lauantaina, joulukuuta 30, 2006

Vanha vuosi kitkuttelee

Huomasin äsken, että blogiini oli ajan mittaan tullut jokunen kommentti, ja ne olivat kaikki jääneet odottamaan minun julkaisupäätöstäni. En ollut huomannut, että kommenttiasetuksissani oli semmoinen ruksi päällä. No, nyt ne on julkaistu ja uusia kommentteja voi jättää ilman minun erillistä hyväksyntääni. Silvuplee kun siltä tuntuu.

Huomasin myös, että ainakin kahdessa kommentissa (kiitos niistä Mindy ja Janne) oli ehkä käsitetty minun suhteeni tämän- ja tuonpuoleiseen ja Jumalaan eri tavoin kuin minä sen tosi asiassa koen. Eikä ihme, en ehkä ole koskaan maininnut Jumala-sanaa kirjoituksissani.

Siispä menin ja kirjoitin pitkän tarinan jossa vilisi muun muassa isolla alkukirjaimella alkavia sanoja. Kun se oli mielestäni valmis, tajusin, etten ollut kirjoittanut sanaakaan läsnäolon paikasta käsin, siis siitä paikasta, jossa voin olla yhteydessä ja yhtä aiheeni kanssa. Olin pikemminkin selittämisen ja todistelun kehässä. Huh huh. Ehkä sitä ei moni edes huomaisi tekstistä, osaan kyllä peitellä jälkiäni, mutta en tahdo julkaista sellaista mistä en edes tiedä onko se totta minulle nyt. Ehkä palaan aiheeseen joku toinen kerta. Tai sitten asiat tulevat ilmi muissa yhteyksissä.

Hyvää uutta vuotta ja hyvää nyt!

tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Lämmöstä

Jos emme lämmitä takkaa, meillä on aika kylmä. Pari sähköpatteria löytyy, mutta niillä saa lämpötilan pidettyä tuolla viidentoista asteen kieppeillä jos ulkona on muutama aste pakkasta. Olemme jatkuvasti ylistäneet tätä asiaintilaa: lämpö ei ole koskaan tuntunut näin ylelliseltä! Takka sijaitsee olohuoneessamme paikalla, jolla olen useissa kodeissa nähnyt television. Sohva ja nojatuoli ovat kääntyneet takkaa kohti. Karvalankamatto kutsuu köllöttelemään tulen äärelle. Työpäivän jälkeen ei useinkaan tarvitse muuta tekemistä kuin liekkeihin tuijottelun ja vähän halailua. Takan hehku kietoo hiljaiseen, läsnäolevaan oloon. Liekit voivat myös olla hypnoottiset; joskus väsyneenä minun on koetettava pysyä hyvin tietoisena, jotta en ajaudu transsinomaiseen tilaan. Läsnäolo tuntuu paremmalta, voimakkaammalta kuin transsi.

Saimme saunan toimintaan noin viikko sitten. Joku ystävällinen sielu, entinen vuokralainen, on rakentanut sen vuosia sitten kellariin ja muuttanut pois melkein saman tien. Vanhojen hormien kunnostuksen jälkeen saunan käyttöönotto vaati vain hiukan tilkitsemistä ja siivousta ja nyt se on kirjaimellisesti tuliterä. Saunan lämpö on mieto, ilmanvaihto hyvä, löyly kipakka, kostea ja aromikas. Joulun alla meillä oli ystäviä kylässä: ahtauduimme pikku huoneeseen kaikki viisi, miehet ja naiset yhtä aikaa. Siinä sitten viskoimme vettä kiukaalle, jutustelimme, vilvoittelimme, lisäsimme pökköä pesään, heitimme lisää löylyä – kunnes huomasimme yli kolmen tunnin vierähtäneen näissä puuhissa. Lämmön äärellä.

Puusaunan lämpö voitelee, hellii, palauttaa. Eräs tuttu kerran ehdotti, että sen sijaan että puhuttaisiin puusaunasta ja sähkösaunasta, olisikin sauna ja kuumio. Sähkösauna, kuumio, on mukava, siellä on hyvä lämmitellä peseytymisten välillä, joskus löylykin on aika pehmeä kun lähtölämpötila ei ole liian kuuma, se on kätevä kiireiselle - mutta ei se tosiaan ihan oikealta saunalta tunnu.

Tai sanoista viis, saunominen on ihanaa.

Olen hyvin kiitollinen lämmöstä, joka kutsuu rentoutumaan ja hiljentymään, ja jonka äärellä nykyhetki tuntuu niin voimakkaana ja todellisena.

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Voimasanoja ja tekoja

Olen riimitellyt tarinan mittaista lastenrunoa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi en ole kyennyt kirjoittamaan Hiljaiseen Tienooseen. On ollut ilo päästä pois ruudun ääreltä aina kuin mahdollista. Mutta kylläpä olen nauttinut rimmailusta! Tarina on lähtenyt hyvään vauhtiin. Kun teksti on valmis, on aikeeni vielä kuvittaa se. Jos siis luonto suo.

