkin, kivikennot.

torstaina, toukokuuta 23, 2013

Silkkiä vaan

Lihan rinnassa on solmu, sininen helmi, jota liha näpelöi. Puissa jylisee pystysuora valta, mahla juoksee, joet juoksevat valtamerten vaahtoon, linnut kieppuvat valtion ilmatilassa.
Metsä natisee, palokärki. Nousee myrsky, pirstoo karttakepin, pirstoo! Äkkiä
hiiskuva tyven, marjat kypsyvät.

Helmi tipahtaa rintataskusta polulle, hajottajat havahtuvat, mato viistää ahneen viivan. Liha höyryää hiiliyhdisteitään, puuvartiset vetävät syvään henkeä, liha hengittää puita. Kutojat kutovat puvun, liha kruunataan, sitten juodaan, sitten lauletaan,
aurinko laskee, kierrämme sen ympäri
sinisen silkkinauhan.

perjantaina, huhtikuuta 05, 2013

Kulotusta


On taas aamu maan päällä. Radiossa soi Jore Marjorannan (ehkä - tässä tietoinen googlettamatta-jättäminen) "Haaveet kaatuu". Se on sydäntäraastavaksi tehty rokki-iskelmä siitä miten, no, haaveet kaatuu, tapahtuu jokin suuri menetys. Minulle tulee kappaleesta olo, ja saatan olla ihan väärässä, että efekti on laskelmoitu. Kiinnostavaa että se toimii epäuskostani huolimatta: sydäntä tosiaan raastaa, laulun sanat tuottavat ainakin hetkellisiä naarmuja. Vähän kuin saippuooppera, joka kaikessa epäuskottavuudessaan kuohuttavaa kuitenkin tunteita. Meissä on nappi. En tosiaan analysoi kyseistä artistia, ihmettelen vain tunteiden tiettyä automaattisuutta. Kevätaamu on kylmä, lumipenkat puoliksi mustat, puoliksi kimmeltävät, tunnen huvitusta ja nimetöntä kiitollisuutta.

Ei minulla ole uutta sanottavaa. Sydän on taas vain hieman pakahduksissa ja tahtoo laulaa. Ja huhuilla ja riimitellä ja kiroilla ja vitsailla. Kaikessa rauhassa. Silmät ahmivat tätä kaikkea: koivunrunkoa valkoisine kihartuvine viireineen, peltikatosta heijastuvaa kovaa valoa, kuusten sinivihreitä torneja ja hilpeitä naakkoja parkkipaikalta vetäytyvällä lumirajalla! NJÄ!

Kuka se olikaan se vanha Entti, joka kertoi Pippinille ja Merrille että maailman alkuaikoina ilma tuoksui niin hyvälle, että hän saattoi jäädä viikoksi vain hengittämään?

Miten onkin niin, että elämä on juuri tällaista, että voi istuskella ja makailla ja kävellä ja seisoskella iloa tuntien?

Viime yönä oli naapurissa juhlat. Meteli oli kova, laveaa mölinää ja huonoa amerikkalaista hard rockia, en saanut unta. Yhden tai kahden aikaan kävin koputtamassa oveen. Epämääräisen nuori mieshenkilö avasi ja tuijotti mua silmät märkinä ja suu auki. Taisi pileistä puuttua naisia, ja kyseessä oli ehkä jo pitempiaikainen tredi. Lupasivat humalaisen hövelisti olla hiljaisempia. Haha, jonkin ajan kuluttua soi sitten meidän ovikello, olisiko käynyt kutsu bileisiin? En noussut avaamaan. Meteli rauhottui hieman, mutta valvominen jäi mulla päälle, enkä nukkunut lukuunottamatta joitkin katkonaisia pätkiä.

Nähtävästi kun on joskus unettomuuden makuun päässyt, kroppa sen muistaa ja siihen palaa kun tilaisuus avautuu. Outo tapa. Enkä voi sille mitään. Ainakaan nyt. Väsyneenä mieli on alttiimpi alakuloon. Mutta ei nyt, ei nyt. Ellei tätä hiljaista, kaunista poltetta voisi sanoa alakuloksi. En tiedä. Tämä on kaskeamalla valloitettu maa, joku vielä tietää.