Tänään lainasin Jukka Parkkisen Sananjalkoja Metsäpolulla. Se on todella riemastuttava ja inspiroiva teos.

Kaipaa Polle vieläkin saloja,
niiden laajoja näköaloja,
joissa hongat ovat kuin pylväitä
ja hirvet hirveän ylväitä.
Vedettiin mäntytukkia,
jahdattiin susihukkia.
Sanoikin Heikki Levonen
- Olet, Polle, hevosten hevonen!
Jos oli puutetta leivästä,
niin syötiin heinäseivästä.
Jos piti pahaa keliä,
pelattiin rahapeliä.
Ja Polle onnistuikin voittamaan
kerran kakkosparilla vaan
Pokassa sata kaalia
ja viisi heinäpaalia
- hyvän säkänsä takia varmaan.

(Pätkä runosta ”Kertomus eräästä hevosesta, joka muistelee nuoruuttaan”)

Innostuin heti itsekin kirjoittamaan lisää ja riimeihin tuli uutta eloa ja äkkivääryyttä (jännä sana, muuten...). Merkillinen ilmiö tuo energia tai elinvoima, joka on ikäänkuin piilevänä kirjan kaltaisessa elottomassa esineessä. Kun siihen sitten tarttuu oikealla hetkellä, voima lähtee virtaamaan. En tiedä, onko Parkkisen runoissa läsnäoloa, mutta ne herättävät sitä minussa. Muistan monia kirjoja, jotka ovat sen tehneet, eri tavoilla. Pari viikkoa sitten, kun viimeksi olin migreenin kourissa, ystäväni kertoi, silminnähden vaikuttuneena, lukeneensa viikonloppuna Eckhart Tollen Läsnäolon voima -kirjaa. Kun kuulin tämän, ilahduin, tunsin ikäänkuin sykähdyksiä pääkopassani ja migreeni lähti, ah, hiipumaan. Vielä naurukohtaus päälle (ystäväni esitteli Lordi-paperinukkea jonka oli askarrellut 4-vuotiaalle veljentytölleen), ja viiden päivän migreenikohtaus oli ohi.

Lähden ylihuomenna mökille muutamaksi päiväksi kirjoittamaan. Ihanaa. Mukanani kassillinen Parkkisia, Tiihosia ja Itkosia, yksi Roald Dahl sekä Kirsi Kunnas klassillinen. Ei internettiä.

...

Joidenkin tilastojen mukaan amerikkalaiset käyttävät päivässä keskimäärin noin minuutin halailuun, pussailuun JA rakasteluun. Ja muistaakseni reilut neljä tuntia tv:n katseluun. Lähteitä ja tarkkoja lukuja minulla ei ole muistissa, lehdistä olen lukenut. Luulisin, että meillä Suomessa ollaan samoilla linjoilla, mitä nyt netissä hengailu on lohkaissut osan siitä telkkuun käytettävästä ajasta.

En usko arvoihin, siis sellaisiin arvoihin, että pitää kertoa, kumpaa arvostaa enemmän, rehellisyyttä vai varakkuutta, paperilla. Paperilla varakkuus tai rehellisyys tai isänmaa tai perhe ovat pelkkiä käsitteitä, vain käytäntö voi kertoa todellisista arvostuksista, ja silloin saa aika usein todeta, että arvoissa ei ole mitään hienoa eikä mitään tolkkua. Voisimme siis esimerkiksi todeta, että amerikkalaiset arvostavat viihdettä n. 240 kertaa enemmän kuin rakkautta. He (me) osoittavat sen toisilleen päivästä toiseen (ja arvokyselyyn saa vastata kenties kerran elämässään).

Jos minä rakkaudesta jotain ymmärrän, niin sen että sitä pitää harjoittaa. En tarkoita niinkään harjoittelemisen merkityksessä, vaikka kyllä siinäkin, mutta että siihen pitää käyttää aikaa, käyttää tätä elämää. Muuten rakkaus tyrehtyy, muuttuu kaveruudeksi, kompromissiksi, tai mitä ikinä. Miten olisi neljä tuntia päivässä hellittelyyn, rakasteluun ja läsnäoloon toisen kanssa ja muutama minuutti viihteeseen? Ne päivät, jolloin suhteet ovat oikeinpäin, ovat hyviä päiviä, niistä ei jää mitään hampaankoloon, ei mitään kaduttavaa ja vain vähän tiedostamattomia juttuja unien louskutettavaksi. Ne ovat kirkkaita päiviä ja hetkiä jotka muuttuvat menneisyydeksi ajallaan, heti mentyään. Ne ovat nyt, niissä on läsnäolon voimaa.