Käyn keittämässä toiset kahvit ja sitten, sitten suunnittelen paperille, miten vietän seuraavan kuukauden töitteni parissa. Voihan sitä suunnitella! Sen jälkeen ehkä maalaan sen saman, ja se voi näyttää ihan toisenlaiselta.

maanantaina, maaliskuuta 04, 2013

Aamu maan päällä


Herättyäni ryhtyi sisäinen radiotaajuuteni ensi töikseen soittamaan Kuoppamäkeä.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.
Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.

Nolo polte kurkussa. Sentimentaalisuuskohtaus? On tarkistettava kalenterista, onko jokin isänmaallisuuspäivä. Ei ole.

Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Kyllä, tämä on näitä päiviä kun olen niin täynnä jostain tulevaa voimaa että en melkein halvaannun. Huutomerkit jokaisen pisteen tilalla. Jos se voima jää vain tähän kihisemään, olen pulassa. Kirjoitan. Mutta jokainen sana, jonka kirjoitan, tuntuu vaillinaiselta, löysältä, en tiedä miten ilmaista - ja ilmaisu on se mitä voima lopulta vaan hakee. Juuri nyt näen tarpeen selkeästi, tiedän että kaikki menee ihan oikein, kun vaan rauhassa teen - mitä teenkään. Ah, sana "voima" tuntuu myös kovin rajaavalta. Mutta EI SE MITÄÄN! Kaikki on juuri niin kuin pitää, ritisevä maaliskuun aamu pohjoisella pallonpuoliskolla, kylmäkäynnistän auton. Vaihdekeppi on jähmeä, kytkimessä kahdenkymmenen kilon punnus, ikkunat sisältä kukallisessa panssarijäässä, johon saa kerralla raaputettua vain neulankärjen levyisen karhean viivan. Pakko mennä, mennä, tiheän viivaston läpi näkee tosi hyvin kun keinuttaa jatkuvasti päätään. Turvallista matkaa! Onko tuo mustarastas joka katoaa pihlajikkoon? Talvijakevät, kaikki tuntuu tihentyvän. 

Sydän palaa, en voi antaa sen palaa kauan, en, on löydettävä tie maahan, maan minuun, aamun ensimmäinen sävel.

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.


Niin! Isänmaa on tietysti jotain mikä on jälkikäteen konseptoitu, kansallisvaltioiden viivasto skraapattu havainnon hämärrettyyn pintaan. Täällä sitä suunnistetaan, siristellen, pystyakseli huojuen. Tuhatta ja sataa.

Itkeekö astronautti isänmaata? Vai kuitenkin äiti maata? Mutta ei tehdä tästä sukupuolikysymystä, se merkitsisi vain lisää käsitteitä, hämmennystä. Sydämen poltteen on vain löydettävä yksinkertainen yhteys. Sen on laskeuduttava kohti maata, sen sijaan että se nousisi päähän. Tässä se on. Koti maa. Niin suuri rakkaus että sitä ei pään yksinäisyys kestä, siihen sulautuu. Kiitos. Maa. Käsittämätöntä, käsitteetöntä. Että se on synnyttänyt minut, kantaa minut. Sanat ovat liian suuria, pateettisia, liian pieniä. Mustarastaan laulu.

Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.

Totta, olen nyt puu, kuusen geometria maan pinnassa. Ihmeellistä miten sanatkin asettuvat ja löytävät yhteytensä, eivätkä enää ole voimattomia tai väljähtyneitä. 

Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.

Unohdan niin helposti että vapaus on olla sitä mitä olen. Maan olento, pystysuora. Että vapautta olisi huidella jossain, heilua, huojua. Heliumpallona tuulten vietävissä. Kimeällä äänellä kiihkeästi huudellen. Ikuinen vappu! Toisaalta - onhan sekin yksi osa minun vapauttani! Kokeilla sitä ulottuvuutta. Ja palata kotimaahan. Juuret syvällä maan pimeydessä, ilma täynnä jäähilettä, ylimaallisia värejä.